Elämän mysteerien jäljillä – Joel Haahtela: Jaakobin portaat

Kirjan kansi: Päivi Puustinen.

Otava 2022. 192 s.
Oma arvioni: 5/5.

Mistä minulle: BookBeat.

Niin vain en malttanut odottaa kirjastovarauksen saapumista, vaan tartuin Joel Haahtelan uutuuskirjaan BookBeatissa. Jaakobin portaat päättää Haahtelan pienoisromaanien trilogian, jonka ensimmäisestä osasta Adèlen kysymys kirjoitin blogijutun muutama vuosi sitten. Toinen osa Hengittämisen taito jäi jostain syystä bloggaamatta, vaikka olen sen jo kahdesti lukenut. Ehkä sen blogiaika tulee vielä.

Jaakobin portaiden päähenkilö on akateemisella urallaan kompuroinut mies, joka matkustaa Jerusalemiin hakemaan veljeään Iljaa. Ilja on hoidettavana psykiatrisessa sairaalassa ja sairastunut luultavimmin Jerusalemin syndroomaan, tilaan joka joskus valtaa pyhän kaupungin kävijän ja saa harhaiseksi, tuntemaan uskonnollisia kokemuksia.

Kertoja odottaa veljensä toipuvan matkustuskuntoon ja tutustuu sillä aikaa Jerusalemiin, kaupunkiin, jossa kaikki kerrostui, pinoutui ja merkitykset alkoivat tiivistyä. Kertojaa askarruttavat äidin kuoleman lisäksi suhde Iljaan ja erääseen naiseen. Jerusalem on monien uskontojen keskus, ja se onkin oiva näyttämö pohtia elämän mysteerejä. 

Kertoja löytää Iljan tavaroista heidän isoisänsä muistikirjan ja sieltä maininnan Jaakobin portaista. Raamatussa nuo portaat yhdistävät pyhän ja maallisen, taivaan ja maan. Ovatko portaat tuoneet Iljan Jerusalemiin? Mies etsii Jerusalemin kaduilla vihjeitä portaista ja kohtaa pyyteetöntä vieraanvaraisuutta ja auttavaisuutta. 

Etsintöjensä lomassa mies uppoutuu välillä muistoihinsa, joista erityisesti yhteen liittyy suurta surua. Hänen muistonsa kuolleesta äidistä on haaltunut, haihtunut lähes olemattomiin. 

Kaikki muuttui, meidän muistomme, meidän tarinamme, koska muistaminen oli lopulta valitsemista. Me teimme joka päivä uudet valinnat, eikä ihminen ollut huomenna sama kuin tänään.

Haahtelasta oli viime sunnuntain Hesarissa laaja Suvi Aholan kirjoittama artikkeli. Ahola valottaa kirjoituksessaan Haahtelan trilogian kirjojen teemoja ja piirteitä, ja Haahtela kertaa jutussa tietään ortodoksisen kirkon diakoniksi. Lääkärin koulutuksen saanut kirjailija ei näe ristiriitaa luonnontieteen ja henkisen elämän välillä, vaan toteaa, että hänen kirjojaan voi lukea niin henkisin kuin humanistisin silmin. Voin allekirjoittaa kirjailijan luonnehdinnan, sillä vierastan uskonnollisuutta, mutta Haahtelan kirjoja luen mielenkiinnolla. Niissä on kaunista kieltä, inhimillisyyden tuntua ja psykologista otetta. Elämän mysteerit kiehtovat, ja se mikä on maagista realismia, mikä henkisyyttä, jää lukijan ratkaistavaksi.

Uuden vuoden ensimmäinen uutuuskirja on siis luettu, ja kuittaan sillä heti Helmet 2022 -lukuhaasteen kohdan 49. Kirja on julkaistu vuonna 2022.

Maailmaa avartava koulutus – Tara Westover: Opintiellä

Tammi 2018. 435 s.

Alkuteos: Educated (2018).
Suom. Tero Valkonen.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: lainasin naapurilta.

Yhdysvaltalaisen Tara Westoverin Opintiellä on muistelmateos, jossa kirjoittaja käy läpi lapsuutensa ja nuoruutensa vaiheita Idahon vuoristoseudulla. Kun lukee Westoverin tarinaa, ei aina uskoisi, että tässä kerrotaan vuonna 1986 syntyneen nuoren naisen elämästä, siis nykyajasta.

Taran perhe elää yhteiskunnan ulkokehällä. Perheessä on seitsemän lasta, joista neljällä ei ole syntymätodistusta. Tara saa omansa 9-vuotiaana – sitä ennen häntä ei virallisesti ole olemassa, eikä hän ikinä saa tietää tarkkaa syntymäpäiväänsä. 

Perheen lapset eivät käy koulua, sitä ei sallita. Syynä on isä, perheen pää, joka pelkää monia asioita: aivopesua, liittovaltion miehiä, sosialismia, illuminatia. Laittomana kätilönä toimiva äiti myötäilee.

Taran perhe uskoo mormonismiin, joka on alueella suosittu uskonto, mutta Taran perheen suhde uskontoon on erilainen kuin muilla. Heidän uskonsa on totisempaa, kirjaimellisempaa. Muut esimerkiksi uskovat jumalalliseen parantumiseen, kun taas Taran kotona oppia toteutetaan konkreettisesti. Äiti luonnonrohtoineen yrittää parantaa kaikki vaivat ja sairaalaa vältellään. 

Kaikki hoidetaan itse, koska tavoitteena on omavaraisuus, riippumattomuus muista. Lopun ajan voivat olla käsillä koska tahansa, joten vuorillepakenemisreput pidetään pakattuina. 

Olin varttunut valmistautumalla lopun aikoihin, odottanut milloin aurinko tummuisi ja kuu näyttäisi verenkarvaalta. Kesäisin minä säilöin persikoita ja talvisin pidin ruokavarastoa kunnossa. Kun ihmisten maailma romahtaisi, minun perheeni jatkaisi ongelmitta.

