Paneutuvan lukemisen ylistys – Ville-Juhani Sutinen: Vaivan arvoista

Ville-Juhani Sutisen esseekokoelman Vaivan arvoista alaotsikko on Esseitä poikkeuskirjallisuudesta, ja mukaan mahtuu paljon herkullisia ajatuksia myös lukemisesta. 

Sutisen kokoelman alkusysäys oli korona. Poikkeusaika vapautti aikaa lukea paksuja ja pitkään kiinnostaneita romaaneja. Myös Sutisen käsittelemät kirjat ovat jollakin tapaa poikkeuksia, hieman sivussa perinteisestä kaanonista.

En ole lukenut yhtäkään aiheena olevaa kirjaa, en edes Dostojevskin Karamazovin veljeksiä, vaikka yrityksiä on ollut. Tämä ei kuitenkaan haittaa, sillä Sutinen avaa kirjoja niin, että lukijasta tuntuu kuin olisi lukenut puheena olevat kirjat. Jotakin vastaavaa sanoi myös Hanna Nohynek, kun valitsi Sutisen esseekokoelman viime syksynä tietokirjallisuuden Finlandia-voittajaksi.

Sutinen korostaa, että hankaliksi koetuissa kirjoissa ei tyypillisesti ole mitään ihmeellistä, niiden selättäminen vaatii toki ”päätä ja persettä”. Mytologisointi vain karkottaa lukijoita. Ja molempia tarvitaan: sekä tarinavetoisia kirjoja että taidekirjallisuutta.

Esseiden lukeminen palautti mieleen omia haastavien kirjojen lukukokemuksiani. Kuvassa Sutisen kirjan taustalla kurkistelee Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä todella vaati istumalihaksia ja erityisesti lukupiirin tukea. Oliko sen lukeminen vaivan arvoista? Ehdottomasti.

Sutinen kertoo, miten hän on lukenut puolisolleen ääneen esimerkiksi Dostojevskiä. En usko, että saisin omaa puolisoani taivuteltua moiseen, mutta aloin haaveilla ääneenlukupiiristä, jossa yhdessä luettaisiin vaikka se Karamazovin veljekset. Kirjoista syntyy erilaisia muistoja, jos ne lukee itsekseen kuin jos niitä lukee yhdessä toisen kanssa. Myös lukupaikalla on merkitystä: 

Liikennevälineissä lukemisessa on jotain pyhää. Hyvin harvoin missään muualla tavoittaa sitä nuoruudesta hämärästi mieleen muistuvaa lukemisen flowtilaa, jossa mikään ei häiritse keskittymistä. On vain teksti itse.

Sutisen pohdinnat palauttivat mieleen ihania junakirjamuistoja ja sai odottamaan seuraavaa matkaa kirjan kera.

Helmet-lukuhaaste 2023: 30. Kirja on ollut ehdokkaana kirjallisuuspalkinnon saajaksi.

Ville-Juhani Sutinen: Vaivan arvoista: esseitä poikkeuskirjallisuudesta. Avain 2022. 320 s. Lainasin kirjastosta.

Nannan Finlandia-ehdokkaat

Vuoden 2017 kaunokirjallisuuden Finlandia-palkintoehdokkaat julkistetaan huomenna eli perjantaina 10.11. klo 10. Kuusikon on valinnut kolmijäseninen lautakunta, johon kuuluvat tänä vuonna Aleksis Salusjärvi, Eva Uggla ja Heidi Backström. Lopullisen voittajan valitsee tänä vuonna Elisabet Rehn, ja voittaja selviää keskiviikkona 29.11.

Spekulointi on joka vuosi keskeinen osa palkinnon ympärillä käytävää keskustelua: Mikä kirja puuttuu ehdokkaiden joukosta? Mitkä kirjat sinä valitsisit? Halusin kerrankin koostaa oman Finlandia-kuusikkoni, koska olen lukenut koko joukon pakahduttavan hyviä tänä vuonna ilmestyneitä kirjoja. Lukuisten hyvien lukukokemusten joukosta siivilöin kuusi kirkkainta elämystä. Toivon näille mahdollisimman paljon huomiota ja lukijoita!

Sanottakoon vielä, että en ole lukenut tänä vuonna ilmestyneitä kotimaisia kirjoja mitenkään ohjelmallisesti, joten listani voisi hyvinkin olla erinäköinen, jos olisin lukenut enemmän. Toisaalta jouduin jättämään monia loistavia teoksia pois, koska kärkeen oli tunkua.

Kirjat eivät ole alla paremmuusjärjestyksessä. Kolmesta ylimmästä olen blogannut, ja kirjailijan ja kirjan nimi vievät bloggaukseeni. Kuvan vieressä on poimintoja arvioistani. Kolme alinta olen lukenut, mutta bloggaukset ovat vielä luonnoksissa. Joskus kun niistä parhaimmista vain on niin haasteellista kirjoittaa!

Nannan Finlandia-ehdokkaat

Anni Kytömäki: Kivitasku

Anni Kytömäen toinen romaani Kivitasku nivoo yhteen useiden sukupolvien tarinat. Kivitaskussa on kolme aikatasoa ja kolme keskeistä henkilöä, jotka toimivat kerronnan tukipisteinä. Keskushenkilöiden lisäksi suuressa roolissa on myös luonto, erityisesti järvet, kivet ja kalliot.

Kolmelle vuosisadalle levittäytyvässä tarinassa ihmisten ja luonnon historiat kietoutuvat yhteen.

Viihdyin teoksen maailmassa, viipyilin luontokuvauksissa. Luontevasti etenevät tarinalinjat eivät ole liian koukeroisia, mutta jättävät lukijalle oivallettavaa. Juonirakenne palkitsee lukijaa pitkin matkaa, ja loppuun riittää vielä yllätyksiä. Nautin romaanin kielestä; erityisesti ihastelin Kytömäen käyttämiä verbejä. Ilmaisu on luonnonläheistä ja kekseliästä, mutta ei mitenkään pakotettua.

