Helmet-lukuhaasteen 2020 loppukiri

Helmet-lukuhaaste ensi vuodelle on jo julkaistu, ja mieleni jo eksyy suunnittelemaan haastekohtiin sopivaa luettavaa. Kuinka monta osumaa saisin oman hyllyni kirjoilla? Entä mihin kohtiin eniten odottamani kevään uutuudet mahtaisivat sopia?

Vielä ennen kuin syvennyn vuoden 2021 haasteeseen otin loppukirin tämän vuoden haasteen kanssa ja sain kuin sainkin kaikki 50 haastekohtaa täyteen ihan loppumetreillä. 

Alla on muutaman virkkeen esittelyt vielä toistaiseksi bloggaamattomista haastekirjoista. Kaikki kirjat eivät näy yllä olevassa kuvassa, koska osan olen jo palauttanut kirjastoon enkä oikein osaa kuvata e-kirjoja. Halusin kirjata muistiin näitä yllättäviäkin lukukokemuksia, vaikka sitten lyhyesti ja vähin kuvin.

2. Iloinen kirja: Jarmo Lehtinen: Keskusteluja Gottfried-koiran kanssa

Maagis-realistinen ajatusleikki tuo hymyn huulille. Gottfried-koira päättää ottaa itselleen ihmisen ja löytääkin sopivan miehen puiston penkiltä. Gottfried kysyy ja kyseenalaistaa ja saa miehen katsomaan elämäänsä ja maailmaa eri kulmista. Keskustelua syntyy niin snookerista kuin perhosvaikutuksesta. Harmi vain, ettei Gottfried näyttäydy kuin miehelle.

5. Saamelaisen kirjailijan kirjoittama kirja: Niillas Holmberg: Jalkapohja

Kauniisti ja omaleimaisesti taitettu runokokoelma muistuttaa runojen lukemisen ihanuudesta ja vaikeudesta. Luonto ja vuodenajat ovat läsnä, kai, tuntuvat jalkapohjan alla, ehkä. Ajatukseni eivät pysyneet kasassa, mutta aloin odottaa Holmbergin alkuvuodesta ilmestyvää esikoisromaania. 

10. Kirja sijoittuu maahan, jossa on vähemmän asukkaita kuin Suomessa: Steinunn Sigurðardóttir: Heida: lammaspaimen maailman laidalta

Islantilainen Heida on entinen malli, joka teki täydellisen elämänmuutoksen ja ryhtyi jatkamaan sukunsa lammasfarmia. Arki eläintilalla on täynnä sattumuksia, ja lisäksi nainen ehtii häärimään kunnallispolitiikassa. Heidan elämästä kirjoittanut kirjailija on islantilainen runoilija ja toimittaja, joka on pyrkinyt vangitsemaan tekstiinsä kohteensa eli Heidan äänen. En aivan pitänyt töksähtelevästä ja lapsekkaasta tyylistä, vaikka Heidan tarina onkin inspiroiva.

14. Urheiluun liittyvä kirja: Jean Echenoz: Pitkä juoksu

Nopealukuisessa kirjassa päähenkilönä on todellinen historiallinen juoksija, Emil Zátopek. Moninkertaisen olympiavoittajan vaiheisiin kietoutuu hänen kotimaansa Tšekkoslovakian historia. Miehen harjoittelutahti on ennennäkemätön – ennätyksiä rikkoutuu ja vauhti kiihtyy, kunnes on aika antaa tilaa seuraaville juoksijasukupolville. 

18. Sinulle tuntematonta aihetta käsittelevä kirja: Kristina Carlson: Eunukki

Eletään 1100-luvun Kiinassa, missä Wang Wein vanhemmat ovat myyneet poikansa 9-vuotiaana hoviin eunukiksi. Nyt virkavuodet ovat takana ja hänellä on aikaa perata ajatuksiaan, kaikkea sitä, mitä näki ja koki palveluksen aikana. Vuoden 1986 Finlandia-voittajalta en ole aiemmin lukenut mitään, mutta jatkan ehdottomasti Carlsonin pienoisromaaneihin tutustumista.