Yhteiskunta kuitenkin jatkaa pyörimistään, ja perheen elämä on kaikkea muuta kuin ongelmatonta. Se on rankkaa työtä perheen romuttamolla ja isän mielenterveyden ehdoilla taiteilua. Sattuu onnettomuuksia, ja ilmassa leijuu jatkuva väkivallan uhka. Isän mielialaa ja mielipiteitä pitää haistella koko ajan, milloin vain voi räjähtää. Myöhemmin Tara joutuu myös veljensä silmätikuksi, ja raakuudet alkavat. 

Kirja on nimensä mukaisesti kertomus Taran opintiestä ja miten hän sille päätyy. Tuo tie on puutteineen kovin kuoppainen ja mutkikas, ja se meinaa katketa monta kertaa. Äiti kyllä opettaa perheen lapsia jonkin verran kotikoulussa, mutta sittemmin opetus jää, kun perheen elatus ajaa opin ohi. Pitkät päivät romuttamolla ovat tärkeämpiä kuin opiskelu.

Tara kuitenkin päättää opiskella omatoimisesti tasokokeisiin ja pääsee yliopistoon. Siellä hän kohtaa maailman, josta ei tiennyt mitään. Kukaan luentosalissa ei voi uskoa, ettei Tara tunnista sanaa holokausti saati ymmärrä sen merkitystä. Kestää aikansa, että Tara oppii, ettei Eurooppa ole valtio vaan manner. 

Tiedonjano ja sinnikkyys ajavat Taran lopulta väittelemään tohtoriksi historian alalta. Koulutus avartaa Taran maailmaa, ja tapahtuu väistämätön: Tara etääntyy perheestään ja sen epäilevästä, eristäytyneestä ilmapiiristä. 

Tara on kirjassa minäkertoja ja tekee usein selväksi, että hän on kirjoittanut kirjan muistikuviensa pohjalta. Vaikka kaikki yksityiskohdat eivät vastaisikaan todellisia tapahtumia tai vaikka tapahtumien järjestys olisi ollut toinen, se ei vähennä Westoverin tarinan arvoa. Hänen kotiolonsa ovat olleet niin uskomattomat, että on ihme, että hän on selvinnyt ylipäätään hengissä. 

Helmet 2021 -lukuhaasteessa kirja sopii kohtaan 38. Kirja on käännetty hyvin. Kiitos Tero Valkoselle sujuvasta suomennoksesta!

Joel Haahtela: Adèlen kysymys

Kansi: Päivi Puustinen.

Otava 2019. 189 s.
Oma arvioni: 4½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.


Kirkkohistorialliseen traditioon lukeutuu kertomus naisesta, joka olisi hypännyt korkealta kukkulalta, selvinnyt ilmalennosta ja sittemmin julistettu pyhimykseksi ihmetekojensa vuoksi. Klassisten kielten yliopisto-opettaja käynnistelee uudelleen keskenjääneitä kirkkohistorian opintojaan ja lähtee useaksi viikoksi luostariin Pyreneillä selvittääkseen tämän niin kutsutun Adèlen mysteerin.

Mies perehtyy mysteeriin luostarin arkistojen avulla. Minkälaisten tosiasioiden pohjalta tarina Adèlesta oikein on syntynyt? Mitä 1100-luvulla mahtoi tapahtua? Onko Adèlen kysymykseen edes olemassa vastausta, onko se tulkitsijasta riippuvainen?

Tutkijankammion kylmyys yltää luihin ja ytimiin, mutta aihe vie miestä. Hän setvii Adèlen kanonisaatioprosessin vaiheita muun muassa aikalaistodistajien lausuntojen avulla. Tehtävä ei ole helppo, koska yhdeksänsataa vuotta sitten ihmisillä ei ollut tarvetta merkitä asioita pakonomaisesti muistiin niin kuin meillä, jotka kauhistumme jokaista tallentamatonta hetkeä. Mysteerin taustalta hahmottuu tarina kaltoin kohdellusta ja kurjia kokeneesta nuoresta naisesta.

Tutkimuksensa ohella mies osallistuu luostarin arkeen ja saa tutkimustyöhönsä apua luostarissa asuvalta Veli Paulilta. Mies käy useasti Adèlen kukkulalla, jolta moni on vuosien saatossa hypännyt ihmeen toivossa:

Tästä nainen putosi, tässä hänen jalkansa lipesi, ehkä juuri tämän kiven päältä. Tai ehkä hän putosi tahallaan, lipsautti vain jalkansa pienellä ja peruuttamattomalla liikkeellä. Vai ottiko nainen sittenkin vauhtia, juoksi ja levitti kätensä, katsoi maisemaa viimeisen kerran ihmisenä, joka oli ollut? Pyyhkikö tuuli sillä hetkellä pois hänen entisen elämänsä ja putosiko hän ilman halki uuteen itseensä?

Miehen matkan taustalla on jonkinlainen keski-iän kriisi; avioliitto on hiipunut ja parikymppinen poika kipuilee ahdistuksensa kanssa. Miehessä on myös lapsuudesta saakka kumpuavaa surumielisyyttä. Adèlen tarinan rinnalla mies käy läpi oman elämänsä tarinoita: avioliittonsa, poikansa, äitinsä. Pyreneiltä hän saa mukaansa keskeisiä lauseita omaan elämäntarinaansa.

On paikkoja, joihin tullaan vain eksymällä, minä ajattelen, ei ole muuta tietä.

