Joyce Carol Oates: Kosto: rakkaustarina (2003)

Alkuteos: Rape: A Love Story.
Suomentaja: Kaijamari Sivill (2010).
Kustantaja: Otava.
Sivumäärä: 157.
Oma arvio: 5/5.

Mistä minulle: ostin uutena.

Kannen kuva: Araldo de Luca/Corbis/SKOY.

Kosto: rakkaustarina kertoo, kuinka yksinhuoltajaäiti Teena Maguire raiskataan ja mitä siitä seuraa. Teena päättää eräänä kesäkuisena iltana oikaista kotimatkalla puiston läpi. Teena ja hänen 12-vuotias tyttärensä Bethie ovat palaamasta itsenäisyyspäivän juhlista tuttavien luota. Puistossa joukko nuoria miehiä käy kaksikon kimppuun ja raahaa heidät venevajaan, jonka suojissa he raiskaavat ja pahoinpitelevät Teenan. Tytär pakenee venevajassa kanoottien taakse ja piilostaan käsin hän todistaa äitiinsä kohdistuvan hyökkäyksen.

Raiskaajien paettua Bethie saa haettua apua, ja vertavuotava äiti selviää. Tekijät ovat tiedossa, oikeudenkäynti alkaa, tämähän on selvä juttu? Vaan toisin käy. Syyttävä sormi kääntyy uhriin:

Se nainen! Millainen äiti retuuttaa pikkutytön mukaansa ryyppyjuhliin ja sitten jalan kotiin puiston poikki siihen aikaan yöstä, ei minkäänlaista arvsotelukykyä, hyvä tuuri ettei käynyt pahemmin, ei sille itselleen eikä tytölle, ajatella jos ne miehet olisivat olleet mustia, jos puistoon olisi tunkeutunut nekruja täydessä kokaiinipöllyssä, se olisi ollut vielä paljon pahempi, se nainen oli taatusti humalassa, kokapöllyssä itsekin, sehän oli juhlinut alkuillasta saakka, kyllähän sen arvaa missä kunnossa se puoliltaöin oli, miten helkkarissa Teena Maguire muka edes tajusi kuka sen kanssa makasi? Ja kuinka moni?

Syytökset ja epäilyt vyöryvät, vaikka Teena on selvinnyt hädin tuskin hengissä. Ympäröivä yhteisö tuomitsee Teenan, mutta joukossa on onneksi myös toisin ajattelevia, kuten poliisi Droomor. Kirjan voikin lukea kommenttina epäluotettavaa oikeuslaitosta ja sisäänpäinlämpiävän yhteisön moraalia vastaan.

Ennen kaikkea kirja pakottaa ajattelemaan seksuaalista väkivaltaa ja vallankäyttöä ja eritoten uhrin syyllistämistä. Ahtaimmissa ajatusmalleissa jo sen perusteella, että on nainen, voidaan tulkita osasyylliseksi raiskaukseen. Pukeutumisesta, käytöksestä, henkilöhistoriasta tai alkoholinkäytöstä saadaan helposti lisävoimaa syytöksille; näin käy myös Teenalle. Amnesty Internationalin sivuilla määritellään napakasti:

Seksuaalinen itsemääräämisoikeus on ihmisoikeus, ja seksi ilman toisen osapuolen suostumusta on seksuaalista väkivaltaa. Tätä tosiasiaa eivät muuta flirttailu, lyhyt hame, humala tai yhteinen parisänky.

Hämmennyin kirjan nimen suomennoksesta, kun huomasin alkuteoksen nimen. Kirjan nimi on englanniksi Rape: A Love Story, jolloin näkökulma painottuu raiskaukseen. Suomennos Kosto: rakkaustarina korostaa raiskauksen jälkeisiä tapahtumia, joihin epäoikeudenmukainen oikeuskäsittely johtaa. Onkohan kustantaja halunnut silotella hieman, onko raiskausta pidetty liian raflaavana kirjan nimenä? Kyllä kai sanalla rape on samankaltainen voima englannissa?

Eri luvuissa on käytetty erilaisia kertojia. Kaikkitietävä kertoja havainnoi tapahtumia ja olosuhteita raportoiden, kun taas sinä-kertoja kohdistaa sanansa tapauksen vierestä todistaneelle tytölle. Jälkimmäinen kertojaratkaisu pakottaa lukijan tytön nahkoihin näkemään tapahtumaketjun hänen silmin.