19. Kirja, jota luet yhdessä jonkun kanssa: Miten kirjani ovat syntyneet 4

Kirjoittamisen perusopinnoissa tutustuin tähän viehättävään kirjasarjaan, jossa tunnetut kirjailijat kertovat teostensa taustoista. Erityisesti faktan ja fiktion vuoropuheluun keskittyvällä kurssilla luimme tätä kirjaa ja pohdimme eri tapoja yhdistää faktan ja fiktion keinoja. Tutuimpia kirjailijoita tässä kokoelmassa minulle ovat Pirkko Saisio ja Anja Snellman, joten heidän pohdinnoistaan sain eniten irti. 

21. Pidät kirjan ensimmäisestä lauseesta: Elena Ferrante: Aikuisten valheellinen elämä

Tässä hieman venytän haastekohdan kuvausta, sillä en varsinaisesti voi sanoa pitäneeni kirjan ensimmäisestä lauseesta, mutta se mykisti ja vangitsi minut: 12-vuotias päähenkilö Giovanna kuulee isänsä luonnehtivan tytärtään rumaksi. (Tarkkaa sitaattia en saanut talteen, koska äänikirja.) Alkaa irtaantuminen vanhempien taikapiiristä ja aikuisten valheelliseen maailmaan tutustuminen. Mukana on paljon Napoli-sarjasta tuttua luokkaerojen, tyttöjen ystävyyden ja seksuaalisuuden etsimisen kuvausta. 

23. Kirja on julkaistu myös selkokielellä: Lewis Carroll: Liisan seikkailut ihmemaassa

Hullunkuriseen satumaailmaan sukeltaminen oli vapauttavaa melko raskaan joulukuun lukemiston keskellä. Nonsensen klassikko pyörittää sanoja ja etenee omalla logiikallaan. Kaninkolosta ihmemaahan putoavan Liisan tarina on tuttu ainakin elokuvasta, mutta en muistaakseni ole lukenut kirjaa aiemmin. 

26. Kirjailijan sukunimi alkaa kirjaimella X, Y, Z, Å, Ä tai Ö: Gösta Ågren: Tämä elämä

Vuoden 1988 voittaja Gösta Ågren on toinen Finlandia-palkittu, johon tutustuin ensimmäistä kertaa tämän haasteen myötä. Ågren tunnetaan erityisesti runoilijana, satuin nappaamaan kirjastosta esseenkaltaisia tekstejä sisältävän kokoelman. Kirjoituskokoelma osittain viehätti, osittain vieraannutti. Eniten kiinnostuin Ågrenin omia koulu- ja kirjoitusmuistoja käsittelevistä osioista, tieteenfilosofiset mietinnöt puuduttivat. Ehkä seuraavaksi Ågrenilta niitä palkittuja runoja?

28. Tulevaisuudesta kertova kirja: Jan-Christer Wahlbeck: Ihmiskunnan tulevaisuus

Isoon aiheeseen tarttuvan runokokoelman runot tuovat esille esimerkiksi sen, miten eri tavoin eri-ikäiset ihmiset hahmottavat kolmijaon menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus. Jotta voi ymmärtää tulevaa, täytyy olla käsitys menneestä. Ajasta ei kuitenkaan saa kiinni, ja jo vuonna 2017 kirjoitettu esipuhe edustaa menneisyyttä. Kaksikielinen runokokoelma innostaa vertailemaan, tunnistamaan käännösratkaisuja ja oppimaan uusia sanoja.

32. Kirja on alun perin julkaistu kielellä, jota et osaa: Jhumpa Lahiri: Missä milloinkin

Pienoisromaani on suunnanmuutos Lahirin kirjailijanuralla, enää hän ei kirjoita intialaistaustaisten maahanmuuttajien elämästä ja kirjoituskielikin on vaihtunut englannista italiaan. Uusin teos käsittelee naiseutta ja itsenäisyyttä sirpaleproosan keinoin. Lyhyet tuokiokuvat kuljettavat lukijaa nimettömäksi jäävän päähenkilönaisen rinnalla pitkin italialaisen kaupungin katuja ja kahviloita. Tyyli on riisuttu, mutta miljööt ja tunnelmat välittyvät runsaina.

40. 2010-luvulla kuolleen kirjailijan kirjoittama kirja: Toni Morrison: Toiseuden synty

Rotua, rajoja ja kirjallisuutta pohtiva esseekokoelma saa janoamaan lisää Morrisonin romaaneja. Harvard-luentoihin perustuvat tekstit näyttävät, miten toiseutta luodaan ja pidetään yllä niin kirjallisuudessa kuin yhteiskunnassa muutenkin. 

