Kirjailijan muiston vaalija – Hans Colliander: Kesäpoika

Kansi: Markku Yli-Erkkilä.

Kesäpoika on nostalginen tuulahdus menneisyyden saaristokesistä.

Hans Colliander oli yksi kesälapsista, joita Anni Blomqvist otti hoidettavakseen, kun hän oli taloudellisesti tiukoilla miehensä ja vanhemman poikansa kuoleman jälkeen 1960-luvulla.

Colliander vietti lapsena Simskälan saarella Ahvenanmaalla monia kesiä, ja yhteys sittemmin kuuluisaksi nousseeseen kirjailijaan säilyi vuosikymmeniä kirjeenvaihdon vuoksi.

Kesäpoika-teos koostuu Collianderin muisteluista ja kirjeotteista. Nyt jo eläköitynyt kesälapsi suuntaa muisteluissaan sanansa Blomqvistille, siis Anni-tädille, mikä luo napakkaan muistelmaan intiimin vireen.

Colliander ja Blomqvist keskustelivat kirjeissään muun muassa saaristoluonnon tapahtumista, yhteisistä tuttavista ja Maija-kirjojen tuomasta julkisuudesta. Ja myös kirjoittamisesta, sillä opettajantyönsä ohella Colliander on julkaissut muutaman kirjan.

”Kerroit, kuinka sinun oli pakko antaa kynäsi lentää, kun aikaa kirjoittamiseen ei ollut tuhlattavaksi. Saman ohjeen annoit minullekin: anna kynäsi lentää.”

En ole vieläkään lukenut Myrskyluodon Maijaa, jonka Blomqvist kirjoitti ”keittiönpäydän ääressä puusohvalla istuen kynällä paperille”. Ehkä tuon suurteoksen aika on ensi kesänä?

Kesäpoika osuu hyvin Kirjoja ulapalta -haasteeseen, joka on auki vielä syyskuun ajan!

Helmet 2024: 4. Kirjassa on presidentti. (Sekä Kekkonen että Koivisto vierailevat Simskälassa Myrskyluodon Maijan menestyksen myötä.)

Hans Colliander: Kesäpoika. Warelia 2023. 104 s. Lainasin kirjastosta.

Rakkaudesta ja lyriikasta – Alejandro Zambra: Chileläinen runoilija

Kansi: Sanna-Reeta Meilahti.

Elokuun lukulistalleni kiilasi Alejandro Zambran Chileläinen runoilija, jonka sain yllätyslähetyksenä kustantajalta. Kiitokset lähetän Aulan suuntaan!

Moni varmasti ajattelee Pablo Nerudaa, kun puhe kääntyy chileläisiin runoilijoihin. Alejandro Zambran vetävä romaani osoittaa, että heitä on muitakin – ainakin fiktiivisessä maailmassa.

Runojen ja runoilijoiden lisäksi romaanissa on kyse rakkaudesta ja perhesuhteista.

Carlan ja Gonzalon rakkaustarinan ensimmäisellä kierroksella eletään 1990-luvun alkua. Tuolloin Gonzalo ottaa haparoivia ensiaskeleitaan runojen parissa, inspiraationaan tietenkin rakkaus.

Toisella kierroksella vuosia myöhemmin Gonzalosta tulee isäpuoli Vicentelle, omalaatuiselle pojalle, joka on koukussa kissanruokaan (!). Gonzalolle runoista tulee työ, mutta tutkijana. Vicentestä puolestaan kasvaa runoniekka.

Tarinaan lisätasoja tuo amerikkalainen nuori nainen Pru, gringa, joka matkustaa Chileen kirjoittamaan artikkelia ja saa oppaakseen aikuistuneen Vicenten.

Kun Prun artikkelin aiheeksi tarkentuu chileläiset runoilijat, on luontevaa marssittaa heidät tutustumiskierrokselle myös lukijan eteen. Lyyrikoilla salanimet vaihtuvat, toiset unohtuvat yhden teoksen jälkeen, harvoille löytyy paikka kaanonista. On sivuseikka, mikä kaikki on faktaa, mikä fiktiota. Esimerkkien myötä runous tulee lähelle.

Luin Zambran tekstiä ilolla, se on oivaltavaa ja vaivatonta. Monesti jäin makustelemaan taidokkaita virkkeitä ja herättipä lukeminen runonälkääkin. Nautinnon välittämisestä suuri kiitos kuuluu suomentaja Sari Selanderille.


Alejandro Zambra: Chileläinen runoilija. Alkuteos: Poeta chileno (2020). Aula 2024. 459 s. Suom. Sari Selander. Arvostelukappale.

Taiteella ja rakkaudella väkivaltaa vastaan – Salman Rushdie: Veitsi

27 sekuntia voi muuttaa elämän, päättää elämän. Niin kauan kesti veitsihyökkäys, jonka kohteeksi kirjailija Salman Rushdie joutui elokuussa 2022 New Yorkin osavaltiossa sijaitsevassa Chautauquassa.

Rushdie oli elänyt uhan alla kauan. 1989 Iranin uskonnollinen johtaja langetti hänelle fatwan ja lupasi rahaa murhasta. Syynä oli romaani Saatanalliset säkeet ja sen islaminvastainen tulkinta. Kirjailija eli vuosia piileskellen Englannissa, mutta ei ollut enää vuosituhannen vaihteen ja Yhdysvaltoihin muuton jälkeen kulkenut varjoissa.

Kaikki meni hyvin, kunnes koitti elokuu 2022 ja julkinen esiintyminen. Hyökkääjä ehti silpoa Rushdien kasvoja ja ruhjoa muutakin vartaloa.

Veitsessä Rushdie kuvaa iskua ja elämäänsä toipilaana. Kehoa tutkitaan, piikitetään ja tyhjennetään. Hengitysputken poisto tuntuu siltä kuin vyötiäisen häntää kiskottaisiin kurkusta.

Tunteet vaihtelevat uupumuksesta hämmästykseen ja tokkuraisuuteen. Vihaa hän ei muista tunteneensa. Suurta kiitollisuutta ja syvää rakkautta huokuvat kirjailijan kuvaukset vaimostaan Elizasta, joka rientää miehensä vierelle tapahtuneen jälkeen.

Kirjassa Rushdie kutsuu hyökkääjää A:ksi, ja kirjailija käy hänen kanssaan kuvitteellisia keskusteluja. Hän ei anna A:lle anteeksi, koska ei halua antaa tälle mitään.

Pöyristyttävää on lukea, että A ei edes ole lukenut Saatanallisia säkeitä paria sivua enempää, vaan oli innoittunut iskuun nettivideoista.

Veitsi ei pelkisty kuntoutusraportiksi, vaan kirjallaan Rushdie käy väkivaltaa vastaan taiteen keinoin. Hänen sanansa ovat veitsenteräviä.

     Taide ei ole ylellisyyttä. Se on ihmisyytemme ytimessä, eikä se vaadi mitään erityistä suojelua, vain oikeuden olla olemassa.
     Se ottaa vastaan vastaväitteet, kritiikin, jopa kieltämisen. Väkivaltaa se ei hyväksy.

Rushdie aikoo jatkaa rakkauden täyteistä elämäänsä, kirjoittaakin, toinen silmä sokeutuneena ja toinen käsi vammautuneena.

76-vuotiaalla Rushdiella on seuraavankin romaanin aihio jo mielessään, mutta sitä ennen hänen oli pakko kirjoittaa pois alta Veitsi eli kaikki mikä hyökkäykseen liittyy.

Kiinnostavien kirjojen listani paisui Veistä lukiessani. Nobelisti Naquib Mahfouz, Martin Amis…Ja onhan noita Paul Austereitakin vielä lukematta, tuorein suomennos ilmestyi juuri. Rushdien Saatanalliset säkeet ja Keskiyön lapset löytyvät omasta hyllystä, ehkä kesällä olisi ainakin toisen vuoro? Piilossa eletyistä vuosistaan Rushdie raportoi muistelmassaa Joseph Anton, joka sekin houkuttaisi kovasti.

Ja ensi syksynä ilmestyy Rushdien Voiton kaupunki, jonka kirjailija sai valmiiksi juuri ennen hyökkäystä. Luettava ei siis lopu!

Helmet 2024: 36. Kirjan on kirjoittanut maahanmuuttaja.

Salman Rushdie: Veitsi: Mietteitä murhayrityksen jälkeen. Alkuteos Knife: Meditations After an Attempted Murder. 266 s. WSOY 2024. Suom. Maria Lyytinen.

Suhteen ruumiinavaus – Märta Tikkanen: Kaksi: Kohtauksia eräästä taiteilija-avioliitosta

Päällys: Anders Carpelan.

Instagramissa innostuin Janitan (@tyonaisenvaimo) Märta Tikkanen -lukuhaasteesta nimeltä Puolen vuoden rakkaustarina. Kesäkuun loppuun asti on aikaa lukea Märtaa. Haasteen aloittamiseen oli minulla matala kynnys, sillä muun muassa tämä Kaksi löytyi omasta hyllystäni. 

Elämäkerran alaotsikko Kohtauksia eräästä taiteilija-avioliitosta sai odottamaan kahden kirjailijan liiton ruotimista ja Märtan muutamia kirjoja lukeneena suoraa puhetta. Välillä teksti on jaarittelevaa ja tekojen selostamista, mutta kyllä sinne suoruuteen ja ruotimiseenkin päästään.

Märtan ja Henrikin rakkaustarina alkaa 1960-luvun alussa, kun molemmat ovat vielä tahoillaan naimisissa. He työskentelevät Hbl:llä ja alku on salatapaamisia myös kesken työpäivien. Sydämiä särkyy.

Märtalla on tytär aiemmasta liitosta, ja hän saa Henrikin kanssa kolme yhteistä lasta. Uusperhe asettuu Haukilahteen rivitaloon. 

Henrik on kolumnisti, kirjailija ja myös tuottelias piirtäjä. Märta hoitaa lapset, äidinkielenopettajan työnsä ja sittemmin Arbiksen eli Helsingin ruotsinkielisen rehtorin toimen. Siinä ohella hän kirjoittaa. Öisin punaisella sohvalla tai Arbiksen kellarissa.