Uskonnottomana en yleensä kiinnostu tarinoista, joissa on näin selkeä uskonnollinen sävy. Tällä kertaa kuitenkin huomasin lukevani uskontoon linkittyvää tarinaa lähes ahmien; sivut kääntyivät kuin itsestään ja pian pienoisromaani jo loppuikin. Viimeistään tässä kohtaa olin varma siitä, että Haahtelan kirjoitustyylissä ja taidossa luoda tunnelma on jotakin ainutlaatuista, sillä paljon vähemmän kiinnostavaa aihetta en osaisi keksiä. Suhteeni Haahtelan teoksiin on ollut hieman ailahteleva, mutta jo hänen edellinen teoksensa, taiteilijaromaani Mistä maailmat alkavat voitti minut puolelleen.

Mikä kirjassa sitten kiehtoi kauniiden lauseiden ja tunnelman lisäksi? Olen pureskellut lukemaani nyt useamman viikon yrittäessäni sanoittaa viehätystäni. Ainakin luostariyhteisön kuvaus on luomassa mielenkiintoa, sillä tuollaisissa suljetuissa elinpiireissä on mielestäni jotakin kiehtovaa. Voin myös jollakin tapaa samastua päähenkilön päähänpinttymään, sillä jonkin ongelman äärellä olen itsekin väsymätön.

Adèlen tarina saa myös ajattelemaan tarinoiden kerrontaa arkisesta, nykypäiväisestä näkökulmasta. Vaikka niin paljon nykyään tallennammekin omasta elämästämme, tapahtumien kulusta on silti usein monia näkemyksiä ja tulkintoja.


Sopivasti kun olin puolivälissä kirjaa, postiluukusta kolahti tuore Parnasso, jonka kansikuvassa komeilee Haahtela. Artikelissa kirjailija kertoo muun muassa kirjoittamisestaan ja esikuvistaan. Psykiatrina toimiva Haahtela kertoo olevansa väsymättömän kiinnostunut elämän mysteeristä, jota Adèlen kysymyskin käsittelee. Niukan ilmaisun taustalla on harmonian tavoittelu.

Aina vain paisuvalle lukulistalleni kipusivat Parnasso-jutun perusteella vanhempaa Haahtelaa ainakin Elenan ja Katoamispisteen verran – ja Raija Siekkistä.

Joel Haahtela pääsee kuulemaan toukokuussa Helsinki Litissä, missä hän keskustelee Kai Aareleidin kanssa lauantaina festivaalin päätöskeskustelussa klo 17.10.

Helmet-lukuhaaste: 11. Kirja käsittelee naisen asemaa yhteiskunnassa.

Arundhati Roy: Äärimmäisen onnen ministeriö (2017)

Alkuteos: The Ministry of Utmost Happiness.

Suomentaja: Hanna Tarkka (2017).

Kustantaja: Otava.

Sivumäärä: 478.

Oma arvioni: 2½/5.

Mistä minulle: arvostelukappale.


Lähes vuosi sitten julkisuuteen tuli tieto, että intialaiselta Arundhati Roylta on tulossa uusi kirja. Paljastus herätti kirjaihmisissä luonnollisesti mielenkiintoa ja suuria odotuksia: Royn vuonna 1997 julkaistu esikoisteos ja tähän mennessä ainoa romaani Joutavuuksien jumala hurmasi lukijat ympäri maailmaa ja voitti Booker-palkinnon. Pitkä odotus palkittiin tänä kesänä, ja suomennoskin ilmestyi nopeasti.

Roy on esikoiskirjansa julkaisun jälkeen toiminut muun muassa ihmisoikeusaktivistina ja esseistinä, mikä näkyy Äärimmäisen onnen ministeriön teemoissa ja paikoin hyvin kantaaottavana, tulisena kerrontana. Parinkymmenen vuoden hauduttelun tuloksena syntynyt kirja on nimittäin ladattu täyteen politiikkaa, terrorismia, sotaa, väkivaltaa, seksuaalivähemmistöjen kokemuksia, uskonnollisia kiistoja ja Intian ja Kashimirin alueen konfliktia. Toki mukana on myös rakkaustarina sekä ystävyys- ja perhesuhteita. Kirjassa ei ole yhtenäistä juonta, vaan se on toisiinsa kytkeytyvien ja irrallisten tarinanpätkien verkosto.

Henkilökaarti on pökerryttävä. Keskushahmojen lisäksi tarinassa piipahtaa kymmeniä ja kymmeniä muita, joista suurin osa vain hyvin pienessä roolissa. Keskushenkilöinä ovat Anjum ja Tilottama, paljon kokenut transsukupuolinen henkilö ja arkkitehti, joiden elämäntarinat risteävät. Näistä erityisesti Anjum muodostui tukikohdakseni kirjassa. Hermafrodiitti Anjum elää lapsuutensa poikana nimeltä Aftab, mutta hän tuntee aina vain vahvemmin olevansa tyttö. Teininä hän muuttaa taloon, jossa asuu hänen kaltaisiaan, hijroja. Näin syntyy Anjum, josta tulee lopulta Delhin kuuluisin hijra. Myöhemmin hän muuttaa hautausmaalle asumaan ja perustaa sinne "täysihoitolan", jonka asukkaina on kirjava joukko ihmisiä ja eläimiä.

Hän eli hautausmaalla kuin puu. Aamun sarastaessa hän saatteli varikset tiehensä ja toivotti lepakot tervetulleiksi kotiin. Illan hämyssä hän teki päinvastoin. Siinä välissä hän keskusteli yläoksilla häälyvien korppikotkanhaamujen kanssa. Hän tunsi niiden kynsien hellän otteen kuin aavesäryn amputoidussa raajassa. Ilmeisesti ne eivät olleet läpeensä onnettomia poistuttuaan anteeksi pyydellen kertomuksesta.

