Vaikean ja väistämättömän äärellä – Kati-Annika Ansas: Päätöstili

Kansi: Emmi Kyytsönen.

Kuolema ei ole helppo aihe. Sitä eivät useimmat halua ajatella ennen kuin on pakko. En minä ainakaan halunnut.

Kun iskäni kuoli syksyllä, olin ehtinyt valmistautua kuolemaan muutaman kuukauden ajan. Silti menetys sai minut tolaltani ja kaipasin surun tueksi myös kirjoja. Eiväthän järjestelyt voi olla näin vaikeita, käyvätkö muutkin surutyönsä keskellä samaa paperisotaa? Kuolema nimittäin tutustuttaa aivan uuteen sanastoon, ja byrokratiaan.

Kati-Annika Ansaksen Päätöstili oli minulle tukikirja, itkukirja, lohtukirja. Joku muukin on käynyt läpi samoja vaiheita, tunteita ja järjettömyyksiä oman surunsa keskellä. Ja vielä sanoittanut kaiken koskettavaksi teokseksi.

Ansas oli isoäitinsä edunvalvoja tämän eläessä, ja kuoleman jälkeen hän toimi pesänhoitajana. Järjestelyjen ja asioiden hoitamisen rinnalla Ansas pohtii kuolemaa kirjoissa ja taiteessa. Hän myös muistelee yhteisiä hetkiä isoäidin kanssa ja kertaa suvun vaiheita.

Samastun loputtomiin selvittelyihin ja ristiriitaisten ohjeiden mukaan toimimiseen, vaikka meillä suurimman taakan on kantanut toinen isosiskoni. Kuolemaan liittyviä papereita on kassillinen, ja aina jotakin puuttuu.

Ansas kysyy ”Onko tässä mitään järkeä?”, ja usein ei tunnu olevan.

Kun tunteet ovat pinnassa, ei kärhämiltä vältytä. Ansas puhuu sukupuun oksasta, joka kyseenalaistaa hänen toimintansa. Missä ovat kuitit, et kai vaadi palkkiota työstäsi? Syytökset tuntuvat kohtuuttomilta, kun on toiminut vaikeassa tilanteessa parhaaksi katsomallaan tavalla.

Asioiden päätökseen saattamiseen menee aikaa, ja otan lohduttavana tietona, että se hetki koittaa.

Päätöstili ja viimeaikaiset kokemukseni ovat opettaneet, että vaikka omaa kuolemaansa ei haluaisi ajatella, onhan tässä vielä aikaa, olisi jäljelle jäävien kannalta reilua käydä vaikeaa kohti. Tehdä edunvalvontavaltuutus, hoitotahto, hautaustahto. Laittaa paperille ainakin jonkinlainen viimeinen sana. Puhua omista toiveista. Kaikilla meillä kun kuolema on edessä.

Helmet 2025: 30. Kirjassa on häät tai hautajaiset.

Kotimaan kirjakierros: Kymenlaakso.

Kati-Annika Ansas: Päätöstili. Avain 2024. 183 s. Kirjastolaina. Kansi: Emmi Kyytsönen.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 9 – Tuija Välipakka: Saari josta olen poissa

Yhdeksännessä luukussa toivotan tummanpuhuvat värit tervetulleiksi runokirjajoulukalenteriin.

Tuija Välipakan Saari josta olen poissa on kokoelma, jonka runot käsittelevät muistoja kuolleesta isästä, ikävää, perinnöksi jäänyttä saaripaikkaa. Runon puhuja pohtii, miten jatkaa saarielämää paikassa, joka on tulvillaan muistoja. Osa sivuista on mustia, niillä runo kulkee valkoisella. Enemmän sanoja on kuitenkin vaalealla pohjalla.

Uppouduin Välipakan runoihin isäni hautajaisten jälkeen. Ne sanoittavat ajatuksiani monin paikoin niin tismalleen, että tuntuu luissa asti.

Voisin siteerata kymmeniä kohtia, melkein koko teoksen. Talviseen kalenteriin sopii tämä runopala:

Sillä hetkellä kun järvi jäätyy umpeen
                 saari kiinnittyy mantereeseen

kuin elin ruumiiseen.
                 Miten kylmä pieni sydän      saari
                 Kannan sitä mukanani koko talven.

Typografiaa ei aina ole mahdollista toistaa näissä somejutuissa, vaan runon ulkoasu on kopioituna vähän sinnepäin. Kokoelmassa tyhjä tila ennen sanaa antaa sanalle painoa. Usein ennen ’isää’ on tilaa, päivän katkelmassa myös 'saari' saa tauon edelleen.

Oman saaristomökkini merellä jää kiinnittää mantereeseen vain hauraasti. On railoja, sulaa, virtauksia. Saari on pitkään pääsemätön, mutta sydämessä läpi talven. Isälleni järven jää tarkoitti kulkureittiä, mahdollisuuksia. Mökki ei uinunut, vaan sai toisenlaisen elämän talvella.

Välipakan runoissa isän ei anneta valua menneisiin aikamuotoihin, mikä tuntuu lohdulliselta. Kun elämä jatkuu, isä kulkee mukana. Välähdykset yhteisistä hetkistä ovat ja pysyvät muistoissa.

Tuija Välipakka: Saari josta olen poissa. Siltala 2024. 113 s. Lainasin kirjastosta. Kansi: Jenni Saari.

Äidin elämän äärellä – Peter Handke: Riisuttu epäonni

Kansi: Kim Söderström. Kannen kuva: Rax Rinnekangas.

Handke on hankala. Handkessa on jotakin hämärää.

Näissä mietteissä aloin lukea Riisuttua epäonnea ja valmistautua kirjaston Peter Handke -lukupiirin ensimmäiseen tapaamiseen. 

Menin lukupiiriin entiselle työpaikalleni ensimmäistä kertaa sitten kirjastonhoitajana lopettamisen. Reilu vuosi oli riittävä varoaika, suurin suru on ehtinyt hälvetä. On mieletöntä, että vuosia sitten Joycen Ulysseksen lukemisen ympärille koottu piiri elää edelleen; teema ja osin ihmisetkin vaihtuvat vuosittain, mutta ydin on säilynyt.

Handke kirjoittaa vuonna 1972 ilmestyneessä pienoisromaanissa äitinsä itsemurhasta ja siihen johtaneista vaiheista. Teos on eräänlainen yritys ymmärtää äidin elämää ja ratkaisuja.

On köyhyyttä, kapeat koulutusmahdollisuudet. Tulee sota ja avioliitto saksalaisen sotilaan kanssa, kun hän jo odottaa toisen miehen lasta. Äiti ei kuitenkaan tunne katolisessa ympäristössä tuttua maailmantuskaa, vaan uskoo sattumanvaraiseen, maanpäälliseen onneen – ”hänellä itsellään oli ollut sattumalta vain huono tuuri.”

Olin lukenut kirjan yli puolivälin, kun aloin merkata sitä Goodreadsiin. Siis mitä: olen lukenut tämän aiemmin? Ja löytyipä täältä blogistakin pieni juttu 11 vuoden takaa. Muistikuvia ei ollut sitten minkäänlaisia. Miten tämä on mahdollista?

Handke kirjoittaa raskaasta ja koskettavasta aiheesta raportoivaan tyyliin. Äidin elämässä on monia surullisia käänteitä, mutta tunteissa ei vellota. Jos kirjan vain ”lukaisee”, siitä ei välttämättä jää vuosikymmeniä kestäviä muistijälkiä. Puheliaassa lukupiirissä kirja perattiin niin tiheällä kammalla, että jos en seuraavienkaan kymmenen vuoden päästä muista itse kirjaa, niin lukupiirin kyllä. 

Toinen lukukerta ei hälventänyt Handken hankalaa tuntua, sillä pitkät virkkeet ja mutkikkaat lauserakenteet vaativat lukijalta paljon. Toteava tyyli jättää paljon rivien väliin.

Tällä lukukerralla minulle kiinnostavimpia olivat kirjoittamista koskevat huomiot:

Yleensä kirjoittaessani lähden liikkeelle itsestäni ja omista jutuistani, irtaudun kirjoittamisen edetessä yhä enemmän siitä ja lopulta irtaudun itsestäni ja jutuistani, työntuotteesta ja tavaratarjouksesta, mutta tällä kertaa, koska olen vain kuvailija enkä voi ottaa kuvailtavan roolia, ei minulta onnistu etäisyyden ottaminen. Vain itsestäni voin ottaa etäisyyttä; äidistäni ei tule millään, kuten muulloin itselleni käy, liikuteltavaa ja itse liikkuvaa, yhä lisääntyvässä määrin iloista roolihahmoa. 

Handken hämäriin puoliin pääsemme lukupiirissä käsiksi myöhemmin.

Helmet 2024: 20. Kirjan on julkaissut pieni kustantamo.

Peter Handke: Riisuttu epäonni. Lurra 2003/2009 (2.p.). Alkuteos: Wunschloses Unglück (1972). Suom. Arja Rinnekangas. Kansi: Kim Söderström.

