Näytetään tekstit, joissa on tunniste taide. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste taide. Näytä kaikki tekstit

lauantai 31. elokuuta 2024

Yhdenpäivänromaani someajastamme – Maisku Myllymäki: Valvoja


Kansi: Anna Makkonen. 


Valvoja-romaanin päähenkilö Maia vahtii työkseen taidemuseossa näyttelyn veistoksia. Yhdenpäivänromaani kertoo eräästä joulukuisesta sunnuntaista, jonka nainen päivystää näyttelyn viimeisenä aukiolopäivänä museon eri saleissa vuoroin kollegoidensa kanssa.

Päivän kulkua rytmittävät salin vaihdot ja takaumat, jotka valottavat edeltävien kuukausien tapahtumia. Maialla on ollut suhde etäiseen ja epäilyttävään Peteriin.

Maia on valvoja myös toisella tapaa: hän valvoo useimmat yönsä. Työsunnuntaita edeltää kahdeksan vuorokauden totaalinen unettomuus. Hän on ollut valvella lähes kaksisataa tuntia yhteen menoon.

Tällaiselle supernukkujalle on mahdottomuus edes kuvitella toistuvia valvottuja öitä. Mikä mahtaa olla aivosumun määrä, mikä toimintakyvyn taso?

Valvoessaan patsaita Maia havainnoi näyttelyn kävijöitä, usein tarkemmin kuin kävijät taideteoksia. Vierailijoille tärkeämpää on raportoida näkemästään someen – toisten katseltavaksi. Some tuo tarinaan jälleen yhden valvomisen tason: algoritmit valvovat meitä, ja moni yrittää somen välityksellä valvoa muita.

Sivut kääntyvät, ja hiljalleen lukijan mieleen alkaakin hiipiä epäilyksiä kertojana toimivaa Maiaa kohtaan.

Ajattelin, että elämäni oli nyt yhtä hyvää kuin valittu kuva elämästäni.

Mitä kaikkea valvoneen mieli sumentaa, korostaa, rajaa?



Maisku Myllymäki: Valvoja. WSOY 2024. 302 sivua. Lainasin kirjastosta. Kansi: Anna Makkonen.

keskiviikko 2. syyskuuta 2015

A. S. Byatt: Lasten kirja (2009)

Alkuteos: The Children's Book.
Suomennos: Kersti Juva (2011).
Kustantaja: Teos.
Sivumäärä: 971.
Oma arvio: 4/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi:Iira Oivo.

A. S. Byattin Lasten kirja ihastuttaa ja hengästyttää. Byatt esittelee lukijalle henkilökaartin, joka on vertaansa vailla; keskeisiä henkilöitä on kymmeniä. Byatt kuljettaa tarinaa siirtyen henkilöstä toiseen lähes tuhannen sivun matkan kulkien vuodesta 1895 vuoteen 1919. Kronologia ja henkilöhahmojen harkitun tarkka kuvaus estävät lukijaa eksymästä. Ainakaan kovin paljon. Kirjan alun henkilöluetteloa voi käyttää apuna, jos nimet tahtovat mennä sekaisin.

Tarina alkaa vuodesta 1895. Olive Wellwood on lastenkirjailija ja äiti, joka on kotoisin heikoista pohjoisenglantilaisista oloista. Perhetragediat ja kurjuus ovat enää muistoja. Hän rakastaa nykyistä elämäänsä Englannin puutarhassa, Todefrightin talossa. Olive kirjoittaa työkseen lastenkirjoja, ja hän kirjoittaa myös jokaiselle lapselleen omaa, persoonallista satua.

Satuihin nojaavan perheidyllin takana on salaisuuksia. Ne eivät ole mitenkään pieniä asioita: perhe- ja rakkaussuhteiden vyyhti on lopulta melkoinen. Seksuaalinen vapautuminen on vasta teoriaa, ja vanhanaikaiset moraalikäsitykset ovat edelleen vallalla. Niinpä naiset saavat kärsiä eroottisten ekskursioiden seuraukset.

Kirjan lapset varttuvat aikuisiksi, ja lapsuuden päättää lopullisesti ensimmäinen maailmansota. Sodan raakuus ja tuhovoima näyttäytyvät irvokkaina kaiken satumaisen kauniin ja autereisen jälkeen. Byatt sitoo tarinansa tiukasti historiallisiin faktoihin. Kirjassa on useita pitkähköjä taustoittavia jaksoja, jotka tuntuivat paikoin uuvuttavilta.