Loppukevennykseksi vielä huomio kirjan kannesta. Ostin kirjan jonkin verkkokirjakaupan alesta noin vuosi sitten ja olen sittemmin nähnyt kannen monta kertaa kirjahyllyä järjestellessäni. Olen aina ajatellut, että kannessa on valkosipuleita! Kun luin kirjan, todella katsoin kansikuvaa ja näin, mitä kansikuva esittää. Nytkin kun kirjoitan tätä tekstiä, ja kirja on koneen vieressä, hahmotan kannen sivusilmällä valkosipuleiksi. Googlailin muita arvioita kirjasta ja sama huomio löytyy ainakin Karoliinan blogista. Todellinen harhautuskuva!

Kauhea, mutta hyvä. Näin kuvailin tätä ensimmäistä lukemaani Oatesia heti tuoreeltaan työkaverille. Kosto oli niin väkevä lukukokemus, että minun oli pakko lainata Oatesin Blondi kirjastosta joululomalukemiseksi. Alku vaikuttaa lupaavalta! Saattaa mennä tovi jos toinenkin ennen kuin tuo lähes tuhatsivuinen järkele on luettu ja päätyy blogiin asti.

Suzanne Collins: Nälkäpeli: Vihan liekit (2009)

Alkuteos: Catching Fire.

Suomentaja: Helene Bützow (2010).

Kustantaja: WSOY.

Sivumäärä: 412.

Oma arvio: 3½/5.

Mistä minulle: ostin uutena.

Nälkäpelin kakkososassa on paljon trilogian aloitusosasta tuttua: koukuttava juoni, jännitystä nostattavaa tunnelmaa ja ihmissuhdepyöritystä. Kirja on ykkösosan tavoin varsinainen lukusukkula, ja luin sen yhdeltä istumalta.

Edellisessä kirjassa Nälkäpelin voittajiksi selviytyneet Katniss ja Peeta joutuvat lähtemään kaikki Vyöhykkeet kattavalle voittajakiertueelle. Katnissin toiminta koko kansalle televisioidussa Nälkäpelissä on lietsonut kapinaa Vyöhykkeillä, ja presidentti Snow pyrkii paikkaamaan tilannetta painostamalla Katnissia toimimaan kiertueella Capitolin toiveiden mukaisesti. Tiedossa on myös entistä hurjempi versio Nälkäpelistä: joka 25. vuosi osallistujat valitaan aiempien voittajien joukosta.

Katnissin sisupussiluonne nousee jälleen merkitsevään rooliin. Itsepäinen ja tarmokas nuori nainen ei pysty toimimaan vastoin luontoaan, vaikka seuraukset eivät olisikaan välttämättä mieluisia. Vahva sankaritar epäröi ainoastaan ihmissuhteissa: kolmiodraaman miesosapuolet Gale ja Peeta saavat tyytyä epäjohdonmukaiseen kohteluun.

Tässä kakkososassa väkivalta tulee enemmän iholle kuin edeltävässä kirjassa. Nälkäpelin perusajatushan on ahdistava ja lamauttava: tapa tai tule tapetuksi. Kuolemasta ja tappamisesta tehdään viihdettä, mikä on sairasta. Välillä lukiessani mietin, pitäisikö heittää koko kirja menemään, mutta jatkoin kuitenkin loppuun saakka.

Nälkäpeliä tuleekin lukea genrensä edustajana. Nuortenkirjoille nykyisin tyypilliset lohduttomat dystopiat tarjoavat mahdollisuuden ajatusleikkiin: mitä jos? Olen sitä mieltä, että Nälkäpeli sopii ajanvietelukemiseksi myös aikuisille, kunhan ei ota lukemaansa liian vakavasti.

Aion lukea trilogian päätösosan ennen kuin katson kirjoista tehdyt elokuvat. Haluan pitää kiinni omista mielikuvistani vielä viimeisen kirjan ajan.

Lokakuussa ja marraskuussa luetut

Loka- ja marraskuu ovat takanapän, ja nyt on vihdoin päästy turvallisesti joulukuun puolelle: mahtavaa! Joulun odotus on minusta ihanaa aikaa, kun taas lisääntyvä pimeys ja väsymys tekevät loppusyksystä tällaiselle kesäihmiselle aina rankan.

Hiljalleen kehittyvä joulumieli, erilaiset kalenterit, kynttilät, jouluvalot ja lähestyvä pieni joululoma piristävät. Varsinaista joulua tulee vietettyä tänä vuonna varmaankin kolmessa eri paikassa useampana päivänä, joten läheisten ihmisten seuraa ja hyvää ruokaa on tiedossa runsain mitoin. Toki huomenna koittavalla Berliinin-reissullakin on iloiseen mielialaan osansa!