Surun yhdistämät – Sigrid Nunez: Paras ystävä

Alkuun pieni ajatusleikki. Hyppää hetkeksi sellaisen henkilön nahkoihin, joka ajattelee olevansa täysin kissaihminen. Sitten mentorisi ja läheinen ystäväsi tekee itsemurhan ja kuulet, että hän on testamentannut sinulle koiran. Eikä minkä tahansa pikkukoiran, vaan tanskandogin. Asuntoosi ei saa tuoda koiria, siitä voi seurata häätö. 

Mitä teet? 

Tietenkin haluat kunnioittaa ystäväsi toivetta ja otat jättiläisen kotiisi.

Tämä on alkuasetelma Sigrid Nunezin kirjassa Paras ystävä. 

Päähenkilö ja minäkertoja on nimettömäksi jäävä nainen, joka osoittaa sanansa kuolleelle ystävälleen. Hän muistelee yhteisiä aikoja ja kuolleen miehen naisseikkailuja, pohtii nykyistä tilannettaan, jota värittävät suru ja kommellukset koiran kanssa. Nainen on kirjailija ja kirjoittamisen opettaja, niin oli myös kuollut ystävä.

Toinen keskeinen hahmo on koira nimeltä Apollo, jonka ulkonäöstä kansikuva antaa osviittaa. Apollon nimi on ainoa, joka kirjassa mainitaan. Siinä missä nainen suree ystäväänsä, koira ikävöi entistä omistajaansa. Hiljalleen kiintymys kahden surijan välille alkaa kuitenkin rakentua, ja ihmisen ja eläimen suhde nousee keskeiseksi teemaksi surun ja ystävyyden rinnalle.

Mukana on myös huumoria tanskandogin mitalla. Apollo on niin iso, että kun nainen istuu tuolilla, koiran ja hänen päänsä ovat samalla korkeudella. Vaikka häädön uhan vuoksi koiraa pitäisi piilotella, ei jättimäistä koiraa voi oikein pitää salassa. Päinvastoin: Apollo ja nainen herättävät huomiota aina kun ovat lenkillä.

Paras ystävä oli minulle alkuvuoden suurin yllättäjä. Aloin lukea sitä vähän epäillen, mutta Nunez voitti minut nopeasti puolelleen. Romaaniksi kirjassa on esseemäinen ja pohdiskeleva ote, ja kertojanääni on samalla viihdyttävä ja viisas. Arkinen, koiramainen tilannekomiikka puree minuun. 

Tarinaan on nivottu luontevasti kirjallisuusviitteitä Woolfista Knausgårdiin ja Wittgensteiniin. Coetzeen Häpeäpaalun kirjasin tämän vuoden luettavien listalleni. Apollostakin paljastuu kirjallinen puoli: 

     On ollut aika, jolloin olisin nykyhetkeä varmemmin osannut sanoa, onko Rilken kirjeiden lukeminen ääneen koiralle merkki henkistä epätasapainosta. 

     Päätän, että ääneen lukemisesta tulee osa vakituista päiväjärjestystämme. Koska tiedän mitä muut siitä ajattelisivat, en kerro asiasta kenellekään. Tosin näillä sivuilla on paljon muutakin, mitä en ole kertonut kenellekään.

     Merkillistä kuinka kirjoittamisen akti johtaa tunnustuksiin.

     Toisaalta se johtaa usein myös siihen, että valehtelee silmät päästään.

Kertoja siis liioittelee, valehtelee ja avautuu. Se tekee tästä osin omaelämäkerrallisesta teoksesta romaanin. 

Paras ystävä on toistaiseksi ainoa Nunezilta suomennettu teos. Kirja toi hänelle 2018 National Book Awardin, ja se oli myös New York Timesin bestseller-listalla.

Suosittelen Parasta ystävää kaikille esseitä ja kirjallisuusviitteitä janoaville, kirjoittajille, ystävyydestä ja surusta kiinnostuneille sekä luonnollisesti koiraihmisille. Ja toki kissojen ja muidenkin tassuttelijoiden ystävät voivat löytää Apollon tarinasta tunnistettavaa.

Helmet 2024: 10. Kymmenes kirja, jonka luet tänä vuonna.

Sigrid Nunez: Paras ystävä. Alkuteos: The Friend (2018). Suom. Kristiina Drews. Aula 2024. 215 s. Lainasin kirjastosta.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 23 – Anna Elina Isoaro: Tämänilmaiset

Anna Elina Isoaron kolmas runokokoelma Tämänilmaiset on kirja surusta, oman lapsen menettämisestä. Omakohtainen teos on koskettava, ilmava ja oivaltava. Tuskaa on, mutta se ei tukehduta lukijaa.

Runoissa kuolemasta puhutaan suoraan, heti eteisessä vastassa ovat ”kauluri, kurahanskat ja kuolema”. Menetys läpäisee kaiken. Lapsen nimi Veikko kaiverretaan graniittiin, syntymällä ja kuolemalla on sama päivämäärä. Syntyvän ja kuolevan mitat ovat samat.

Kokoelman nimi Tämänilmaiset viittaa heihin, jotka jäävät suremaan: äitiin, isään ja isoveljeen, muihin läheisiin.

Surulle ei ole diagnoosia, mutta se halvaannuttaa, tekee tavallisen arkipäivän läpiviemisestä vaikeaa, liki mahdotonta. Arki on kuitenkin se, mikä vie eteenpäin. On palautettava kirjaston kirjat ja vietävä esikoinen hammaslääkäriin.

Surun sävyttämät tunteet ja havainnot saavat runoissa toisinaan Alias-pelikortin muodon, toisinaan lainataan aineksia saduista ja itkuvirsistä.

Osiosta Riite valikoin päivän katkelman:

neulasia hississä


arjen ja pyhän suhde ei ole tasa-arvoinen
avun ja katastrofin


kuolinsyyraporttia odottaessa
postiluukku kolahtaa
iloista joulua

Ystävällinen jouluntoivotus on irvokas, kun oma elämä on juuri romahtanut. Kaikenlainen hyvää tarkoittava tuki ja apu voi tuntua väärin mitoitetulta tai jotenkin vain vääränlaiselta. Voiko mikään oikeastaan olla oikein, kun oma lapsi on vastikään kuollut?

Surevalle runon puhujalle joulu on neulasia hississä. Pyhän vietto on erilaista kuin koskaan ennen, hän kun ei haluaisi mitään muuta kuin elää vastasyntyneen kanssa arkea rutiineineen.

Näin joulun aatonaattona Tämänilmaiset muistuttaa siitä, että tämäkään joulu ei ole kaikille ilon juhla. Jos elämässä on yksinäisyyttä, surua tai muita menestyksiä ja haasteita, ovat joulunpyhät vain päiviä, joista on selvittävä.


Anna Elina Isoaro: Tämänilmaiset. Aviador 2023 (2. p.). 83 s. Lainasin kirjastosta. Kansi: Jonna Nisu. Kannen maalaus: Aino Louhi.

Mentorin viimeiset hetket – Mitch Albom: Tiistaisin Morrien luona

 

Vielä sädehtii joulukuusi kuvassa ja olohuoneessa. Tänä vuonna kuusi sai jatkoaikaa Nuutin päivään saakka tavanomaisen loppiaisen sijaan, sillä se varistaa maltillisesti ja mielelläni pidän kiinni kaikesta vähänkään iloa ja valoa tuovasta. Tätä pyrkimystäni eivät kyllä heijastele alkuvuoden kirjavalintani, joissa on liikuttu synkissä tunnelmissa: viime viikolla bloggasin Paul Kalanithin kuolinvuoteellaan kirjoittamasta muistelmasta Henkäys on ilmaa vain, ja tänään vuoron saa kuolevan professorin tarina.

Mitch Albomin kirja Tiistaisin Morrien luona on kiinnostanut minua jo vuosia, koska se löytyy Rory Gilmore -lukuhaasteen listalta. Tuo lukuhaaste etenee minulla todella hitaasti ja taitaakin olla ikuisuusprojekti. Nyt se kuitenkin nytkähtää yhden kirjan verran eteenpäin, sillä uusi Helmet-haaste muistutti tästä Albomin takavuosien bestselleristä. Helmet-haasteessa sijoitan Albomin kirjan kohtaan 25. Kirjan nimessä on viikonpäivä tai kuukausi.

Eletään vuotta 1995, kun urheilutoimittaja Mitch Albom sattuu näkemään televisiossa vanhan sosiologian professorinsa Morrie Schwartzin haastattelun. Morrie sairastaa ALS-tautia, joka johtaa kuolemaan lyhyen ajan sisällä. 

Albom sopii tapaamisen Morrien kanssa, ja tiistaisista keskusteluista tulee traditio. Albom on ollut uraputkessa ja rehkinyt monessa työssä, mutta sanomalehtilakko vapauttaa miehelle aikaa kohdata mentorinsa eli valmentajansa, kuten hän Morrieta kutsuu.

Ajankuvaa luovat televisiossa pyörivä O. J. Simpsonin oikeudenkäynti ja se, että Albom nauhoittaa tapaamiset kasettinauhurilla. Kännykkä ei vielä ole käden jatke.