Taide eri muodoissaan on mukana vahvasti läpi kirjan. Tarinassa viipyillään ainakin nukketeatterin, näytelmien, keramiikan, satujen ja runojen maailmoissa. Kiehtovia ovat myös kävelyretket Pariisin maailmannäyttelyssä. Lukija pääsee kirjan henkilöiden rinnalla ihastelemaan erilaisia paviljonkeja ja taiteen ja teknologian uutuuksia, kuten liikkuvaa jalkakäytävää.

Kirjassa on runsasta paitsi sen henkilöhahmot, tapahtumat ja kuvasto, myös sen kieli. Laadukas suomennos on Kersti Juvan käsialaa. Juva on tehnyt massiivisen urakan kääntäessään tätä suurteosta, eikä lopputulosta voi kuin äimistellä. Tekstiin on jätetty tyylikeinona runsaasti (ainakin minulle) vieraita sanoja: melkein olisi pitänyt olla sivistyssanakirja käsillä tätä lukiessa.

Luimme kirjan lukupiirissä. Onnekseni en karkottanut lukupiiriläisiä tällä kirjavalinnalla! Kirja herätti vilkasta keskustelua, vaikka kaikki eivät olleetkaan vielä lukeneet koko kirjaa. Ainakin yhdelle lukupiiriläiselle tästä muodostui sydämen kirja, kun taas eräs kirjan kesken jättänyt aikoo sittenkin lukea kirjan loppuun lukupiirikeskustelun innoittamana. Ajankuva ja persoonalliset henkilöhahmot keräsivät kiitosta, mutta aivan kaikkia kerronnan yksityiskohtaisuus ei viehättänyt.

Lukupiiri asetti lukemiselleni takarajan. Omaa hölmöyttäni jätin lukemisen hienoista suunnitelmistani huolimatta viime tinkaan, eikä aikaa vastaan lukeminen tehnyt kirjalle oikeutta. Lukukokemukseni oli ainakin intensiivinen, eräänlainen lukumaraton. Upposin sadan vuoden takaiseen Englantiin täysin ja tunsin suurta kiitollisuutta hienoa kirjallisuutta kohtaan.

torstai 12. helmikuuta 2015

Antti Arnkil: Lauantaiesseet (2014)

Kustantaja: Siltala. 
Sivumäärä: 175.
Oma arvio: 4/5
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Aleksi Salokannel.
Lauantaiesseet on kustannustoimittajana työskentelevän Antti Arnkilin esikoisteos. Elokuvaa, musiikkia ja kirjallisuutta käsittelevien esseiden takana on kokenut kirja-alan ja tekstien ammattilainen, ja sen huomaa. Esseitä on helppo ja ilo lukea.

Kokoelmassa on yksitoista esseetä: kaikki suupalan mittaisia, noin kymmensivuisia. Tekstien pituus ja Arnkilin esitystapa ovat lukijaystävällisiä. Kirjoittaja esittelee aiheensa ja ajatuskulkunsa niin, että teksti rullaa, vaikka esseeen aihe ei olisi lukijalle tuttu tai mieluisa. Jos vertaa vaikkapa David Foster Wallaceen, niin lukija pääsee helpolla, ehkä liiankin. Rosoa olisi voinut olla enemmän.

Arnkil tulkitsee ja perkaa mielenkiintoisesti elokuva- ja musiikkikokemuksiaan. En ole nähnyt elokuvaa Skavabölen pojat, mutta esseen "Äidin kuolema (24 kuvaa sekunnissa)" luettuani tuntui kuin olisin. Arnkilin omistatuneisuus tihkuu teksteistä. Hyvä esimerkki tästä on myös essee "Dave Grohlin taide", joka on tarmokkaan fanin tutkielma muusikosta. Vaikka Foo Fighters -bändi tai sen keulakuva Dave Grohl eivät minua kiinnosta, niin luin Arnkilin ajatuksia mielelläni. Ja jälkeenpäin näen bändin ja Grohlin eri valossa kuin aiemmin.

Hulvattominta luettavaa ja pohdittavaa tarjoaa "1657 kertojaa", joka kertoo Yrjö A. Jäntin mammuttihankkeesta Suomen sana. 24-osaisessa kirjasarjassa Jäntti pyrki esittelemään kaikki ennen vuotta 1963 suomeksi julkaistut merkittävät tekstit: novellit, kirjeet, aforismit, puheet, tieteelliset tekstit ynnä muut. Valiolukemisto oli suurhanke, joka uuvutti tekijänsä ja lukijansa. Sen massiivisuuden ovat sittemmin saaneet kokea sitä halvalla tai ilmaiseksi tarjoavat antikvariaatit ja sarjan ostamaan sortuneet kirjaharrastajat. Teksti herätti ajatuksia kirjojen omistamisesta ja siitä, miten kirjarakkaus lipsahtaa helposti kirjahulluuden puolelle.