Nyt ensin muutama lyhytarvio. Boström Knausgårdille ja Austerille haluaisin antaa enemmän tilaa ja huomiota, mutta aikatauluihin vedoten ne saavat vain lyhykäiset esittelyt osakseen. Parempi sekin kuin ei mitään. Lyhäreiden jälkeen ovat vuorossa linkit loka-marraskuussa luettuihin ja blogattuihin.

Bloggaamattomat:

Linda Boström Knausgård: Helioskatastrofi (2013) (138 s.)

Alkuteos: Helioskatastrofen.

Suomentaja: Petri Stenman (2013). Like.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Oma arvio: 4½/5.

Kannen kuva: Benjamin Goss.

Vanhemman mielisairaus, uskonnollinen sijaisperhe, kielilläpuhumisen taito. Nuoren Annan elämä on myllerryksessä, eivätkä hänen voimansa tahdo riittää. Tarinan tunnelmat ovat vahvoja, Annan maailma omalakinen.

Luin kirjan yhdeltä istumalta, ja nyt jokunen viikko myöhemmin tekisi mieli palata tekstin pariin uudelleen. Tarina jättää tilaa lukijan tulkinnoille ja kestäisi hyvin toisen lukukerran. Oikeastaan se vaatisi sitä. Kirjan nimi, kansikuva ja teemat johdattelevat hakemaan tulkinnolle tukea kreikkalaisesta mytologiasta.

Knasun vaimon pienoisromaani ei olekaan mikään miehensä maineella ratsastavan vaimon tekele, vaan taidokas, harkittu ja oivaltava teos.

* * *

Paul Auster: Yksinäisyyden äärellä (1982) (264 s.)

Alkuteos: The Invention of Solitude.

Suomentaja: Erkki Jukarainen (2005). Tammi.

Mistä minulle: sain lahjaksi.
Oma arvio: 4/5.

Aiemmin olen lukenut Austerilta muun muassa omaelämäkerrallisen Talvipäiväkirjan, ja Yksinäisyyden äärellä on ensin mainitusta pitäneelle mannaa. Auster kuvailee ja reflektoi perheensä historiaa ja etenkin isäänsä. Kirjan ensimmäinen puolikas piti tiiviisti otteessaan: isän kuoleman jälkeen vaiettu tragedia alkaa aueta. Kirjan jälkimmäisessä osassa fokus hieman katoaa, en tahtonut löytää punaista lankaa kaikkien kirjallisuusviitteiden ja -sitaattien joukosta. Silti mainio kirja!

* * *

Reko Lundán: Ilman suuria suruja (2002). (354 s.) 

WSOY.

Mistä minulle: ostin käytettynä.

Oma arvio: 3/5.

Päällys: Tuula Mäkiä.

Nuhruinen kansipaperi ja minun silmiini ruma kansi sopivat kirjan tarinaan sikäli, että siitä tulee nuhruinen ja ruma olo. Lundánin esikoinen kuvaa nuorten perheen perustamista, avioliiton karikkoja, itsenäistymistä, lasten kasvamista ja itsensä löytämistä sekä alkoholismia.

Kirja voitti Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon ilmestymisvuonnaan.


Lokakuussa blogatut

Peter Franzén: Samoilla silmillä (2013). 233 s.

Katja Jalkanen & Hanna Pudas: Rivien välissä (2013). 168 s.


Marraskuussa blogatut

Susanna Alakoski: Sikalat (2006). 282  s.

Roman Schatz: Berliini: oppaana Roman Schatz (2012). 255 s.

Ulla-Lena Lundberg: Jää (2012). 366 s.

Antti Tuuri: Bospor Express (2013). 202 s.

Siri Kolu: Pelko ihmisessä (2013). 283 s.

Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Kolmas kirja (2009). 470 s.

Loka-marraskuussa luettuja sivuja kertyi 3015. Koko vuoden lukusaldo näyttäisi olevan 88 kirjaa, eli sadan rajapyykki häämöttää jo lähellä!

Joulukuussa luen vain oman hyllyn kirjoja, jotta pääsisin edes lähelle Kirjavuori-haasteen tavoitettani. Lähiviikkoina otan itseäni niskasta kiinni ja julkaisen molemmat 1Q84-tekstit, jotka ovat lojuneet luonnoksissa jo monta kuukautta. Ensi vuoden puolelle en kehtaa niitä roikottaa.