Jo tämä kirjan ensimmäinen kappale lupailee paljon. Läpi kirjan teksti on kuvailevaa, värikylläistä, vivahteikasta. Hanna Tarkka on tehnyt mielettömän hienoa työtä suomentaessaan Royn polveilevia lauseita ja omintakeisia ilmaisuja. Royn kauniista kielestä ja ihmisten ja miljöiden kuvauksista sain puhtia lukemiseen, joka muuten takkusi.

Olin kuullut huhuja kirjan haastavuudesta etukäteen ja teoksen alkupuolella olin noista puheista jopa hämilläni. Alku rullasi mielestäni hyvin, pysyin kärryillä ja Anjumin tarina herätti mielenkiinnon. En ehtinyt kauaa näistä tuntemuksista iloita ja lopulta olin eksyksissä suurimman osan kirjasta. Rakenne on fragmentaarinen, ja tarina hyppii ajassa, paikassa ja vyöryttää jatkuvasti uusia henkilöitä. Välillä olin suoraan sanottuna ihan pihalla.

Kirjan loppupuolella sain jälleen jotenkin tekstistä otteen, mikä pelasti paljon. Kirjassa on paljon kiehtovaa, mutta samaan aikaan luotaantyöntävää. En vieroksu vaikeita kirjoja, mutta joskus liika on liikaa. Lukukokemukseni oli yhtä kaoottinen kuin mielikuvani Intiasta.

Kannattaa kuunnella viimeisin Sivumennen-kirjapodcast, jossa Jonna Tapanainen ja Johanna Laitinen jakson loppupuolella keskustelevat tästä kirjasta. He summaavat, että Äärimmäisen onnen ministeriö on romaani siitä, miten tuhoavaa on nationalismi. Ja he rakastavat Royn uutukaista paljon enemmän kuin minä. Kirjablogeissa Äärimmäisen onnen ministeriöstä ovat bloganneet esimerkiksi Omppu ja Mila. 

Ben Kalland: Vien sinut kotiin (2017)

Kansi: Anna Makkonen.

Kustantaja: Atena.
Sivumäärä: 284.
Oma arvioni: 4½/5.
Mistä minulle: arvostelukappale.


Ben Kallandin esikoisromaani Vien sinut kotiin kertoo perhesuhteista, sisarusten välisistä siteistä, musiikista, elämästä uskonnollisessa yhteisössä ja valtapeleistä liikkeen johtopaikoilla. Kalland kirjoittaa itselleen tutusta uskonyhteisöstä, Jehovan todistajista. Vuonna 1959 syntynyt Kalland eli liikkeen parissa lapsuutensa ja nuoruutensa. Vaikka romaani ei olekaan omaelämäkerrallinen, on siinä siis jonkinlaista omakohtaisuutta. Tämä yhdistettynä vähemmän esillä olleen uskonnollisen yhteisön kuvaukseen sai minut kiinnostumaan, ja vielä kun romaanin esittelytekstissä mainittiin kesät Porkkalanniemessä, tiesin, että tämän haluan lukea.

Kertojana toimii Markus, joka varttuu uskonnollisessa perheessä kolmen siskonsa, Ellenin, Carolan ja Sofian, kanssa. Markus poimii muistoistaan palasia ja rakentaa niistä perheensä tarinan. Fragmenteissa lomittuvat uskonnon värittämä lapsuus Helsingissä, muistot perheen mökiltä Porkkalanniemestä ja Markuksen aikuiselämän vaiheet Yhdysvalloissa, Jehovan todistajien Brooklynin-toimiston työllistämänä.

Kun kertoo tarinan, voi valita aloituspisteen ja tapahtumat, joista tarina muodostuu. Valinnan voi tehdä monella tavalla, ja valitsemalla tapahtumat huolella voi tarinalle antaa haluamansa muodon. 

Sisaruksista erityisesti Ellen ja hänen kohtalonsa ovat Markuksen kertoman keskiössä, Markus kertoo Ellenin tarinan. Ellen oli huippulahjakas viulisti, joka soitti jo lapsena sinfoniaorkestereiden solistina. Jotakin on kuitenkin tapahtunut, sillä Ellenin viulu ei enää soi ja Markuskin on viettänyt viimeiset vuosikymmenet ulkomailla.  Markus on juuri tekemäisillään läpimurtoa organisaation huipulla, kun hän kuulee Sofia-siskon kuolleen Suomessa. Edessä on Suomen-matka, jonka alla hän vielä saa viestin naiselta, joka väittää olevansa Markuksen tytär. Tulee aika kohdata menneisyyden haamut.

Kirjan jännite rakentuu monien avointen kysymysten varaan: Miksi perhe hajosi? Mitä Ellenille on tapahtunut? Miten Sofia kuoli? Miksi Carola erkaantui liikkeestä ja sitä myötä perheestä? Kuka on nainen, joka väittää olevansa Markuksen tytär? Tarina ei etene kronologisesti, vaan takaumat ja nykyhetken kuvaukset vuorottelevat.

Markuksen Brooklynin-vuosien kuvaus on mielenkiintoinen selonteko uskonnollisen organisaation toiminnasta. Toimintaa ei aina ohjaa uskonnollinen johdatus, vaan yksilön pyrkimys saada paremmat asemat valtapelissä. Patriarkaalisessa yhteisössä miehet ovat johtajia niin seurakunnassa kuin kotona. Näin ollen naisen asema on heikko, minkä kuvaus on paikoin hyytävää luettavaa. Esimerkiksi raiskauksen uhri erotetaan yhteisöstä, koska seksuaalirikosta pidetään naisen vikana.

Todistajien elämää ohjailee hurja joukko sääntöjä, joita jokainen seuraa ja tulkitsee omalla, parhaaksi katsomallaan tavalla:

Ei koko totuutta tarvitse kertoa niille, joiden ei tarvitse tietää sitä. Totuuden voi pimittää valehtelemattakin, sääntöjä voi rikkoa sääntöjen puitteissa.

