Pajtim Statovci: Bolla

Kansi: Mirella Mäkilä.

Otava 2019. 128 s. e-kirjana.

Oma arvioni: 5/5.

Mistä minulle: BookBeat.

Rosoinen ja rehellinen Bolla kertoo kielletystä rakkaussuhteesta, toiseudesta ja Euroopan julmasta lähihistoriasta. Alussa eletään sodan kynnyksellä vuoden 1995 Pristinassa. Arsim ja Miloš ovat serbi ja albaani: heidän kuuluisi olla vihamiehiä, ei rakastavaisia. Kahden miehen suhde on tuossa ajassa ja ympäristössä muutenkin hengenvaarallista.

– – ajattelen, miten epäreilua on, että maailmassa on kahdenlaisia ihmisiä: ihmisiä joiden ei tarvitse pelätä mitään ja ihmisiä joiden täytyy ymmärtää pelätä kaikkea. Pelko toimii sillä tavalla: se tulee kerralla ja jakamattomana. 

Intohimon ja haaveiden hetket ovat väkeviä, mutta lyhyitä. Miloš unelmoi lääkärin urasta, Arsim kirjailijan. Miloš toimii rakastettunsa ensilukijana:

"Lukisitko sen minulle?"
     Hänen pyyntönsä saa minut voimaan pahoin, mutta myönnyn kuitenkin nopeasti, sillä tätähän minä olen odottanut. Mitä muuta kirjoittaminen on, ajattelen, kuin suostumista aivan kaikkeen, itsensä haavoittamista ja oman keskeneräisyytensä sietämistä, kävelemistä ilkosillaan toriaukean halki?

Tulenarka suhde jättää jälkensä molempiin, samoin sota. Olosuhteet ajavat päähenkilö Arsimin tekoihin, joiden vuoksi häntä kohtaan on vaikea tuntea empatiaa. On väkivaltaa, hyväksikäyttöä, hylkäämistä.

Bolla on räjähtävä alku kirjasyksylle ja minulle koskettava lukukokemus. Päähenkilön epämiellyttävyys haastaa lukijaa, vastapainona toivonpilkahdukset tuovat lohtua. Vaikka mieleni teki vain ahmia vetävää tarinaa, jäin makustelemaan Statovcin viisaita, hiottuja lauseita.

Kustantajan esittelyssä Statovcia tituleerataan kansainväliseksi tähtikirjailijaksi ja Bollaa lumoavaksi, eikä näissä määritelmissä ole mielestäni mitään liikaa. Kirjailijan kaksi aiempaa teosta Kissani Jugoslavia ja Tiranan sydän on käännetty useille kielille, ja ne ovat saaneet kehuvia arvosteluja arvostetuissa lehdissä.

Statovcin esikoisteos Kissani Jugoslavia oli minulle loistokas lukukokemus, sillä sen rakenne, henkilöhahmojen syvyys ja jännite tekivät syvän vaikutuksen. Yhtään vähempää en voi sanoa Bollasta, jolle voi povata niin ikään vankkaa kansainvälistä menestystä.

Helmet-lukuhaasteessa kuittaan kirjalla kohdan 10. Rodullistetun kirjailijan kirjoittama kirja. Hesarin Kuukausiliitteessä (08/2019) on kirjailijasta pitkä, taustoittava juttu, josta luin hänen kohtaamistaan ennakkoluuloista ja -käsityksistä; häntä kohdellaan usein leimallisesti maahanmuuttajakirjailijana.

Robert McLiam Wilson: Eureka Street, Belfast (1996)

Alkuteos: Eureka Street.

Suomentaja: Markku Päkkilä (1998).

Kustantaja: Otava.

Sivumäärä: 560.

Oma arvio: 3½/5.

Mistä minulle: ostin käytettynä.

Kannen valokuva: Reiner Harscher

Kaupunki on kertomusten ja tarinoiden kätköpaikka. Tarinat kertovat tästä ajasta, menneisyydestä ja tulevaisuudesta. Kaupunki on romaani.

Belfast 1990-luvun alkupuoliskolla. Katolisten ja protestanttien kärhämät ovat jatkuneet jo vuosikausia, eikä tulitaukokaan tuo kaivattua rauhaa Pohjois-Irlannin pääkaupunkiin. Aselevosta huolimatta uutiset alkavat lähes aina raportilla siitä, missä tällä kertaa on räjähtänyt.