Huomenna (eli tuotapikaa tänään) selviää tämän vuoden Finlandia-voittaja. En ole lukenut tällä kertaa yhtäkään finalistia, joten en myöskään veikkaile voittajaa. Silti jännitän, kuka palkinnon mahtaa viedä...

Loppuviikon tallailen Berliinin katuja, ja blogihiljaisuutta on odotettavissa lähes viikon verran. Valokuvatuliaisia reissulta tulee blogiin sitten aikanaan! Bis bald!

Ulla-Lena Lundberg: Jää (2012)

Alkuteos: Is.

Suomentaja: Leena Vallisaari (2012).

Kustantaja: Teos & Schildts & Söderströms.

Sivumäärä: 366.

Oma arvio: 4½.

Mistä minulle: Ostin uutena.

Kansi: Helena Kajander.

Jää on ainoa viimevuotisista Finlandia-palkintoehdokkaista, jonka ostin omaan hyllyyn. Ja vieläpä ennen voittajan julkistusta, joten vainuni toimi edes kerran! Ensilukemalla en kirjasta kuitenkaan innostunut, vaan se jäi kesken melkein vuodeksi. Nyt syksyllä viimeisellä mökkireissulla aika ja paikka olivat Jäälle otollisia: talvikauteen hiljalleen valmistautuva saaristo, pimeät illat ja myrskytuuli. Aloitin kirjan uudelleen alusta ja olin myyty.

Tarina sijoittuu 1940-luvulle, sotien jälkeiseen Suomeen. Vastavihitty pappi Petter Kummel muuttaa perheineen Ahvenanmaalle, Luodoille, joka on karu ja tuulinen ulkosaariston paikkakunta. Laulavainen seurakunta ottaa sydämestään messuavan papin lämpimästi vastaan.

Petterin arki koostuu pilkälti seurakunnan asioiden hoidosta, ja kodista vastaa kipakka ja tarmokas vaimo Mona, jolle kasvimaa ja navetta ovat henkireikiä. Äiti kasvattaa Sanna-tytärtä tiukalla otteella, ja pappilan vieraanvaraisuudesta nauttivia sukulaisia ja ystäviä riittää.

Hän [Mona] siivoaa vimmatusti ennen vieraiden tuloa koska on varma, että Täti arvostelee ja päivittelee kaikkea, mikä ei ole ehdottoman täydellistä. Varmasti hän arvioi, tutkii ja tarkastaa. – – Ennen heidän tuloaan Mona on vihainen vihainen vihainen, puristaa Sannaa lujasti käsivarresta: ei inahdustakaan! äyskii Petterille kun tämä tulee sisään vesisangot loiskuen, makaa öisin valveilla vaahdoten ja höyryten.

Jäätä on kuvattu monessa yhteydessä perinteiseksi romaaniksi, mitä se toki enimmässä määrin minustakin on. Perinteisyyden vastakohtana Lundberg (tai kääntäjä) käyttelee paikoitellen kieltä omien sääntöjensä mukaan ja modernisti. Kun Monan tunteet kuohuvat, tekstikin ryöppyää.

Elämä saaristossa jakautuu sykleihin vuodenaikojen mukaan. Mielenkiintoinen seikka minusta on se, että jäätynyttä merta ja jäätä ei koetakaan negatiivisena. Niin olin kuvitellut. Talveksi pitäjä rauhoittuu, remuavat turistit ja passattavat sukulaiset ovat poissa, ja kantava jää helpottaa kulkemista saarelta toiselle, kun esiin kaivetaan kelkat ja reet.

Matkustaminen on hidasta, samoin tiedonkulku. Puhelut välittää keskusneiti, jonka kautta myös juorut leviävät nopeasti. Kirjeet ovat tärkeä yhteydenpitoväline mantereella asuviin sukulaisiin päin, mutta posti ja sitä kuljettava posti-Anton ovat säiden armoilla. Kelirikon aikaan painavien postisäkkien raahaaminen jäällä on hengellä leikkimistä.

Lundbergin teksti tempaisi minut nopeasti mukaansa, ja samalla mieleeni nousi kysymys: miten seurakuntaelämää ja kirkollisia menoja kuvaava kirja voi kiinnostaa ja koskettaa uskonnotonta lukijaa? Syitä löytyy kiehtovista luontomaisemista, yhteisön dynamiikan kuvauksesta, mielenkiintoisesta ajankuvasta ja tunteita herättävistä henkilöhahmoista.