41. Kirjassa laitetaan ruokaa tai leivotaan: Jhumpa Lahiri: Kaima

Lahirin esikoisromaani kertoo intialaistaustaisten maahanmuuttajien elämästä Yhdysvalloissa. Minkälaista on ikävöidä, yrittää sopeutua, tuntea vierautta. Ja miten tarkkaan vaalitut perinteet haalistuvat vuosien varrella. Gangulin perheen tarina on värikylläinen, runsas, koskettava.

48. Kaksi kirjaa, joilla on hyvin samankaltaiset nimet: Claire Dederer: Elämäni asennot

Joyce Carol Oatesin Elämäni rottana sai samankaltaisen nimen vuoksi haasteparikseen Claire Dedererin omaelämäkerrallisen Elämäni asennot. Dederer kirjoittaa vetävästi, ja kirja on erityisen osuvaa luettavaa joogaa harrastavalle. Claire käy läpi omaa joogapolkuaan asanoiden kautta, samalla tulee ruodittua perheenäidin osaa, parisuhdetta ja epävarmoja kirjoittajan töitä. Loppukolmannes kertoo perheen irtiotosta, kun he pakkaavat omaisuutensa pakettiautoon ja muuttavat vuorille. 

* * *

Osallistun Helmet-haasteeseen ensi vuonnakin, koska haaste saa etsimään luettavaa uudella tavalla ja lukeminen monipuolistuu. Tänäkin vuonna haaste innoitti tarttumaan kirjoihin uusin kriteerein, eksymään kirjastossa hyllyille, joille muuten harvemmin tulee mentyä. Haastekirjojen etsiminen on osa hauskuutta.

Lauantain lyhärit: uutuuskaunoa ja tähtitiedettä

Tervetuloa lukemaan ensimmäistä Lauantain lyhärit -postausta! Päätin aloittaa luonnosteksteihin makaamaan jääneille tynkäjutuille oman juttusarjan, jotta saisin ne jatkossa säännöllisesti järkevässä ajassa julkaistua. Tässä juttusarjassa esiin pääsevät sellaiset kirjat, joista ei syystä tai toisesta ole syntynyt omaa blogitekstiä, mutta joista haluan jättää edes jonkinlaisen jäljen blogiin.

Usein bloggamatta tahtovat jäädä varsinkin äänikirjat, koska kuuntelemisen jälkeen ei enää ole tekstiä, johon palata. Joskus taas odotukset tiettyä kirjaa kohtaan ovat niin korkealla, että jos kirja ei odotuksia aivan lunasta, on ajatuksia haasteellista purkaa tekstiksi. Aina mitään tiettyä syytä ei edes ole.

Tällä kertaa esittelen lyhyehkösti neljä tämän vuoden puolella ilmestynyttä kaunokirjaa ja sokerina pohjalla yhden yleistajuisen tietokirjan.

Jenny Offill: Syvien pohdintojen jaosto

Alkuteos: Dept. of Speculation (2014).

Suom. Marianna Kurtto. 

Gummerus 2018. 64 sivua e-kirjana.

Kansi: ?
Mistä minulle: BookBeat.

Joidenkin kirjojen käsiinsä saaminen mahdollisimman ripeästi muodostuu erityisen tärkeäksi. Joko kirja on ilmestynyt? Miksei se vieläkään näy kirjaston järjestelmässä? Nyt on jo toukokuu, senhän piti ilmestyä toukokuussa. Haluan sen nyt, heti!

Näin kävi minulle Jenny Offillin Syvien pohdintojen jaoston kanssa. Kuulin kirjasta ensimmäisen kerran entisen työpaikkani kollegalta, joka oli lukenut sen ruotsiksi. Harkitsin lukemista englanniksi tai ruotsiksi, mutta aie hautautui muihin lukukiireisiin. Seuraavaksi teos mainittiin joskus viime vuonna Sivumennen-podcastissa ‒ Offillin teos oltaisiin kenties saamassa suomeksi jossakin vaiheessa! Jes! Sitten vihdoin bongasin kirjan Gummeruksen syyskatalogissa: ilmestymisajankohdaksi ilmoitettiin toukokuu. Siitä alkoi maaninen kirjaston sivujen kyttäys, jotta saisin kirjan varattua kärkijoukoissa. Toukokuu eteni, ja haku näytti aina vain nollaa. Lopulta päädyin lukemaan kirjan e-kirjana BookBeatista mieheni tabletilla.

