 |
| Kansi: Sanna-Reeta Meilahti. |
Gummerus 2018. 175 s.
Oma arvio: 3½/5.
Mistä minulle: arvostelukappale.
Läheisen kuolemasta, perhesalaisuuksista, perhosista ja musiikista rakentuu surumielinen tarina Anna-Liisa Ahokummun esikoisromaanissa Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa. Pienoisromaanin päähenkilö on keski-ikäinen perhostutkija Max Halma, ja tarinan nykyhetkessä eletään 1980-luvun alkua. Äidin kuolema sysää liikkeelle tapahtumaketjun, joka vie Halman selvittämään sekä saksalaissyntyisen isänsä kohtaloa että äidin talosta löytyneen harvinaisen perhosen lajimääritelmää.
Perhosiin intoimoisesti lapsesta saakka suhtautunut Max työskentelee yliopistolla, mutta työ alkaa kärsiä miehen uutteran selvitystyön vuoksi. Ilman isää varttuneen Maxin isä oli saksalainen sotilas, mutta muuta mies ei isästään tiedä, äitikin oli tästä aina vaitonainen. Äidin jäämistöstä Max löytää vihjeitä ja hänelle koittaa tilaisuus selvittää isän kohtalo. Hukkuiko isä todella Maxin ollessa sylivauva? Vai voisiko isä olla vielä elossa? Oman menneisyytensä mysteeri vie Maxin muun muassa Oulun maakunta-arkistoon ja konserttisaliin Hampuriin, jossa konsertoi kirjan nimessä mainittu Viktor Stanislaus.
Ahokumpu on nimennyt kirjansa luvut sinfonioiksi. Jokainen luku on omanlaisensa, mukana on niin Maxin muistiinpanoja, arkistolöytöjä, kirjeitä kuin kerronnallisia kurkistuksia menneeseen, aikaan ennen Maxin syntymää. Näistä kolmestatoista palasesta rakentuu lopulta alussa heränneisiin kysymyksiin vastaava, toimiva ja tiivis kokonaisuus. Silti minun on pakko myöntää, että olisin voinut ja olisin halunnut uppoutua Maxin elämään ja historiaan syvemmin. Jokainen sinfonia olisi saanut olla laajempi. Henkilöt ja tapahtumat livahtivat karkuun juuri, kun aloin saada niistä otetta.
Viime vuonnakin kirjavuosi alkoi kiehtovalla esikoisella: tuolloin vaikutuksen teki Terhi Törmälehdon Vaikka vuoret kaikuisivat.
Helmet-lukuhaasteessa kuittaan kirjalla kohdan 14. Kirjan tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan.