Rosa Liksom: Everstinna

Rosa Liksomin Everstinna on meänkielellä kirjoitettu vahvan naisen vimmainen monologi. Oman historian ohella tulee käsiteltyä 1900-luvun historiaa.

Liksom hallitsee tiivistämisen taidon. Tiiviys tuo tarinaan vauhtia, eikä mihinkään kauheuksiin jäädä vellomaan ‒ se voisikin olla lukijalle liikaa. Henkilökuvaus on vähäsanaista, mutta värikästä.

‒ ‒ tiesin odottaa Rosa Liksomin uutuuskirjalta verevää ja väkevää kerrontaa. Liksomilaisella suoruudella ja varmuudella kerrottu tarina imaisee sisäänsä, ja Everstinnan kokemukset tulevat iholle, vaikka hänen aatemaailmaansa tai ratkaisuihinsa ei pystykään samastumaan.

Ben Kalland: Vien sinut kotiin

Ben Kallandin esikoisromaani Vien sinut kotiin kertoo perhesuhteista, sisarusten välisistä siteistä, musiikista, elämästä uskonnollisessa yhteisössä ja valtapeleistä liikkeen johtopaikoilla. Kalland kirjoittaa itselleen tutusta uskonyhteisöstä, Jehovan todistajista.

‒ ‒ alkuvaikeuksien jälkeen huomasin, että kirja on todellinen taidonnäyte. Muutaman kymmenen sivun takeltelun jälkeen olin jo niin syvällä Douglasin perheen elämässä, että en malttanut jättää kirjaa sivuun hetkeksikään.

Tarinan palaset loksahtelevat pikkuhiljaa paikalleen. Kalland jättää lukijalle sopivasti pääteltävää ja oivallettavaa.

Kalland ottaa tällä romaanillaan tyylikkäästi paikkansa omakohtaisista kokemuksista ponnistavien ja uskonyhteisöistä kertovien kotimaisten kirjojen joukossa.

Heidi Köngäs: Sandra

Bloggaus tulossa. Muistiinpanojani kirjasta:

Köngäksen Sandra tarjoaa sivustakatsojan näkökulman vuoden 1918 tapahtumiin. Pohjalla on kirjailijan isoäidin tarina, joten siinä on mukana todellisia henkilöitä, paikkoja ja tapahtumia. Kokonaisuus on kuitenkin fiktiota. Köngäs ei ole kuullut asioista suoraan isoäidiltään, koska tämä kuoli kirjailijan ollessa pikkutyttö, vaan hän on selvitellyt asioita myöhemmin. Kirjan tarinassa nykyajassa lapsenlapsi alkaa selvittää isoäitinsä vaiheita Ylä-Väärissä.

Kirjan nimihenkilö Sandra joutuu koville, kun mies Janne lähtee puolipakolla punaisten matkaan ja kotipihaa halkoo rintamalinja. Sandran on pakko pysytellä vahvana ja hoitaa koti, vaikka jaksaminen on äärirajoilla.

Köngäs kirjoittaa sisällissodan runtelemista henkilöistä koskettavasti ja taidolla. Köyhyys, nälkä ja pelko tulevat liki.

Marianna Kurtto: Tristania

Bloggaus tulossa. Muistiinpanoistani:

Kurton ensimmäisen romaanin miljöö kutkuttaa mielikuvistusta: keskellä Atlantin valtamerta sijaitsee tuliperäinen Tristan da Cunhan saari, jolta on tuhansia kilometrejä matkaa lähimmälle asutulle saarelle. 264 asukkaan saarella eletään kalastuksesta ja odotetaan aina laivaa näkyväksi horisonttiin. Vuonna 1961 saaren tulivuori purkautuu ja asukkaat evakuoidaan Britanniaan.

Omalaatuinen miljöö ja historialliset faktat ovat perustana tarinalle, joka rakentuu usean näkökulman kautta. Rakkaus ajaa ihmisiä hurjiin tekoihin. Tarina maustuu kostolla ja salaisuuksilla.

Ennen Tristaniaa Kurtto on julkaissut viisi runokokoelmaa. Runoilijan tausta näkyy romaanin kielessä elävinä ja tarkkoina kielikuvina. Pidän tekstin rytmistä, tarina etenee hyvin.

Katja Kallio: Yön kantaja

Bloggaus tulossa. Alustavia ajatuksiani:

Amanda Aaltosen tarina on niin vaiheikas, koskettava ja rujo, että en yhtään ihmettele sen inspiroineen kirjailijaa! Todellisesta historiallisesta henkilöstä ja olemassa olevista paikoista Kallio luo taidokasta fiktiota.

Amanda elää 1800-luvun lopulla irtolaisen elämää, joka on karua ja näköalatonta. Amanda ratkaisee tilanteen parhaaksi katsomallaan tavalla: hän hyppää ranskalaisen Duplessis'n kuumailmapallon kyytiin ja lentää Pariisiin. Hänen kolhuinen elämänsä ranskattarena ei kestä kauaa, vaan hänet lähetetään Seilin saarelle Paraisille mielisairaalaan. Amanda ajattelee vain kaipaavansa hetken lepoa, mutta Seilistä ei ole ollut tapana lähteä.

Kallio kuvaa Amandan mielenliikkeitä herkästi, samoin eri miljööt heräävät eloon tekstissä.


* * *

Nyt vain jännittämään huomista ehdokaslistaa!

Muiden bloggareiden Finlandia-listauksia: Kirsin Kirjanurkka, Kirja vieköön! ja Tekstiluola.

Mari Manninen: Yhden lapsen kansa (2016)

Kustantaja: Atena.

Sivumäärä: 205.