Puolipakolla siis luin ensimmäisen e-kirjani ja pakko minun on myöntää: olihan se kätevää. Offillin omintakeinen kerronta sai minusta otteen ja naputellen kääntelin kirjan sivuja hurjaa vauhtia.

Offillin kirjasta on haasteellista kirjoittaa, mikä johtuu varmasti ahmimista muistuttaneesta lukutavastani ja myös kirjasta itsestään. Se on fragmentaarinen tarina eräästä parisuhteesta, siitä miltä sen kaari näyttää, kun elämä vie ja ihmiset muuttuvat. Miten rakkaus muuttuu siinä samalla. Kertoja vaihtaa asentoaan, kirjallisuusviittauksia vilisee. Offill kirjoittaa napakoita lauseita, joihin hän tiivistää niin paljon ja niin hienosti, että kirja ansaitsee ehdottomasti tulla luetuksi uudelleen vähän maltillisemmalla tahdilla. Kirjassa on jotakin nerokasta, eikä vähiten Marianna Kurton taidokkaan suomennoksen ansiosta.

Helmet-lukuhaaste: 50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja.
Yhdysvallat-lukuhaaste: 6. New Yorkiin sijoittuva kirja.

* * *

Pauliina Rauhala: Synninkantajat

Gummerus 2018. 368 s.

Kansi: Jenni Noponen.
Mistä minulle: arvostelukappale.

Pauliina Rauhalan esikoisteos Taivaslaulu teki minuun viitisen vuotta sitten niin suuren vaikutuksen kielellään, aiheen käsittelyllään ja tunnelmallaan, että valitsin sen tuolloin vuoden parhaaksi kotimaiseksi romaaniksi. Rauhala jatkaa toisella romaanillaan saman aiheen parissa kuvaten vahvasti uskonnollisen vanhoillislestadiolaisen yhteisön elämää. Tällä kertaa tarina ei sijoitu nykyaikaan, vaan eletään 1970-luvun viimeisiä vuosia Pohjois-Pohjanmaalla.

Tapahtumia tarkastellaan neljän ihmisen kautta: seurojen saarnaajan Taiston, kirkkokuorolaisen Aliisan, paheksuttavaan rakkaussuhteeseen ryhtyneen Auroora-tädin ja pienen Aaron-pojan. Viides näkökulma on kirjailijan, joka kursii tarinan aineksia kokoon.

Taisto on Aaronin isoisä, ja häneltä poika oppii vahvan uskonnollisen maailmankatsomuksen samalla kun he yhteisillä kalastus- ja luontoretkillään tarkkailevat luontoa. On lohdutonta, miten totinen pieni poika onkaan ja miten pieni lapsi näkee maailman niin synkkänä paikkana. Aaronin maailmassa esimerkiksi spitaali ja maailmanloppu ovat ihan normaaleja ajatuksia. Yhdenkään lapsen ei kuuluisi kantaa harteillaan sellaisia asioita, joita Aaron kantaa.

Synninkantajat oli minulle paljon raskaampi lukukokemus kuin Taivaslaulu aikanaan. Välillä lukeminen ahdisti. Synninpelossa ja hoitokokousten kurimuksessa elävien ihmisten vaiheista on surullista lukea, ja erityisesti Aaronin näkökulma kouraisi. Rauhala käyttää kieltä tuttuun tapaansa kekseliäästi erityisesti luontoa kuvatessaan.

Helmet-lukuhaaste: 16. Kirjassa luetaan kirjaa.
Kirjankansibingo: perhe.

* * *

Elena Ferrante: Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät

Alkuteos: Storia di chi fugge e di chi resta (2013).
WSOY 2018. Suom. Helinä Kangas.
Lukija: Erja Manto. Kesto 16 t 36 min.

Kansi: Martti Ruokonen.
Mistä minulle: BookBeat.

Elena Ferranten Napoli-sarjan kolmas osa kuului eniten tämän vuoden keväältä odottamieni uutuuksien joukkoon. Vilkuilin varovaisesti ensimmäisiä bloggareiden arvioita ja odotin kuumeisesti omaa kirjastovaraustani. Sen tila oli tuskaisen pitkään 'matkalla', joten päädyin aloittamaan kirjan äänikirjana, kun Huovisen Havukka-ahon ajattelija loppui sopivasti ja huomasin kirjan löytyvän Bookbeatista.