Kulissien ylläpito on tärkeää. Kodin ongelmia ei levitellä ulkopuolelle, likapyykki pestään aina kotona.

Myönnän, että aivan aluksi kirja tuntui sirpaleiselta enkä oikein tahtonut saada kiinni Kallandin lauseista. En kuitenkaan luovuttanut, ja hyvä niin, sillä alkuvaikeuksien jälkeen huomasin, että kirja on todellinen taidonnäyte. Muutaman kymmenen sivun takeltelun jälkeen olin jo niin syvällä Douglasin perheen elämässä, että en malttanut jättää kirjaa sivuun hetkeksikään.

Tarinan palaset loksahtelevat pikkuhiljaa paikalleen. Kalland jättää lukijalle sopivasti pääteltävää ja oivallettavaa. Vien sinut kotiin voisi toimia hyvin lukupiirikirjana, koska ratkaisuista ja henkilöistä tekisi lukemisen jälkeen mieli puhua jonkun kanssa.

Kalland ottaa tällä romaanillaan tyylikkäästi paikkansa omakohtaisista kokemuksista ponnistavien ja uskonyhteisöistä kertovien kotimaisten kirjojen joukossa Pauliina Rauhalan Taivaslaulun ja Terhi Törmälehdon Vaikka vuoret kaikuisivat -romaanin rinnalla. Nämä kaikki kolme teosta ovat tehneet minuun vaikutuksen, kukin omalla tavallaan, ja auttaneet ymmärtämään tiukan uskonnollisen yhteisön keskellä elämistä.

Vien sinut kotiin julkaistiin pari viikkoa sitten, ja se on jo saanut roimasti blogihuomiota osakseen. Kirjasta on kirjoitettu ainakin seuraavissa blogeissa: Kirsin Kirjanurkka, Leena Lumi, Kirja vieköön!, Lukujonossa, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Lumiomena ja Kirjakirppu.

Terhi Törmälehto: Vaikka vuoret järkkyisivät (2017)

Kansi: Timo Numminen.

Kustantaja: Otava.
Sivumäärä: 288.
Oma arvio: 5/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Terhi Törmälehto kuljettaa esikoisteoksessaan päähenkilön Elsan tarinaa rinnakkain kahdella aikatasolla: Elsan elämää seurataan yhtäältä kainuulaisena lukiolaisena ja toisaalta nuorena aikuisena Bogotassa, Kolumbiassa. Kahden aikatason vuorottelu on paljon käytetty kerrontatekniikka, ja myönnän, että joskus aika rasittava lukea. Parhaimmillaan vuoroluvuin etenevät tarinat koukuttavat, pahimmillaan kummastakaan ei saa otetta. Törmälehto on onnistunut luomaan tarinan molemmista puolista niin houkuttelevat, että kirjasta on vaikea päästää irti. Jos vielä yhden luvun lukisin, ja sitten vielä yhden...

1990-luvun Kainuussa Elsan kotona körttiläinen ukki veisaa virsiä ja äiti toivoo tyttärestään tavallista teiniä. Mummon katseet ovat paljon puhuvia. Seurakunnassa uskotaan keskeishenkilöiden sanomisiin kuin vuoreen ja kielillä puhumisen lahja on keskeisin uskon merkkipaalu. Elsa joutuu odottamaan omaa armolahjaansa kauemmin kuin kaverinsa, ja odottaminen on piinaa. Vihdoin sanat tulevat:

Elsa nauroi ääneen kun puhui sanoja joista ei ymmärtänyt yhtäkään, hän sanoi maamla ja sanoi atai, hänen äänensä kohosi, oli pakko huutaa. Jumala käpertyi keräksi ja tuli häneen, oli hänessä ja huusi. Hänessä oli Henki, hänessä oli pyhä, hän eli, ei enää hän, vaan Kristus hänessä.

Elsa on uskossaan järkkymätön, kunnes Bogotassa usko alkaa pikkuhiljaa horjua. Elsan Bogotan-elämässä keskeinen henkilö on entinen sissi Manuel, joka piirtää Elsan ihoon tussilla eläimiä. Toisenlaista läheisyyttä tarjoaa puolestaan Santiago. Törmälehto kuvaa elävästi Elsan mielenliikkeitä ja pitkin tarinaa muuttuvaa ajatusmaailmaa.

Alkuvuodesta luin kirjan arvion lehdestä ja olin hieman skeptinen aiheiden kirjavan joukon suhteen. On Kainuu ja Bogota, helluntalaiset ja körtit, rakkaus ja ystävyys, viidakkosissit ja kielilläpuhuminen. Näistä ainesosista Törmälehto on kuitenkin saanut koottua toimivan kokonaisuuden. Eri aikatasojen ja tarina-ainesten välillä vallitsee harmonia, eikä mikään osanen saa yliotetta.

Vaikka vuoret järkkyisivät  asettuu luontevasti taidokkaiden ja vahvojen uskontokuvausten joukkoon Juha Itkosen Myöhempien aikojen pyhien ja Pauliina Rauhalan Taivaslaulun lisäksi. Etenkin jälkimmäiseen Törmälehdon esikoista tulee lähes pakostikin verrattua, sillä näiden esikoisteosten ilmestymisajankohdassa on vain muutama vuosi eroa ja ne kuvaavat valtavirrasta poikkeavaa vahvaa uskontokokemusta. Sen tarkemmin en teoksia lähde vertailemaan, sillä Taivaslaulun lukemisesta on kulunut jo jokunen vuosi. Sen kuitenkin totean, että Törmälehdon teos ei kalpene verrokkinsa rinnalla, vaan seisoo vahvasti omilla jaloillaan.

Jeanette Winterson: Ei appelsiini ole ainoa hedelmä (1987)

Alkuteos: Oranges are not the only fruit.

Suomentaja: Raija Mattila (2007).

Kustantaja: Bazar.