Morrie oli aikanaan radikaali opettaja, joka esimerkiksi antoi miespuolisille opiskelijoilleen pelkkiä kiitettäviä, jotta nämä eivät joutuisi Vietnamin sotaan, vaan voisivat jatkaa opiskeluaan. Hän kuunteli oppilaitaan, herätteli näitä ajattelemaan itse. Erilainen opetustyyli teki hänestä monelle merkityksellisen.

Tiistaituokioissaan miehet muistelevat menneitä ja keskustelevat elämästä. Avioliitosta, perheestä, rakkaudesta, sairastumisesta, kuolemasta. Albom tuo mukanaan aina kassillisen ruokaa, silloinkin, kun Morrie on jo liian huonossa kunnossa siitä nauttimaan.

Morrien ALS nimittäin etenee vääjäämättä. Alkuun Morrie vitsailee, miten vaivaannuttava on ajatus siitä, että joku toinen pyyhkisi hänen takapuolensa – ja pian se jo on arkea. 

"Se on kuin palaisi lapseksi jälleen. Joku kylvettää. Joku nostaa. Joku pyyhkii. Me kaikki osaamme olla lapsia. Se on tallella meissä kaikissa. Minun piti vain muistaa, miten siitä nautitaan. – –"

Morrie ei halua yrittää pidentää elämäänsä niin, että eläisi hengitysputken ja pyörätuolin varassa. Näin esimerkiksi ALS-potilas, tunnettu fyysikko Stephen Hawking eli vuosia. Morrie haluaa kyetä kommunikoimaan toisten kanssa kunnolla. Tahto mukailee hänen elämänfilosofiaansa: elämän tarkoitus ja merkityksellisyys syntyvät ystävyydestä, perheestä, ihmisten välisestä vuorovaikutuksesta. Siitä, että antaa toisille huolenpitoa ja aikaansa.

"Tee asioita jotka tulevat sydämestä. Silloin et ole tyytymätön, et ole kateellinen, et haikaile kenenkään toisen tavaroita. Päinvastoin saat kaiken takaisin ylenpalttisesti."

Albom raportoi Morrien puheita, jotka vilisevät aforismeiksi tai huoneentauluiksi soveltuvia lausahduksia. Joidenkin mielestä ehkä ärsyttäviä itsestäänselvyyksiä, mutta kuoleman läheisyys palauttaa perusasioiden äärelle. Hyvin samankaltaisia kaikuja kuului myös Kalanithin kirjan sivuilta. 

Kuinka ollakaan, Morrie saa viimeisillä hetkillään ajatuksilleen miljoonayleisön, kun tv-ohjelma haluaa tehdä jatkohaastattelun. Tämä Morrien kirjallinen testamentti sen sijaan on Albomin kirjallinen läpimurto. Sen oli tarkoitus maksaa Morrien sairauskuluja, mutta kymmeniä miljoonia myynyt kirja ylsi paljon pidemmälle.

Suomennos on ilmestynyt alkujaan vuonna 1999 WSOY:n kustantamana, minä luin Saga Egmontin e-kirjaversion BookBeatista. Kirjaan on jäänyt harmillisen paljon kirjoitus- ja rivitysvirheitä; en tiedä, onko tämä vain e-version ongelma. Kirjasta on tehty myös elokuva.

Satuin lukemaan kirjan juuri sopivassa mielentilassa. En ärsyyntynyt siitä, että muistelma vilisi  elämäntaito-oppaille ominaisia "neuvoja", vaan kiinnostuin kirjan rakenteesta ja Morrien suhtautumisesta omaan kuolemaansa. Eikä ole huono kehotus ollenkaan, että tekisi asioita, jotka tulevat sydämestä.

Mitch Albom: Tiistaisin Morrien kanssa. Saga Egmont 2022. 195 s. Alkuteos: Tuesdays with Morrie (1997). Suom. Raija Viitanen. E-kirja BookBeatista.

Elämän ja kuoleman kysymyksiä – Paul Kalanithi: Henkäys on ilmaa vain

Kansi: Susanne Dean / Susanna Appel.

Paul Kalanithin kirja Henkäys on ilmaa vain on roikkunut lukulistallani suomennosvuodesta 2017 lähtien, ja vihdoin raivasin sille tilaa. Innoittaja oli uusi Helmet-haaste, josta täytän kirjalla ensimmäiseksi kohdan 14. Kirja kertoo terveydenhuollosta.

Paul Kalanithi alkoi kirjoittaa kirjaa viimeisellä mahdollisella hetkellä: 36-vuotias pian neurokirurgiksi valmistuva lääkäri sai aggressiivisen keuhkosyövän diagnoosin ja tiesi elävänsä vain lyhyen aikaa. Erilaisia hoitomuotoja kokeiltiin ja onnistumisiakin tuli, mutta etenemistä hoidoilla ei saatu pysäytettyä. Kalanithi kuoli 22 kuukautta diagnoosin saamisen jälkeen.

Ennen lupaavaa lääkärinuraansa Kalanithi suoritti tutkinnot biologiassa ja kirjallisuustieteessä. Lähipiirissä oli useita lääkäreitä, mutta Kalanithilla meni pitkään, ennen kuin ala alkoi kiinnostaa. Neurokirurgia vei lahjakkaan ja ahkeran miehen mennessään. 

Kalanithi suunnitteli toimivansa 20 vuotta kirurgina ja seuraavat 20 kirjailijana. Sairaus muutti suunnitelmat. Kirjoittamisen kanssa tuli kiire. Viimeiset kuukautensa Kalanithi kirjoitti muistelmiaan sinnikkäästi, ja teoksesta tuli eräänlainen tutkielma elämästä ja kuolemasta. Hänen vaimonsa Lucy kirjoitti jälkisanat postuumisti julkaistuun kirjaan.

Kalanithi kuvaa koskettavasti tunteiden myllerrystä, kun viimeisen henkäys on aina vain lähempänä. Hän pohtii, minkälaista on siirtyä lääkäristä potilaaksi ja minkälaista on tulla isäksi kuoleman kolkutellessa oveen. Miten suhtautua vaimon tulevaisuuteen ja oman lapsen kasvuun, kun tietää, ettei pääse niitä seuraamaan?

Kalanithi kirjoittaa jouhevasti ja mukaansatempaavasti, vaikka aihe on näinkin raskas. Tunnelma on jotenkin levollinen. Itkemättä en päässyt kirjaa loppuun asti, koska en voinut olla ajattelematta, että ihminen, joka juuri on punninnut ajatuksiaan ja sommitellut nämä sanat tarinaksi, on seuraavalla sivulla jo poissa. Kirja muistuttaa, että unelmia kohti kannattaa pyrkiä nyt, sillä "sitten kun" ei välttämättä toteudu.


Paul Kalanithi: Henkäys on ilmaa vain. Bazar 2017. 206 s. Alkuteos: When breath becomes air (2016). Suom. Ilkka Rekiaro. E-kirja BookBeatista.

Pikkuveljen elämästä ja kuolemasta – Merete Mazzarella: Violetti hetki

Kansi: Fredrik Bäck.

Tammi 2022. 198 s.
Alkuteos: Den violetta timmen (2022).
Suom. Raija Rintamäki.
Oma arvioni: 4½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta. 

Merete Mazzarellan Violetti hetki on päiväkirjamerkinnöistä muokattu omaelämäkerrallinen teos, jossa kirjailija pohtii niin pandemian kaventamaa elämänpiiriä, maailmanpolitiikkaa kuin ympäröivän luonnon ilmiöitä. Paljon tilaa saa Arvid Järnefeltin teos Vanhempieni romaani, jonka perhekuvauksesta Mazzarella löytää yhtymäkohtia omaan elämäänsä. 

Kun Mazzarellan Kööpenhaminassa asuva pikkuveli Martin joutuu hengitysvaikeuksien vuoksi sairaalaan, kirjoittaminen painottuu veljeen – ensin tämän sairauteen ja lähestyvään kuolemaan, sitten muistoihin ja suruun. 

Keuhkofibroosia sairastavaa Martinia hoidetaan kööpenhaminalaisen sairaalan keuhko-osastolla keväällä 2021, ja hänen luonaan saa vierailla, koska hänellä ei ole koronaa. Läheisimmät ystävät eli Huoliryhmä päivystää Martinin vuoteen äärellä. Mazzarellaa lohduttaa, että tiivis ystäväpiiri on Martinin tukena voinnin heikentyessä. He ovat myös Mazzarellan linkki veljeen tämän viimeisinä hetkinä. Martin kuolee maaliskuussa 2021 73-vuotiaana. Hautajaisiin Mazzarella osallistuu Youtuben kautta.

Itseä nuoremman veljen kuolemassa on jotakin epätodellista. Mazzarella havahtuu toistuvasti kuin ensi kertaa siihen tietoon, että Martin on kuollut. Kuoleman aiheuttamaa sokkia kirjailija käsittelee itselleen luontevalla tavalla, kirjoittamalla. Vaikka Mazzarella kokee, että hän oli läheinen Martinin kanssa, herää kirjoittaessa silti kysymys: kuinka hyvin oikeastaan tunsinkaan veljeni?