Tässä sarjan kolmannessa osassa Ferrante kuvaa Lenún ja Lilan aikuisvuosia. Lenún esikoiskirja on maailmalla, ja hän taistelee toisen kirjan ongelman kanssa. Hän tekee koko ajan pesäeroa lapsuutensa ja nuoruutensa Napoliin, niin naimalla professorin kuin muuttamalla Firenzeen. Itsenäinen ja pärjäävä nainen ajautuu kriisiin, kun huomaa olevansa kotiäitinä ja onnettomassa avioliitossa. Onko omiin päätöksiinsä vain tyydyttävä? Miten välttää katkeruus? Lila puolestaan on päässyt pois väkivaltaisesta avioliitosta ja on töissä makkaratehtaalla.

Napoli-sarjan kahdessa ensimmäisessä osassa eli Loistava ystäväni ja Uuden nimen tarina -romaaneissa minuun on tehnyt vaikutuksen erityisesti ajankuva ja mutkikkaan ystävyyssuhteen kuvaus. Siinä missä kahdessa ensimmäisessä osassa kertojan jaarittelu hieman rasitti, niin tällä kertaa se ei häirinnyt ollenkaan. Ehkä tämä selittyy äänikirjaformaatilla, en tiedä, mutta nyt en millään olisi halunnut kirjan loppuvan. Erja Mannon luentaa olisin kuunnellut vielä vaikka kuinka! Ferrante todella taitaa lukujen loppujen cliffhangerit, mikä lisää tarinan koukuttavuutta.

Helmet-lukuhaaste: 15. Palkitun kääntäjän kääntämä kirja.
Kirjankansibingo: ilo.

* * *

Clare Mackintosh: Minä näen sinut

Alkuteos: I See You (2016).

Gummerus 2018. Suom. Päivi Pouttu-Delière.

Lukija: Krista Putkonen-Örn. Kesto: 13 t 25 min.

Mistä minulle: BookBeat. 

Kerrankin voin sanoa, että tartuin kirjaan mainoksen perusteella. Houkuttimena eivät siis toimineet muiden bloggaajien arviot, lehtikritiikki tai kustantajan katalogi, kuten yleisimmin tilanne on, vaan näin Mackintoshin kirjan mainoksen metrossa ja kiinnostuin jännäristä sen perusteella.

Metro olikin oiva mainospaikka tälle kirjalle, sillä julkinen liikenne on keskeisessä roolissa tarinassa. Päähenkilö Zoe Walker matkustaa päivittäin töihin junalla, ja eräänä päivänä hämmästys on suuri, kun hän huomaa junassa lehteä lukiessaan oman kuvansa seuralaisilmoituksessa. Zoe alkaa todella huolestua, kun lehden toisessa numerossa on erään naisen kuva ja tämä joutuu rikoksen uhriksi. Ja ilmoituksia ilmestyy vain lisää. Seuraa kuumottava kilpajuoksu murhaajan kanssa, enkä voi kieltää, ettenkö olisi kirjaa kuunnellessani miettinyt omia rutiinejani ja kulkemisiani. Kirjan mainoslause piti kutinsa, sillä tämän kirjan lukemisen jälkeen todella katsoin kanssamatkustajiani toisin!

Tässäpä on jännäri minun makuuni! Mackintosh ei mässäile verellä ja suolenpätkillä, vaan rakentaa jännitystä painostavalla tunnelmalla ja juonenkäänteillä. Mackintoshin edellinen suomennos Annoin sinun mennä menee lukulistalle, samoin Gummeruksen syksyn kirjoihin lukeutuva kolmas suomennos Anna minun olla.

Helmet-lukuhaaste: 28. Sanat kirjan nimessä ovat aakkosjärjestyksessä.

Kirjankansibingo: sininen ja vihreä.

* * *

  Neil DeGrasse Tyson: Tähtitiedettä kiireisille

Alkuteos: Astrophysics for People in a Hurry (2017).

Aula & Co. 2018. 176 s.

Suom. J. Pekka Mäkelä.

Mistä minulle: arvostelukappale.