Koskettavin essee kokoelmassa on "Reko". Siinä Arnkil kirjoittaa toverillisen lämpimästi edesmenneestä kirjailijasta Reko Lundánista. Arnkil oli vasta aloitteleva kustannustoimittaja, kun hän oli mukana editoimassa Lundánin esikoista Ilman suuria suruja. Lundánin menestyksekkäästi alkanut kirjailijanura päättyi lyhyeen, sillä hän menehtyi 2006 aivokasvaimeen. Lundánin sanomiset kaikuvat edelleen Arnkilin mielessä. 

Viimeisen esseen luettuani janosin lisää. Toivottavasti Arnkil julkaisee lisää kirkkaita ja punnittuja ajatuksiaan.

P.s. Kirjat johtavat aina toisiin kirjoihin. Lukulistalle päätyvät William Faulknerin Villipalmut, Reko Lundánin Rinnakkain ja Hannu Raittilan Pamisoksen purkaus.

perjantai 27. heinäkuuta 2012

Siri Hustvedt: Lumous (1996)

Alkuteos: The Enchantment of Lily Dahl.
Suomentaja: Kristiina Rikman (2009).
Kustantaja: Otava.
Sivumäärä: 263.
Oma arvio: 2/5.
Mistä minulle: ostin käytettynä.
Kuva: otava.fi
Kannen suunnittelu: Katja Kaskeala
Kannen kuva: Nordic Photos
Lily Dahl on 19-vuotias nuori nainen, joka harrastaa näyttelemistä ja työskentelee aamiaisvuorossa pikkukaupungin kahvilassa. Ideal Cafessa käy monenkirjavaa väkeä, joiden tilaukset Lily osaa jo ulkoa. Työpäivien jälkeen hän suuntaa tyypillisesti näytelmäharjoituksiin. Lilyn elämän suunta muuttuu, kun hänen huomionsa kiinnittyy vastapäiseen taloon muuttaneeseen newyorkilaistaiteilija Edward Shapiroon. Lily ei vain pysty vastustamaan Edin vetovoimaa...

Lumous muistutti pistävästi, miksen juurikaan lue varsinaisia rakkausromaaneja. Myötähäpeän määrä on valtava. Nuori ja naiivi tyttö etsii itseään ja kohtaa seksikkään, miehekkyyttä uhkuvan itseään reilusti vanhemman taiteilijan. Hohhoi.

Onneksi tarinaan tulee muutamia sivujuonia, jotta mielenkiinto pysyy yllä. Rakkausseikkailujen rinnalla koetaan muunkinlaisia seikkailuja. Lily alkaa selvittää yhden jos toisenkin salaisuuksia, ja hänelle selviää uusia seikkoja myös omasta taustastaan. Käänteissä piilee jännitystä, joka ei kuitenkaan vakuuta; pikemminkin minulle tulee Lilyn seikkailuista mieleen Neiti Etsivä.

Lumous on ennen kaikkea kasvutarina. Tai ainakin yrittää olla: Lily on lapsellinen kyllä alusta loppuun. Pidän kirjassa eniten monella tapaa avoimeksi jäävästä lopusta. Kai tästä muutakin hyvää sanottavaa voisi keksiä, mutta jätän sen muille.

Loppuun on pakko ihmetellä: miksi törmään jatkuvasti tapettuihin koiriin? Ahdistuin eläinten kohtaloista juuri Anne Swärdin Kesällä kerran -romaanissa ja enkös heti seuraavaksi luekin kirjan, jossa koiran kokema karu kohtalo kuvastaa ihmisten pahuutta ja tunteettomuutta. Nämä eivät ole mitenkään keskeisiä tapahtumia, mutta hyppäävät silmille.

Tämä Hustvedt on selkeästi viihteellisempi kuin aiemmin lukemani Kesä ilman miehiä. Jos olisin lukenut Lumouksen ensin, Hustvedt-innostustani olisi tuskin päässyt syntymään. Haluan kuitenkin antaa Hustvedtille lisämahdollisuuden ja aion ehdottomasti lukea muutkin suomennetut teokset. Ihan vain siksi, että KIM oli niin hyvä! Seuraavaksi luen Kaikki mitä rakastin ja yritän pitää odotukseni kurissa.

Lumous on lumonnut muun muassa Mimun, mutta esimerkiksi Jennin lukukokemus on jäänyt omani lailla hailakaksi.

lauantai 9. kesäkuuta 2012

Iida Rauma: Katoamisten kirja (2011)

Kustantaja: Gummerus
Sivumäärä: 377.
Oma arvio: 4/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.