Martin oli homoseksuaali ja aktiivisesti mukana Setan perustamisessa 1970-luvulla. Avoimesti homona eläminen oli tuolloin vaikeaa Suomessa, ja Martin muutti Tanskaan vapaamman asenneilmapiirin perässä. Mazzarella muistelee veljensä kumppaneita vuosikymmenten varrelta ja sitä, miten Martin joutui elämässään kamppailemaan rakkauden vuoksi. 

Kööpenhaminan lisäksi Martinilla oli elämä myös Thaimaassa. Sen kaikkia puolia Mazzarellan on vaikea ymmärtää, erityisesti sitä, että Martinilla oli siellä itseään selvästi nuorempia kumppaneita, joiden elämää (ja päihteiden käyttöä) Martin säännöllisesti rahoitti. Martin myös testamenttaa omaisuutensa Thaimaan-suojateilleen ja näiden perheille. "Rakkaudella on hintansa, ja Martinille se oli korkea." Näin kirjoittaa eräs Huoliryhmän jäsen Mazzarellalle Martinin kuoleman jälkeen. 

Luontohavainnot antavat eräänlaiset raamit kaikelle. Vaikka ympärillä velloisi maailmanlaajuinen pandemia ja pikkuveli tekisi kuolemaa, aurinko nousee ja laskee säntillisesti joka päivä. Luonto heijastelee elämän rajallisuutta. Keväällä elinvoimaiset kasvit kohtaavat loppunsa jo syksyllä. Ihminenkään ei tiedä kevään viheriöinnin keskellä, näkeekö enää seuraavaa vuodenaikaa. 

Mazzarellan kirja muistuttaa siitä, miten olen viime aikoina usein pohtinut viimeisiä kertoja. En muista, mistä ajatuksen ensi kertaa kuulin, mutta se on jäänyt vaivaamaan: ihminen on hyvin tietoinen ensimmäisistä kerroistaan, mutta viimeinen koetaan usein tajuamatta asian lopullisuutta. Ensimmäinen ulkomaanmatka, ensisuudelma, ensimmäinen muutto omaan kotiin – nämä ovat monille selkeitä muistoja ja elämäntarinan käännekohtia. 

Elämä voi päättyä yllättäen, joten harvoin ihminen tietää, että nyt lämmitän saunan viimeistä kertaa tai näen jonkun läheisen viimeistä kertaa. Toki vakava, diagnosoitu sairaus voi tuoda tällaisen tietoisuuden.  Mazzarellakin tietää, milloin puhuu veljensä kanssa viimeisen kerran, koska Martin on jo niin huonossa kunnossa. 

Viimeisiin kertoihin liittyy helposti katumusta. Miksi sanoin ilkeästi, miksi en ollut lempeämpi? Miksi erosimme riidoissa? Mazzarellakin miettii, miksi he eivät juhlistaneet Martinin viimeistä syntymäpäivää paremmin, kun veli asui hänen luonaan Tammisaaressa muutaman kuukauden ajan kesällä 2020.

Han Kangin Valkoinen kirja ja Eeva Kilven Valkoinen muistikirja värittävät surun valkoiseksi, Mazzarellalla keskeinen väri on violetti. Kirja on saanut nimensä kirjallisuudentutkija ja kirjailija Katie Roiphen kirjansa nimestä Violet hour. Mazzarella kirjoittaa:

– – seurattuani nyt tiiviisti auringonnousua ja auringonlaskua minuun vetoaa otsikon viittaus iltahämärään ja siirtymiseen tilasta toiseen, työstä vapaa-aikaan, päivästä yöhön ja – ja tässä tapauksessa – elämästä kuolemaan. 

Violetti hetki kuvaa paitsi Martinin siirtymää elämästä kuolemaan, myös sitä, miten Mazzarella hiljalleen hyväksyy veljensä kuoleman ja maailmanjärjestyksen, jossa pikkuveli elää vain muistoissa. Pikkuveljen kuolema saa Mazzarellan pohtimaan omaa kuolevaisuuttaan: muita lapsuudenperheestä ei hänen lisäkseen enää ole elossa.

Kirja lukeminen oli ilo, vaikka aihe onkin surumielinen. Mazzarella kirjoittaa veljestään pohdiskelevasti ja kauniisti, yksityiset kokemukset avaavat polkuja laajemmille pohdinnoille ystävyydestä, perheestä, surusta ja kuolemasta. Koko ajan läsnä ovat välittäminen, kaipaus, rakkaus. Ennen kaikkea lämmin katse. 

Helmet 2022: 7. Kirja kertoo ystävyydestä.

Katriina Huttunen: Surun istukka

Kansi: Jussi Karjalainen.

Kustantamo S&S 2019. 319 s.
Oma arvioni: 4½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Katriina Huttusesta tuli kirjailija traagisesta syystä: hänen tyttärensä teki itsemurhan ja suomentajana työskentelevä Huttunen alkoi käsitellä suruaan kirjottamalla. Teksteistä syntyi Surun istukka, pakahduttavan rehellinen esikoisteos. Knausgårdin suomentajana Huttunen on asiantuntija autofiktiossa, jota hänen kirjansakin edustaa.

Huttunen liittää tyttärensä kuolemaan vahvoja häpeän ja syyllisyyden tunteita; hän on mielestään epäonnistunut äitinä.

Minä petin hänet.
     Sitä syyllisyyttä kannan lopun ikäni. Se ei ole kaupan enkä voi lahjoittaa sitä kenellekään. Se on minun, vain minun.

Syyllisyys on ylitsepääsemätöntä, aivan kuten suru. Päähenkilö ei pyri eteenpäin, vaikka aikaa kuluu ja ympäristö tuntuu häntä siihen patistavan. Hän haluaa olla surunsa kanssa rauhassa, elää sen, tuntea kaiken.

Huttunen kirjoittaa itseään säästelemättä, mutta silti hän ei kerro aivan kaikkea, vaan jättää itselleen ja tyttärelleen salaisuuksia. Kirjan nimi kuvastaa äidin ja lapsen vaihtuneita rooleja. Istukalla äiti ruokkii syntymätöntä lastaan, mutta surun istukka toimii toiseen suuntaan, suru ruokkii nyt äitiä.

Elän surun sisällä, elän kuolemasta. Lapseni kuolema on riistänyt elämältäni muun merkityksen ja samalla antanut sille uuden merkityksen ja tehtävän, tyhjyyden täyttämän sisällön. Olen kuori ja sisältä tyhjää täynnä.

Suru tuo mukanaan myös turhautumisen byrokratiaan ja terveydenhuoltoon sekä kyllästymisen ihmisiin − kovin moni lohduttaja haluaakin vain kertoa omista murheistaan. Hautausmaasta ja sen kolumbaariosta tulee kirjan minälle tärkeä paikka.

Hakeudun vaistomaisesti sinne missä on hiljaista ja missä minun ei tarvitse kohdata ketään. Hietaniemen hautausmaa ottaa minut mykkään syliinsä eikä vaadi minulta mitään. Hautakivien ja puiden keskellä saan olla.

Tällaisen kirjan minkäänlainen arviointi tuntuu mahdottomalta. Huttunen on kirjoittanut kirjan aiheesta, josta ei voi kirjoittaa, ja minusta tuntuu, että bloggaan kirjasta, josta en voi sanoa mitään. Samankaltaisia mietteitä tuo esiin Omppu tekstissään.

Sen voin ainakin sanoa, että minulle Huttunen ei ole "vain suomentaja", kuten hän itseään vähättelevään sävyyn kutsuu, vaan juuri se ihminen, jonka ammattitaidon ansiosta olen päässyt tutustumaan esimerkiksi Naja Marie Aidtiin, Kim Leineen ja Ströksnesin Merikirjaan sekä rakastumaan Knausgårdiin. 

Olen kiitollinen, että Huttunen on kirjoittanut tämän kirjan, ja toivon pääseväni lukemaan hänen omia tekstejään myös jatkossa. Huttusen taidokas kieli, napakat lauseet ja kirkas, arastelematon ääni vangitsevat kirjan äärelle. 

Helmet 2019: 29. Kirjassa nähdään unia.

Max Porter: Surulla on sulkapeite

Kannen kuva: Khius / Shutterstock.

Gummerus 2018. 119 s.
Alkuteos: Grief is the Thing with Feathers (2015).

Suomentaja: Irmeli Ruuska.

Oma arvioni: 3½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Englantilaisen Max Porterin esikoisteos kertoo isästä ja kahdesta pojasta, jotka yrittävät selviytyä perheen äidin yllättävästä kuolemasta. Suru tulee taloon variksen muodossa. Se lehahtaa paikalle, eikä sitä voi olla huomaamatta. Se on jatkuvasti läsnä kuin yksi perheenjäsen. Varis neuvoo, lohduttaa, ärsyttää ja ilkkuu. Se lähtee vasta sitten, kun sitä ei enää tarvita.

Porterin pienoisromaani leikittelee lajityypeillä. Isä, Pojat ja Varis vuorottelevat kertojina, ja tarina etenee ikään kuin vuoropuheluna, mikä tuo mieleen näytelmän. Välillä kerronta on lyyristä ja mukana on esimerkiksi loruja, sitten kerronta taas lavenee proosarunoksi. Jotkin sisäkertomukset muistuttavat vuorostaan novellia.