Neil deGrasse Tyson on amerikkalainen astrofyysikko, joka on tunnettu tieteen yleistajuistamisesta. Tässä kirjassaan hän esittelee tähtitieteen perusteita tavalliselle lukijalle, näin luvataan kirjan mainosteksteissä. Odotukseni olivat korkeat, ehkä jopa epärealistiset. Koulussa fysiikka, kemia eikä matematiikka kuuluneet vahvuusalueisiini, enkä oikeastaan tiedä tähtitieteestä juuri mitään. Tässäpä siis kirja juuri minulle, tämän luettuani varmasti ymmärrän tähtitiedettä paremmin.

Toisin kuin kirjan nimi opastaa, en suosittele tätä kirjaa kiireiselle lukijalle, jolla ei ole taustatietoja aiheesta. Luvut ovat toki tiiviitä ja nopealukuisia, mutta mitenkään helppotajuista teksti ei aina ole. Välillä tuntui kuin olisin lukenut kirjaa kielellä, jonka seuraamiseen kielitajuni ei aivan riitä: sanat seuraavat toisiaan ja ymmärrän jotakin sieltä täältä, mutta tavallaan paljon menee ohi. Keskittyminen herpaantuu ja lukemisesta tulee tankkaamista.

Esko Valtaojan esipuheen aikana olin vielä vastaanottavainen lukija ja jopa harkitsen lukevani seuraavaksi aiheen tiimoilta jotakin Valtaojalta. 

Helmet-lukuhaaste: 42. Kirjan nimessä on adjektiivi.

Yhdysvallat-lukuhaaste: 8. Afroamerikkalaisen kirjailijan teos.

Elena Ferrante: Hylkäämisen päivät (2002)

Kansi: Martti Ruokonen.

Alkuteos: I giorni dell'abbandono.
Suomentaja: Taru Nyström (2004).
Kustantaja: WSOY.
Sivumäärä: 253.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: arvostelukappale.


Hylkäämisen päivät on Elena Ferranten toinen romaani, joka ilmestyi alun perin suomeksi 2004 Avaimen kustantamana. Nyt WSOY on ottanut kirjasta uuden painoksen Napoli-tetralogian menestyksen imussa ‒ ja miksipä ei, sillä tämä Ferranten varhainen teos on mainio naisen psyyken horjumisen kuvaus avioerotilanteessa.

Napoli-sarjaa lukeneet tuntevat Ferranten erityisesti Napolin ja naisten ystävyyden kuvaajana. Tällä kertaa tapahtumapaikkana on Torino ja aiheena avioero ja sen seuraukset. Eräänä päivänä Olgan mies ilmoittaa lähtevänsä, Mario on rakastunut toiseen. Olga on ihmeissään: eikö meillä mennytkään hyvin? Oliko tämä nähtävissä jo aiemmin?

Nainen yrittää hahmottaa muuttunutta elämäänsä, jossa hän jää yksin lasten ja arkisten velvoitteiden kanssa. Olga tuntee alemmuutta:

Nyt kolmekymmentäkahdeksanvuotiaana en ollut enää minkään arvoinen, en pystynyt edes käyttäytymään niin kuin olisin halunnut. Olin työtön, miehetön, kokoonkuivunut, etikoitunut.

Jätetyksi tuleminen ajaa Olgan syöksykierteeseen, jossa kärsivät hän itse, lapset, koira, ympäristö. Jätetyn mieli on kaaoksessa, samoin pian koti ja muukin elämä. Olga on täynnä vihaa, raivoa, katkeruutta. Ferrante kuvaa Olgan murenemista ja holtittomuutta niin vimmaisesti, että lukukokemus on ravisteleva.

Ferrante on hurmannut minut Napoli-sarjan kahdella ensimmäisellä osalla Loistava ystäväni ja Uuden nimen tarina. Hylkäämisen päivät on erilaista Ferrantea, mutta ei mielestäni mitenkään huonompaa. Väkivaltaa Napoli-sarjassakin on, mutta Hylkäämisen päivät on eri tavalla rujo. Napoli-sarjan kahta ensimmäistä teosta olen hieman moittinut tyhjäkäynnistä ja jaarittelusta ‒ sellaisia ongelmia Hylkäämisen päivissä ei ole, sillä tämä on vauhdikas ja tiivis.

Suomeksi kirjailijan varhaisemmasta tuotannosta on ilmestynyt myös esikoisteos Amalian rakkaus, jossa onkin melkein parinsadan varaajan jono kirjastossa. Kirjoittelen esikoisesta, kunhan vuoroni koittaa.