Oma arvioni: 4/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Toimittaja Mari Mannisen teos Yhden lapsen kansa: Kiinan salavauvat, pikkukeisarit ja hylätyt tyttäret voitti tämän vuoden Tieto-Finlandia-palkinnon. Voittajan valitsi kuuden finalistin joukosta kirjailija Jörn Donner, joka kuvaili valitsemaansa voittajakirjaa riipaisevaksi ja koskettavaksi. Olen samaa mieltä Donnerin kanssa: kirjan alussa on aiheestakin varoitus, että tätä kirjaa lukiessa luultavimmin kurkkua kuristaa.

Kiinassa oli vuosina 1979–2005 voimassa yhden lapsen politiikka, jonka oli tarkoitus hillitä väestönkasvua. Parit saivat hankkia vain yhden lapsen, ja sekin oli sallittua vain avioliitossa. Poikkeusluvan toiseen lapseen saattoi saada, mikäli ensimmäinen jälkeläinen oli tyttö tai vammainen. Politiikan toteutumista vahdittiin tarkasti, mutta ihmiset löysivät keinoja kiertää rajoituksia. Maaseudulla odottavat äidit saattoivat muuttaa raskauden ajaksi toiseen kylään, ja peräkkäisinä vuosina syntyneitä lapsia merkittiin kaksosiksi. Nykyisin kiinalaiset saavat hankkia kaksi lasta.

Kiinassa toivotaan perinteiden velvoittamana perilliseksi poikaa, joten politiikan seurauksena tyttölapsia hylättiin ja tyttösikiöitä abortoitiin. Tämän vuoksi väestörakenne on vinoutunut: Kiinassa elää paljon enemmän miehiä kuin naisia, eikä miehille riitä puolisoita. Myös salaa synnytetyillä lapsilla on kurjat oltavat, sillä ilman virallisia papereita ei voi toimia yhteiskunnassa.

Kirjaansa varten Manninen on kiertänyt eri puolilla Kiinaa haastattelemassa tavallisia kansalaisia. Manninen yhdistää sujuvan tarinankerronnan ja informatiivisen sisällön sulavasti. Toimittajana työskentelevä Manninen on tekstintuottamisen ammattilainen, mikä huokuu tekstistä positiivisesti. Lukija voi vain ottaa mukavan asennon ja luottaa siihen, että kirjallinen matka kiinalaisten arkeen on taiten toteutettu.

 

Yleensä länsimainen media nostaa esiin yhden lapsen politiikasta vain sen negatiiviset seuraukset, mutta Mannisen haastateltavat kertovat myös asian toisen puolen: kun perheessä on vain yksi lapsi, ruokaa riittää paremmin kaikille. Tällöin vanhemmilla on myös todennäköisemmin varaa panostaa lapsen koulutukseen. Ainoan lapsen asema tuo kyllä etujen lisäksi myös suunnattomia, jopa kohtuuttomia paineita menestyä koulu- ja työmaailmassa.

Manninen kirjoittaa havainnollisesti Kiinassa meneillään olevasta myllerryksestä. Kiinassa kehitys tapahtuu länsimaihin verrattuna ”supervauhtia”: siinä missä nuoret aikuiset surffailevat tottuneesti internetissä ja kiinalaisessa sosiaalisessa mediassa, heidän vanhempiensa sukupolvi on elänyt länsimaisittain ajateltuna 1800-luvun lopun kaltaisessa yhteiskunnassa.

Kiinalaiseen kulttuuriin kuuluu vahva olettamus siitä, että lapset hoitavat vanhempansa, kun nämä ovat vanhuksia. Yhden lapsen politiikan seurauksena ei välttämättä ole sisaruksia jakamassa hoitovastuuta, vaan yhdellä nuorella parilla saattaa olla jopa neljä vanhusta kontollaan. Vanheneva väestö onkin joissain tapauksissa suhteettoman suuri taakka nuorille.

Kun ylemmältä taholta sanellaan, miten ihmisten tulee yksityiselämässään toimia ja perheensä muodostaa, on seurauksena väistämättä surua ja katkeruutta. Pakkosteriloinnit ja toistuvat abortit ovat traumatisoineet miljoonia kiinalaisia. Luvatta syntyneet eli paperittomat lapset tuntevat itsensä toisen luokan kansalaisiksi. Lukuisat ulkomaille adoptoidut kiinalaistytöt etsivät perheitään vähäisten tietojen perusteella. Henkilökohtaiset tragediat ovat valtavia.

 

Kirja koostuu artikkeleista, ja osa niistä on julkaistu aiemmin erilaisissa aikakauslehdissä. Muutama juttu tuntui niin tutulta, että luulen lukeneeni ne Hesarin Kuukausiliitteestä. Tämä ei haitannut lukukokemusta, sillä nyt tutut tekstit asettuivat laajempaan kontekstiin ja niistä sai enemmän irti. 

Nautin suuresti tällaisten yleistajuisten tietokirjojen lukemisesta. Kun aihe on kiinnostava ja kirjailija luottaa lukijan tietämykseen sopivissa määrin, tietokirja voi olla vähintään hyvän kaunokirjan veroinen lukuelämys. Tämänkin Tieto-Finlandia-voittajan hotkaisin ”välipalakirjaksi” – sellaista alkaa kipeästi kaivata, kun luvussa on James Joycen Ulysseksen ja Knausgårdin Taisteluni-sarjan päätösosan kaltaisia järkäleitä!

Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista (2016)

Kustantaja: Gummerus.

Sivumäärä: 215.

Oma arvio: 3/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta. 

Jukka Viikilän romaani Akvarelleja Engelin kaupungista on tämänvuotinen Finlandia-voittaja ja kirjoittajansa esikoisromaani. Baba Lybeck nosti Viikilän kirjan palkinnon saajaksi finaalikuusikosta ja sanoi perusteluissaan, että Viikilän teoksen myötä hän on oppinut näkemään Helsingin uudella tavalla: Kaupunkia kiertäessäni olen kuullut uusia ääniä. Oivaltanut, että rakkaalla kaupungillani on kieli ja tarina, jota en ole aikaisemmin ymmärtänyt. Nyt kuljen kaupungilla ja huomaan, että se onkin runoutta.