Märtan kuvauksen mukaan rakkaus liekehti alussa pitkälti siksi, että he molemmat olivat kirjoittajia. Oli tarkoitus perustaa tasa-arvoinen kirjoittajaliitto. Toisin kävi. Henrik vähättelee, latistaa ja huijaa vaimoaan. Esimerkiksi kun Märta luulee, että lehtihaastattelu tehtäisiin heidän molempien kirjoista, hänen roolikseen jää hymistelevän statistivaimon rooli.

Kirjoittava vaimo tuntuu olevan Henrikille uhka, vaikka juuri kirjoittaminen oli alkuun se yhdistävä tekijä. Mitä pahemmaksi Henrikin alkoholismi äityy, sitä hurjempia ovat myös harhat. Märta haukkoo henkeä miehensä oikkujen, neljän lapsen ja vähättelevien asenteiden puristuksissa. 

Kun Henrik kuolee leukemiaan, päättyy myös kirja. Märta toteaa: 

Kaipaan häntä usein. Hetkeäkään en ole toivonut häntä takaisin.

Ajattelin alkavana kirjavuotena lukea Henrikin osoitesarjaa, josta olen aiemmin lukenut aloitusosan, mutta taidankin keskittyä Märtaan. Ainakin Sofian omaan kirjaan ja Punahilkkaan heräsi kiinnostus. Ehkä uusintalukuun pääsevän mainiot Vuosisadan rakkaustarinan ja Miestä ei voi raiskata. Katsotaan, jos jää Tikkas-kiintiötä vielä osoitteisiin.

Kaksi tuo minulle osumat myös Hus, hyllynlämmittäjät -lukuhaasteeseen ja Helmet 2024 -haasteeseen (42. Kirjan nimessä on alaotsikko).

Märta Tikkanen: Kaksi. Alkuteos: Två – Scener ur ett kontnärsäktenskap. Tammi 2004. 350 s. Ostin käytettynä. 

Runokirjajoulukalenteri: luukku 5 – Riina Katajavuori: Vasemman käden runot

Kun runoilija kaatuu ja murtaa värttinäluunsa iljanteisella kadulla, alkaa syntyä runoja sillä toisella kädellä. Runokirjajoulukalenterin viidennestä luukusta kurkistaa Riina Katajavuoren kokoelma Vasemman käden runot.

Yksi hetki murtaa työrytmin, elämä muuttuu kuukausien ajaksi. Utelias katse maailmaan säilyy.

Katajavuoren runoissa on oivaltavia arkisia huomioita, pohdintoja ajasta ja tehokkuudesta. Runoja syntyy pienistä huomioista, liikkeelle paneva voima voi olla vaikka hautakivet tai ulkojoogan sattumukset.

Runoissa vilahteleva violetti väri toistuu kannessa. Kannen pallurajonot vihjaavat, että kokoelmassa on neljä osiota.

Audiot-niminen runo avaa neljännen osion ja alkaa näin:

Tuuli ja jää ovat puhtaita ääniä.
Ne ovat melko valkoisia ja tuoksuvat kylmältä,
kostealta kirsulta.

Ensimmäisen säkeistön jälkeen runo etenee kylään Jäämeren rannalla, mielenosoitukseen, kaksikieliseen kohtaamiseen Paraisilla, kirkkolauluun. Säkeellä tai muutamalla hahmottuu äänimaisemia, audiotuokioita.

Minua runossa vetävät puoleensa tuulen ja jään äänet. Toissa päivänä Celan sai miettimään lumen ääniä, ja nyt tekisi mieli jo palata sen luukun tekstiin. Olisiko siellä mainitsemani lumen viuhuna kuitenkin tuulen ääni, ei lumen?

Runossa tuulen ja jään äänet ovat puhtaita eli luonnollisia, paljaita, virheettömiä. Ihminen ei voi niihin vaikuttaa, toisin kuin lauluun tai puheeseen. Niitä ei voi säätää eikä liata.

Tuulen ääniä voi kuulla ympäri vuoden, toisin on jään laita. Pakkasella lähijärven jää paukkuu ja natisee. Keväisin järvi mouruaa, kun se yrittää päästä jääpeitteestään eroon. Joskus jää päästää matalan kumahduksen.

Runossa äänet tuoksuvat koiran kirsulta, kylmältä ja kostealta. Luonnehdinta piirtää talvista äänimaisemaa, sillä kesäisellä merellä tuuli tuoksuu toisinaan myös lämpimältä levähenkäykseltä. Kirsun tuntu tosin on jäisen viileä kesät talvet.

Riina Katajavuori: Vasemman käden runot. Tammi 2023. 94 s. Lainasin kirjastosta. Kansi: Markko Taina.

Kirjeitä koulusta ja kirjoittamisesta – Minna Rytisalo & Tommi Kinnunen: Huokauksia luokasta

Kansi: Martti Ruokonen.
Kinnusen ja Rytisalon kuva: Ofer Amir.

Kirjailijoiden kirjeenvaihto on kirjallisuudenlaji, joka vetää minua puoleensa. On aihe kuinka synkkä tai minulle vieras, on kahden viisaan ja pohdiskelevan ihmisen kirjeiden välityksellä käyty keskustelu ja ajatusten pallottelu nautinto lukijalle (tai tässä tapauksessa kuuntelijalle). 

Tässä jutussa perkaan ensin ajatuksiani Minna Rytisalon ja Tommi Kinnusen uutuuskirjasta Huokauksia luokasta ja lopussa esittelen lyhyesti muutaman muunkin kirjeenvaihtoteoksen.

Huokauksia luokasta on tuhti teos, jonka kansien välissä on Minna Rytisalon ja Tommi Kinnusen kirjeenvaihtoa reilun vuoden ajalta, lopputalvesta 2022 kevääseen 2023. Molemmat ovat paitsi kirjailijoita, myös koulutukseltaan äidinkielen ja kirjallisuuden opettajia. Kirjeissään he ruotivat koulun nykytilaa ja valottavat välähdyksin myös omaa kirjoittamistaan, yhteistyötään kustannustoimittajan kanssa ja arkeaan.

Opettajuuden ja kirjailijuuden lisäksi kaksikkoa yhdistää myös kolmas asia, uupumus. Molemmat ovat uupuneet työssään ja olleet pitkillä sairauslomilla sen vuoksi. 

Kirjeenvaihdon aikana Rytisalo jättää opettajan virkansa, yrittää toipua vuosia jatkuneesta rasituksesta ja sopeutua uuteen ammatti-identiteettiin, joka rakentuu pelkästään kirjailijuuden varaan. Opettajuus istuu kuitenkin tiukassa. 

Kinnunen puolestaan luovii kouluarjen paikoin abrsurdeissakin käänteissä. Joustoa osa-aikaisuuden suuntaan ei ole, ja toistuvat uudistukset tiukkoine aikatauluineen kuormittavat ennestään väsynyttä. Hän ei ole (vielä ainakaan) valmis luopumaan opettajan työstään, vaan kirjoittaa ”harrastuksekseen”.

Tällaiselle kouluarjen ulkopuoliselle kirjeet avaavat konkreettisesti, mitä kaikkea muuta opettajan työ on kuin vain opetusvelvollisuuden määräämät oppitunnit. Se on suunnittelua, kokeiden järjestämistä, ylioppilaskoevalvontoja, yhteydenpitoa huoltajiin, opekokouksia ja monenlaista raportointia. Ja äidinkielenopettajilla hurjan tekstimäärän lukemista. 

En toki ennenkään kuvitellut, että työ olisi vain tuntien pitämistä, mutta silti kirjeet avasivat silmiäni. Miten kukaan voi selvitä tuosta kaikesta järjellisten työtuntien puitteissa? Varsinkin, jos suhtautuu työhönsä tunnollisesti, kuten Rytisalo ja Kinnunen tekevät. Heille työterveyden ohje onkin, että kokeile tehdä työsi seiskan arvoisesti.

Epäoikeudenmukaisuuden kokemuksiin on helppo samastua. Miksi ihmeessä opettajia ei oteta mukaan uudistusten suunnitteluun?

Kirjeet eivät ole samanmielistä hymistelyä, vaan kirjoittajat uskaltavat olla asioista myös eri mieltä. Rytisalo esimerkiksi kirjoittaa, että Kinnusen paikalla luokkahuoneessa voisi seistä kuka vain pätevä opettaja ja että kirjallisuuskenttä menettää jotakin, kun tämä ei keskity täysillä kirjailijan työhön. Kinnunen kuitenkin haluaa toimia opettajana työn haasteista huolimatta. 

Kirjeissä vilahtelee ratkaisuehdotuksia nykytilanteeseen: mahdollisuus keskittyä oman aineensa sisältöihin, äidinkielen sisältöjen rajaaminen äidinkieleen ja kirjallisuuteen, malttia opetussuunnitelmien muutostyöhön ja riittävästi resursseja oppilashuoltoon. 

*

Rytisalon ja Kinnusen kirja palautti mieleeni useamman tärkeän lukumuiston. Blogin historiasta kaivelin jutun Paul Austerin ja J.M. Coetzeen kirjeenvaihtoteoksesta Tässä ja nyt: kirjeitä ystävyydestä. Mikä järkytys, että tuon kirjan lukemisesta on jo yli kymmenen vuotta! Noihin aikoihin luin paljon Austeria, mutta nyt huomaan, että viimeisin suomennos 4321 jäi kesken. Silti odotus alkoi viritä, kun näin Tammen sivuilla, että ensi huhtikuussa on luvassa tuoretta Austeria: silloin suomennetaan Baumgartner.

Edellistä tuoreempi lukukokemus on Antti Röngän ja Petri Tammisen Silloin tällöin onnellinen: pelosta, kirjoittamisesta ja kirjoittamisen pelosta. Rönkä ja Tamminen ovat paitsi kirjailijoita molemmat, myös isä ja poika, mikä tuo omat mausteensa teokseen. Mieleeni painui, miten suhde muuttui ja syveni kirjeiden (ja niissä olevien paljastusten) myötä.

Ai niin, ovathan vielä Westö ja Itkonen! Mainio 7 + 7: levottoman ajan kirjeitä kulki mukanani pitkään, luin sitä yhteensä yli puolen vuoden ajan. Ajanjakso kirjan ja kirjeiden kanssa päättyi siihen, kun kävin katsomassa kirjailijoiden haastattelua, joka puolestaan päättyi yhteiseen, kaksikieliseen musiikkinumeroon.