Sivumäärä: 230.

Oma arvio: 4/5.

Mistä minulle: ostin käytettynä.

Kansi: Helena Modéer.

Ei appelsiini ole ainoa hedelmä on Jeanette Wintersonin esikoisteos, joka julkaistiin vuonna 1985. Ainakin osittain omaelämäkerrallinen romaani kertoo pikkukaupungissa varttuvasta tytöstä, Jeanettesta, joka on adoptoitu vahvasti uskonnolliseen perheeseen. Ahdasmielisen kodin ilmapiiri on tuomitseva, ja tytöstä on määrä tulla lähetyssaarnaaja.

Äiti opettaa Jeanetten lukemaan Raamatun avulla, ja maailma jaetaan hyviin ja pahoihin, ystäviin ja vihollisiin. Äidin opit sisäistänyt tyttö aiheuttaa hämmennystä koulussa, jossa hän on kuin toiselta planeetalta verrattuna muihin lapsiin. Uskonnollisessa yhteisössä kuohahtaa, kun Jeanette rakastuu toiseen naiseen. Yhteisö odottaa katumusta ja häpeää, sillä vain ne voivat viedä 'pahuuden' pois. Mutta mitä jos ei halua katua?

Tarinassa vahvasti läsnä oleva uskonto heijastuu myös kirjan rakenteeseen. Kirjan luvut noudattelevat Vanhan Testamentin kirjojen nimiä. Raamattua tunteva löytää yhtymäkohtia varmaan myös lukujen sisällöissä. Kirja nimen appelsiinit taas viittaavat Jeanetten äidin kapeaan maailmankuvaan. Jeanetten ollessa pieni äidillä on päähänpinttymä appelsiinien terveellisyydestä, ja appelsiineja syödäänkin kirjassa ämpärikaupalla. Lopulta äidinkin on taivuttava: on muitakin hedelmiä ja muitakin tapoja hahmottaa maailmaa.

Kirja on kolmekymmentä vuotta vanha, mutta sen tarina on niin ajaton, että se voisi hyvin olla tältä vuosikymmeneltä. Ihmisten fanaattisuus ja mustavalkoinen maailmankuva ajavat heidät julmiin tekoihin, joista on lähimmäisenrakkaus kaukana. Kirja ei kuitenkaan ole katkera tilitys, jota voisi tällaisesta asetelmasta odottaa. Winterson kirjoittaa ilmavasti ja elävästi. Mukana on ymmärrystä ja jopa huumoriakin.

Muokattu 14.12.2015: Tarkensin ajatuksiani kirjan nimestä.

Jean-Christophe Rufin: Vaellus: Santiago de Compostelan kulkijat (2013)

Alkuteos: Immortelle randonnée - Compostelle malgré moi.

Suomentaja: Marja Luoma (2015).

Kustantaja: Gummerus.

Sivumäärä: 264.

Oma arvio: 3/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: ?

Santiago de Compostelaan kohdistuvaa pyhiinvaellusta koskevaa kirjallisuutta kysellään kirjastosta ahkerasti. Asiakkaiden innostus ja suunnitelmat lähteä matkaan kertovat siitä, että pölyiseltä kuulostava pyhiinvaellus todella kiinnostaa myös nykyihmistä. Mutta miksi ihmeessä? Mitä satojen kilometrien kävelyltä oikein haetaan? Onko pyhiinvaellus vain uskonnollisten puuhaa? Nämä kysymykset mielessäni aloin lukea ranskalaisen Jean-Christophe Rufinin kirjoittamaa, vastikään suomennettua matkakertomusta.

Santiago de Compostelan katedraali on caminon päätepiste, jonne voi kulkea eri reittejä. Lähtijä voi valita perinteisemmän pohjoisreitin (Camino del Norte) tai Pyreneitten vuoristossa kulkevan vuoristoreitin (Camino Frances) — tai sitten jonkin näiden variaatioista. Matkan lähtöpisteenkin voi jokainen valita itse. Reissuun voi lähteä Rufinin tapaan Espanjan ja Ranskan rajakaupungista Hendayesta, kauempaa Ranskan puolelta tai kuten hurjimmat tekevät: jopa omalta kotiovelta.

Pituutta Rufinin valitsemalla pohjoisreitillä on noin 800 kilometriä, ja aikaa siihen on hyvä varata noin 40 päivää. Matkaan lähtee päivittäin satoja ihmisiä, joten reittien varrella on lukuisia yösijoja ja muita palveluita pyhiinvaeltajille. Tyypillistä onkin kävellä päivä ja viettää yö joko luostarin tai majatalon makuusalissa. Edulliset yösijat maksavat vain joitakin euroja per yö, mutta tunnelma näissä paikoissa on tiivis. Rufin kantoi mukanaan telttaa, koska hän on huono nukkuja.

Pyhiinvaellus on nimensä mukaisesti uskonnollinen matka jonkin oman uskonnon pyhän monumentin luo. Pyhän Jaakobin tie on keskeisimpiä kristinuskon pyhiinvaellusreittejä, ja sitä on kuljettu ahkerasti aina keskiajalta lähtien. Fyysisen koettelemuksen päätepiste on katedraali, jossa uskotaan apostoli Jaakobin jäänteiden sijaitsevan.

Kaikille nykyvaeltajille uskonnollisuus ei kuitenkaan ole kävelyurakassa tärkeintä. Toki monet ottavat pyhiinvaelluksen edelleenkin hengelliseltä kannalta, mutta monille matka tarjoaa mahdollisuuden itsetutkiskeluun, aktiivilomaan ja oman fysiikan koetteluun. Patikointi voi tuntua hyvältä ja puhdistavalta vaikkapa elämän käännekohdassa tai ikäkriisin koittaessa.