Kuva: gummerus.fi
Kansi: Sanna-Reeta Meilahti

Katoamisten kirja käsittelee sitä, miten ihminen voi kadota itseltään, muilta ja jopa koko maailmasta. Yksi haluaa kadota tietoisesti ja suunnitelmallisesti, toinen on hukuksissa vastoin tahtoaan, kolmas ei edes huomaa kadottaneensa jotakin. Menneisyyden haamujista yritetään päästä eroon, mutta unohtaminen ei onnistu tahtomalla. Todellisuudelta voi yrittää piiloutua pillerihumalaan, unettomuus kadottaa alleen kaiken arkisen. Ja niin edelleen. Katoaminen toistuu teoksessa oikeastaan kaikessa  myös siinä, ettei päähenkilön nimeä kerrota.

Teoksen päähenkilö on rosoinen, androgyyni hahmo. Hän on parikymppinen nuori nainen, joka menee apulaiseksi vanhainkotiin, jossa asukkaiden elämä on vain syömistä ja seuraavan vessahädän odottelua. Hän aloittelee itsenäistä elämää tyttöystävänsä Sofian kanssa Turussa. Sofia on kympin tyttö, joka joutuu ensimmäistä kertaa ongelmiin menestymisen kanssa yliopistossa.

Vanhainkodin tuuletusparvekkeelta päähenkilön elämään tupsahtaa Zorka. Kosovosta kotoisin oleva Zorka on päähenkilön tapaan raju ja salaperäinen. Heillä molemmilla on paljon kipeitä muistoja, ja rankka menneisyys ja elämän kolhut ovatkin osa sitä vetovoimaa, jota he tuntevat toisiaan kohtaan.

Päähenkilö ilmaisee itseään maalaamalla ja piirtämällä. Hahmotelmissa toistuu jo menehtynyt Susanna, hänen elämäänsä edelleen muistojen kautta vaikuttava henkilö. Susannan kohtalo piinaa ja pohdituttaa edelleen. Teoksessa on kaksi aikatasoa; nykyisyyden lisäksi kerrataan alakouluaikojen tapahtumia. Alakouluvuodet olivat ahdistavia, täynnä henkistä ja fyysistä väkivaltaa.

Rauma käsittelee mielenkiintoisesti toisten ihmisten ymmärtämistä ja tuntemista. Päähenkilö ei pysty ymmärtämään isänsä ratkaisua, vaikka tämä oli hänen läheisin ja tärkein. Vaikka päähenkilö ja Sofia ovat tunteneet toisensa ala-asteelta lähtien, se ei "takaa mitään". Toisen voi tuntea ja arkea voi elää tietämättä juuri mitään toisen kuvioista.

Tämä lähti mukaani kirjaston Bestseller-hyllystä sen tarkemmin miettimättä. Kotona vasta lukaisin takakansitekstin, ja luonnehdinta ”romaani runkkaamisesta” sai aluksi katumaan kirjaan tarttumista. En kyllä itse luonnehtisi kirjaa noin, vaikka mitään ei kylläkään jätetä kertomatta. Huomasin lukiessani, kuinka rivot sanat saavat minut lukijana välillä hämilleni. Varsinkin tässä kirjassa ne tuntuvat pomppaavan silmille muuten soljuvasta tekstistä. Siitä tulee vaivaantunut olo. Samaa asiaa on pohtinut ainakin Tuulia arviossaan.

Katoamisten kirja on Rauman esikoinen. Sanoisin sen olevan toimiva ja harkittu kokonaisuus, rohkeakin. Pidin kovasti. Teos oli nopealukuinen, sillä teksti oli sujuvaa. Täältä löytyy HS:n Majanderin ihastunut arvio. Oivallisia arvioita tästä ovat kirjoittaneet myös lukuisat bloggaajat kuten Morre, Hanna, Zephyr ja Naakku.

Minäkin teen nyt eräänlaisen katoamistempun, sillä lähden viikoksi pois sivistyksen parista. Vietän tulevan viikon saaristomaisemissa seuranani koira, kani, kirjat ja kone. Olen haaveillut erakkoviikosta jo pidempään, ja nyt tuli sopiva tilaisuus toteuttaa se. Eläimet pitävät onneksi seuraa, ja virtuaalisesti olen läsnä kuten kotoakin käsin. Suunnitelmissa on lukemista, kirjoittamista ja loikoilua. Ehkä jopa tiiviimpi lukusessio monien lukumaratoonareiden jalanjäljissä. Maratonia täytyy vielä hieman makustella, mutta nyt jos koskaan tuohon kokeiluun olisi loistavat mahdollisuudet.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...