Suru voi sekoittaa koko elämän. Melko sekavaksi äityy paikoin myös suruajasta kertova kirja, eikä teksti päästä lukijaa helpolla. Erityisesti variksen raakunta on välillä lähes käsittämätöntä, lastenlorumaista nonsenseä.

VARIS
Huolen hirmut, tuike tuima. Terve, pesän pyörteiset, nävertäjä kuka siellä, kalvettua kaivaa vielä? Liuhdon, leuhdon kylmäkynsi, äidittömät ansaan noukin, noitapiiriin orvot sikiöt, eri patoihin porisemaan. Loitsut luen, hämmentelen, muin suin muljuttelen. Pohjaan poltan. Paineet kovat! Pitää vielä harjoitella, noitua niukemmin. Luonteen jaloutta, haha, kraak, haha, krääk, plöröt sille.

Suomentaja Irmeli Ruuska saa Porterin riimit ja lorut eloon suomennoksessaan. Tekstissä on paljon onomatopoeettisia ilmauksia ja rytminvaihdoksia. Monet kohdat tuntuvat suuhun sopivilta, niin että tekstiä tekee mieli lukea ääneen. Leikittelevä kieli toimii vastapainona muuten raskaalle aiheelle.

Teos on sivumäärältään niukka, ja monilla sivuillakin on tekstiä vähänlaisesti. Vaikka tekstiä on säästeliäästi, niin tunnetta näille sivuille mahtuu sitäkin enemmän. Suru pakahduttaa, ravistelee, lamaannuttaa. Vaikka isä ja pojat ovat samassa tilanteessa, niin silti ikävä saa eri muodon. Isä on leski, joka kaipaa rakastettuaan ja puolisoaan, kun taas pojat ikävöivät äitiään. Porter kuvaa taidokkaasti, miten jokainen käsittelee tapahtunutta omalla tavallaan. Pojat mielikuvitusmaailmaan pakenemalla, leikkimällä, tappelemalla, kokeilemalla rajojaan. Isä hakee lohtua pullosta, muistoista ja myös työstään.

Isä on intohimoinen Ted Hughes -tutkija, ja kirja on saanut innoitusta Hughesin teoksesta Crow ‒ näin kertoo kustantaja sivuillaan. The Guardianin haastattelusta puolestaan luin, että kirjan poikien kokemus äidin kuolemasta perustuu löyhästi kirjailijan omaan elämään: Porter menetti isänsä kuusivuotiaana. Porter itse on myös suuri Ted Hughes -fani, johon juuri Crow-kokoelma on tehnyt suuren vaikutuksen. Kun tietää nämä yhteydet, niin ei tarvitse ihmetellä, miksi Porterin esikoisesta on muotoutunut juuri tällainen.

Surulla on sulkapeite on omalaatuinen lajihybridi, joka jäi minulle hieman etäiseksi. Porter kuvaa koskettavasti surua ja siitä selviytymistä sekä isän ja poikien suhdetta. Kirjassa on paljon outoa ja myös nokkelaa, ehkä kompastuin siihen. Suosittelen kirjan lukemista ajan kanssa, sillä ainakin minä aloin lämmetä kirjalle aina vain enemmän, kun kirjoitin siitä ja luin joitakin kohtia uudelleen.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 24. Surullinen kirja. 

Tom Malmquist: Joka hetki olemme yhä elossa (2015)

Alkuteos: I varje ögonblick är vi fortfarande vid liv.
Suomentaja: Outi Menna (2017)
Kustantaja: S&S.
Sivumäärä: 350.
Oma arvio: 3/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Tom Malmquistin esikoisteos kertoo hänen elämänsä suurimmasta tragediasta. Tomin vaimo Karin odottaa pariskunnan ensimmäistä lasta ja sairastuu raskauden loppuvaiheilla vakavasti. Tytär Livia ehtii syntyä ennen kuin Karin menehtyy. Tom joutuu kertarysäyksellä ottamaan harteilleen kaksi uutta roolia, isän ja lesken.

Jo kirjan takakansi paljastaa, miten Karinille käy, joten juonen puolesta kirja ei ole yllätyksellinen. Kirjan vahvuus on siinä, miten intensiivisesti ja sykkivästi Malmquist tapahtumista kirjoittaa. Tarinan tempo imaisee ensimmäiseltä sivulta alkaen lukijan pyörteisiinsä, kun Karin joutuu sairaalaan ja seurataan hänen sairautensa etenemistä. Ensimmäiset sata sivua minun oli pakko lukea yhdeltä istumalta. Kirjan puolivälin paikkeilla tarinan ote valitettavasti heltiää. Luin kirjan loppuun pienissä pätkissä.

Kun Karin on kuollut, alkaa isän ja vauvan arki iloineen ja suruineen. Vastoinkäymisiä riittää, eikä esimerkiksi byrokratia päästä Tomia helpolla. Karin ja Tom eivät nimittäin olleet naimisissa, eikä isyyttä ollut ehditty tunnustaa. Juridinen isyys on paljon monimutkaisempi asia kuin biologinen isyys, ja virastoista esimerkiksi kysellään, miksi tämä lapsi asuu sinun kanssasi. Ilman suurta suruakin tällainen pyörittely tuntuisi kohtuuttomalta.

Malmquistin teos tuo mieleeni viime syksynä lukemani Tuomas Juntusen kirjan Tuntematon lapsi, jossa niin ikään kirjailijaisä kuvaa kokemaansa suurta surua ja menetystä: Juntusen esikoislapsi kuoli vain päivän ikäisenä geneettiseen sairauteen. Sekä Malmquist että Juntunen ovat onnistuneet kirjoittamaan taidokkaasti lähestulkoon mahdottomasta aiheesta ja kuvaamaan myös läheisiään elämänmakuisesti. Esimerkiksi Malmquist ei nosta vaimoaan jalustalle tai kaunistele tämän tekemisiä ja sanomisia.

Luin Malmquistin kirjan jo noin kuukausi sitten, mutta tämä teksti elämää ja kuolemaa käsittelevästä kirjasta alkoi syntyä vasta nyt, valitettavan ajankohtaisista syistä. Viime viikkoina olen kuullut liian monta suruviestiä. Viimeisin viesti kantautui korviini eilen blogimaailmasta, kun sain kuulla ihanan ja aina niin positiivisen bloggaajakollega Kristan menehtyneen vain 30-vuotiaana. Kristan läheiset ovat kertoneet, että Lukutoukan kulttuuriblogi jää luettavaksi; sieltä voi käydä lukemassa todellisen lukemisen ilon lähettilään kirjarakkautta huokuvia tekstejä. Arvostin erityisesti Kristan myönteistä asennetta ja sitä, miten hän kirjoitti myös lukemisen voimaannuttavasta vaikutuksesta. Otan osaa läheisten suruun.

Nuoren ihmisen yhtäkkinen kuolema pysäyttää, vetää sanattomaksi. Voi vain ajatella elämän rajallisuutta ja arvaamattomuutta. Kyynelsilmin.

Tuomas Juntunen: Tuntematon lapsi (2016)

Kustantaja: WSOY.

Sivumäärä: 304.

Oma arvio: 4/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Martti Ruokonen.

Tuomas Juntunen on kirjallisuudentutkija, josta tuli esikoiskirjailija hurjan tragedian vuoksi. Hänen ensimmäinen lapsensa, Martta, eli vain yhden päivän, kunnes kuoli geenivirheen aiheuttamaan sairauteen. Kokemus oli niin pysäyttävä, että Juntunen alkoi kirjoittaa selviytyäkseen.

Aluksi kavahdin kirjan aihetta. Miten oman lapsen kuolemasta edes voisi kirjoittaa? Voiko lopputulos olla mitään muuta kuin vaivaannuttavaa repostelua? Halusin löytää kysymyksiini vastauksen, vaikka hieman pelkäsin, miten Juntunen mahdottomalta tuntuvasta tehtävästään suoriutuisi.

Juntunen tekee kirjassaan muutamia ratkaisuja, jotka tekevät siitä helpommin luettavan. Yksi keskeisimpiä kerronnallisia valintoja on, että Juntunen tekee itsestään kertojana näkyvän. Toinen tärkeä seikka on se, että kaikkea ei kerrota.

Tämä kertomus poikkeaa varmasti jossain määrin siitä mitä tapahtui todella. Joitain asioita on keksitty tarinan vuoksi, toisia on jätetty pois siksi, että ne kuuluvat vain meille. Olen keksinyt, karsinut, siirtänyt ja tiivistänyt - - - .

Raaka aihe vaatii käsittelijältään taitoa, sillä huonosti kirjoitettuna tällaisesta aiheesta saisi vain piinaavaa luettavaa. Juntusella on tutkijanuransa varrella kerätyn osaamisen lisäksi myös lahjoja kirjoittaa. Lukiessani en kokenut olevani tirkistelijä tai ”paljastuskirjan” äärellä.