Koska lainaan valtaosan lukemistani kirjoista kirjastosta, en aina ehdi lukea päivänpolttavia kirjoja. Saatan keikkua vielä kaukana varausjonossa, kun jostakin uutuudesta on kovin mediamylläkkä tai blogipöhinä meneillään. Tällä kertaa kävi onnekkaasti toisin: vuoden Finlandia-voittaja oli minulla lainassa, kun palkinnon saaja julkistettiin. Pääsin aloittamaan kirjan vielä samana iltana.

Akvarelleja Engelin kaupungista on saksalaisen Johan Carl Ludvig Engelin kuvitteellinen yöpäiväkirja. Päiväkirja alkaa vuodesta 1816, jolloin Engelit saapuvat Helsinkiin. Kaupunginarkkitehti kirjoittaa päiväkirjaansa  havaintoja uudesta asemakaupungistaan ja kertoo myös perheensä vaiheista. Engel lupaa vaimolleen Charlotelle, että Helsingin-komennus kestää enintään kuusi vuotta. Toisin käy. Päiväkirja jatkuu aina vuoteen 1840, eikä Engel toiveistaan huolimatta koskaan pääse pois Helsingistä, maailman kylmäkellarista.

Mitäpä sanoa tästä kaupungista, Helsingistä, uudesta elämäntehtävästäni? Pitäisi vastata kyseleviin kirjeisiin. Se on harvaan asuttu ulkosaariston kallioniemi, Itämeren löytämätön helmi, joka on enimmäkseen vaikeakulkuista vuorta. Kun laivat haaksirikkoutuvat sen kiviin, asukkaat eivät juokse ryöstelemään vaan kyytiin poispääsyn toivossa.

Vaikka kallioinen kaupunki ei arkkitehtivirtuoosia miellytä, hän tekee silti työssään parhaansa. Toimeksiantona on tehdä keisarille uutta maisemaa, ja Engel suhtautuu toimeensa vakavasti ja antaumuksella. Hän myös tekee osaltaan kaikkensa, etteivät helsinkiläiset enää joutuisi kokemaan kaiken tuhoavan tulipalon kauhua.

Päiväkirjan sivuilla kuvataan erityisesti Senaatintorin ympäristön rakennusten suunnittelua ja rakennustöitä. Työmailla ahertavat monenmaalaiset rakennusmiehet, ja kadulla kuulee useita kieliä: venäjää, ruotsia, saksaa, kauempana keskustasta suomea. Engel itsekin on maahanmuuttaja, ja kielimuuri on yksi syy, miksi hän tuntee itsensä ulkopuoliseksi.

Engel harmittelee paikallista ilmastoa, jonka kylmyyden vuoksi ihmiset kiiruhtavat määränpäähänsä ympäristöään tuskin huomioimatta. Ymmärrän arkkitehdin turhautumisen, sillä tunnistin tästä kuvauksesta itseni. Toki päiväkirjan sivuilla mainitut rakennukset ovat minulle ennestään tuttuja, mutta harvemmin niitä pysähtyy katsomaan. Opiskelin vuosia Senaatintorin laidalla, vaan harvoinpa katsoin rakennuksia sen tarkemmin.

Viikilä on aiemmin julkaissut kaksi runokokoelmaa, ja tämä hänen esikoisromaaninsa on myös hyvin runollinen. Lyyrinen kieli sopii hyvin unen ja valveen rajamailla kirjoitettuun päiväkirjaan. Kirjassa on lukuisia omaperäisiä, harkittuja ja kauniita ilmaisuja. Ymmärrän Lybeckin valintaa. Jokin teoksessa kuitenkin harasi vastaan, kun luin sitä. Samalla kun näen sen kauneuden ja taidokkuuden, joudun toteamaan, ettei se sykähdytä minua.

Loppuun haluan nostaa vielä pitkähkön lainauksen, josta näkyy oivallisesti Viikilän kaunis kieli, tekstin rytmi ja Engelin katse:

28. tammikuuta 1820

Koko Suomi on yksi ainoa kallionjätkäle. Yhtä ainoaa kalliota joka kohdasta. Olet sitten pohjoisessa tai etelässä, niin olet samassa paikassa, samalla kalliolla. Kallion voi räjäyttää kappaleiksi, mutta pimeä pysyy kiven sisällä. Otat pienen hiekanjyvän, ja se on sisältä yhtä synkkä ja laaja. Samaa sydänlihaa. Katsot yhtä ihmistä, niin olet nähnyt kaiken. Katsot yhtä taloa, niin olet nähnyt kaikki. Kaukaa katsoen kallio on niin siloinen, että sillä voisi paistaa leivän, mutta kun sitä kulkee, reellä tai jalan, se on pelkkää mäkeä, allokkoa tai oikeastaan myrskyä, jonka tyynnyttää vain seuraava putoava meteori. Rakenna siitä kaupunki. Kuumasta ja vieraasta, jota ei mikään työkalu syö. Sellainen sydän. Sellainen maa. Sellainen kaupunki.

Laura Lindstedt: Oneiron (2015)

Kustantaja: Teos.

Sivumäärä: 440.

Oma arvio: 5/5.

Mistä minulle: ostin uutena.

Kansi: Jussi Karjalainen.

Shlomith-Shkhina, Polina, Rosa Imaculada, Nina, Wlbgis, Maimuna ja Ulrike. He ovat seitsemän naista, joista Laura Lindstedtin Finlandia-palkittu Oneiron-romaani kertoo. Lukija johdatellaan kirjan maailmaan seuraavanlaisella motolla:

Kun minua ei ole, niin mitä on? Ei mitään.
Mutta missä minä olen, kun minua ei ole?

Motto on peräisin Leo Tolstoin Ivan Ilijitšin kuolema -teoksesta. Nämä kysymykset nousevat lukijan mieleen useasti teosta lukiessa, sillä Oneironissa ollaan elämän ja kuoleman välitilassa.