*

Mutta nyt päätän huokailuni kirjeenvaihtoteosten perään ja muistutan, että tulevilla Helsingin kirjamessuilla Rytisalon ja Kinnusen yhteishaastattelua voi seurata Hakaniemi-lavalla sunnuntaina 29.10. kello 12.30. Myös etänä verkossa, jos messuhulinoihin ei paikan päälle pääse tai jaksa.

Helmet 2023: 23. Kirja on iso.

Minna Rytisalo & Tommi Kinnunen: Huokauksia luokasta. WSOY 2023. Kuuntelin kirjan Sanna Majurin ja Unto Nuoran lukemana äänikirjana BookBeatista. Lainasin painettuna kirjastosta kuvaa varten.

Muistojen kierteitä availemassa – Linn Ullmann: Tyttö, 1983

Linn Ullmann on pitkään kuulunut niihin kirjailijoihin, joita pitäisi lukea ja haluaisin lukea, mutta ei vain ole tullut niin tehtyä. Ullmann oli minulle siis kiinnostava mutta samalla vieras nimi, kun tartuin tähän vasta suomennettuun omaelämäkerralliseen romaaniin Tyttö, 1983.

Nyt keski-ikäinen kertoja oli 1980-luvun alussa teinityttö, joka lähti äidin vastustuksesta huolimatta mallikeikalle Pariisiin. Tuolloin ei ollut nettiä, ei kännyköitä. Lupaus oli, että äiti saa tytön kiinni iltaisin kello 22 hotellista. Jo ensimmäisenä iltana tämä jää toteutumatta, sillä tyttö tempautuu juhliin ja discoihin ja harhailemaan suurkaupungin katuja. Apua on vaikea pyytää tai saada, koska tyttö ei edes muista, missä hotellissa hän asuu.

Toisteinen kerronta kiertyy yhden valokuvan ympärille. Kertoja kaivelee omaa muistiaan valokuvan ja päiväkirjamerkintöjen avulla samalla kun hänen äitinsä on menettämässä muistiaan. Nainen haluaa selvittää, mitä Pariisissa oikein tapahtui tuona talvena 1983, jolloin valokuva on otettu. Miten asiat menivät, mikä tapahtuma johti toiseen. Sinä yönä, kun hän eksyi.

Rujouden ja toiston kautta mieleeni palautuu etäisesti Sara Stridsbergin Drömfakulteten (Unelmien tiedekunta). Vielä enemmän yhtymäkohtia löydän Anne Swärdin Jackien kanssa: molemmissa romaaneissa kirjailija tutkii nuoruuden seikkailuaan, johon liittyy vanhempi mies ja jossa olisi voinut käydä vielä huonommin kuin kävi. 

Ullmann palaa teinivuosiinsa uteliaana, rehellisenä, avoimena. Kirjailijan nuoruudesta ammentava tarina asettuu osaksi #metoo-historiaa, jonka jälkipyykkiä jotkin tarinan (ja tosielämän) miehet ovat joutuneet sittemmin pesemään.

Kun aloin lukea kirjaa, en tiennyt Linn Ullmannin taustaa, tai ehkä olin siitä joskus kuullut tai lukenut, mutta se ei ollut aktiivisesti mielessäni. Pääsin sivulle 198, kun oli pakko googlata. Ilmankos tyttö asui teinivuosinaan hulppeissa asunnoissa New Yorkissa äidin työn perässä, hänen äitinsä kun on näyttelijä Liv Ullmann ja isä teatterilegenda Ingmar Bergman. Tästä alkoi viritä Ullmann/Bergman-kiinnostus, joka arvatenkin vaikuttaa syksyn lukemistooni. 

Tyttö, 1983 oli vetävä aloitus käännöskirjasyksylle – luin kirjan yhdessä elokuisessa päivässä, kun tiivis pilviharso peitti saariston taivaan ja seesteistä sunnuntailukijaa säpsähdyttivät laukaukset, jotka kertoivat linnustuskauden alkaneen.

Helmet 2023: 20. Kirja kertoo naisesta, joka on matkalla.

Linn Ullmann: Tyttö, 1983. Like 2023.  255 s. Alkuteos Jente 1983 (suom. Jonna Joskitt-Pöyry). Lainasin kirjastosta. 

Vertaistukea kirjoittajalle – Maria Peura: Antaumuksella keskeneräinen

 

Luin loppukesästä uudelleen Maria Peuran kirjan Antaumuksella keskeneräinen: kirjailijan korkeakoulu.
Tämä lukeutuu niihin harvoihin kirjoihin, jotka haluan lukea aina vain uudelleen. 

Löysin kirjan vihdoin antikvariaatista, joten jatkossa se on aina käden ulottuvilla. Vuosien varrella olen lainannut kirjaa eri kirjastoista ahkerasti, mikä on jännästi luonut illuusiota siitä, että minulla olisi se omassa hyllyssä, joten hämmästys oli suuri, kun ei sitä etsinnöistä huolimatta löytynytkään. Onneksi tilanne on nyt korjattu!

Antaumuksella keskeneräinen pohjautuu Peuran lopputyöhön Teatterikorkeakoulun dramaturgilinjalta. Opinnäytteestä Peura muokkasi tämän kirjoittamista pohdiskelevan kirjan, jossa on päiväkirjamuodon seassa otteita Vedenaliset-romaanin eri versioista.

Peura käy lävitse omaa luovuuselämäkertaansa, eli sitä tietä, mikä teki hänestä kirjoittajan. Hän kertoo, miten toistuvat haut unelmien kouluun lopulta tuottivat tulosta, ja minkälaista on aloittaa vaativassa koulutusohjelmassa pienen lapsen yksinhuoltajana.

Peura kuvaa avoimesti niitä sisäisiä kamppailuja, joita kirjoittaja käy työnsä äärellä. Kirjoittaminen nostaa esiin pelkoja, häpeää, syyllisyyttä. Niin ammatti- kuin harrastajakirjoittajat varmasti tunnistavat ja samastuvat kuvauksiin.

Työhuone vetää puoleensa ja toisaalta sinne menemistä väistelee. Tarpeeksi tekemisen kysymykset liittyvät kirjoittamiseen ja muuhunkin elämään. Kirjoittajana Peura kirjoittaa uudelleen ja uudelleen eri versioita, joogassa hänen kehonsa yrittää kertoa, mikä on sopiva määrä harjoitusta.

Kirjan kanteen on nostettu kirjasta kohta, joka tiivistää osuvasti sen, mitä kirjoittaminen on: Lukeminen on sisäänhengittämistä, kirjoittaminen uloshengittämistä. Tiedän, että kaikki eivät ole samaa mieltä, mutta minä allekirjoitan tämän ajatuksen. On kirjoittajia, jotka eivät lue, koska eivät ehdi tai eivät halua vaikutteita omaan tekstiinsä, mutta minulle kirjoittajana lukeminen antaa ravinteita tuottaa tekstiä. Ja onhan lukuisissa tutkimuksissa todettu, miten lukeminen kehittää kielen tajua, sanavarastoa, mielikuvitusta ja empatiakykyä – kaikki hyödyllisiä ja tarpeellisia taitoja kirjoittajalle. 

Tästä kirjasta oli luontevaa jatkaa Peuran uusimpaan kirjaan Esikoinen, joka on vastikään ilmestynyt. Se kertoo pojan huostaanotosta – sen saman pojan, joka tässä kirjassa varttuu pikkukoululaiseksi. Esikoisesta kirjoitan oman juttunsa lähiaikoina.


Helmet 2023: 32. Kirja kertoo asiasta, josta haaveilet.

Maria Peura: Antaumuksella keskeneräinen: kirjailijan korkeakoulu. Teos 2012. 239 s. Ostin käytettynä.

Koirankokoinen kirja – Jari ja Kati Tervo: Ukko

Kansi: Tuuli Juusela.

Otava 2022. 238 s.

Oma arvioni: 4/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Koiraihminen ei voinut ohittaa syksyn uutuuksissa Jari ja Kati Tervon Ukko-kirjaa. Ja onneksi en niin tehnyt, sillä Ukko on juuri niin sydämeenkäypä ja elämänmakuinen kuvaus koiran vaikutuksista perheeseen kuin vain kahden ammattikirjailijan kynästä voi syntyä. Värikästä kerrontaa ja napakoita lauseita on nautinnollista lukea.

Oltiin keväässä 2020, kun borderterrieri Ukko syntyi ja muutti Tervojen perheeseen, mutta hän ei ole koronakoira. Nimenomaan ”hän”, näin Tervot ovat linjanneet. Perheenlisäystä oli harkittu ennen kulkutautia, sillä Kalle-poika oli muuttamassa pois kotoa. Nyt olisi tilaa ja aikaa uudelle tulokkaalle.

Ukon oli tarkoitus olla lähinnä Katin koira, mutta elämä meni toisin. Katilla diagnosoitiin selkäydinkasvain pian Ukon saapumisen jälkeen, ja hän ei kahdeksaan kuukauteen päässyt ulkoiluttamaan Ukkoa. Vastuu koiranhoidosta jäi alkuun Jarille.

Kirja etenee pariskunnan vuoroin kirjoittamin luvuin. Se kuvaa nelijalkaisen perheenjäsenen mukanaan tuomia muutoksia ja iloja, myös huolta. Minkälaista oli kettinki? Mitä Ukko nappasi suuhunsa?

Ukosta ei voi kirjoittaa kirjoittamatta muusta elämästä. Katin sairastumisesta ja kuntoutumisesta, Jarin kirjoittamisesta, kesistä Teiskossa. Paljon on puhetta avioliitosta, ja Ukrainan sota tulee lähelle Kallen tyttöystävän kautta.

Ukko näyttää, miten jokainen koira on persoona. Omalla tahdillaan oppiva, ilmeikäs, yllätyksiä täynnä. Mikä ilo se on, kun luottamus rakentuu ja eloon löytyy yhteinen rytmi.

Ukko upposi minuun, löysin paljon samastuttavaa. Pentuaikaa en ole koskaan elänyt, koska minulle koirat ovat tulleet aikuisina kodinvaihtajina. Kuvassa Ukon kanssa poseeraa 5-vuotias Minttu, joka muutti meille toukokuussa. Tutustumisvaihetta elämme mekin, toisenlaista vain.