Ideaalimaailmassa en olisi kuullut kirjan keskeisestä käännekohdasta etukäteen. Lukukokemustani laimensi se, että nyt odotin koko ajan, milloin se tapahtuu. Huomasin oman hölmöyteni lukijana: aloin toivoa, että olinkin ymmärtänyt väärin, muistan väärin, ei niin käykään, entäs jos... Mutta en jatka tästä sen enempää, sillä en halua spoilata kirjaa niiltä, jotka eivät ole sitä vielä lukeneet ja jotka ovat onnekkaasti säästyneet paljastuksilta.

Olen iloinen, että en luovuttanut kirjan kanssa, vaikka se ei heti kolahtanutkaan. Jää osoittautui lukemisen arvoiseksi kirjaksi, jossa pidin maalauksellisesta kielestä ja rakenteesta eri kertojineen. Elin mukana luotolaisten iloissa ja suruissa enkä ihan kuivin silmin selvinnyt minäkään.

Susanna Alakoski: Sikalat (2006)

Alkuteos: Svinalängorna.

Suomentaja: Katriina Savolainen (2007).

Kustantaja: Schildts.

Sivumäärä: 282.

Oma arvio: 4/5.

Mistä minulle: Ostin uutena.

Kansi: Nina Ulmaja
Kuva: sets.fi

Muutaman vuoden takainen alelöytö sai lukuvuoron, kun huomasin, että oman kirjahyllyn kirjoihin keskittyvässä Kirjavuori-haastessa aika alkaa käydä vähiin. Reilut kymmenen kirjaa pitäisi ehtiä lukea omasta hyllystä vuoden loppuun mennessä. Loppuvuoden lukusuunnitelma syntyi kuin itsestään.

Alakosken Sikalat voitti arvostetun August-palkinnon Ruotsissa vuonna 2006. Alakoski on suomalaissyntyinen kirjailija, joka asuu nykyisellään Tukholmassa. Lapsuutensa hän vietti Ystadissa, jonne myös Sikalat sijoittuu.

Romaanin päähenkilö on ala-asteikäinen Leena, joka on tarinan alussa vähän alle kouluikäinen. Eletään 1960- ja 1970-lukujen taitetta Ruotsin Ystadissa. Leenan perhe on juuri muuttanut uudelle asuinalueelle, Fridhemiin, jonka kerrostalojen mukavuudet ovat Suomesta kotoisin olevalle siirtolaisperheelle luksusta: on amme, peilikaappi, kuivatuskaappi ja sisävessa.

Puitteet ovat kunnossa, mutta Leenan perheen elämä on muutoin kivikkoista. Jo tupaantuliaisiltana äiti ja isä juovat viiniä maitolaseista. Leena oppii pian, että kun isän pyörän tangossa roikkuu kangaskassi, tämä on lähdössä viinanhakureissulle.

Fridhemissä Leenan perhe ei ole mitenkään poikkeuksellinen. Kun siirtolaisia ja työttömiä kerääntyy asumaan johonkin kaupunginosaan, myös ongelmat kasaantuvat. Kirjan nimi juontuu siitä, että kunnan asuntotoimistossa Fridhemin taloja kutsutaan sikaloiksi. Monien vanhempien on vaikea säilyttää työpaikkaansa, ja kuvioissa on usein alkoholi. 

Åse oli melkein ainoa tuntemani lapsi jonka isä ei ryypännyt. Mutta hänen äitinsä oli usein humalassa, joten se meni tasan.

Välillä on parempia kausia, kun vanhemmat ovat jopa lähes vuoden selvinpäin. Toisinaan meno äityy rankemmaksi kuin koskaan. Vanhemmat riitelevät, ja on fyysistä ja henkistä väkivaltaa. Jääkaappi on tyhjä. Leena kaivaa likapyykin seasta mekon koulun juhliin ja toivoo, ettei se haise. Vanhemmat eivät tietenkään ole yleisössä, kun Leena esiintyy juhlassa.

Lapsen näkökulma tuo tarinaan lohduttomuuden. Leenan epätoivo ja voimattomuus välittyvät vahvoina, mutta onneksi tarinassa on mukana pilkahdus toivoa ja muutoksesta. Leena ei myöskään luovuta, vaan uskoo siihen, että tulevaisuus tuo parempaa. 