Lindstedt pudottaa seitsemän naista vuoronperään tuohon valkoiseen välitilaan, jossa ei ole mitään. Pikkuhiljaa naiset, ja lukija siinä samassa, alkavat käsittää, mistä on kyse. Eri puolilta maailmaa kotoisin olevat naiset ovat kuolleet, toiset yllättäen ja toiset odotetusti. Kipu ja muut ruumiilliset tuntemukset ovat poissa. Naiset yrittävät rajata tilaa vaatteillaan, jotta sen hahmottaminen olisi edes jotenkin mahdollista. Mutta miksi juuri he kohtaavat toisensa?

Saattaa kuulostaa hurjalta, että kirjassa on seitsemän päähenkilöä. Määrä ei kuitenkaan koidu lukijalle ongelmaksi, vaan kaikki henkilöt tulevat tutuiksi. Minulle jäi parhaiten mieleen juutalaistautainen Shlomith, performanssitaiteilija New Yorkista. Hän yhdistää taiteessaan juutalaisuuden tutkiskelun ja syömishäiriön. Lopputulos on järkyttävä.

Naisten muistoihin ja kokemuksiin palataan vuorotellen. Seitsemän on tuskin valikoitunut naisten määräksi sattumalta, sillä seitsemän on vahvasti symbolinen luku. Luvun seitsemän voi liittää ainakin viikonpäiviin, antiikin ihmeisiin, kuolemansynteihin ja kirjallisuudessa esimerkiksi veljesten tai kääpiöiden lukumäärään. Lukion psykolologian tunneilta on jäänyt mieleen, että ihmisen lyhytkestoisen muistin kapasiteetti olisi noin seitsemän yksikköä.

Kirjan alaotsikko on "Fantasia kuolemanjälkeisistä sekunneista". Vaikka teos nimetään heti alkuun fantasiaksi, sivuutin asian lukiessani kirjaa. Vasta lukemisen jälkeen, tätä tekstiä kirjoittaessani aloin hahmottaa kirjan fantasiaksi.

Olen kuullut joitakin kommentteja kirjan vaikeudesta. Lindstedt kirjoittaa selkeästi ja harkitusti, joten kielen kanssa ei tarvitse taistella. Teksti etenee jouhevasti. Haasteellista sen sijaan on hahmottaa jotakin sellaista, mitä ei ole. Sanoisin, että kirja vaatii lukijalta heittäytymistä ja luottoa siihen, että palaset loksahtavat paikoilleen. Lindstedt rakentaa kirjan monenlaisista tekstilajeista, mikä tietysti voi jostakusta tuntua sekavalta.

Tiesin jo kirjan ensimmäisillä sivuilla, että Oneiron on hyvällä tavalla erilainen. Se erottuu edukseen kotimaisen nykykaunon joukossa. Ostin kirjan omaksi Finlandia-kisan loppumetreillä, sillä toivoin ja odotin sen voittavan palkinnon. Nautiskelin omalaatuisesta ja taidokkaasta teoksesta useamman viikon ajan, sillä kiireisemmät työkirjat kiilasivat aina lukujonossa tämän edelle. Pätkissä lukeminen ei haitannut ollenkaan, sillä sujahdin aina helposti uudelleen kirjan maailmaan. Oneiron on niin runsas, että voisin hyvin lukea sen uudestaan. Kirja herättää paljon kysymyksiä, mutta ei todellakaan tarjoa valmiiksi pureksittuja vastauksia.

Blogistaniassa Oneironia on luettu ahkerasti ja siitä ovat kirjoittaneet esimerkiksi Elina, Omppu, Krista, Liisa, Katja ja Leena Lumi.

Ulla-Lena Lundberg: Jää (2012)

Alkuteos: Is.

Suomentaja: Leena Vallisaari (2012).

Kustantaja: Teos & Schildts & Söderströms.

Sivumäärä: 366.

Oma arvio: 4½.

Mistä minulle: Ostin uutena.

Kansi: Helena Kajander.

Jää on ainoa viimevuotisista Finlandia-palkintoehdokkaista, jonka ostin omaan hyllyyn. Ja vieläpä ennen voittajan julkistusta, joten vainuni toimi edes kerran! Ensilukemalla en kirjasta kuitenkaan innostunut, vaan se jäi kesken melkein vuodeksi. Nyt syksyllä viimeisellä mökkireissulla aika ja paikka olivat Jäälle otollisia: talvikauteen hiljalleen valmistautuva saaristo, pimeät illat ja myrskytuuli. Aloitin kirjan uudelleen alusta ja olin myyty.

Tarina sijoittuu 1940-luvulle, sotien jälkeiseen Suomeen. Vastavihitty pappi Petter Kummel muuttaa perheineen Ahvenanmaalle, Luodoille, joka on karu ja tuulinen ulkosaariston paikkakunta. Laulavainen seurakunta ottaa sydämestään messuavan papin lämpimästi vastaan.

Petterin arki koostuu pilkälti seurakunnan asioiden hoidosta, ja kodista vastaa kipakka ja tarmokas vaimo Mona, jolle kasvimaa ja navetta ovat henkireikiä. Äiti kasvattaa Sanna-tytärtä tiukalla otteella, ja pappilan vieraanvaraisuudesta nauttivia sukulaisia ja ystäviä riittää.

Hän [Mona] siivoaa vimmatusti ennen vieraiden tuloa koska on varma, että Täti arvostelee ja päivittelee kaikkea, mikä ei ole ehdottoman täydellistä. Varmasti hän arvioi, tutkii ja tarkastaa. – – Ennen heidän tuloaan Mona on vihainen vihainen vihainen, puristaa Sannaa lujasti käsivarresta: ei inahdustakaan! äyskii Petterille kun tämä tulee sisään vesisangot loiskuen, makaa öisin valveilla vaahdoten ja höyryten.