Olipa kyseessä kaupungin keskusta tai jokin niistä alueista, joilla ihmiset asuvat, kaupungin kadut sekä naapuritalojen valot kertovat tarinoita petetyistä, halutuista, kärsineistä ja unohtumattomista ihmisistä.

Belfastin kadut kertovat myös Chuckien ja Jaken tarinan. He ovat kolmikymppisiä miehiä, joilla on elämänsuunta vielä kadoksissa. Tilapäistyöt, naisseikkailut ja ryypiskely kavereiden kanssa täyttävät alavireisen elämän. Chuckien ja Jaken ystävyys osoittaa, että katolinen ja protestantti mahtuvat saman baaripöydän ääreen.

Tarina etenee vuoroluvuin Chuckien ja Jaken näkökulmasta. Molemmat etsivät jotakin: rakkautta, vakautta, menestystä. Moukan tuurilla Chuckie saa epämääräiset bisneksensä luistamaan, ja elämään ilmestyy myös amerikkalainen tyttöystävä. Jake puolestaan on toipumassa erosta edellisestä tyttöystävästään ja tuntuu aina vain törmäävän rasittavaan Aoirgheen.

Nuorten miesten elämän näyttämönä toimii Belfast, joka on kuin yksi keskeinen henkilö tarinassa.

Belfast oli jännittynyt ja peloissaan. Epäilemättä jossain tapettiin ihmisiä juuri samalla hetkellä, mutta silti oli hyvin kaunista. Kaupunki kuulosti vanhuuttaan napsahtelevalta ja rahisevalta levyltä. Mikään ei kuitenkaan peittänyt pahan kaikuja tulivatpa ne läheltä tai kaukaa. Sireenit ulvoivat ja huusivat yön äärettömyydessä kuin pellistä taotut avioparit.

Kirja herättää eloon kaupungin, konfliktit ja niiden vaikutukset tavallisten ihmisten elämään. Kaupunki elää tapahtumissa mukana.

Reilut parikymmentä vuotta sitten ei ollut kännyköitä tai internetiä, vaan uutisia seurattiin radiosta ja televisiosta ja kavereita tavoiteltiin lankapuhelimilla ja soittamalla ovikelloa. Aina vain hektisemmäksi käyvässä tietoyhteiskunnassa iskee usein infoähky, jonka keskellä tällaisen elämän kuvausta on puhdistavaa lukea.

Tarina imaisee hyvin mukaansa heti alusta, ja henkilöhahmot ja miljöö piirtyivät elävästi mielessäni. Wilson kuvaa rosoisuutta kauniisti. Loppua kohden tarina menee välillä jahnaamiseksi. Olisin kaivannut tiivistämistä, vaikka innolla luin kirjan loppuun asti, sillä olihan loppuratkaisu saatava tietää.

Wilsonilta on suomennettu myös hänen esikoisteoksensa Ripley Bogle, jonka päähenkilö vilahtelee myös Eureka Streetissä.

Luin kirjan työkaverini suosituksesta ja ajattelin voivani kuitata sillä Irlannin maailmanmatkallani. Onneksi pysähdyin miettimään asiaa uudemman kerran: Pohjois-Irlanti on nimittäin osa Iso-Britanniaa, ei Irlantia. Wilson on siis brittikirjailija. Nyt ei auta kuin alkaa etsiä kiinnostavaa irkkukirjailijaa! Eureka Street, Belfast on silmiä avaava kirja, eikä aika mennyt hukkaan sitä lukiessa, päinvastoin.

Zlata Filipović: Zlatan päiväkirja (1993)

Ranskankielinen laitos: Le journal de Zlata.

Ranskankielisestä laitoksesta suomentanut: Matti Brotherus (1994).

Kustantaja: WSOY.

Sivumäärä: 191.

Oma arvio: 4/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: ?

Zlatan päiväkirja kattaa sarajevolaisen Zlata Filipovićin päiväkirjamerkinnat syksyltä 1991 syksyyn 1993. Päiväkirjan ensimmäisiä tekstejä kirjoittaessaan Zlata on siirtynyt juuri viidennelle luokalle ja on 10-vuotias. Hän on ahkera ja menestyvä koulussa, harrastaa pianonsoittoa ja viettää aikaa kavereidensa kanssa. Zlata nimeää päiväkirjansa Mimmyksi, sillä olihan myös hänen esikuvansa Anne Frankin päiväkirjalla nimi.