Kirjaa lukiessani pysähdyin usein miettimään niin kutsuttua periytyvää köyhyyttä.  Seuraavassa lainauksessa Leena pohtii perheensä tilannetta: 

Kukaan meidän suvussa ei ollut ikinä lentänyt. Kenelläkään meidän suvussa ei ollut passia eikä ajokorttia, eikä kukaan ollut ennen käynyt ulkomailla, paitsi äiti joka oli ollut Lontoossa lapsenlikkana. Mutta se oli niin epätodellista että siitä ei puhuttu. Ja hän oli mennyt sinne laivalla, ei lentokoneella. Kukaan ei ollut opiskellut peruskoulun jälkeen. Eikä kenelläkään ollut parempaa työpaikkaa kuin isoäidillä joka oli ollut tarjoilijana teatteriravintolassa. Me ei omistettu mitään eikä meillä ollut mitään perittävää – – –

Periytyvä köyhyys kuulostaa hurjalta, mutta on valitettavan totta. Luin ilmiöstä taannoin jostakin lehdestä, ja aihe herättää paljon ajatuksia ja kysymyksiä. Aloitin jokin aika sitten myös Alakosken uuden kirjan Köyhän lokakuu, mutta en ehtinyt paljon alkua pidemmälle ennen eräpäivää. Paremmalla ajalla aion kirjan kyllä lukea, sillä haluaisin ymmärtää ilmiötä paremmin.

Pidin paljon kirjan dialogista. Leenan isän murtaen puhuma ruotsi tuo tekstiin väriä ja elävyyttä.

– Joo, joo, fetta henterna. Mamma har pakkat pröt.

Leenan perhe on lähtöisin Suomesta, joten kaikkien äidinkieli on suomi. Lapset oppivat ruotsia koulussa ja kavereiden kanssa leikkimällä, vanhemmilla kielen oppiminen on hitaampaa. Olisi muuten mielenkiintoista tietää, onkohan näitä kohtia käännetty tai muokattu käännösvaiheessa mitenkään vai ovatkohan ne olleet samanlaisia alkukielisessä tekstissä...

Kirjan pohjalta on tehty myös elokuva. Lukukokemukseni oli sen verran vahva ja ahdistavakin, että jätän kyseisen elokuvan katsomatta. Väkivalta, eritteet ja juoppohulluuskohtaukset tulivat jo kirjoitettuna tarpeeksi elävinä eteeni.

Viime aikoina kirjan ovat lukeneet esimerkiksi Suketus ja Kaisa.

Juha Itkonen: Kohti (2007)

Kustantaja: Otava.

Sivumäärä: 428.

Oma arvio: 3½/5.

Mistä minulle: ostin käytettynä.

Kannen suunnittelu: Emmi Kyytsönen.

Juha Itkosen Kohti on perheromaani, jossa ruoditaan Ansaksen perheen mutkikkaita suhteita. Perhe on rikkoutunut avioeron, erilleen kasvamisen ja aatteellisten erimielisyyksien vuoksi. Kaikesta huolimatta verisiteet ja yhteinen historia tuntuvat vetävän perheenjäseniä toisiaan kohden.

Tytär Julia on karannut vapaaehtoistyöhön tsunamin jälkeiseen Thaimaahan ja jättänyt taakseen entisen elämänsä. Ulkomailla eläminen on kevyempää; ihminen voi jättää kotimaahansa epämieluisia asioita ja tuoda uudessa ympäristössä itsestään esille toisen puolen.

Julian entinen elämä muistoineen rantautuu Aasian lämpöön, kun Julian isä ja veli saapuvat noutamaan häntä kotiin. Isä, Tapani, on entinen teollisuuspohatta, nykyinen ministeri. Jussi-veli taas on rahaa takova salkunhoitaja, jonka mielestä jokamiehen velvollisuuksiin kuuluisi taloustieteen peruskurssi.

Luvuissa vuorottelevat Julian, Jussin ja Tapanin näkökulmat. Vuorotellen perheen tilanne ja historia siis valottuvat eri osallisten silmin. Henkilöiden välillä on toisinaan ollut pitkä fyysinen välimatka; toisinaan henkinen on ollut vielä suurempi. Kertoja vihjailee menneisyyden kipukohdista, joita avataan pikkuhiljaa.

Itkonen on rakentanut henkilökuvista uskottavia ja mielenkiintoisia, vaikkakin hitusen liian kliseisiä. Ministerin salaisuudet, nuoren naisen aatemaailma, salkunhoitajan maailmankuva – kaikki ovat vähän liian odotettavia. Reiluissa 400 sivussa on tätä tarinaa minusta myös venytelty turhan paljon. Tarinassa on mielenkiintoisia kulmia, mutta välistä suussa tuntui jankkaamisen maku. Selkeää, mutta jotenkin raskassoutuista.