Hylkäämisen päivistä ovat bloganneet esimerkiksi Annika ja Katja.

Elena Ferrante: Uuden nimen tarina (2012)

Kansi: Martti Ruokonen.

Alkuteos: Storia del nuovo cognome.
Suomentaja: Helinä Kangas (2017).
Kustantaja: WSOY.
Sivumäärä: 508.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Keskikesän blogitauko päättyy tänään, kun esittelyyn pääsee Elena Ferranten Napoli-tetralogian toinen osa. Sarjan ensimmäinen osa Loistava ystäväni tarjosi minulle noin vuosi sitten nautinnollisen lukumatkan Napoliin. Tuohon lukukokemukseen liittyy niin hyviä muistoja, että odotin toisen osan suomennoksen ilmestymistä innokkaana. Napoli-sarjan avausosassa napolilaiset ystävykset Lenú ja Lila elävät lapsuuttaan 1950-luvun työläiskorttelissa. Tässä toisessa osassa kuvataan tyttöjen elämää 60-luvulla, kun he ovat nuoria aikuisia.

Ystävyksillä on samankaltaiset lähtökohdat, mutta he päätyvät erilaisille elämänpoluille. Lila pääsee hyviin naimisiin nuorena, saa hyvän aseman perheyrityksessä ja kohoaa arvoasteikolla korkealle. Nuorena naiminen ei osoittaudukaan onnen takeeksi, sillä jatkuva painostus lapsensaantiin ja kodin ja perheyrityksen pienet ympyrät muodostavat vankilan. Tulee selväksi, että avioliitosta ei 1960-luvun Italiassa niin vain lähdetty. Lénu puolestaan opiskelee ahkerasti, pääsee yliopistoon ja myös toteuttamaan omia kirjallisia intohimojaan. Tämä on melkoinen ponnistus, johon vain harva pystyy.

Ystävyksille tapahtuu tahoillaan paljon, ja välillä he ajautuvat etäälle toisistaan. Kotikortteli, yhteiset kokemukset ja omalaatuinen ystävyyssuhde kuitenkin yhdistävät Lilaa ja Lenúa. Molemmille nuorille naisille kesä ensimmäisestä kirjasta tutulla Ischian saarella on pakopaikka arkisista kuvioista, Lilalle perheenperustamispaineista, Lenúlle opiskelustressistä. Jälleen ihot paahtuvat porottavan auringon alla, päivät kuluvat meren rannalla. Miesten huomiota riittää, ja tuolla kesällä on molempien elämässä käänteentekevä vaikutus.

Uuden nimen tarina lunasti sille asettamani odotukset. Sain upota kahden ystävyksen elämään ja aistia italialaista tunnelmaa kirjan sivuilta. En tosin päässyt nautiskelemaan kirjasta helteisessä säässä viime vuoden tapaan, koska tämän kesän kelit nyt ovat mitä ovat. Luin kirjan kesäkuun alussa, jolloin auringon sijaan lämpöä toivat villasukat ja takka. Ainoan pienen miinuksen Napoli-sarjan kaksi ensimmäistä osaa saavat ajoittaisesta jaarittelusta: jo ensimmäisessä kirjassa olisi ollut tiivistämisen varaa, ja samaa mieltä olen myös Uuden nimen tarinasta. Tämä on sivuseikka, sillä tärkeämpää on, että Ferrante onnistuu mahtavasti ajankuvan ja tunnelmien luomisessa. Ja ennen kaikkea kirjailija on kehitellyt vetävän juonen, joka onnistui jälleen yllättämään ja koukuttamaan. Taas alkaa malttamaton seuraavan osan odotus!

Elena Ferrante: Loistava ystäväni (2011)

Alkuteos: L'amica geniale.

Suomentaja: Helinä Kangas (2016).

Kustantaja: WSOY.

Sivumäärä: 362.

Oma arvioni: 4/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Martti Ruokonen.

Elena Ferranten hittikirja sai kunnian avata kesälomani lukuputken. Raahasin mökille perinteitä kunnioittaen kassikaupalla luettavaa. Mukana on omia ja kirjaston kirjoja, ja näistä olisi tarkoitus poimia luettavaa fiiliksen mukaan. Kiinnostavimmat pääsevät luettaviksi, loput kiikutan vähin äänin syksyllä takaisin kotihyllyyn ja kirjastoon. 