Rufin kuljettaa lukijaa mukanaan läpi pyhiinvaellusreitin etapilta toiselle. Rufin kuvailee maisemia ja matkan varrella kohtaamiaan ihmisiä paikoin mielenkiintoisesti, mutta välillä teksti on jaarittelua. Tekstin lukeminen oli ajoittain puuduttavaa kuin kymmenien kilometrien päiväetappi yksitoikkoisessa maisemassa. Teksti on liiankin asiallista, ja olisin kaivannut henkilökohtaisempaa otetta. Oikeastaan Suvi Aholan esipuhe oli värikkäämpää ja persoonallisempaa luettavaa kuin Rufinin kokemukset.

Jokin pitkässä vaelluksessa kiehtoo minuakin. Uskonnottomana en ehkä valitsisi näin uskonnollisesti latautunutta reittiä, mutta voisin hyvin kuvitella lähteväni joskus pitkälle vaellukselle.

Ian McEwan: Lapsen oikeus (2014)

Alkuteos: The Children Act.

Suomennos: Juhani Lindholm (2015).

Kustantaja: Otava.

Sivumäärä: 223.

Oma arvio: 4½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: ?

Fiona Maye on lähes kuusikymppinen perheoikeuden tuomari, joka on nuoresta lähtien tehnyt kaiken edistääkseen uraansa. Lapset jäivät hankkimatta, kun Fiona ja hänen yliopistonopettajana työskentelevä miehensä Jack omistautuivat töilleen. Elämää taloon tuovat lukuisat vierailevat sukulaiset lapsineen.

Avioeroriidat ja huoltajuuskysymykset ovat Fionalle arkipäivää. Jotkin tapaukset menevät ihon alle, tulevat uniinkin. Näin käy esimerkiksi siamilaisten kaksosten tapauksessa, jossa toisen pelastaminen tarkoittaisi toisen kuolemaa. Fiona on kuitenkin rautainen ammattilainen ja osaa antaa perusteltuja ja kollegoiden kesken arvostettuja tuomioita. Fionan ohjenuorana on toimia aina lapsen parhaaksi.

Päänvaivaa aiheuttaa Adamin tapaus, jossa Fionalla on hankaluuksia säilyttää ammatillinen etäisyytensä. 17-vuotias poika sairastaa leukemiaa, jonka tehokkain hoito edellyttäisi verensiirtoa. Adam ja hänen vanhempansa kieltäytyvät jyrkästi, sillä heidän uskontonsa ei sitä salli: he ovat Jehovan todistajia. Sairaala hakee oikeudessa lupaa tehdä verensiirto vanhempien ja pojan tahtoa vastaan. Fiona täytyy antaa tuomionsa nopeasti, sillä ylihuomenna voi jo olla liian myöhäistä.

Samaan aikaan Fionan yksityiselämässä kuohuu. Vuosikymmeniä uskollisena pysynyt Jack ilmoittaa haluavansa aloittaa suhteen nuoren naisen kanssa. Jack haluaa vielä kerran kokea huuman ja hurmion ja pyytää siihen Fionan suostumusta. Yhtäkkiä Fiona on keskellä sellaista aviokriisiä, joka on hänelle liiankin tuttu töistä.

Minua kiehtoi kirjassa erityisesti tuomarin työn ja arjen kuvaus. Tuomarin asema vaatii paljon. Päätökset muuttavat ihmisten elämää merkittävästi, ja joskus on kyse jopa elämästä ja kuolemasta. Vastuuta ja valtaa on yhdellä ihmisellä paljon, eikä Fionakaan ole erehtymätön.

Minulle Lapsen oikeus tarjosi intensiivisen ja ajatuksia herättelevän lukukokemuksen. Se on yhtäaikaa tiivis ja monipuolinen: kirjassa on vain reilut parisataa sivua ja siinä sukelletaan niin oikeustapauksiin, ammattietiikkaan, aviokriisiin, klassiseen musiikkiin kuin uskonnollisiin kysymyksiinkin. Aiheiden kirjo epäilytti aluksi, mutta kokonaisuus toimii.

Kirjan kieli soljuu ongelmitta, mikä ei ole ihme, kun suomennoksen takaa löytyy Juhani Lindholm. Lindholm sai juuri Mikael Agricola -käännöspalkinnon suomennoksestaan Painovoiman sateenkaari, joka on Thomas Pynchonin mammuttiteos.

Nautin television oikeusdraamoista, mutta en muista juuri lukeneeni oikeussaleihin sijoittuvia kirjoja. Fionan myötä näkökulma kirjassa on tuomarin, kun taas useimmissa tv-sarjoissa asioita katsotaan syyttäjän tai puolustuksen näkövinkkelistä. Nyt muistui mieleeni, kuinka nuorempana seurasin tiiviisti Amyn lailla -sarjaa, jossa pääosassa oli Fionan tavoin naistuomari.

Lapsen oikeus on jo 13. Ian McEwanilta suomennettu romaani, mutta minulle se on ensikosketus tämän brittikirjailijan tuotantoon. On hienoa taas löytää uusi kiinnostava kirjailja, jossa on aineksia lempikirjailijaksi.

Lapsen oikeudesta ovat kirjoittaneet aiemmin ainakin Kuutar, Ulla ja Leena Lumi. Alkukielellä teoksen on lukenut Omppu.

Seija Vilén: Mangopuun alla (2010)

Lukija: Leena Pöysti.

Kustantaja: BTJ.

Kesto: 8 t 19 min.

Oma arvio: 3/½5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Satu Ketola.

Seija Vilénin esikoisteos Mangopuun alla on vahvan omaelämäkerrallinen tarina nuoren naisen vaiheista Krishna-liikkeessä. Vakaa tahto ja tiedonjano ajavat vain 17-vuotiaan tytön jättämään lukion kesken, liittymään liikkeeseen ja muuttamaan temppeliin. Edessä on kapea ja ajoittain raskas polku uskonnollisessa yhteisössä, joka suhtautuu sen ulkopuolisiin ahdasmielisesti. Toki elämään mahtuu iloa ja rakkauttakin, sillä päähenkilö avioituu intialaisen Krishna-papin kanssa.