Summauksena: Kohti oli jo hitusen positiivisempi lukukokemus kuin Anna minun rakastaa enemmän. Itkosen tekstissä on paljon sellaista, joka lupailee hyvää. Vielä se loistava Itkonen sieltä löytyy!

Jatkan Itkosmatkaani seuraavaksi varmaankin Myöhempien aikojen pyhillä. Olen lukaissut sen joskus aikana ennen blogia, varmaankin lähemmäs kymmenen vuotta sitten, ja lukukomuksen tunnot ovat päässeet unohtumaan. Ehkä se on taas astetta parempi?

Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Toinen kirja (2009)

Alkuteos: Min Kamp. Andre bok.

Suomentaja: Katriina Huttunen (2012).

Kustantaja: Like.

Sivumäärä: 639.

Oma arvio: 5/5.
Mistä minulle: sain lahjaksi.

Kansi: ?
Kuva: www.like.fi

Taisteluni. Toinen kirja on norjalaisen Karl Ove Knausgårdin kuusiosaisen omaelämäkerrallisen sarjan toinen osa. Kakkososassa Karl Oven ensimmäisen avioliitto hiipuu, hän muuttaa Tukholmaan, tapaa nykyisen vaimonsa Lindan ja saa tämän kanssa kolme lasta. Näin kuusisataasivuinen teos tiivistettynä. 

Luin kirjaa monta viikkoa. En pitänyt kirjan lukemisessa kiirettä, sillä halusin nauttia siitä mahdollisimman pitkään. Luin viipyillen, koska pidän Knausgårdin tavasta kirjoittaa. Rakastan sitä.

Knausgårdin tekstin vetovoimaa on hankala selittää. Miten jonkun ihmisen elämä ja ajatukset voivat kiinnostaa vielä sivulla 639? Miksi kirjan päättyminen saa surumieliseksi, miksi tekstiä janoaisi aina vain lisää?

Elämää on helppo ymmärtää, sitä määritteleviä tekijöitä on vähän. Minun elämässäni niitä oli kaksi. Isäni ja se etten kuulunut mihinkään.

Isäsuhteen kuvaus oli keskiössä ensimmäisessä kirjassa, nyt painottuu enemmän mihinkään kuulumattomuus. Karl Ove muuttaa Norjasta Tukholmaan, missä ei tunne juuri ketään ja missä häntä ei vaivatta ymmärretä. Knausgård kuvailee myös paljon kirjoittamistaan, arkeaan perheen parissa ja suhdetta vaimoonsa. Taiteilijaparin välillä räiskyy helposti, sillä näyttelijäksi opiskelevan Lindan mielenterveys horjuu eikä Karl Ovekaan ole helpoin kumppani.

Kirjailijan arvomaailmassa rakkaus ei mene kaiken edelle, eikä hän edes yritä peitellä sitä. Hän toteaa toistuvasti, että jos hänelle ei perhe-elämältä jää omaa aikaa kirjoittamiselle ja romaanien työstämiselle, hän jättää Lindan. Niin yksioikoisesti hän sen ilmaisee. Hän kärsii, jos joutuu uhraamaan liikaa kirjoitusaikaa vaikkapa lastenhoidolle. Niinpä perheen on sopeuduttava kirjailijan tahtoon.

Taiteilijaelämällä on siis kääntöpuolensa. Kirjoittamisen pakko ja hankaluus ovat raastavia. Arkinen toimeentulo on hoidettava, vaikka tilanne olisi toivoton:

Mutta kun romaanissa oli vain sandaaleja ja kameleita, siitä ei tullut mitään.

Vakuutuin Knausgårdin taituruudesta jo lukiessani sarjan ensimmäistä kirjaa. Rehellisyyden tuntu Knausgårdin kirjoittamisessa teki minuun nyt toistamiseen vaikutuksen. Knausgård näkee pienissä arkisissa asioissa kiinnostavia merkityksiä ja tekee jatkuvasti vähäeleisiä yleisinhimillisiä havaintoja.

Knausgårdin lukeminen on opettanut minulle, että hyvän kirjan merkki ei välttämättä olekaan se, että sen ahmii melkein yhdeltä istumalta. Loistavat lukukokemukset voivat olla keskenään kovin erilaisia. Kirjan tunnelmissa viipyily voi olla yhtä nautinnollisia kuin ahmiminen.