Ferranten kirjan saama julkisuus herätti kiinnostukseni ja varasin kirjan kirjastosta, mutta kovinkaan kummoisia odotuksia minulla ei Loistavaa ystävääni kohtaan ollut. Muiden bloggaajien arviotkin ohitin ennen kirjan lukemista, mitä nyt Facebookin lyhyet kommentit olivat osuneet silmiini. Pääsin siis selvittämään Ferranten romaanin suosion salaisuutta melko tyhjin mielin.

Loistava ystäväni on Elenan ja Raffaellan eli Lenún ja Lilan tarinan alkusoitto. Nykyajassa Lilan poika ilmoittaa Lenúlle, että hänen äitinsä on kadonnut. Lenú on aavistanut jotakin tällaista ja alkaa kirjoittaa ystävysten tarinaa muistiin. Pidin erityisesti Lenún äänellä tarinaa kuljettavasta kertojasta.  Kirjassa käydään läpi tyttöjen lapsuus ja nuoruus, jatko-osissa edetään oletettavasti pidemmälle.

Lenú ja Lila asuvat 1900-luvun puolivälin tienoilla köyhässä työläiskorttelissa Napolissa. Lila on syntynyt suutariperheeseen, Lenún isä puolestaan elättää perheensä työllään kaupungintalon vahtimestarina. Naapuruston runsaslukuiset perheet tuntuvat aluksi hankalilta hahmottaa, mutta pikkuhiljaa henkilöhahmot tulevat tutuiksi.

Koulunkäynti ei ole 1950-luvun Napolissa tytöille itsestään selvää. Muutama vuosi kansakoulua saa yleensä riittää, sitten on aika siirtyä auttamaan perheen elatuksessa. Monille tytöille on myös sulhanen katsottu valmiiksi teini-iässä. Isät ja pojat vahtivat perheensä tytärten kunniaa eivätkä kaihda voimakeinoja. Väkivalta ja sen uhka ovat läsnä koko ajan. Käsirysyjä ja vakavampia nujakoita sattuu tämän tästä.

Lenú ja Lila ovat lahjakkaita koulussa, mutta vain Lenú saa jatkaa lukioon asti. Lenún opiskelun kuvaus hengästyttää: tyttö lukee yömyöhään ja herää taas aamuvarhain pänttäämään menestyäkseen. Lilan kohtalona taas on siirtyä työskentelemään perheen yrityksessä ja avioitua nuorena. Tytöt ovat toistensa uskottuja ja kirittäjiä. Ystävyys rakoilee aina välillä erilaisten elämäntilanteiden vuoksi, mutta koko ajan tytöt peilaavat valintojaan ja tuntojaan toisiinsa.

Nautin lukumatkastani menneisyyden Napoliin. Luin kirjaa välillä sadesäällä, välillä auringonpaahteessa. Kuuma keskipäivän aurinko on tälle kirjalle paras mahdollinen lukumiljöö, sillä  tarinassa Lenún iho paahtuu merenrannalla Ischian saarella ja kesäinen kaupunki hohkaa. Viihdyin napolilaiskorttelin tunnelmissa niin, etten pitänyt lukemisen kanssa kiirettä: mainiosta tarinasta riitti näin iloa useaksi lomapäiväksi.

Suhtaudun kirjaan lempeästi ja innokkaasti, mutta jossakin toisessa hetkessä voisin olla kohukirjasta eri mieltä. Kirjaan on jäänyt jonkin verran oikolukuvirheitä ja tarinassa on varsinkin loppua kohden joutokäyntiä, mutta lomatunnelmissa tällaiset annetaan anteeksi. Parasta on uppoutua hienosti luotuun toiseen maailmaan niin, ettei sieltä haluaisi pois. 

Elena Ferrante on salanimi; kirjailijan todellisen henkilöyden tietää vain hänen kustantajansa.  Ferrante on antanut muutamia sähköpostihaastatteluja, mutta pysyttelee muuten poissa julkisuudesta — kuulemma mahdollistaakseen kirjoilleen suurimman mahdollisen näkyvyyden. Tässä hän on onnistunut, sillä mystiset kirjailijapersoonat kiehtovat. Loistava ystäväni oli viihdyttävää lomalukemista ja uskoisin lukevani napolilaissarjan kolme muutakin osaa, kunhan ne suomennetaan.