Jos Ukko on sotilasarvoltaan kersantti, Minttu kuuluu tiedustelujoukkoihin. Aina kuono maassa, nuuskimassa ja maistamassa eteen tulevaa maailmaa. Peuranpeestä ja Hussen nahkatohveleista on meillä tehty viime aikoina tarkempia analyyseja.

Omaa elämäänsä perkaamassa – Eeva Kilpi: Naisen päiväkirja

Kansi: Raimo Raatikainen.

WSOY 1995 (1. p. 1978). 239 s.

Oma arvioni: 5/5.

Mistä minulle: ostin käytettynä.

En voi kirjoittaa Eeva Kilven Naisen päiväkirjasta ilman, että kirjoittaisin Ohtakarista ja Progoffista. Kirja matkasi mukanani, kun lähdin elokuun alussa neljäksi päiväksi Progoff-kirjoitusretriitille Ohtakariin, Lohtajalle. Nykyään Kokkolaan kuuluva Ohtakari on kalastajakylä ja pieni saari, jonne pääsee maasiltaa pitkin. Progoff taas on amerikkalaisen psykoterapeutin Ira Progoffin elämäntyönään kehittämä päiväkirjamenetelmä, jossa pyritään syvempään itsetuntemukseen ohjatun, intensiivisen kirjoittamisen kautta. 

Progoff-metodiin ei kuulu jakaminen, vaan jokainen kirjoittaa itselleen. Ajatuksena on pysähtyä oman elämänsä äärelle, tehdä valintansa ja kokemuksensa itselleen näkyviksi strukturoitujen tehtävien avulla. 

Majoituimme Ohtakarin leirikeskuksessa, ja päiväohjelmaamme kuului kokonaisina päivinä jopa kolme kirjoitussessiota. Sään salliessa etsiydyimme ulos kirjoittamaan, rannan muhkeat kivipaadet houkuttelivat monia. Merimaisemassa oli hyvä lepuuttaa silmiään, kun perkasi ajatuksiaan ja elämäänsä.

Vapaalla ajalla tutuksi tulivat luontopolut, hiekkadyynit, rantasaunan pehmeät löylyt. Pookia katselin vain maankamaralta, sen jyrkät portaat eivät huimauksesta kärsivää kiinnostaneet. Saaren kalastusmuseossa kuulin vanhan meren vaaroista, kalastajien ja luotsien kohtaloista, siikavellin saloista ja seilipaattien ominaisuuksista.

Kilven Naisen päiväkirja oli iltakirjani kurssilla, päivisin aikaa lukemiselle ei juuri jäänyt. Päiväkirjassaan Kilpi avaa kirjoittamistaan ja itsenäistä elämäänsä, joka välillä kääntyy yksinäisyydeksi. Hän pohtii suhdetta aikuisiin poikiinsa ja äitinä olemisen vaikeutta. Äitinä olen hirvittävä.

Kilpi kuvaa avoimesti suhteitaan ja seksuaalisuuttaan, mikä on epäilemättä kohahduttanut kirjan ilmestymisaikaan 1970-luvulla. Joidenkin iltojen jälkeen on huuli halki, leuka ruvella ja vaikea kävellä. Illalla poikamiehen lailla käyttäytyneet miehet saattavat aamulla kaivaa perhekuvan lompakostaan.

Päiväkirja kattaa ajanjakson keväästä syksyyn. Työn alla kirjailijalla on uusi teos, jonka äärellä välillä luovuus kukkii, toisinaan takkuaa pahasti. 

Sanat eivät antaudu; eivät kiinnosta eivätkä elä, jos pakotan niitä esiin väkisin. Ne ovat kuin kaloja jotka vain jurnottavat, eivät liiku, eivät poukkoile, syö eivätkä välähtele. Mikä kumma jähmeys minun mieltäni vaivaa? Jospa minun aivoissani on vikaa, vaikka se ei missään tutkimuksissa näy?

Olen harjoittanut viime aikoina käsin kirjoittamisen lihaksiani, joten neljän päivän Progoff-kynäily ei saanut kättä kramppiin, aivot kyllä. Kirjoittaminen luisti, tehtävänannot olivat inspiroivia, mutta mikä väsymys sessioita seurasikaan! Yksi jos toinenkin kurssilainen torkkui tauoilla huoneissaan. Mielenkiintoisesti Kilpikin pohtii kirjoittamisen yhteyksiä kehollisuuteen:

Merkillinen päivä. Tuo kirjoittaminen minua sittenkin eniten ihmetyttää. Ei ole mitään sääntöjä kirjoittamiselle. Ei edes fyysinen hyvinvointi ole sen edellytys.

Kilven suora ja rehellisen tuntuinen teksti tuo kirjailijan lähelle, ja tunnistan viimevuotisista muistikirja-teoksistaan tutun naisen. 

Kilven päiväkirja toimi eräänlaisena keskustelukumppaninani Ohtakarissa, koska omia päiväkirjatekstejä ei jaettu tai sen kummemmin käsitelty. Kilven unet, muistot ja valinnat resonoivat, kun juuri pohdin omiani. Kilpi sattumoisin kiteyttää Progoff-retriitin jälkeisiä tuntojani: 

Muistiinpanojen kirjoittaminen on kuin tekisi suursiivoa pääkopassaan. 

Jos jotakuta vähänkin kiinnostaa oman pääkopan suursiivous kirjoittamalla, suosittelen hakeutumaan Progoff-kurssille. Pidempien retriittien lisäksi tarjolla on ollut ainakin viikonlopputoteutuksia ja etäversioita. Tulevista kursseista voi löytää tietoa esimerkiksi Suomen Kirjallisuusterapiayhdistyksen sivuilta. 

Helmet 2022: 32. Kirjassa rikotaan yhteisön normeja.

Naistenviikon alkuun kolmesti Woolfia

Menomatka. The Voyage Out (1915). Suom. Ville-Juhani Sutinen. 

Savukeidas 2012. 413 s. Ostin uutena. 

Helmet 2022: 3. Kirja, jonka tapahtumissa haluaisit olla mukana.

Päiväkirja I. The diary of Virginia Woolf. Suom. Ville-Juhani Sutinen.

Savukeidas 2015. 432 s. Ostin uutena. 

Helmet 2022: 14. Kirja kertoo historiallisesta tapahtumasta.

Oma huone. A room of one's own (1928). Suom. Kirsti Simonsuuri. 

Tammi 2020 (1. p. 1980). 173 s. Lainasin kirjastosta.

Helmet 2022: 31. Kirjassa on jotain sinulle tärkeää.

Hyvää naistenviikkoa! Tuijan Naistenviikko-lukuhaasteen innoittamana kokosin yhteen kevään Virginia Woolf -lukupiirimme antia. 

Heti kun korona salli, käynnistimme kollegani kanssa kaksikielisen piirin, joka kokoontuu vuoden ajan noin kerran kuussa keskustelemaan Woolfin eri teoksista. Ohjelmaan mahtuu romaaneja, esseitä ja päiväkirjoja. Woolf-lukupiiri jatkaa haastavan lukemisen lukupiirien perinnettä: aiemmin olemme kokoontuneet James Joycen ja Marcel Proustin äärelle.

Luku-urakkamme alkoi Woolfin esikoisteoksella Menomatka. Se kertoo sekalaisen joukkion matkasta valtameren yli kuvitteelliseen Santa Mariaan. Keskiössä ovat Ambrosen pariskunta Rodley ja Helen ja Helenin sisarentytär Rachel. Laivaan nousee ja sieltä poistuu satamissa väkeä, myös eräs Mrs Dalloway. Matkan aikana parikymppinen Rachel aikuistuu ja rakastuu.

Menomatka ei ollut minun kirjani, ja voin yhtyä eräässä arvostelussa eteen tulleeseen neuvoon: esikoisesta ei kannata aloittaa Woolfiin tutustumista. Se on puuduttava ja ylipitkä, lisäksi jouduin takeltelemaan suomennoksen kielen kanssa. Onneksi lukupiiriimme tuli kirjavalinnasta huolimatta kivasti väkeä.

Menomatka sopii Kirjoja ulapalta -lukuhaasteeseen pitkän merimatkakuvauksensa vuoksi. Helmet-haasteessa sijoitan kirjan yllättäen kohtaan 3. Kirja, jonka tapahtumissa haluaisit olla mukana. Vaikka lukijana tympäännyin, olisin mieluusti mukana tylsistyttävällä merimatkalla. Miten ihanaa olisi, kun olisi vain aavaa ulappaa ja aikaa. Kun virikkeet olisivat minimissä, voisi vain lukea, kirjoittaa, haaveilla, jutella joutavia. 

Savukeidas on kustantanut Woolfin päiväkirjoja viiden niteen verran, ja keväällä toisessa istunnossa lukupiirimme pureutui näistä ensimmäiseen. Jos esikoisteos sai minut epäilemään koko Woolf-projektin mielekkyyttä, päiväkirjaa lukiessani epäilykseni karisivat. Nytpä avasin oven oikeaan aarreaittaan! Noin 400-sivuisessa kirjassa on tarttumapintaa, ja tuhlasin loppuun huomiotarrat, joilla merkkaan kutkuttavia kohtia.

Virginia kuvaa päiväkirjassaan, miten hän ja miehensä Leonard viettävät ajalle ja luokalleen tyypillisesti vilkasta sosiaalista elämää. On lounas- ja teekutsuja, illat kuluvat teatterinäytöksissä ja kinopalatsissa. Kun joskus harvoin koti on vain heidän kahden, eli palvelijatkin ovat viettämässä vapaata, saa pariskunta huoahtaa. Mikä ihana rauha.

Vuosista 1915-1919 kertovan päiväkirjan alussa Lontoon-eloon tuovat vaihtelua jaksot maaseudulla Ashehamin talossa, loppupuolella Virginia hankkii miehensä kanssa Monks Housen, josta sittemmin kehkeytyy Bloomsburyn ryhmän keskeinen tukikohta.