Oli mielenkiintoista lukea Juntusen matkasta isäksi: miten päätös lapsen yrittämisestä ensin syntyy, sitten alkaa yhdeksän kuukauden odotus. Tarinan isä ja äiti elävät varovaisen onnellista raskausaikaa, jossa mahdolliset ongelmat ovat puheissa mukana, mutta kovin kaukaisina uhkina.

Kun Martan sairaus selviää ja Juntunen kuvaa lapsensa lyhyttä elämää, ei kyyneleiltä voi välttyä. Vanhemmat ovat läsnä, kun Martta irrotetaan hengityskoneesta. Isä laulaa vauvalleen tuutulaulun viimeiseksi hyvästiksi. Tuntemattomasta lapsesta tuli kirja, jota lukiessani olen itkenyt eniten.

Martta syntyi vain kuollakseen.

Voin kuvitella, että kirja saattaa olla liian raskasta luettavaa vaikkapa raskaana oleville tai pikkulasten vanhemmille.

Laura Lindstedt: Oneiron (2015)

Kustantaja: Teos.

Sivumäärä: 440.

Oma arvio: 5/5.

Mistä minulle: ostin uutena.

Kansi: Jussi Karjalainen.

Shlomith-Shkhina, Polina, Rosa Imaculada, Nina, Wlbgis, Maimuna ja Ulrike. He ovat seitsemän naista, joista Laura Lindstedtin Finlandia-palkittu Oneiron-romaani kertoo. Lukija johdatellaan kirjan maailmaan seuraavanlaisella motolla:

Kun minua ei ole, niin mitä on? Ei mitään.
Mutta missä minä olen, kun minua ei ole?

Motto on peräisin Leo Tolstoin Ivan Ilijitšin kuolema -teoksesta. Nämä kysymykset nousevat lukijan mieleen useasti teosta lukiessa, sillä Oneironissa ollaan elämän ja kuoleman välitilassa.

Lindstedt pudottaa seitsemän naista vuoronperään tuohon valkoiseen välitilaan, jossa ei ole mitään. Pikkuhiljaa naiset, ja lukija siinä samassa, alkavat käsittää, mistä on kyse. Eri puolilta maailmaa kotoisin olevat naiset ovat kuolleet, toiset yllättäen ja toiset odotetusti. Kipu ja muut ruumiilliset tuntemukset ovat poissa. Naiset yrittävät rajata tilaa vaatteillaan, jotta sen hahmottaminen olisi edes jotenkin mahdollista. Mutta miksi juuri he kohtaavat toisensa?

Saattaa kuulostaa hurjalta, että kirjassa on seitsemän päähenkilöä. Määrä ei kuitenkaan koidu lukijalle ongelmaksi, vaan kaikki henkilöt tulevat tutuiksi. Minulle jäi parhaiten mieleen juutalaistautainen Shlomith, performanssitaiteilija New Yorkista. Hän yhdistää taiteessaan juutalaisuuden tutkiskelun ja syömishäiriön. Lopputulos on järkyttävä.

Naisten muistoihin ja kokemuksiin palataan vuorotellen. Seitsemän on tuskin valikoitunut naisten määräksi sattumalta, sillä seitsemän on vahvasti symbolinen luku. Luvun seitsemän voi liittää ainakin viikonpäiviin, antiikin ihmeisiin, kuolemansynteihin ja kirjallisuudessa esimerkiksi veljesten tai kääpiöiden lukumäärään. Lukion psykolologian tunneilta on jäänyt mieleen, että ihmisen lyhytkestoisen muistin kapasiteetti olisi noin seitsemän yksikköä.

Kirjan alaotsikko on "Fantasia kuolemanjälkeisistä sekunneista". Vaikka teos nimetään heti alkuun fantasiaksi, sivuutin asian lukiessani kirjaa. Vasta lukemisen jälkeen, tätä tekstiä kirjoittaessani aloin hahmottaa kirjan fantasiaksi.

Olen kuullut joitakin kommentteja kirjan vaikeudesta. Lindstedt kirjoittaa selkeästi ja harkitusti, joten kielen kanssa ei tarvitse taistella. Teksti etenee jouhevasti. Haasteellista sen sijaan on hahmottaa jotakin sellaista, mitä ei ole. Sanoisin, että kirja vaatii lukijalta heittäytymistä ja luottoa siihen, että palaset loksahtavat paikoilleen. Lindstedt rakentaa kirjan monenlaisista tekstilajeista, mikä tietysti voi jostakusta tuntua sekavalta.

Tiesin jo kirjan ensimmäisillä sivuilla, että Oneiron on hyvällä tavalla erilainen. Se erottuu edukseen kotimaisen nykykaunon joukossa. Ostin kirjan omaksi Finlandia-kisan loppumetreillä, sillä toivoin ja odotin sen voittavan palkinnon. Nautiskelin omalaatuisesta ja taidokkaasta teoksesta useamman viikon ajan, sillä kiireisemmät työkirjat kiilasivat aina lukujonossa tämän edelle. Pätkissä lukeminen ei haitannut ollenkaan, sillä sujahdin aina helposti uudelleen kirjan maailmaan. Oneiron on niin runsas, että voisin hyvin lukea sen uudestaan. Kirja herättää paljon kysymyksiä, mutta ei todellakaan tarjoa valmiiksi pureksittuja vastauksia.

Blogistaniassa Oneironia on luettu ahkerasti ja siitä ovat kirjoittaneet esimerkiksi Elina, Omppu, Krista, Liisa, Katja ja Leena Lumi.

Astrid Lindgren: Veljeni, Leijonamieli (1973)

Alkuteos: Bröderna Lejonhjärta.

Suomentaja: Kaarina Helakisa (1974).

Lukija: Jarmo Heikkinen.

Kustantaja: WSOY.

Kesto: n. 6 tuntia (6 cd-levyä)

Oma arvio: 3½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Äänikirjakotelossa ei näy kirjan kansikuva kokonaan.
Kirjan kuvitus: Ilon Wikland.

En ole varma, olenko lukenut Veljeni, Leijonamielen lapsena tai onko joku lukenut sen minulle. Ainakaan minulla ei ollut muistikuvia tarinasta, kun aloin kuunnella sitä äänikirjana. Astrid Lindgrenin kirjoista Peppi-kirjat olivat minulle tärkeitä lapsena, nämä muut eivät niinkään. 

Nyt minä rupean kertomaan veljestäni. Veljeni on Joonatan Leijonamieli, hänestä minä kerron. Tämä on melkein kuin satu, tai ihan vähän kuin kummitusjuttu myös. Ja silti kaikki on totta, vaikka ei sitä kyllä kukaan muu tiedä kuin minä ja Joonatan.

Veljeni, Leijonamieli on vauhdikas seikkailu, jossa on surullinen pohjavire. Minäkertoja on Kalle eli Korppu, sairas pikkupoika. Korppu viettää päivänsä keittiön sohvalla, sillä hän on liian sairas käymään edes koulua. Kuolema lähestyy. Korpulla on kaunis ja ihailtu veli Joonatan, joka tulipalon sattuessa pelastaa pikkuveljensä ja kuolee itse. Pian myös Korppu menehtyy sairauteensa, ja veljekset kohtaavat kuoleman jälkeisessä maailmassa, Nangijalassa.

Nangijala on satujen ja nuotiotulten maa, jossa sairas muuttuu terveeksi ja ruma kauniiksi. Korpun kivut ovat poissa, ja veljekset asuvat huumaavan kauniissa Kirsikkalaaksossa. Hyvin pian käy ilmi, että Nangijala ei ole mikään paratiisi, sillä hyvä ja paha käyvät uuvuttavaa taisteluaan. Paha Tengil pitää läheistä Ruusulaaksoa vallassaan, ja pahuus uhkaa levitä myös Kirsikkalaaksoon. Joku on katala kavaltaja, joka täytyy pysäyttää. Joonatan ja Korppu ajautuvat seikkailuun, jonka tuoksinassa he kohtaavat kuolemaa, pahuutta, petollisuutta ja ilkeyttä.

Seikkailun aikana sattuvat onnenpotkut muistuttavat, että kyseessä on lasten satu. Kirjan jännittävyys ja rajuus kuitenkin yllättivät minut. Fantasiamaailmassa voi kuolla useaan kertaan, ja aina pääsee uuteen parempaan paikkaan. Tällaiset seikkailut olivat liikaa minulle lapsena.

Tarinassa käsitellään rohkeasti kuolemaa: veljekset kuolevat alussa, seikkailun aikana moni poikien tuntema henkilö kuolee, ja lopussa veljekset päättävät kuolla yhdessä, jotta pääsisivät seuraavaan maailmaan, Nangilimaan. Kirjan keskeinen sanoma taitaakin olla, ettei kuolemaa tarvitse pelätä. 

Tarina näyttää, että hyvän tekeminen kannattaa, samoin pelkojen voittaminen. Veljekset ovat toisiaan kohtaan lojaaleja, mutta minua kävi ärsyttämään heidän eriarvoisuutensa. Joonatan on aina jotakin enemmän kuin Korppu, myös Nangijalassa. Joonatan tietää enemmän, on nopeampi, rohkeampi ja neuvokkaampi.