Jäätä on kuvattu monessa yhteydessä perinteiseksi romaaniksi, mitä se toki enimmässä määrin minustakin on. Perinteisyyden vastakohtana Lundberg (tai kääntäjä) käyttelee paikoitellen kieltä omien sääntöjensä mukaan ja modernisti. Kun Monan tunteet kuohuvat, tekstikin ryöppyää.

Elämä saaristossa jakautuu sykleihin vuodenaikojen mukaan. Mielenkiintoinen seikka minusta on se, että jäätynyttä merta ja jäätä ei koetakaan negatiivisena. Niin olin kuvitellut. Talveksi pitäjä rauhoittuu, remuavat turistit ja passattavat sukulaiset ovat poissa, ja kantava jää helpottaa kulkemista saarelta toiselle, kun esiin kaivetaan kelkat ja reet.

Matkustaminen on hidasta, samoin tiedonkulku. Puhelut välittää keskusneiti, jonka kautta myös juorut leviävät nopeasti. Kirjeet ovat tärkeä yhteydenpitoväline mantereella asuviin sukulaisiin päin, mutta posti ja sitä kuljettava posti-Anton ovat säiden armoilla. Kelirikon aikaan painavien postisäkkien raahaaminen jäällä on hengellä leikkimistä.

Lundbergin teksti tempaisi minut nopeasti mukaansa, ja samalla mieleeni nousi kysymys: miten seurakuntaelämää ja kirkollisia menoja kuvaava kirja voi kiinnostaa ja koskettaa uskonnotonta lukijaa? Syitä löytyy kiehtovista luontomaisemista, yhteisön dynamiikan kuvauksesta, mielenkiintoisesta ajankuvasta ja tunteita herättävistä henkilöhahmoista.

Ideaalimaailmassa en olisi kuullut kirjan keskeisestä käännekohdasta etukäteen. Lukukokemustani laimensi se, että nyt odotin koko ajan, milloin se tapahtuu. Huomasin oman hölmöyteni lukijana: aloin toivoa, että olinkin ymmärtänyt väärin, muistan väärin, ei niin käykään, entäs jos... Mutta en jatka tästä sen enempää, sillä en halua spoilata kirjaa niiltä, jotka eivät ole sitä vielä lukeneet ja jotka ovat onnekkaasti säästyneet paljastuksilta.

Olen iloinen, että en luovuttanut kirjan kanssa, vaikka se ei heti kolahtanutkaan. Jää osoittautui lukemisen arvoiseksi kirjaksi, jossa pidin maalauksellisesta kielestä ja rakenteesta eri kertojineen. Elin mukana luotolaisten iloissa ja suruissa enkä ihan kuivin silmin selvinnyt minäkään.

Riikka Ala-Harja: Maihinnousu (2012)

Kustantaja: Like.

Sivumäärä: 210.

Oma arvio: 3/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Ensin karsastin tätä kohukirjaa. Onpa inhaa poimia läheisten murheet ja surut kirjan materiaaliksi! Miten törkeää! Hetken höyrysin, kunnes oivalsin, etten ollutkaan muodostanut asiasta omaa mielipidettäni, vaan apinoinut sen jostakin. Minusta nimittäin taiteilijalla on oikeus imeä vaikutteita mistä vain, eikä taiteellisia vapauksia voi alkaa rajata. (Niin ikävää kuin se voikin olla sille, jonka elämä päätyy kirjan sivuille. Tässäkin varsin tunnistamattomassa muodossa tosin.)

No, sitten lukukokemukseen. Odotin tarinan olevan raastava, sillä onhan aiheina lapsen sairaus ja avioliiton kaatuminen. Mutta niin vain huomasin skannaavani tekstiä kuin jotakin raporttia, minkään liikahtamatta. Nenäliinat säästyivät.

Päähenkilö Julie työskentelee oppaana Normandian rannikolla. Hän selostaa turistiryhmille maihinnousun vaiheita aina vain uudelleen ja uudelleen. Eräänä päivänä Julie huomaa tyttärellään Emmalla outoja mustelmia ympäri kehoa, ja leukemia-diagnoosi tulee nopeasti, odottamatta. Sillä hetkellä Julien elämän täyttävät pelko ja epätoivo. Samalla elämää myllertää aviomiehen suhde toiseen naiseen.

HS:n Majanderin arvio (19.8.2012) kuvaili tarinaa ahdistavaksi ja puristavaksi – näihin en yhdy, mutta monista Ala-Harjan oivalluksista kyllä Majanderin tapaan ilahduin. Elämä ja kuolema, terveys ja sairaus, lapsuus ja vanhuus – erilaisista vastinpareista syntyy kiinnostavia pohdintoja. Parasta Maihinnousussa oli minusta eritoten se, miten sotaselostukset rinnastuivat muuhun tarinaan. Ehkä kliseistä rinnastaa sota ja rakkaus, mutta tässä se toimii.

Sodassa on helppo toimia, sillä sodan päämäärä on aina selvä, sillä tavalla sota on turvallinen. Sotaan ryhtyessä myös tietää, että joskus se loppuu; kaikki sodat loppuvat joskus.

Julien elämä on sairauden ja avioliiton rakoilemisen myötä täynnä epävarmuutta. Sodan olemusta pohditaan paljon, ja huomaan lukeneeni sodasta yllättävän paljon kuluneen vuoden aikana. Esimerkiksi Dora, Dorassa ja Kätilössä oli myös oivaltavia tiivistyksiä.

Maihinnousun kerronta on pelkistettyä:

Emma oksentaa, sen suuhun sattuu, suu on rakkuloita täynnä. Emma makaa sairaalasängyssä silmät suljettuina. Emma haluaisi sairaalasta pois, mutta en voi luvata mitään. Emma kärsii, minun vatsaani kouraisee.

Toisto ja lyhyet virkkeet ovat tehokeinoja, joista sain yliannostuksen tätä lukiessani. Ihmisiin viittaaminen se-pronominilla ei ollut kovin hyvin perusteltua ja johdonmukaista, varsinkaan kun teksti ei muuten ollut puhekielistä.