Virginia kirjoittaa ensimmäisiä teoksiaan ja kirja-arvioita lehtiin. Pariskunta käynnistelee Hogarth Press -kustantamoaan ja Virginia selostaa päiväkirjalleen painotöiden kulkua. Myös maailmansota pommeineen pääsee päiväkirjan sivuille, samoin armenialaisten kansanmurha, johon Virginia suhtautuu hämmentävän alentavasti. Yllätyin muutenkin, miten pisteliäs ja ilkeä kuva Virginiasta hahmottuu. Hän ei säästele sanojaan kohtaamistaan ihmisistä "pariskunnan aivot olivat yhteenlaskettuna vain keskikokoisen jäniksen aivojen kokoluokkaa." Suhde Leonardiin on kuitenkin lämmin.

Kevään kolmannen tapaamisen aiheena oli kahteen luentoon perustuva Oma huone, joka aikanaan nosti Woolfin feministisen liikkeen kulttihahmoksi. Kirjan lukemisen aikaan sairastelin ja jouduin jopa jättämään lukupiirin vetämisen työkaverini harteille. Monen viikon hutera ja huimaava olo vaikutti lukukokemukseeni, sain vain vaivoin pidettyä punaisesta langasta kiinni. Mieleen painuivat luentomaisen tekstin ponnekas ja ilkikurinen sävy ja kirjallisen kaanonin kyseenalaistaminen. 

Miesten ja naisten välinen epätasa-arvo kilpistyy Woolfin ajattelussa taloudellisiin kysymyksiin. Jos Shakespearella olisi ollut veljensä tavoin lahjakas sisar, tämä ei olisi voinut toteuttaa lahjojaan, koska häntä ei olisi päästetty kouluun vaan hänet olisi naitettu varhain ja niin edelleen. Woolf tekee perustellen selväksi kantansa siitä, että nainen tarvitsee rahaa ja sen oman huoneen voidakseen harjoittaa taiteellista työtä.

Lukupiiri on nyt kesätauolla, syyskuussa taas jatkamme. Silloin kirjana on Aallot, joka on ilmeisesti Woolfia haastavimmillaan.

Terävästi ajassa kiinni – Claes Andersson: Aamu meren rannalla: sisäänhengitys, uloshengitys

Kansi: Martti Ruokonen.

WSOY 2015. 78 s. 
Alkuteos: En morgon vid havet. 

Suom. Jyrki Kiiskinen. 
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Runon ja suven päivän iltaan tuon ajatuksia Claes Anderssonin runokokoelmasta Aamu meren rannalla.

Yhtenä aamuna meren rannassa aurinko paistaa, tuulee

linnut ääntelevät ja niiden siivet iskevät ilmaa,

ja ymmärrän miten kaunis maailma on

Kirja sopii Kirjoja ulapalta -lukuhaasteeseen, vaikka meri ei kovin monessa runossa esiinnykään. Enemmän kokoelmassa on kyse omaelämäkerrallisuudesta ja nykyelon kommentoinnista.

Viime vuonna luin Anderssonilta omaelämäkerrallisen Oton elämä -trilogian (postaukset täällä ja täällä), jonka ansioista tunnistan runojen omakohtaisuuden. Tuttuja ovat jazz ja jalkapallo, menneisyys poliitikkona ja psykiatrina, lapset ja lapsenlapset. Rakkaus viiniin, hyvään ruokaan.

Jo iäkäs mies tekee tiliä elämästään, tunnustaa pettämisensä ja sijoittaa itsensä sukupolvien ketjuun. Runon puhuja kantaa aina vain isänsä kokemaa sotaa itsessään.

Vuonna 2015 ilmestyneen kokoelman aikaan huolettavat Itä-Ukrainan kriisi, joka tuhoaa Ukrainan, ja Ebola: "Sotia tulee ja menee niin kuin matalapaineita tai epidemioita". Monin paikoin teksti on pelottavan ajankohtaista. Vuonna 2019 kuollut runoilija ei joutunut näkemään, mihin maailma 2020-luvulla menee.

Surujen ja sotien maailmassa elämä voi olla yltäkylläistä, ilo asua monessa paikassa. Onnea ei kuitenkaan toisi keinotekoinen hyväntuulisuus tai ikuinen kesä. Usein Anderssonia pohdituttaa itsekäs ihminen. Tähänkin kirjaan tietäväiset edelliset lainaajat ovat tehneet korjauksia, arempi lyijykynällä, uhmakas mustekynällä.

Lempijaksokseni hahmottuu tajunnanvirtana etenevä Sisäänhengitys, uloshengitys. Monisivuinen runoelma yhdistelee vakavaa ja iloittelevaa sekä rinnastaa arkisen ja maailmanpolitiikan. Siinä tiivistyvät Anderssonin terävä ajattelu ja sanataituruus.

Helmet 2022: 29. Kirjassa kuvataan hyvää ja pahaa.

Kirjailijan liitot – Tove Ditlevsen: Aikuisuus

Kansi: Elina Warsta.

Kustantamo S&S 2022. 222 s.

Alkuteos: Gift (1971). Suom. Katriina Huttunen.

Oma arvioni: 5/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Tove Ditlevsenin Kööpenhamina-trilogian kaksi ensimmäistä osaa Lapsuus ja Nuoruus pääsivät blogiini yhteispostauksessa maaliskuussa, ja siitä lähtien olen odottanut innolla tätä trilogian päätöksen suomennosta. Minkälaiseksi haaveellisen nuoren runoilijan elämä muodostuukaan?

Aikuisuuden alussa parikymppinen Tove on naimisissa 53-vuotiaan Viggo F.:n kanssa ja kirjoittaa ensimmäistä romaaniaan vihreäsävyisessä asunnossa kuin maalauksen keskellä. Viggo F.:n jälkeen tulee toinen, kolmas ja neljäs aviomies. Miehet tuovat mukanaan raskauksia, abortteja, riippuvuuksia. Motiivi naimisiinmenolle ei aina ole rakkaus, eikä epätyydyttäviin liittoihin myöskään jäädä olemaan. 

Trilogian aiemmista osista tuttua on intohimoinen ja määrätietoinen kirjoittamisen kuvaus.

Tärkeintä on että olen kirjoittaessani onnellinen, niin kuin aina olen.

Tovea ja hänen kirjoittajahaaveitaan eivät paina alas miehet tai muut ongelmat, kirjoittaminen on tavallaan irrallinen saareke tai oma juonteensa elämässä. Miehet vaihtuvat, terveys rakoilee, kirjoittaminen pysyy. 

Yllättäväksi Aikuisuudessa nousee syöksykierre, johon Tove joutuu kipulääkeriippuvuuden vuoksi. Narkomaani tekee kaiken aineen vuoksi, on valmis valehtelemaan ja sysäämään tavoitteensa sivuun. Lastenhoitaja on tuki, joka mahdollistaa lapsiperhe-elämän riippuvuudesta huolimatta.

Ditlevseniä lukenut tunnistaa tutuiksi napakan, toteavan tyylin ja kerronnan vauhdin. Aikuinen Tove tekee elämässään käännöksiä aikailematta ja elämisen vimma välittyy kirjan sivuille. Ditlevsen kirjoittaa rankoistakin asioista suoraan ja kohti, hän ei pehmentele pettämisiään tai kaunistele vaikkapa lääkkeen vuoksi tekemiään päätöksiä.

Kirjan lopussa on tanskalaisen kirjailijan Dy Plambeckin jälkisanat, jotka avaavat alkujaan vuonna 1971 ilmestyneen kirjan vastaanottoa ja ilmestymiskontekstia. Aikuisuus on alkukieliseltä nimeltään Gift, joka voi Plambeckin mukaan viitata avioliittoon, myrkkyyn tai Ditlevsenin tiiviiseen liittoon kirjoittamisen kanssa. Suomenkielinen nimi on linjassa Lapsuuden ja Nuoruuden kanssa, mutta siinä katoaa merkityksiä.

Jälkisanoista opin myös, että Aikuisuutta on pidetty Ditlevsenin pääteoksena ja että se aiheutti skandaalin ja pitkällistä julkista  keskustelua. Ditlevsenin trilogiaa on kutsuttu muistelmiksi, mutta kirjailija on kuulemma todennut: "Kaikki on fiktiota, jopa avainromaani." Joitakin tällainen rajankäynti häiritsee, mutta esimerkiksi minuun lukijana omaelämäkerralliset kirjat vetoavat paljon juuri siksi, että faktan ja fiktion raja on kiehtovasti hämärtynyt.

* * *

Postauksen kuvan myötä meidän uusi perheenjäsen, Minttu, tekee ensiesiintymisensä Kirjakimarassa. Minttu muutti meille reilu kuukausi sitten 5-vuotiaana kodinvaihtajana. Kuten edeltäjänsä Elli, Mintusta on kuoriutumassa mainio lukukaveri. Jokainen kirja pitää nuuskutella tarkkaan.

Helmet 2022: 17. Kirja on aiheuttanut julkista keskustelua tai kohua.

Klassikkohaaste #14 – Mika Waltari: Neljä päivänlaskua

Kansi: Martti Ruokonen.

1. p. WSOY 1949, luin e-kirjapainoksen vuodelta 2021. 194 s.
Oma arvioni: 4½/5.
Mistä minulle: BookBeat.

Sopiva klassikkohaastekirja löytyi tällä kertaa BookBeatista. Selailin klassikot-kategoriaa ja siellä kirjojen kuvauksia. Pysähdyin vieraamman kohdalle. "Omaelämäkerrallinen fantasia päänsisäisestä huminasta." Neljä päivänlaskua: romaani romaanista oli myyty tälle lukijalle.

Tämä vuonna 1949 ilmestynyt romaani sijoittuu tuotteliaan Waltarin tuotannon puoliväliin. Se kertoo miehestä, joka jättää naulakauppiaan ammattinsa ja omistautuu kirjoitustyölle. Kertoja-päähenkilö on kirjailija Waltarin kaltainen, mutta kirjassa fakta ja fiktio sekoittuvat niin iloittelevalla otteella, ettei todenmukaisuuksiin kannata takertua. 

