Alkuteos: Schweigeminute
Suomentaja: Markku Mannila (2012).
Kustantaja: Gummerus.
Sivumäärä: 176.
Oma arvio: 3/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.
 |
| Kuva: gummerus.fi Kansi: Kathleen DiGrado |
Lenzin teosta
voisi kutsua pienoisromaaniksi väljän taiton ja sivumäärän vuoksi. Sen lukaisee
kokonsa puolesta nopeasti. Kirjan perusvire on haikea ja utuinen, vaikka välillä paistaakin keskikesän aurinko.
Tarina
lähtee liikkeelle koulun salissa pidettävästä muistotilaisuudesta. Kertojana
toimiva Christian on 18-vuotias nuori mies, joka on juuri menettänyt paitsi
englanninopettajansa myös suuren rakkautensa. Nuori opettaja Stella menehtyi veneonnettomuudessa,
ja nyt Christianin ajatukset täyttyvät muistoista ja suuresta surusta.
Kaiken
edellä mainitun voi lukea takakannesta, eli kirja ei lepää juonikuvioiden
varassa. Hetken hiljaisuuden vahvuus
on mielestäni sen rakenteessa. Tapahtuma-ajan ja näkökulman muutokset
rytmittävät lukuihin jakamatonta tekstiä. Esimerkiksi alussa eletään
muistotilaisuuden vaivaannuttavia hetkiä, joista Christianin ajatukset
pakenevat takaumiin eli hänen Stellan yhteisiin hetkiin. Tarina alkaa sitten
edetä molemmilla aikatasoilla. Kertoja-Christian osoittaa sanansa välillä
menehtyneelle rakkaalleen, välillä hän puhuu tästä kolmannessa persoonassa.
Minä join kaksi olutta, ja yllättävää kyllä, myös Stella joi olutta. Toisinaan minusta tuntui, että sinä olit yksi meistä, meidän luokkatoverimme, sinä iloitsit siitä mistä mekin ja myös sinusta oli hauskaa katsella, kun joku meistä asetteli hattuja, taidokkaasti taittelemiaan paperihattuja joka puolella kököttävien täytettyjen merilintujen päähän.
Christian häilyy lapsuuden ja aikuisuuden välimaastossa. Yhtäältä hän on lapsellisen oloinen penätessään
Stellalta etukäteen esseensä arvosanaa ja siinä, kuinka tärkeä tuo numero
hänelle on. Myös Stellan antama palaute Christianin kirjoituksesta osoittaa,
että hän ei ole kypsästi nähnyt asioiden kaikkia puolia. Naiiveja ovat myös Christianin haavee autiotupaan muuttamisesta rakastettunsa kanssa.
Toisaalta Christian taas suhtautuu Stellan kuolemaan varsin kypsästi, jopa liian tyynesti. Voisi kuvitella, että ensirakkauden menettäminen – ja vielä kuoleman näkeminen – saisivat raivostumaan, purkamaan tunteita epäoikeudenmukaisuutta
kohtaan rajustikin. Ehkä tunnemyrskyjen aika on sitten myöhemmin?
Lukiessani
ihmettelin, miksi tekstiin on pitänyt jättää saksan tuntu. Pullover on
käännetty pulloveriksi, ei villapaidaksi. Goethen Nuoren Wertherin kärsimyksissä sama kääntäjä on kääntänyt pianon
(Klavier) klaveeriksi. Ihan mielenkiintoisia ratkaisuja, jotka kyllä hieman
kummastuttavat, kun ei tiedä niiden perusteluja.
Toinen
ihmetyksen aiheeni on se, että alkuteoksen nimeä ei mainita kirjassa muiden
julkaisutietojen yhteydessä nimiösivun kääntöpuolella. Onkohan se jäänyt pois
vahingossa? Vai onko tämä joku käytäntö? Tieto löytyy toki kustantajan sivuilta ja vaikkapa kirjastojen tietokannoista, mutta minusta ainaki sen "kuuluisi" lukea myös itse kirjassa.
Lenziä on luettu jonkin verran blogeissa, esimerkiksi Lumiomenan Katja, Amma, Ilselän Minna ja Lukutuulian Tuulia ovat tästä kirjoittaneet.