Sitten elämä muuttuu: kiristyvä poliittinen tilanne alkaa näkyä uutisissa ja isä ja äiti ovat levottomia. Keväällä 1992 eri puolilla Bosnia-Hertsegovinaa on rähinöitä ja ihmiset alkavat paeta Sarajevosta. 5.4.1992 Zlata kirjoittaa:

Dear Mimmy,
Yritän keskittyä läksyihini (yksi kirja luettavana), mutta en pysty millään. Jotain tapahtuu kaupungilla. Kukkuloilta kuuluu ampumista. Ihmiskolonnia tulee Dobrinjasta. Koettaakseen pysäyttää jotakin – mitä, sitä he eivät itsekään tiedä. Nyt yksinkertaisesti vain aavistaa, että jotain on tapahtumassa, että jotain tapahtuu jo, jokin kauhea onnettomuus. – – Mimmy, minä pelkään SOTAA!

Tästä alkaa Sarajevon piiritys, mikä tarkoittaa katkonaista koulunkäyntiä, heikentyvää ruoan- ja sähkönsaantia, piilottelua kylmässä ja pimeässä kellarin pommisuojassa, huonosti nukuttuja öitä. Taistelujen uhrien joukossa alkaa olla sukulaisia, tuttavia ja ystäviä.

Kun sota vain jatkuu, Zlatan teksteissä toistuu raportointi siitä, onko perheellä tällä hetkellä sähköä, vettä ja kaasua. Monesti ei ole. Isä pilkkoo kellarissa huonekaluja poltettavaksi, ja Zlata ikävöi monia Sarajevosta paenneita ystäviään. Zlata myös ruotii teksteissään vallanpitäjien toimia ja politiikkaa; marraskuussa 1992 hän kirjoittaa näin:

Minun kaverieni, meidän ystäviemme, meidän suvun piirissä on serbejä, kroaatteja ja muslimeja. Se on hyvin sekalainen joukko, enkä minä ole koskaan tiennyt kuka oli serbi, kuka kroaatti, kuka muslimi. Nyt on politiikka pistänyt nenänsä siihen. Se on kirjoittanut S:n serbien, M:n muslimien, K:n kroaattien kohdalle. Se haluaa erottaa ne. Ja kirjoittaessaan nämä kirjaimet se on valinnut kaikkein pahimman, kaikkein mustimman kynän. Sodan kynän joka osaa kirjoittaa vain kuolemaa ja kurjuutta.

Zlatan teksteistä välittyy epätoivo pitkään jatkuvan konfliktin keskellä. Suru-uutiset ja pelko omasta kohtalosta mustaavat mieltä. Myös Zlatan lemmikkilintu kuolee. Toisinaan sota-arjessa koetaan myös pieniä ilon hetkiä. Zlata iloitsee, kun hänen päiväkirjansa päätetään julkaista ja hän saa vieraakseen erimaalaisia toimittajia. 

Zlatan päiväkirja lukeminen kosketti, sillä hän on suurinpiirtein ikäiseni: Zlata on syntynyt vuonna 1980,  minä viisi vuotta myöhemmin. Kirjoitin ahkerasti päiväkirjaa, mutta luonnollisesti murheeni olivat varhaisteininä hieman eri luokkaa. Bosnian sota käytiin 1990-luvun alussa, joten ehkä myös läheinen ajankohta tuo kriisin eri tavalla iholle. Olen elänyt noina vuosina, kun sotaa käytiin, ja yleensä tulee luettua kaukaisemmista sodista.

Vaikutuksen minuun teki Zlatan kypsä ilmaisu. Ilman faktoja en herkästi uskoisi, että hän on ollut ensimmäisten merkintöjen aikana vain 10-vuotias ja viimeisiäkin kirjoittaessaan vasta 12. Hän on kielellisesti ilmeisen lahjakas, mitä tukee ahkera lukuharrastus. Esipuheessa myös kerrotaan Zlatan oppineen lukemaan jo kolmevuotiaana.

Zlatan päiväkirja vei lukumatkani Bosnia ja Hertsegovinaan. Samalla paikkasin taas vähän yleissivistystäni, sillä Bosnian sodan vaiheet eivät olleet ennestään tuttuja. 

Keskellä kuvaa musta neula Sarajevon kohdalla.

Amélie Nothomb: Nöyrin palvelijanne (1999)

Alkuteos: Stupeur et tremblements.

Suomentaja: Annikki Suni (2001).

Kustantaja: Otava.

Sivumäärä: 127.