Miehellä on oikukas sydän, jonka vaimo on laittanut turvaan liinavaatelaatikkoon. Jälleen kun sydän palautetaan miehen rintaan, tämä hukkaa sen taulunostoreissulla "ystävän" luo. Mies käy tämän ystävän eli kaunissilmäisen naisen kanssa kirjeenvaihtoa unohtuneesta sydämestä. Mies myös analysoi sivusuhdettaan ja miksi sellaiseen ryhtyi:

Ihminen ei näet koskaan ole tyytyväinen siihen mitä hänellä on, vaan himoitsee aina vain enemmän, ja jos ihmisen on hyvä olla, niin hän himoitsee särkeäkseen oman onnensa, eikä ihminen koskaan ole tyytyväinen osaansa, vaan järjestään itselleen parhaansa mukaan suruja ja rettelöitä voidakseen olla rauhaton ja levoton ja siten tuntea elävänsä ihmisen luonnollista elämää.

Vaimo tuntee miehensä ja tämän sydämen oikut. Mies käyttäytyy holtittomasti ja poissaolevasti aina kirjoitustyön ollessa kesken. Avioliitto muuten voi hyvin. 

Kirja ei nimestään huolimatta ole mikään neljänpäivänromaani, vaan se kattaa ajanjakson varhaisesta keväästä syksyyn. Huhtikuussa kertoja vetäytyy maaseudun rauhaan, korpeen, missä kirjoitusseurana on vain koira. Tai oikeastaan on hänellä muutakin seuraa:

Egyptiläiset leiriytyivät ympärilleni ullakkohuoneessani, järvi jääpintoineen oli suuri ja pelottava ikkunani ulkopuolella, ja koivujen kuolemanvalkoiset rungot kohosivat lehdettömin oksin ikkunani ulkopuolella. Sinuhe istui kirjavalla matollaan luonani leuka käden varassa, ja hänen kasvonsa olivat myrtyneet iän ja kokemusten ahdistuksesta, kun hän alkoi kertoa minulle elämänsä tarinoita.

Kesällä myös vaimo ja tytär saapuvat maalle, ja pihapiiri täyttyy eläimistä. On tyttären jättikaniinit, jotka alati syövät, ja pihaa kuopsuttavat kukot Adolf, Petteri ja Kustaa sekä kalkkunat Hamlet ja Ofelia. 

Fantastisimmillaan kirja on, kun mies keskustelee eläinten kanssa. Juhannusyönä mies kohtaa konjakkipäissään metsässä villikissan, joka kärpässieniä nappailtuaan syöksähtelee puiden runkoja pitkin. Villikissan lisäksi miehen keskustelukumppaneiksi asettuvat esimerkiksi lahnat ja oma koira. Belgialaiskanit eivät ehdit jutella, koska ne vain syövät. Hallusinaatiot ovat taattuja, kun konjakkiin vielä sekoittaa kärpässieniä. 

Alle kahteensataan sivuun Waltari on upottanut ja kätkenyt monia aineksia. On omaelämäkerrallisuutta, kirjailijan työn kuvausta, fantasiaa, satumaisuutta, rakkaustarina. Lukutapoja ja lähestymiskulmia tarjoutuu useita, ja kirjailijan elämänvaiheita paremmin tuntevat varmasti tunnistavat helpommin faktan ja fiktion rajakohdat.

Minulle kiinnostavimmiksi nousivat kuvaukset kirjoitusprosessista ja kirjailijan mielen liikkeistä. Kun romaanin hahmot ujuttautuvat arkielämään, mielikuvitus sekoittuu reaalimaailmaan. Kertoja kuvaa, miten hän kirjaa Sinuhen muistelmia ylös, miten Sinuhen kertoma vaikuttaa hänen mieleensä, miten hän ystävystyy kirjansa henkilöhahmon kanssa. Samalla hän toteaa kirjoittamisen yksinkertaisen lain:

Aloin siis kirjoittaa kirjoittaa hänen sanelunsa mukaan, sillä jos ihminen kerran aikoo kirjoittaa kirjan, ei hänen auta muu kuin alkaa kirjoittaa. 

Näin yksinkertaista se on! Kuluu pitkä rupeama, jonka aikana Sinuhe ja muut egyptiläiset eivät anna miehelle rauhaa, kunnes lopulta ero romaanihenkilöistä on väistämätön:

Egyptiläiseni olivat hävinneet ullakkohuoneestani toinen toisensa jälkeen, mutta Sinuhen saatoin jättää hyvin mielin oman onnensa nojaan meren rannalle, vaikka hän olikin ystäväni ja kenties paras miespuolinen ystävä, mitä minulle koskaan on ollut, sillä hän muistutti suuresti itseäni ja tunsin hänessä lukuisia omia virheitäni ja heikkouksiani, vaikka hän oli elänyt elämänsä enemmän kuin kolmetuhatta vuotta ennen minua. 

Sinuhe syntyy siis tämän kirjan taustalla, tai toisin päin ajateltuna tämä kirja on syntynyt Sinuhe-projektin sivutuotteena. Ehkä Neljä päivänlaskua oli kirjailijalle hyvä väylä päästellä höyryjä massiivisen Sinuhen rinnalla? 

Neljä päivänlaskua ei kuulu Waltarin tunnetuimpiin kirjoihin, mutta soisin monien lukijoiden löytävän kirjan äärelle, koska se on kestänyt aikaa, se tuntuu raikkaalta. Se on hauska, outo ja kiehtova. Waltarin notkeita lauseita voi vain ihailla, samoin nasevaa kieltä. 

Kuten kirjan alaotsikko kertoo, Neljä päivänlaskua on romaani romaanista, joten metataso on kirjoittamisen ja lukemisen harrastajalle mielenkiintoinen. Koin, että kirjailijantyön kuvaukset kommentoivat kirjailijamyyttiä; harhakuvissa jopa luonnonkasvit kumartavat hienoa työtä tekevälle kynäniekalle. Itseironia on purevaa. 

Waltari on laatinut kirjaan kymmeniä loppuviitteitä, jotka avaavat merkityksiä sekä huomauttavat epätäsmällisyyksistä ja asiavirheistä ironisesti. Tuskin päähenkilö nautti konjakkia, vaan sittenkin jaloviinaa, ja niin edelleen. Jopa hupaisista selityksistä huolimatta – tai niiden ansiosta – ilmaan jää avoimia kysymyksiä ja hämmennystä. Lukijan tulkinnoille on tilaa.

Waltarin kirjalla osallistun puolivuosittain järjestettävään kirjabloggaajien Klassikkohaasteeseen. Haastetta emännöi tällä kertaa Kartanon kruunamaton lukija -blogin Elegia, jonka blogista löytyy linkit muiden osallistujien klassikkojuttuihin.

Helmet 2022 -lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 15. Kirja käsittelee aihetta, josta haluat tietää lisää, koska kirja herätti mielenkiinnon Waltarin uraa ja elämää kohtaan. Sinuhen lukemisesta on kohta parikymmentä vuotta, joten haaveissa olisi raivata sen lukemiselle aikaa. Muutaman vuoden sisällä olen lukenut Waltarilta matkakertomukset Yksinäisen miehen juna ja Lähdin Istanbuliin, joita voin lämpimästi suositella matkakuumeesta kärsiville ja junamatkailusta kiinnostuneille lukijoille. 

Elämä herkkyyden ehdoilla – Anja Snellman: Antautuminen

Kansi: Martti Ruokonen.

WSOY 2015. 325 s.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kirjalliset kiinnostuksen kohteet vaihtelevat, uusia tulee ja vanhoja unohtuu. Jotkut pysyvät ikisuosikkeina, ja sitten on niitä, jotka saa löytää uudelleen. Nimenomaan saa, sillä puhuttelevan kirjailijan teosten äärellä olo on kuin aarrearkun löytäneellä. Anja Kauranen/Snellman palasi minulla kiinnostavien kirjailijoiden joukkoon viimesyksyisellä romaanillaan Kaikki minun isäni, jonka intensiivisyys ja rikas kieli tekivät vaikutuksen. Ennen joululomaa suuntasin töissä Snellmanin kohdalle kaunohyllyssä.

Antautuminen on kirja erityisherkkyydestä, ja se on omistettu Elaine Aronille, yhdysvaltalaiselle psykologille, joka määritteli erityisherkän persoonallisuustyypin 1990-luvulla. Aronin Erityisherkkä ihminen on aiheen perusteos, nykyisin aiheesta julkaistaan uutta kirjallisuutta jatkuvasti myös Suomessa. 

Antautuminen kertoo siitä, miltä maailma näyttää ja tuntuu, kun kaiken kokee herkemmin kuin useimmat muut. Päähenkilö on Anu, alussa nuori koululainen. Hän piiloutuu mieluusti äidin helmoihin ja vastaa vieraille vain yhdellä sanalla, jos ollenkaan. Töksäyttelystä huomautellaan, muutenkin käytöstä pidetään outona. Anu mielellään vetäytyy eikä ole huomion keskipisteenä. Kirjasto on Anun turvapaikka, ja tarinat, kirjat ja numerosarjat tuovat lohtua.

Anun aistit ylivirittyvät herkästi, sosiaaliset tilanteet tuntuvat monesti hankalilta ja ne kuormittavat. Kouluruokailu on painajainen, josta Anu yrittää selvitä karkaamalla, ettei taas tarvitsisi oksentaa. Anun käytös johtaa ihmettelyihin ja kiusaamiseen. Kirjan lukujen nimet toistavat kymmeniä haukkumasanoja, joita tyttö saa osakseen ja joita hän myös itselleen antaa. VääränlainenHönttiMutisijaKammo. 

Anu seuraa muiden leikkejä ikkunasta, turvallisen välimatkan päästä. Tutustuminen ja kanssakäyminen tuntuvat vierailta. Esimerkiksi luku nimeltä TyhjänpanttiSeinäruusuPillittäjäUlkkisPariton alkaa näin:

Miten mentiin hakemaan paria? Miten pyydettiin päästä mukaan ryhmään? Sanat juuttuivat kurkkuun, tai ei sanoja ollut. Yritys kuihtui kitalakeen, siellä oli hautausmaa ja suolakaivos. Rotko.

Anun tarina tuo herkästi ympäristöään aistivan kokemusmaailman lähelle lukijaa. Erityisesti kirjan ensimmäinen puolisko oli minulle intensiivinen lukukokemus, uppouduin lapsuuden ja nuoruuden kuvaukseen. Hämmästyin, miten moniin kokemuksiin pystyin jopa samastumaan.