Tunsin lukiessani syyllisyyttä siitä, että Maihinnousu jätti minut kylmäksi. En kuitenkaan ole tuntemuksineni aivan yksin, sillä tarinan koskettavuutta on pohtinut ainakin Hanna. Helmi-Maaria taas lipui Ala-Harjan kielen mukana. Myös esimerkiksi  Mari A, Jaana, Maria ja Valkoinen Kirahvi ovat kirjasta kirjoittaneet.

Heidi Köngäs: Dora, Dora (2012)

Kustantaja: Otava.

Sivumäärä: 333.

Oma arvio: 4/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kannen suunnittelu: Anna Lehtonen.

Dora, Dora kertoo Kolmannen valtakunnan varusteluministeri Albert Speerin matkasta Suomen Lappiin. Ministeri haluaa tarkastaa nikkelituotannon tilanteen, ja matkan aikana hänelle paljastuu myös monen muun asian tola. Matkaa tehdään joulunalusaikaan, kun kaamos on pimeimmillään ja pakkanen paukkuu.

Kirja antaa äänen Speerin lisäksi matkalla mukana oleville sihteerille, tulkille ja taikurille. Luvut on nimetty henkilöiden mukaan, ja jokainen toimii vuorollaan minäkertojana. Hierarkia on kaikkien tiedossa, jokaisella on oma tarkka paikkansa. Varsinkin jos tietää kuuluvansa heihin, joiden tuhoamiseen kaikki tähtää.

Minun vereni ei ole täysin puhdasta ja ne joiden veri on vääränväristä, eivät ole mitään muuta kuin saastaa, vihan jatkuvaa kohdetta. Heidän päälleen sopii virtsata.

Sota-aikana jokainen elää varpaillaan. Mitähän tuo kommentti mahtoi tarkoittaa? Olenko joutunut epäsuosioon? Saksan tilanne sodassa on käymässä tukalaksi, ja samalla Speer on alkanut pelätä oman asemansa puolesta, sillä hän aistii suosionsa laskeneen Führerin silmissä.

Kaikki henkilöt elävät samassa tilanteessa, sodan keskellä hyytävässä talvikelissä. Jokainen kuitenkin kaipaa omia asioitaan, omia läheisiään ja rakkaitaan. Samalla rakkautta haetaan sieltä, mistä sitä vain on saatavilla. Henkilöitä taustoitetaan takaumilla, ja he saavat tarinan edetessä yhä enemmän sävyjä. Samalla kasvavat jännitteet henkilöiden välillä. Henkilökuvat ovatkin minusta Dora, Doran parasta antia. 

Tuskin olisin tullut lukeneeksi tätä, jos kirjaa ei olisi valittu vuoden Finlandia-palkintoehdokkaaksi. Albert Speer ja Hitler ei kuulosta järin houkuttelevalta aihealueelta, mutta olinpas väärässä! Ainoastaan Köngäksen paikoin liian selittelevä kerronta ja toisto saivat turhautumaan. Kyllä minä muistan! Kyllä minä ymmärrän!

Dora, Dora on lukuromaani, jonka seurassa viihdyin. Välillä se imaisi pidemmäksi aikaa maailmaansa, ja varsinkin loppua kohden tarinan ota tiukentui, kun jännitteet kasvoivat. Henkilökuvaus on niin voimakasta ja vivahteikasta, että lukeminen oli nautinto. Köngäs on luonut jokaiselle kertojalle taidokkaasti omanlaisensa äänen.

Arvaan, että lukemista voi joillakin häiritä se, että tarinan henkilöillä on ilmeiset esikuvansa todellisessa maailmassa. Onko Hitler todella sanonut noin? Menikö ministerivalinta oikeasti tällä tavalla? Minusta totuudenmukaisuutta ei ole mielekästä jäädä pohtimaan sen syvemmin. Se ei kannata. Voi vain heittäytyä oikoisenaan sohvalle ja nauttia hyvin kirjoitetusta fiktiosta ja sen tunnelmista.

”Koulukirjoissa ne sodat aina alkoivat ja päättyivät yhtä täsmällisesti.”

”Nyt me tiedämme mitä siinä viivan välissä oli.”

 Dora, Dora antaa yhden mahdollisen version viivojen välin täytteeksi.

Aki Ollikainen: Nälkävuosi (2012)

Kustantaja: Siltala.

Sivumäärä: 141.

Oma arvio: 5/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Elina Warsta.

Luin Ollikaisen esikoisen eilen enkä olisi voinut lukemistani osuvammin ajoittaa: tänään julkistettiin, että Nälkävuosi voitti vuoden 2012 Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon ja on yksi kuudesta Finlandia-finalistista. Töistä ajellessani mietin, että vaikka ei Finlandia Ollikaisen esikoiselle napsahda, niin josko HS:n palkinto ainakin, koska niin onnistunut esikoinen on kyseessä. Niinhän sitten kävikin. Olen vilpittömästi iloinen, sillä Nälkävuosi on mielestäni palkintonsa ja finaalipaikkansa ansainnut!

Nälkävuosi kertoo karusta talvesta 1867–68, jolloin Suomessa kärsittiin huonojen satovuosien seurauksena nälänhädästä. Kun ruoka loppui, ainoa vaihtoehto oli lähteä kerjuulle. Monet joutuivat turvautumaan ahtaisiin tilapäismajoituksiin, mikä johti siihen, että nälän lisäksi myös kulkutaudit surmasivat kansaa.

Nälkävuodessa perheenäiti Marja joutuu lähtemään torpastaan lapsiensa Juhon ja Mataleenan kanssa viimaiselle taipaleelle: hyytävässä pakkasessa ja tuiskussa he taivaltavat kohti jotakin parempaa. Marjaa pitää liikkeessä toivo lasten hengissä selviämisestä ja haave keisarillisesta Pietarista, jossa kaikki olisi paremmin.