Oma arvio: 3/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Belgialainen Amélie Nothomb oli minulle täysintuntematon kirjailija, kun poimin muutaman hänen kirjansa luettavakseni hyllyttäessäni kirjoja töissä. Uskalsin ottaa kerralla kolme saman kirjailijan teosta, sillä nämä ovat sopivan ohkaisia työpäivän jälkeen ahmaistaviksi!

Myönnettäköön, että kirjailijan etunimi yhdistettynä Nöyrin palvelijanne -kirjan amelienvihreään kanteen muistuttivat Amélie-elokuvasta, joka on yksi parhaimmista näkemistäni elokuvista. Ehkä jopa lempielokuvani. Nothombin kirjalla ja Amélie-elokuvalla ei ole mielleyhtymiäni lukuun ottamatta mitään tekemistä toistensa kanssa, mutta halusin kirjata ja jakaa tämän ajatuksen, sillä se kuvastaa hauskasti sitä sattumanvaraisuutta, jolla ihmiset monesti valitsevat luettavaa.

Päähenkilö Amélie on pestautunut vuodeksi japanilaiseen yritykseen. Nöyrin palvelijanne perustuu Nothombin omiin kokemuksiin: hän on työskennellyt japanilaisessa suuryrityksessä valmistuttuaan yliopistosta. Hän on myös syntynyt ja viettänyt varhaislapsuutensa Japanissa. 

Teoksen Amélie aloittaa tulkin tehtävistä, mutta surkuhupaisassa tarinassa hän putoaa arvoasteikolla aina vain alemmas ja alemmas. Amélie suorittaa annetut tehtävät täydellisesti, mutta sekään ei riitä. 

Aikuisena päätin laimentaa suuruudenhulluuttani ja mennä tulkiksi japanilaiseen firmaan. Valitettavasti se oli liian hyvää minulle ja jouduin laskeutumaan alempaan asemaan, kirjanpitäjäksi. Mutta sosiaalinen romahdukseni oli niin salamannopea ettei jarrua näkynyt lainkaan. Minut siirrettiin ei-miksikään. Pahaksi onneksi – olisihan minun pitänyt arvata se – myös tämä ei-mikään oli liian hyvää minulle. Vihonviimeinen virkanimikkeeni oli käymälän siivooja.

Syitä kuilunjyrkkään arvonalenemiseen löytänee helpoiten kulttuurieroista. Japanilaisessa suuryrityksessä työskentelee vain kourallinen naisia, joista yksi on Amélien lähin esimies, Fubuki Mori. Japanilaisen kulttuurin hengessä Amélie alistuu ylempänsä edessä ja alkaa itsekin toistaa mantraa huonommuudestaan. Ainakin ironisella sävyllä höystettynä. Japanilainen työmoraali ja hierarkinen ajattelutapa johtavat välille aivot narikkaan -tilanteisiin: kaikki tajuavat, ettei tässä ole mitään järkeä, mutta näin kuuluu toimia.

Välillä minua alkoi jo ahdistaa: eikö kukaan tosiaan näe asioita kuten Amélie, onko japanilaisen ja eurooppalaisen kulttuurin erot tosiaan näin valtavia? Kirjan tapahtuma-aika on 1990-luvun alkupuoli, joten silloin tilanne kenties oli näin irvokas. Ehkäpä nykyaikainen bisneselämä on lähentänyt itää ja länttä ainakin jonkin verran. 

Toinen rasittava piirre kirjassa on se, että henkistä nöyryytystä verrataan toistuvasti raiskaukseen. Se ei minusta ole linjassa kerronnan muuten humoristisen vireen kanssa. 

Pääosin Nöyrin palvelijanne oli kuitenkin huvittava ajanvieteromaani. Välillä se sai minut nauramaan, välillä nostelemaan kulmiani. Välillä pystyin jopa samastumaan kertojan absurdeihin tuntemuksiin.

Ajatelkaa, että olin ollut niin typerä että olin opiskellut korkeakoulussa. Ja nyt minun aivoni kukoistivat saadessaan harjoittaa tyhmää toistoa, toimintaa josta äly oli kaukana. Tiesin nyt että minut oli luotu ihailevaan mietiskelyyn. Onni oli numeroiden kirjoittamista kauneutta katsellen.