Snellman tunnetaan omaelämäkerrallisista romaaneistaan, ja tällä kertaa omakohtaisuutta alleviivaa kannessa oleva, helposti tunnistettava kirjailijan lapsuuskuva. Helmet 2022 -lukuhaasteessa sijoitankin kirjan kohtaan 1. Kirjassa yhdistetään faktaa ja fiktiota. 

Vuonna 2015 ilmestyneeseen Antautumiseen on kohdistunut kirjastossa yllättäen paljon varauksia, ja eräältä asiakkaalta kuulin syyn: Snellman oli taannoin vieraana Ylen Perjantai-ohjelmassa kertomassa erityisherkkyydestään. Kiitin vinkistä ja katsoin jakson Areenasta. Voin suositella ohjelmaa, sillä se saattaa laannuttaa aiheeseen kohdistuvia ennakkoluuloja ja ärsytyksiä – ainakin minulle kävi niin.

Matkani lukemattomien Snellmanien parissa jatkuu.

Isänpäivän iltaan isistä – Anja Snellman: Kaikki minun isäni

Kansi: Martti Ruokonen.

WSOY 2021. 238 s.

Oma arvioni: 5/5.

Mistä minulle: ostin omaksi.

Anja Snellmanin uutuuskirja Kaikki minun isäni juhlistaa kirjailijan 40-vuotista taiteilijauraa, jolle vauhdikkaan sysäyksen antoi vuonna 1981 ilmestynyt esikoisromaani Sonja O. kävi täällä. Uutuusteoksessa on samaa säpäkkyyttä ja suoruutta kuin Sonjassa, vaikka tällä kertaa sukelletaankin keski-ikäisen kirjailijanaisen Aman mielenmaisemaan ja hänen isäsuhteisiinsa.

Snellman on kirjoittanut romaaneja monista läheisistään, tällä kertaa huomiota saavat isät. Kyllä, isät monikossa, sillä päähenkilö Ama kokee biologisen isänsä lisäksi monet muut henkilöt isikseen. On lihalliset isät, kirjalliset isät, taiteilijaisät, äiti-isät, homoisät, fiktioisät, eläinisät, mustat ruskeat valkoiset ja läpinäkyvät isät, maaisät ja kaupunki-isät ja niin edelleen.

Isät tuovat parhaimmillaan tukea ja turvaa tai taustaa, josta ponnistaa omaksi itsekseen. Isät voivat olla esimerkiksi kumppaneita tai julkkiksia – sekä myös naisia, kuten Karen Blixen.

Aman biologinen isä on väkivaltainen alkoholisti Ensio, sodassa haavoittunut evakko, epärehellinen vakuutusvirkailija, salakuljettaja, öinen runoilija. Raivohullu, jurrinen sika, jota ei saa rakastettua raittiiksi ja jolle oman isän puuttuminen oli elämänmittainen suru. Aman isän tarina ei ole mitenkään ainutkertainen, sillä saman sukupolven miehissä on monia sodan särkemiä. On etäisiä isiä, lyöviä isiä, isiä jotka juovat. Virtahepoja.

Ama käy läpi elämänsä isiä ja ismejä, jotka molemmat ovat vuosikymmenten kuluessa vaihtuneet mutta jättäneet kirjailijaan jälkensä. Vaikka hänet tunnetaan räväkkyydestään, ei hänkään ole täysin vapaa muiden ihmisten mielipiteiden vaikutuksista tai häpeästä. Keskeiseen rooliin nousee verivalalla veljeksi tullut Jan, jonka tarinan kautta kirjailija kommentoi metoo-liikettä. Ymmärrystä ei heru tuomitsevuudelle eikä historiattomuudelle. 

Kertoja puhuu sinä-muodossa, mikä on huomiota herättävä ratkaisu. Helsingin kirjamessujen lukupiirissä nousi esiin, että kertojaratkaisu toisaalta etäännyttää vaikeaa aihetta ja toisaalta tuo tekstiin uhmakkuutta ja poljentoa. Snellman kertoi, että hän aina kokeilee eri kertojia, sitä oikealta kuulostavaa pitää etsiä.

Kaikki minun isäni on paikoitellen Sonjasta tuttua verbaalista tykitystä ja vimmaisaa rytmiä. Tähän ei ehdi turtua, sillä välissä on pohdiskelevampia jaksoja. Intensiivisyys kuitenkin säilyy läpi kirjan.

Snellmanin uraa ja henkilöhistoriaa tunteva voi löytää sivulta paljon tunnistettavaa. Vaikka tämä(kin) Snellmanin romaani on omaelämäkerrallinen ja pohjana on oman isän tarina, kyseessä on romaani. Ja kun kyse on romaanitaiteesta, faktan ja fiktion sekoitussuhdetta ei tiedä kuin kirjailija.Tätä Snellman alleviivasi kirjamessujen lukupiirissä, kuten myös sitä, että kirjoittaja ei saa pelätä kirjoittaessaan, muissa ulostuloissaan voi olla varovaisempi.

Toden ja illuusion rajamailla – Taina Latvala: Torinon enkeli

Kansi: Emma Virtasalo.

Otava 2021. 330 s.

Oma arvioni: 5/5.
Mistä minulle: BookBeat.

Taina Latvalan Torinon enkeli kuljettaa lukijan Torinon kaduille ja (naisen) elämän suurten kysymysten äärelle. Minkälaista elämää haluan elää? Mitä saan tai mistä jään paitsi, jos teen nämä valinnat?

Nimettömäksi jäävä naispäähenkilö on kirjailija, joka lähtee Torinoon kirjailijaresidenssiin työstämään näytelmää. Oikeastaan residenssimatka on hyvä tekosyy olla viettämättä joulua kotimaassa. Takanaan naisella on pitkä, eroon päättynyt suhde, jonka kipupisteitä valotetaan takaumin. Keskeiseksi on noussut lapsikysymys, johon nainen ei vieläkään tiedä vastausta.

Jouluisessa Torinossa riittää nähtävää ja residenssiasunnossa kummasteltavaa. Netti ei toimi, puhelimen laturikin reistaa. Residenssissä aiemmin majailleet kirjailijat ovat kuvailleet kohtaamiaan outouksia vieraskirjaan, jota nainen vuokraisännän kielloista huolimatta lukee. Yksi aiemmista asukeista on Karl Ove Knausgård, naisen syvästi ihailema kirjailija. Nukkuapa samassa sängyssä kuin Knausgård!

Kun nainen eräänä päivänä Torinon kadulla kohtaa yksinäisen lapsen ja ottaa tämän luokseen turvaan, alkaa kaikki kieppua kohti tuhoa. Lapsi ei puhu ja tuntuu hajoavan käsiin. Kaiken hoivan ja hellyyden rinnalla kulkevat kauhun elementit. Ei ihme, sillä Torino tunnetaan hyvän ja pahan risteyskohtana, naiselle kerrotaan. 

Torinosta tulee Knausgårdia mukaillen naisen taistelu, vastavoiminaan hänellä ovat kaupungin maagiset voimat ja neljääkymmentä ikävuotta lähestyvään naiseen kohdistuvat paineet. Latvala rakentaa romaaniin moniulotteisen tarinan, joka leikittelee jossakin toden ja illuusion välimaastossa. Jää lukijan tulkittavaksi, mikä on faktaa, mikä fiktiota, mikä naisen mielikuvitusta, mikä todellista.

Torinon enkelissä yhdistyvät vaivattomasti eri tekstilajit ja genret. Mukana on otteita residenssi-isäntä Lorenzon teoksesta Hyvän ja pahan voiman kaupunki ja huoneiston vieraskirjasta. Päähenkilö hakee neuvoa tilanteeseensa Sheila Hetin romaanista Motherhood ja Raamatusta, jota hän käyttää kuin kaikki vastaukset tuntevaa Taskuoraakkelia.

Löysin kirjasta samastuttavaa: kertoja on samanikäinen kuin minä, eivätkä hänen pyörittelemänsä kysymykset ole aivan vieraita. Aluksi mietin, onko kirja jollakin tasolla autofiktiivinen, mutta Latvala onkin kirjoittanut itsensä tarinaan hauskasti entisenä residenssivieraana. Eräänlainen kirjallinen cameorooli! 

Aiemmin olen lukenut Latvalalta romaanit Venetsialaiset ja Välimatka, ja pidän hänen kerrontatyylistään kirja kirjalta enemmän.  

Torinon enkelistä ovat kirjoittaneet esimerkiksi Hemulin kirjahyllyn Henna, Tuijatan Tuija ja Kulttuuri kukoistaa -blogin Arja. 

Helmet 2021: 43. Kirjassa ei kerrota sen päähenkilön nimeä.

Kadonneiden muistojen jäljillä – Linda Boström Knausgård: Lokakuun lapsi

Like 2021. 190 s.

Alkuteos: Oktoberbarn. Suom. Petri Stenman.

Oma arvioni: 4½/5.

Mistä minulle: arvostelukappale.


Linda Boström Knausgårdin Lokakuun lapsi oli minulle yksi viime kevään odotetuimmista kirjoista. Sain kirjan kustantajalta ja luin sen heti. Kirjan sulatteleminen sitten onkin vienyt useamman kuukauden. Kirja on ahdistava ja rankka, siitä tuli synkkä olo, jossa en halunnut velloa niin kauaa, että olisin saanut bloggauksen valmiiksi.

Naistenviikko sai vihdoin viimeistelemään tämän luonnoksissa maanneen tekstin, sillä kirja on kaikessa kauheudessaan niin taidokas, että se ansaitsee juttunsa. Boström Knausgård kuvaa perheenäidin, aviopuolison ja kirjailijan elämää sairastumisen keskellä niin riipaisevasti, että edelleen kirjan selailu kuristaa kurkkua.

Linda Boström Knausgård on tullut tunnetuksi paitsi kirjailijana, myös norjalaisen kohukirjailija Karl Ove Knausgårdin vaimona. Karl Ove teki vaimostaan romaanihahmon autofiktiivisessä Taisteluni-sarjassaan, ja tämä oman ja läheisten elämän perkaaminen kirjan sivuille on luonnollisesti vaikuttanut koko Knausgårdien perheeseen. Jo aiemmin mielenterveysongelmista kärsinyt Linda joutui psykiatriseen hoitoon useamman kerran 2010-luvulla, ja sittemmin neljän lapsen vanhemmat ovat eronneet.