Toisen näkökulman lohduttomiin oloihin tuovat lääkäri Teo ja apulaiskamreeri Lars eli Renqvistin veljekset. Heidän ongelmansa ovat heille itselleen suuria, vaikka surmaavaan nälkään verrattuna piskuisia. Piristävää tarinassa on se, että parempiosaisista löytyy myös inhimillinen puoli. Ne jotka voivat, antavat puolet vaikka viimeisestä leivästään. Kirjassa pahuus löytyy usein viereltä eli toisten nälkäisten joukosta.

Loputtomalta tuntuva lumentulo koituu monen kohtaloksi. Pehmeä hanki vetää väsynyttä herkästi puoleensa, mutta kinos voikin jäädä viimeiseksi vuoteeksi. Ruumiit peittyvät nopeasti valkoiseen kuolemaan.

Lukukokemus oli riipaiseva ja aiheen vuoksi surumielinen, mutta Ollikaisen tapa kuvata ihmisen ja luonnon limittymistä on kiehtova ja kaunis:

Marja astuu sillalle. Hän nostaa Juhon syliinsä ja puristaa lasta rintaansa vasten sen minkä voimattomuudeltaan jaksaa. Silta on ahnas kieli, valmiina kuljettamaan kulkijan talven nieluun, tyydyttämään sen koskaan tyydyttymätöntä, loputonta nälkää.

                      Tuuli päättää suunnan, se puskee Marjaa sillan yli. Lumipyörteet lainehtivat hänen jaloissaan, virta ei kulje enää sillan alla vaan sitä pitkin, kohti vastarannan lumilakeutta, johon tie katoaa.

Nälkävuosi on hiottu ja kompakti kokonaisuus, jossa 1800-luvun miljöitä ja ihmisiä on kuvattu uskottavasti ja koskettavasti. Pidin kovasti myös kirjan Helsinki-kuvauksista: sivuilla vilahtelevat esimerkiksi Kauppatori, Nikolain kirkko ja Siltavuori, samoin Katajanokan huorat ja hampparit.

Hanna kirjoitti Nälkävuodesta tänä samaisena päivänä. Myös esimerkiksi Ilselässä  ja Sinisessä Linnassa on kirjaa arvioitu.

Rosa Liksom: Hytti nro 6 (2011)

Kustantaja: WSOY.

Sivumäärä: 188.

Oma arvio: 5/5.

Mistä minulle: sain lahjaksi.

Rosa Liksomin Finlandia-palkinnon voittanut Hytti nro 6 on raameiltaan matkakirja: se kertoo hyttitovereiksi sattuvien tytön ja miehen junamatkasta Siperian halki Moskovasta Mongolian Ulan Batoriin. Junan puksuttaessa asemalta toiselle taakse jäävät vuorotellen Moskova, Omsk, Novosibirsk, Irkutsk, Ulan Ude ja monet muut. Joillekin asemille pysähdytään hetkeksi, toisille jäädään useammiksi päiviksi, jotta veturi saa hengähtää.

Matkalla syödään eväitä, kuivapeseydytään tuntien jonottamisen jälkeen haisevassa vessassa ja katsellaan Siperiaa junan ikkunoista. Liksomin maalauksellinen teksti luonnostelee lukijalle elävästi karun neuvostomaiseman.

Kirjan etulieve.

Matkasamovaarissa haudutetun teen höyrystämässä hytti-ilmassa löyhkäävät sipuli, votka ja miehen rivot jutut. Miehen puheissa toistuvat rivoudet muistuttavat, että Liksomiahan tässä ollaan lukemassa. On paljon suoraa puhetta ja sen vastapainona vaikenemista. Miehen puhetulva on välillä tytölle liikaa: joskus siltä säästyy sulkemalla korvat tai kuuntelemalla korvalappustereoita, mutta toisinaan tytön on pakko paeta käytävälle. Kunnes siihen samaan kopperoon on taas palattava.

Hytissä numero kuusi matkaa taittavien kuvaamisessa nimillä ei juuri ole väliä. Tyttö on tyttö ja mies on mies. Kaalikorvainen, karkeapuheinen mies punnertaa aamuisin ja juo votkaa kuin vettä. Tyttö kuuntelee, havainnoi, piirtää ja kuvittelee. Hän on opiskellut Moskovassa, ja tälle matkalle oli tarkoitus lähteä Mitkan kanssa, kunnes kaikki loksahti vinoon. Vaikka hän on nyt matkalla yksin, moni asia tuo mieleen Mitkan, tämän äidin Irinan, rakkauden ja muistoja.

Ennen lukemista minua ”varoiteltiin” siitä, että kirjan luettuani haluaisin itsekin vastaavalle matkalle. Matkakuvaus sai ennen kaikkea kaipaamaan itse matkustamista. Sitä tunnelmaa, kun on lähtöpaikan ja määränpään välissä ja kun pienistä asioista tulee tärkeitä. Tytöllekin hytin oma sänky alkaa tuntua rakkaalta ja miehen katse välillä kotoisalta. Matkalla myös monesti havaitsee, mikä on elämässä tärkeintä.

Kirjan takalieve.

Hytti nro 6 on lyhyehkö, mutta vahva kuvaus eteenpäin lonksuttavasta matkasta. Jos teos olisi ollut pidempi, sitä lukiessa olisi voinut tulla Liksom-ähky. Vaikka rivoudet hieman häiritsivät lukemistani, en voi kuin ihailla Liksomin sanataidetta. Toistot rytmittävät tiivistä kerrontaa, ja muoto on hiottua. Liksom kertookin viimeisimmässä Helsingin Sanomien Kuukausiliitteessä (Tammikuu 2012), että romaanin työstäminen alkoi viisi vuotta sitten: teksti syntyi kolmessa vuodessa, kaksi hän käytti hienosäätöön. Sen kyllä huomaa.