Tämä kappale toi mieleeni opiskeluaikojen iltatyöt, kun naputtelin iltakaudet numeroita tietokoneelle toimiston uumenissa. Melkein aloin ikävöidä numeroiden hakkaamista tietokoneelle; sitä tunnetta, kun sormet liikkuvat enempää ajattelematta näppäimistöllä ja aika vain kuluu.  Silmät ja sormet tekevät saumatonta yhteistyötä, eikä millään muulla ole väliä kuin niillä numeroilla. Se tunnetila on jollakin tapaa tylsyyden tuolla puolen. Edelleen ihmettelen niitä, jotka tekivät ja tekevät edelleen kyseistä monotonista työtä kokopäiväisesti. Minua auttoi se, että tiesin sen olevan tilapäistä. Ja toimihan se hyvänä opiskelumotivaation korottajana!

Ensikosketukseni Nothombiin oli siis lupaava. Antikrista ja Samuraisyleily odottavatkin jo vuoroaan lukujonossa.

Tämä menee Ikkunat auki Eurooppaan -haasteessa Belgian alle.

Hätäisellä googlailulla löysin vain Kirjanurkkauksen Zephyrin tekstin tästä kirjasta.

Siri Hustvedt: Lumous (1996)

Alkuteos: The Enchantment of Lily Dahl.

Suomentaja: Kristiina Rikman (2009).

Kustantaja: Otava.

Sivumäärä: 263.

Oma arvio: 2/5.
Mistä minulle: ostin käytettynä.

Kuva: otava.fi
Kannen suunnittelu: Katja Kaskeala
Kannen kuva: Nordic Photos

Lily Dahl on 19-vuotias nuori nainen, joka harrastaa näyttelemistä ja työskentelee aamiaisvuorossa pikkukaupungin kahvilassa. Ideal Cafessa käy monenkirjavaa väkeä, joiden tilaukset Lily osaa jo ulkoa. Työpäivien jälkeen hän suuntaa tyypillisesti näytelmäharjoituksiin. Lilyn elämän suunta muuttuu, kun hänen huomionsa kiinnittyy vastapäiseen taloon muuttaneeseen newyorkilaistaiteilija Edward Shapiroon. Lily ei vain pysty vastustamaan Edin vetovoimaa...

Lumous muistutti pistävästi, miksen juurikaan lue varsinaisia rakkausromaaneja. Myötähäpeän määrä on valtava. Nuori ja naiivi tyttö etsii itseään ja kohtaa seksikkään, miehekkyyttä uhkuvan itseään reilusti vanhemman taiteilijan. Hohhoi.

Onneksi tarinaan tulee muutamia sivujuonia, jotta mielenkiinto pysyy yllä. Rakkausseikkailujen rinnalla koetaan muunkinlaisia seikkailuja. Lily alkaa selvittää yhden jos toisenkin salaisuuksia, ja hänelle selviää uusia seikkoja myös omasta taustastaan. Käänteissä piilee jännitystä, joka ei kuitenkaan vakuuta; pikemminkin minulle tulee Lilyn seikkailuista mieleen Neiti Etsivä.

Lumous on ennen kaikkea kasvutarina. Tai ainakin yrittää olla: Lily on lapsellinen kyllä alusta loppuun. Pidän kirjassa eniten monella tapaa avoimeksi jäävästä lopusta. Kai tästä muutakin hyvää sanottavaa voisi keksiä, mutta jätän sen muille.

Loppuun on pakko ihmetellä: miksi törmään jatkuvasti tapettuihin koiriin? Ahdistuin eläinten kohtaloista juuri Anne Swärdin Kesällä kerran -romaanissa ja enkös heti seuraavaksi luekin kirjan, jossa koiran kokema karu kohtalo kuvastaa ihmisten pahuutta ja tunteettomuutta. Nämä eivät ole mitenkään keskeisiä tapahtumia, mutta hyppäävät silmille.

Tämä Hustvedt on selkeästi viihteellisempi kuin aiemmin lukemani Kesä ilman miehiä. Jos olisin lukenut Lumouksen ensin, Hustvedt-innostustani olisi tuskin päässyt syntymään. Haluan kuitenkin antaa Hustvedtille lisämahdollisuuden ja aion ehdottomasti lukea muutkin suomennetut teokset. Ihan vain siksi, että KIM oli niin hyvä! Seuraavaksi luen Kaikki mitä rakastin ja yritän pitää odotukseni kurissa.

Lumous on lumonnut muun muassa Mimun, mutta esimerkiksi Jennin lukukokemus on jäänyt omani lailla hailakaksi.