Toinen ärsyttävä seikka liittyy suomentajan käyttämään sanastoon: ikänä toistuu aivan liian usein. Ei kukaan ole ikänä ollut yhtä kaunis kuin Joonatan. Enkä tule ikänä enää iloiseksi. Erikoinen sana alkaa kiinnittää huomiota, kun se toistuu kymmeniä kertoja. Lukija Jarmo Heikkisen lukee tarinan tutulla äänellään selkeästi ja miellyttävästi. 

Seuraavaksi kuunteluun pääsee Ronja, ryövärintytär. Kirjaa en ole koskaan lukenut ja muistan, että elokuva oli liian jännittävä minulle lapsena. Yritin muutaman kerran katsoa sitä, mutta kesken jäi. En ole toistaiseksi palannut tarinan pariin aikuisenakaan — saa nähdä, käykö se nyt liian jännäksi!

Pieni kierros Blogistaniassa osoitti, että tämä kirja jos mikä jakaa mielipiteitä ja saa erilaisia tulkintoja. Esimerkiksi Morre, Katja, Laura ja Jokke ovat lukeneet kirjan, ja Morre ja Katja analysoivat kiinnostavasti lapsen kanssa jaettua lukukokemusta.

Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin – 3. Kuolema (2013)

Alkuteos: Torka aldrig tårar utan handskar – 3. Döden.

Suom. Otto Lappalainen (2014).

Kustantaja: Johnny Kniga.

Sivumäärä: 304.

Oma arvio: 5/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Pompe Hedengren
Kuva: www.johnnykniga.fi

Kirjasyksy on ollut värikäs ja antoisa, ja olen iloinnut sen sadosta, vaikka en tänne blogiin asti olekaan lukemastani aikoihin kirjoittanut. Päivätyön ohella vapaa-aikaa on rajatusti, ja välillä sen ajan täyttävät muutkin puuhat kuin kirjat ja kirjoittaminen, ihme kyllä! Ja mitä pidemmäksi blogitauko venähtää, sitä vaikeampi on jatkaa. Nyt sain Helsingin kirjamessuista ja tämänpäiväisestä työhön liittyvästä blogikoulutuksesta sen verran virtaa ja inspiraatiota, että herättelen Kirjakimaraa taas pikkuhiljaa. 

Päivälleen kuukausi sitten vietin vapaapäivää mökillä Gardellin huiman Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin -trilogian päätösosan kanssa. Gardell on vakuuttanut minut sarjan kahdella edellisellä osalla: Ensimmäisessä osassa (Rakkaus) kuvataan elämänmakuisesti tukholmalaisen homoyhteisön vapautumista 1980-luvulla, etsitään itseä ja jotakuta, jota rakastaa. Toisessa kirjassa (Sairaus) homorutto eli HIV alkaa levitä nuorten miesten keskuudessa, ja samalla myös pelko valtaa alaa. Kuolema ei poikennut linjasta, vaan se on laadukas ja koskettava kuten edeltäjänsä.

Kuolema on nuorten miesten taistelun surullinen päätös. HIV oli vielä 1980-luvulla tartunnan saaneille kuolemantuomio, ja samalla sairastuneet kärsivät pelkojen ja ennakkoluulojen värittämistä asenteista. Taudin mekanismit eivät olleet tiedossa, joten siltä ei osattu suojautua. Rakastumisesta ei ollut kuolemaan pitkä matka.

Lohdutonta loppua ennakoidaan heti ensimmäisestä kirjasta lähtien, ja lisäksi olen nähnyt kirjaan perustuvan tv-sarjan ennen kuin luin yhtäkään kirjaa, joten juonen kannalta yllätyksiä ei ollut luvassa. Mikä sai tarinan kantamaan aina kolmanteen osaan saakka?

Gardell kirjoittaa läpi trilogian kaunistelematta ja tutustuttaa lukijan erilaisiin hahmoihin näiden hyvine ja huonoine puolineen. Gardell kuvaa lahjomattomasti arkista kamppailua taudin oireita vastaan, sitä miten valkosipulia löytyy kaikista ruumiinaukoista. Lopulta koittaa se hetki, kun sairastuneen aika on tullut. Yksi suunnittelee omat hautajaisensa kabaree-tyyliin, toinen päättää oman elämänsä ennen sairauden pahinta vaihetta. Monille sairauden loppuvaihe on kitumista ja kuihtumista.

Trilogian jokaisen osan lukeminen on ollut minulle tunteikasta. Tarina huokuu rakkautta ja lämpöä, ja loppua kohden suru kuristaa kurkkua yhä tiukemmin. Epäoikeudenmukaisuuden herättämä kiukku on kulkenut minulla mukana läpi kirjasarjan, ja se oli vahvimmillaan nyt lukiessani päätösosaa. Pitkäaikaiselta elämänkumppanilta kielletään pääsy rakkaansa hautajaisiin. Kuolleista homoseksuaaleista tehdään muistopuheissa heteroita. Miten ihminen osaakaan olla toiselle julma.  

Viimeisimmästä kirjasta ovat kirjoittaneet esimerkiksi Katri, Tämän kylän homopoika ja Krista.

Tämä Gardellin omakohtaisiin kokemuksiin perustuva trilogia toi yhden palan historiaa lähelle ja avarsi maailmankuvaani. Päätän nyt tekstini samaan lainaukseen, jolla aloitin reilu vuosi sitten sarjan ensimmäisestä osasta kertovan tekstin. Seuraava virke kiteyttää mielestäni hyvin kirjan keskeisen sanoman:

Minä haluan, että elämäni aikana saan rakastaa jotakuta, joka rakastaa minua.

Markus Zusak: Kirjavaras (2005)

Alkuteos: The Book Thief.

Suomentaja: Pirkko Biström (2008).

Kustantaja: Otava.

Sivumäärä: 558.

Oma arvio: 3/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kannen kuva: Jeff Cottenden.

Kirjavaras on keikkunut kiinnostavien kirjojen listallani jo vuosia, ja nyt se valikoitui luettavaksi kirjailijan kotimaan, Australian, vuoksi. Olen pyörinyt kirjallisella maailmanmatkallani paljon kotimantereella, joten kaipasin kauemmaksi, eikä Australiaa kovin paljon kauemmaksi pääse. Vasta lukiessani kirjaa huomasin, kuinka ajankohtaiseen teokseen olinkaan tarttunut: Kirjavaras-elokuvan ensi-ilta oli Suomessa kuun alussa, mikä on myös saanut monet bloggaajat kirjoittamaan kirjasta.

Onnistuin aloittamaan kirjan lukemisen ilman ennakkokäsityksiä ja -luuloja. Niinpä yllätyin, kun huomasin lukevani nuortenkirjaa. Ja australialaisen kirjailijan teosta, joka sijoittuu Natsi-Saksaan.

Päähenkilö on nuori tyttö Liesel, joka on tarinan alussa 9-vuotias. Kansallissosialismin nousua elävässä Saksassa kommunisti-äiti on etsinyt lapsilleen turvallisemman paikan asua, joten Liesel joutuu veljensä kanssa kasvattiperheeseen. Matkalla uusien vanhempien luokse veli kuolee, ja Liesel asettuu mama ja papa Hubermannin luokse Himmelstrasselle yksin.

Lieselille lohtua uudessa ympäristössä tuovat kirjat. Liesel tuntee kirjojen vetovoiman jo ennen kuin osaa kunnolla lukea. Papa opettaa Lieseliä, mikä lähentää heitä. Toinen voimavara ovat ystävät. Ikätovereiden lisäksi Liesel ystävystyy juutalaisen Maxin kanssa, joka piilottelee Hubermannien kellarissa.

Saksaa hallitsee Führer, joka vainoaa juutalaisia ja janoaa yhä suurempia alueita hallinnoitavaksi. Syttyy toinen maailmansota, ja papakin joutuu rintamalle. Lieselin on vaikea käsittää, miksi jotkut ihmiset ovat toisia arvokkaampia. Ristiriitaisessa maailmassa samaan elinpiiriin mahtuvat juutalainen ystävä, Hitlerjugend ja heil-tervehdykset.

Tarinan kertoja on itse kuolema. Kertoja kuvailee, kuinka hän poimii kuolleiden sieluja mukaansa; joidenkin pommitusten jäljiltä kerättäviä voi olla kymmeniätuhansia. Kertoja tuo itsensä esiin ja tekee myös selväksi, että hän määrää tahdin.

Tietenkin olen epäkohtelias. Pilaan lopun, en ainoastaan koko kirjalta vaan myös tältä nimenomaiselta jaksolta. Olen paljastanut sinulle kaksi tapahtumaa etukäteen, koska en erityisesti välitä pitää jännitystä yllä salamyhkäisyydellä. Salamyhkäisyys on minusta ikävää. Väsyttävää. Tiedän mitä aikanaan tapahtuu, ja niin tiedät sinäkin. Mutta juonen käänteet jotka vievät meidät sinne, nehän ne minua ärsyttävät, hämmentävät, kiinnostavat ja ihmetyttävät. 