Lokakuun lapsi on tavallaan Linda Boström Knausgårdin vastine miehensä kirjoituksille. Ote on omaelämäkerrallinen. On lapset ja kirjailijamies, joka jättää kertojan, kertojalla masennusta ja ahdistusta, jotka vaativat sairaalahoitoa.

Masennuksen jähmeä pimeys, sen tyhjyys ja valveilla oleva kuolema, se minua odottaa kun vajoan yhä syvemmälle. Sinne missä ei ole sanoja, ei omaatuntoa, vain jähmeää unta aamulla, keskellä päivää, illalla, ja ahdistus joka sulkee sisäänsä joka solun.

      Joka aamu kun heräät, kauhu kun viimein löydät kaikki osat itsestäsi ja kaikki ajatukset. Olet hereillä. 

Boström Knausgård on kirjoittanut mielen järkkymisestä myös aiemmissa teoksissaan Helioskatastrofi ja Tervetuloa Amerikkaan, mutta niissä on ollut selkeästi fiktiiviset henkilöhahmot Anna ja Ellen. Vaikka kirjailija kai aina kirjoittaa itsensä jollakin tapaa hahmoihinsa, niin nyt hahmoilla on selvemmin yhteys todelliseen maailmaan.

Tulee sairaalajaksoja, joilla kertoja saa sähköhoitoa. On musertavaa lukea kokemuksia siitä, millaista on olla tahdosta riippumattomassa hoidossa. Miten potilaita viedään tehtaaseen saamaan sähköhoitoja, miten lääkärit luottavat hoitoon, joka antaa euforiaa ja välitöntä lievitystä ilman lääkkeitä. Sähköhoidot vaikuttavat muistiin, sitä ei kukaan kiistä, vaikka koko hoitoa voidaan muuten pitää kyseenalaisena.

Muistojen palasista alkaa kuitenkin rakentua elämänhistoria. Minäkertoja käy läpi lapsuudenmuistojaan, suhdettaan näyttelijä-äitiin, varhaisia poikaystäviään, eroon päättynyttä avioliittoaan. Miten kirjoittaminen on aina ollut se, missä hän on tiennyt olevansa hyvä, vaikka hän on aina kantanut mukanaan huonommuudentunnetta. Välillä kertoja osoittaa sanansa suoraan ex-miehelleen.

Boström Knausgård kirjoittaa vimmaisesti, itseään ja lukijaa säästelemättä. Kaiken synkkyyden ja mustan keskellä pilkahtelevat kuitenkin kauneus, elämän hyvät hetket, rakkaus. 

Helmet: 35. Kirja, jonka ilmestymistä olet odottanut.

Katsauksia menneeseen ja maailmaan – Leena Krohn: Mitä en koskaan oppinut

Kansi: Marjaana Virta.

Teos 2021. 234 s.

Oma arvioni: 3½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Leena Krohnin tuotanto on herättänyt minussa kahtalaisia mietteitä: välillä olen ihastunut, välillä on mennyt yli ymmärryksen. Kirjailijaelämäkerrat aina kiinnostavat, joten alkukesän lukemistoon päätyi Krohnin omaelämäkerrallinen esseekokoelma Mitä en koskaan oppinut. 

Uusimmassa kirjassaan Krohn muun muassa muistelee lapsuuttaan, käy läpi tuotantonsa piirteitä ja kommentoi nykyajan ilmiöitä. Kirjailijan lapsuuteen mahtui kyltymätöntä intohimoa kirjallisuuteen, huonoa koulumenestystä ja menetyksiä perhepiirissä. Kirjoittamisessa Krohnia ovat aina kiehtoneet parvet, hyönteiset ja matematiikka. Myös ihmisen luontosuhde on toistuva teema hänen kirjoituksissaan.

Vuonna 1947 syntynyt Krohn on nähnyt yhteiskunnan ja oman elinympäristön muuttumisen. Hän on kokenut Helsingin kaupungin muutokset, mikä konkretisoituu esimerkiksi siinä, miten maisema hänen vanhalla koulumatkallaan keskustassa on nyt toinen. 

Minne tahansa tässä kaupungissa kuljen, muistikuvat seuraavat askeleitani. Kuvat kerrostuvat toistensa päälle. Yksi kuva on monesta tehty. Yhtäkään en voi peruuttaa enkä pyyhkiä pois. Kuvat kuultavat toistensa läpi ja tämä hetki on kadonneiden päivien kooste. 

Kirjailija on myös havainnoinut tietokoneiden nousua ihmiselämän keskiöön. Mielenkiintoisia pohdintoja kirjassa on niin ikään vaikuttamisesta. Sekin on nykyään toista kuin ennen – ennen piti vaikuttaa, se oli tiedostavan ja ajattelen ihmisen merkki, kun taas nykyään vaikuttaminen saa usein negatiivisen sävyn. Krohn ottaa tiukasti kantaa nykyiseen aateilmapiiriin. Hän esimerkiksi toivoo, että kulttuurisen omimisen käsite haudattaisiin, se kun tietää hänen mielestään fiktion kirjoittamisen loppua. 

Krohn kirjoittaa punnittuja ajatuksiaan auki varmalla otteella, ja mukana on jälleen paikoin se outous, josta kirjailija tunnetaan. Kirjan alkupuolen vahva imu ja tenho hieman vaimenevat loppua kohden, mutta läpi teoksen minua viehättivät kirjoittamisen ja lukemisen pohdiskelut:

Kirjoittaminen tekee ajatukset näkyviksi. Mikä puhutaan, se unohdetaan. Mikä luetaan, se säilyy.

 

Siksi luinkin kirjaa ensisijaisesti kirjailijaelämäkertana, vaikka kustantaja on määritellyt sen esseeteokseksi. 

Helmet 21: 26. Elämäkerta henkilöstä, joka on elossa.

Korpikirjailijan testamentti – Hanna Hauru: Viimeinen vuosi

Kansi: Tuomo Parikka.

Like 2021. 175 s.
Oma arvioni: 5/5.
Mistä minulle: arvostelukappale.

1950-luvun Pohjois-Pohjanmaasta piirtyy karu kuva Hanna Haurun uusimmassa pienoisromaanissa Viimeinen vuosi. Nälkä ajaa minäkertojana toimivan kirjailijan kerjuulle talven pitkinä kuukausina. Köyhyys painaa miehen kumaraan ja häpeä jäytää, jopa enemmän kuin nälkä. 

Kynäilijän ammatille ei löydy ymmärrystä. Nuorempana isä kummeksui poikansa ammatinvalintaa, eikä ympäröivä kyläyhteisökään suhtaudu suopeasti kuin sen hetken, kun uutuusromaanista puhutaan lehtien palstoilla. Helsinki on kaukana, niin myös lähin kaupunki.

Kirjan rakenne mukailee vuodenkiertoa. Nälkätalven jälkeen koittaa kirjan valmistumisen kevät. Kirjan hyväksymisellä julkaistavaksi on suuri merkitys kirjailijan toimeentulolle, koska novellien rustaaminen paikalliseen sanomalehteen on vain satunnaista tuloa. Mies odottaa kiivaasti kustantajan ja lehtitalon rahakuoria. Rahoista ison osan mies varaa aina kotipolttoiseen, ruokaan jää mitä jää. 

Pitkä kirjoitusurakka on vieraannuttanut miehen muista ihmisistä. Hän viihtyy yksikseen mökissään ja vetää verhoja tiukemmin kiinni, jos joku eksyy pihapiiriin. Kauppareissuilla juoruilevat kyläläiset saavat hien virtaamaan selkää pitkin. Seurana miehellä on vain muistoissa elävä Liisa, nuoruuden rakastettu, joka lähti vuosikymmeniä sitten bussilla kohti sihteeriopistoa ja toisenlaista elämää. Kesällä morsiamensa kanssa kylään paukkaava serkku muistuttaa ihmisseuran mukavista puolista. 

Sivuja pienoisromaanissa on vähän, mutta maailma on runsas. Erityisesti kirjailijanluonteen ja kirjoittamisen kuvaukset saivat napsimaan sitaatteja talteen.

Juon aamukahvit ja päätän jäädä kirjoituskoneen ääneen niin kauaksi aikaa, että minun ajatuksistani tirisee enää viimeinen piste.

– – 

Sormet tekevät fyysisen työn, kun minusta alkaisi virrata kömpelöiden sanojen jälkeen kokonaisia virkkeitä. Jossain vaiheessa virta ehtyisi ja tuntuisi kuin olisin pinonnut satojen kilojen painoisia tukkeja koko sen ajan, mitä kirjoittaminen minulta vei. Tai mitä se minulle antoi. Kuin olisin rakastanut niin kiihkeästi, että minusta ei tulisi enää valumaan mahlaa.

– –

Kirjailija kuolee, kun sormet eivät enää näpytä itseä miellyttävää tekstiä.

Kirjailija poimii materiaalia kirjoittamiseensa ympäröivästä maailmasta ja ihmisistä. Salaisuudet, keskustelunpätkät ja tarinat päätyvät ensin muistiinpanoihin, sitten kirjaan:

Kirjailija pitää lupauksensa olla kertomatta kenellekään, mutta julkaisee sen kaikille. Jurottava kirjailija on vaarallinen, koska hän on kuin säikky eläin valmiina mihin tahansa. Vaarallisimmillaan kynätyöläinen on, kun häntä kohdellaan epäoikeudenmukaisesti. Kynä on ilkeä kostonväline.

Hauru kirjoittaa selkeästi ja varmoin ottein. Kuvallinen kieli on täynnä meheviä ja osuvia vertauksia. Tunnelma on melankolinen, vihjaahan kirjan nimikin siihen, että tässä kuvataan elämän ehtoota.

Koin Haurun kirjan äärellä samankaltaisia tuntemuksia kuin Raija Siekkistä lukiessani. Miten joku osaakaan sanoa näin paljon näin vähällä? 

Töissä kävin hyllyillä hiplailemassa Haurun aiempia teoksia, ja vaikka vankasti olen päättänyt, etten enää kanna kotiin kirjoja ennen parin viikon päästä alkavaa opintovapaatani, oli tämä yksi pienoisromaani niin houkutteleva, että poikkeus oli tehtävä. Lisää Haurua siis luvassa lähiaikoina. 

Helmet: 9. Kirjailijan etunimi ja sukunimi alkavat samalla kirjaimella.