Yllätyin, kuinka vähän Knausgårdin kakkoskirjasta löytyy blogisavuja. Poplaari-blogin Pekka on kirjoittanut kakkososasta täällä, ja Anita Konkan perusteellinen teksti on luettavissa täältä. Pekka kutsuu Knausgårdia blogissaan leikkimielisesti Knasuksi – sama lempinimi on käytössä täälläkin!

Taina Latvala: Välimatka (2012)

Kustantaja: WSOY.

Sivumäärä: 253.

Oma arvio: 4/5.
Mistä minulle: ostin uutena.

Kuva: wsoy.fi
Kansi: Anna Makkonen

Välimatka on lempeä ja notkea kuvaus äidin ja tyttären Teneriffan-matkasta. Matkalla kalvakkaa ihoa lämmittää herkästi polttava aurinko, mutta välillä astutaan myös synkempiin varjokohtiin. Latvalan teksti on pullollaan hersyvää huumoria vakavailmeisesti kerrottuna.

Matka on tyttärien lahja pian 60 vuotta täyttävälle äidille, joka asuu pienessä eteläpohjalaisessa Synkkylän kylässä. Matkalle mukaan lähtevä tytär on muuttanut parikymppisenä Seinäjoelle, häivyttänyt osan murteestaan, eronnut teininä löytämästään poikaystävästä ja kyllästynyt työhönsä.

Lämpenin kirjalle pikkuhiljaa, sillä alkuun en millään tahtonut päästä murteen makuun. Äidin leveän murteen rytmissä pysyminen vaatii tällaiselta espoolaisflikalta erityistä keskittymistä. Kerronnan tasot ja henkilöhahmot veivät minut kuitenkin pian mukanaan.

Latvalan kerronnalla on oma, persoonallinen ääni. Kertoja käyttää paljon liioittelua ja lakonista huumoria.

Veli-Pekka tulee norkoilemaan kirjaosastolle, virittelee silmäpeliä minun kanssani eikä välitä pätkääkään Veijo Merestä. Hän johtaa Suomen toiseksi suurinta kyläkauppaa, mutta ei ole koskaan lukenut yhtäkään romaania. Hänellä on punainen kravatti ja poskissa samaa sävyä. Joskus kuvittelin, millaista olisi mennä hänen kanssaan naimisiin. Pääsin yleensä vain sakastiin asti.

Teneriffan auringossa Synkkylän pienet piirit ja tärkeilevä pomo tippuvat tärkeysjärjestyksessä entistä alemmas. Papukaijapuisto, puissa kasvavat banaanit ja kehnosti suomennetut ravintoloiden ruokalistat täyttävät ajatukset.

”Mä unohrin mun silmäklasit hotellille. Kyllä mä oon sitte sellaanen homespää notta.”

Luen äidille ääneen liha- ja kalaruoat, kastikkeet ja vieraat mausteet. Olen kuin seuraneiti, jolla on loputtomasti kärsivällisyyttä.

”Mitä sitä ny uskaltaas ottaa, ettei olis sitte ruikulla monta päivää?”

Vaikka henkilöiden murre on minulle vieras, eivät he jää lainkaan etäisiksi. Kertojana toimiva tytär on ikäiseni ja minulle varsin uskottava, sillä välillä en voinut olla hykertelemättä hänen tekemistään havainnoista.

Lentokapteeni kuulostaa pojalta, joka on juuri saanut lahjaksi matkustajakoneen pienoismallin. Oman vanhenemisensa huomaa siitä, että merkittävät kanssaeläjät muuttuvat yhä nuoremmiksi.

Pitkin kirjaa kertoja vihjailee avoimista lopuista, ja sellainen on myös tällä hänen kertomallaan tarinalla. Kysymyksiä jää avoimina leijumaan ilmaan, vaikka Teneriffan lämmössä toki moniin saadaan vastaus.

Välimatkasta on kirjoittanut esimerkiksi Hanna, jonka tekstissä on analysoitu oivallisesti mm. teoksen nimeä. Erja tykästyi kirjan kieleen, Maria A:n mielestä kirjasta puuttui vielä se jokin.

Välimatka on ensimmäinen askeleeni kohti kirjavuoren valloitusta eli kirja löytyi lukemattomana omasta hyllystä. Latvalan kaksi aiempaa romaania (Arvostelukappale, Paljastuskirja) pääsevät hetimmiten kiinnostavien kirjojen listalle. Blogivuosi alkoi viime vuoden tapaan kelpo kirjalla – tästä on mukava jatkaa!