Enimmäkseen pidän omalaatuisista kertojista ja siitä, että rikotaan tarinan kaavamaista rakennetta. Mutta samalla kertoja oli minusta rasittava: jos kertojaa niin kovin ärsyttää tämän tarinan juonenkäänteet, niin jättäköön kertomatta! Tai muuttakoon niitä! Kertojahan voi valita! Grr! Kertojan näkyvyys meni minun makuuni välillä myös liikaa holhouksen ja viisastelun puolelle. Näkyvä kertoja on hankala laji.

Kirja on episodimainen, joten minun oli helppo lukiessani kuvitella, miten tarina muuntuisi elokuvaksi. Zusak kirjoittaa tarkasti kuvaillen, joten esimerkiksi kirjavarkaudet ja juutalaisten marssitus piirtyivät mieleeni tapahtumasarjoina.

Tarinan jouhevuus, omalaatuinen kertoja ja kiinnostava rakenne tekivät lukukokemuksesta miellyttävän. Kirja on raskaista aiheistaan huolimatta paikoin kepeä ja nokkela, sen parissa viihtyy. Lukukokemus ei kuitenkaan noussut tavanomaista paremmaksi; olisin kaivannut tarinaan enemmän rosoa. Nyt jälkimaku on varsin siloiteltu ja selitelty.

Neula Zusakin kotikaupungin kohdalla.

Siegfried Lenz: Hetken hiljaisuus (2008)

Alkuteos: Schweigeminute

Suomentaja: Markku Mannila (2012).

Kustantaja: Gummerus.

Sivumäärä: 176.

Oma arvio: 3/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kuva: gummerus.fi
Kansi: Kathleen DiGrado

Lenzin teosta voisi kutsua pienoisromaaniksi väljän taiton ja sivumäärän vuoksi. Sen lukaisee kokonsa puolesta nopeasti. Kirjan perusvire on haikea ja utuinen, vaikka välillä paistaakin keskikesän aurinko.

Tarina lähtee liikkeelle koulun salissa pidettävästä muistotilaisuudesta. Kertojana toimiva Christian on 18-vuotias nuori mies, joka on juuri menettänyt paitsi englanninopettajansa myös suuren rakkautensa. Nuori opettaja Stella menehtyi veneonnettomuudessa, ja nyt Christianin ajatukset täyttyvät muistoista ja suuresta surusta.

Kaiken edellä mainitun voi lukea takakannesta, eli kirja ei lepää juonikuvioiden varassa. Hetken hiljaisuuden vahvuus on mielestäni sen rakenteessa. Tapahtuma-ajan ja näkökulman muutokset rytmittävät lukuihin jakamatonta tekstiä. Esimerkiksi alussa eletään muistotilaisuuden vaivaannuttavia hetkiä, joista Christianin ajatukset pakenevat takaumiin eli hänen Stellan yhteisiin hetkiin. Tarina alkaa sitten edetä molemmilla aikatasoilla. Kertoja-Christian osoittaa sanansa välillä menehtyneelle rakkaalleen, välillä hän puhuu tästä kolmannessa persoonassa.

Minä join kaksi olutta, ja yllättävää kyllä, myös Stella joi olutta. Toisinaan minusta tuntui, että sinä olit yksi meistä, meidän luokkatoverimme, sinä iloitsit siitä mistä mekin ja myös sinusta oli hauskaa katsella, kun joku meistä asetteli hattuja, taidokkaasti taittelemiaan paperihattuja joka puolella kököttävien täytettyjen merilintujen päähän.

Christian häilyy lapsuuden ja aikuisuuden välimaastossa. Yhtäältä hän on lapsellisen oloinen penätessään Stellalta etukäteen esseensä arvosanaa ja siinä, kuinka tärkeä tuo numero hänelle on. Myös Stellan antama palaute Christianin kirjoituksesta osoittaa, että hän ei ole kypsästi nähnyt asioiden kaikkia puolia. Naiiveja ovat myös Christianin haavee autiotupaan muuttamisesta rakastettunsa kanssa. 

Toisaalta Christian taas suhtautuu Stellan kuolemaan varsin kypsästi, jopa liian tyynesti. Voisi kuvitella, että ensirakkauden menettäminen – ja vielä kuoleman näkeminen – saisivat raivostumaan, purkamaan tunteita epäoikeudenmukaisuutta kohtaan rajustikin. Ehkä tunnemyrskyjen aika on sitten myöhemmin?

Lukiessani ihmettelin, miksi tekstiin on pitänyt jättää saksan tuntu. Pullover on käännetty pulloveriksi, ei villapaidaksi. Goethen Nuoren Wertherin kärsimyksissä sama kääntäjä on kääntänyt pianon (Klavier) klaveeriksi. Ihan mielenkiintoisia ratkaisuja, jotka kyllä hieman kummastuttavat, kun ei tiedä niiden perusteluja.

Toinen ihmetyksen aiheeni on se, että alkuteoksen nimeä ei mainita kirjassa muiden julkaisutietojen yhteydessä nimiösivun kääntöpuolella. Onkohan se jäänyt pois vahingossa? Vai onko tämä joku käytäntö? Tieto löytyy toki kustantajan sivuilta ja vaikkapa kirjastojen tietokannoista, mutta minusta ainaki sen "kuuluisi"  lukea myös itse kirjassa.

Lenziä on luettu jonkin verran blogeissa, esimerkiksi Lumiomenan Katja, Amma,  Ilselän Minna ja Lukutuulian Tuulia ovat tästä kirjoittaneet.

Riikka Ala-Harja: Maihinnousu (2012)

Kustantaja: Like.

Sivumäärä: 210.

Oma arvio: 3/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Ensin karsastin tätä kohukirjaa. Onpa inhaa poimia läheisten murheet ja surut kirjan materiaaliksi! Miten törkeää! Hetken höyrysin, kunnes oivalsin, etten ollutkaan muodostanut asiasta omaa mielipidettäni, vaan apinoinut sen jostakin. Minusta nimittäin taiteilijalla on oikeus imeä vaikutteita mistä vain, eikä taiteellisia vapauksia voi alkaa rajata. (Niin ikävää kuin se voikin olla sille, jonka elämä päätyy kirjan sivuille. Tässäkin varsin tunnistamattomassa muodossa tosin.)

No, sitten lukukokemukseen. Odotin tarinan olevan raastava, sillä onhan aiheina lapsen sairaus ja avioliiton kaatuminen. Mutta niin vain huomasin skannaavani tekstiä kuin jotakin raporttia, minkään liikahtamatta. Nenäliinat säästyivät.

Päähenkilö Julie työskentelee oppaana Normandian rannikolla. Hän selostaa turistiryhmille maihinnousun vaiheita aina vain uudelleen ja uudelleen. Eräänä päivänä Julie huomaa tyttärellään Emmalla outoja mustelmia ympäri kehoa, ja leukemia-diagnoosi tulee nopeasti, odottamatta. Sillä hetkellä Julien elämän täyttävät pelko ja epätoivo. Samalla elämää myllertää aviomiehen suhde toiseen naiseen.

HS:n Majanderin arvio (19.8.2012) kuvaili tarinaa ahdistavaksi ja puristavaksi – näihin en yhdy, mutta monista Ala-Harjan oivalluksista kyllä Majanderin tapaan ilahduin. Elämä ja kuolema, terveys ja sairaus, lapsuus ja vanhuus – erilaisista vastinpareista syntyy kiinnostavia pohdintoja. Parasta Maihinnousussa oli minusta eritoten se, miten sotaselostukset rinnastuivat muuhun tarinaan. Ehkä kliseistä rinnastaa sota ja rakkaus, mutta tässä se toimii.

Sodassa on helppo toimia, sillä sodan päämäärä on aina selvä, sillä tavalla sota on turvallinen. Sotaan ryhtyessä myös tietää, että joskus se loppuu; kaikki sodat loppuvat joskus.

Julien elämä on sairauden ja avioliiton rakoilemisen myötä täynnä epävarmuutta. Sodan olemusta pohditaan paljon, ja huomaan lukeneeni sodasta yllättävän paljon kuluneen vuoden aikana. Esimerkiksi Dora, Dorassa ja Kätilössä oli myös oivaltavia tiivistyksiä.

Maihinnousun kerronta on pelkistettyä:

Emma oksentaa, sen suuhun sattuu, suu on rakkuloita täynnä. Emma makaa sairaalasängyssä silmät suljettuina. Emma haluaisi sairaalasta pois, mutta en voi luvata mitään. Emma kärsii, minun vatsaani kouraisee.

Toisto ja lyhyet virkkeet ovat tehokeinoja, joista sain yliannostuksen tätä lukiessani. Ihmisiin viittaaminen se-pronominilla ei ollut kovin hyvin perusteltua ja johdonmukaista, varsinkaan kun teksti ei muuten ollut puhekielistä.

Tunsin lukiessani syyllisyyttä siitä, että Maihinnousu jätti minut kylmäksi. En kuitenkaan ole tuntemuksineni aivan yksin, sillä tarinan koskettavuutta on pohtinut ainakin Hanna. Helmi-Maaria taas lipui Ala-Harjan kielen mukana. Myös esimerkiksi  Mari A, Jaana, Maria ja Valkoinen Kirahvi ovat kirjasta kirjoittaneet.