Kirjassa reissataan monissa maissa; miehen työ liikkeen pappina määrää kulloisenkin asuinmaan. Muun perheen ei auta kuin sopeutua. Elämä tiukasti säädellyn liikkeen piirissä on rankkaa. Sääntöjä on lukuisia, eikä esimerkiksi naisen asema ole hääppöinen. Nainen ei kelpaa liikkeen johtotehtäviin ja on avioliitossa miehensä alamainen. Naisen seksuaalisuus on likaista.

Vuosien Krishna-elämän jälkeen päähenkilö alkaa kyseenalaistaa asioita, ja säännöt alkavat tuntua mielivaltaisilta. Kun Krishna ei olekaan koko totuus ja koko elämä, päähenkilölle avautuu uusi maailma.

Äänikirjan alussa olin hieman ihmeissäni kirjan rakenteen kanssa. Kirjassa on monta aikatasoa, eikä tällaisen rakenteen sisälle ole aina helppo sukeltaa vain kuuntelemalla. Onneksi melko pian sain kiinni kerronnan rytmistä ja saatoin vain antaa tarinan viedä. Intialaiset maut ja tuoksut lämmittävät kuulijaa; kansi kuvastaa hienosti teoksen tunnelmia.  

Mangopuun alla on kiehtova kurkistusaukko uskonnollisen liikkeen sisälle. Vilén luottaa tarinaansa, eikä hänen tarvitse repostella asioita tai mustamaalata ketään. Yksilön näkökulma ja kokemusmaailma ovat tarpeeksi.

Yasmina Khadra: Attentaatti (2005)

Alkuteos: L'Attentat.

Suomentaja: Lotta Toivanen (2008).

Kustantaja: WSOY.

Sivumäärä: 191.

Oma arvio: 3½/ 5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: ?

Yasmina Khadra on salanimi, jonka takaa löytyy algerialainen Muhammed Moulessehoul. Kirjailija on entinen Algerian armeijan upseeri ja aloitti kirjailijanuransa peitenimen turvin välttääkseen sensuurin. Khadra on julkaissut parikymmentä kirjaa, joista on suomennettu Attentaatin lisäksi kolme muuta.

Attentaatin päähenkilö on Amin Jaafari, arvostettu arabitaustainen, mutta sittemmin Israelin kansalaisuuden saanut kirurgi. Jälleen kerran itsemurhapommittaja iskee Tel Avivissa ja Amin tekee pitkän päivän hoitaessaan uhrien vammoja. Aminin maailma romahtaa, kun hän saa kuulla oman vaimonsa olleen tuhoisan pommi-iskun takana.

Lukuisat kysymykset vyöryvät Aminin mieleen: Miten tämä voi olla mahdollista? Miten hän ei ole huomannut? Missä välissä hänen vaimostaan on muka tullut terroristi?

Beduiiniperheestä lähtöisin oleva Amin on koko elämänsä kärsinyt syrjinnästä ja ennakkoluuloista ja taistellut niitä vastaan.

Isän ansiosta kieltäydyin pitämästä maailmaa sotatantereena, vaikka olin kasvanut maaperällä, joka oli ikiajoista asti ollut myrskyisä. Näin toki, että sodat seurasivat toisiaan, kostotoimet kostotoimia, mutta kieltäydyin tiukasti tukemasta niitä. En uskonut ennustuksiin epäsovusta enkä voinut hyväksyä ajatusta, että Jumala lietsoisi ihmiset toisiaan vastaan ja kutistaisi uskonharjoituksen järjettömäksi ja kammottavaksi valtapeliksi. Olin siis välttänyt kuin ruttoa kaikkea, mikä olisi vaatinut pisarankin vertani sielun puhdistamiseksi.

Pöyristynyt Amin alkaa selvittää vaimonsa liikkeitä. Samalla hänet leimataan myös terroristiksi, sillä eihän hän olisi voinut tietämätön vaimonsa aikeista. Alkaa piinaava ja turhauttava selvitystyö, joka saa jännitysromaanin piirteitä.

Attentaatti on loistoesimerkki siitä, miksi ryhdyin Lukemalla maailman ympäri -projektiini. Romaani auttoi ymmärtämään jälleen yhtä monisyistä konfliktia, sen syitä ja vaikuttimia. En usko, että olisin ilman projektiani tullut tarttuneeksi Khadran romaaniin, mutta nyt olen todella iloinen, että löysin sen reissuni varrella.

Kirjailijan kotimaa on Algeria, joten tämän kirjan myötä tulin piipahtaneeksi tuossa pohjois-afrikkalaisessa valtiossa, vaikka kirjan tapahtumat sijoittuvatkin Lähi-Itään. Voi kuulostaa hieman hassulta, mutta matkani alussa päätin tällaisesta linjauksesta ja sitä noudatan.

Algeria kartalla.

Eduardo Mendoza: Tulvan vuosi (1992)

Alkuteos: El año del diluvio.

Suomentaja: Tarja Härkönen (1999).

Kustantaja: Tammi.

Sivumäärä: 151.

Oma arvio: 3½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Leena Kilpi

Tulvan vuosi saa kunnian olla Lukemalla maailman ympäri -haasteeni ensimmäinen luettu kirja. Espanjalaisen Mendozan romaani sijoittuu 1950-luvun Kataloniaan: Espanjan sisällissota on tuoreessa muistissa, vuorilla liikkuu lainsuojattomia, ja diktatuuri säätelee elämää.

Tarinan päähenkilö on sisar Consuelo, nunna, joka on vastikään nimitetty luostarin johtajattareksi. Luostarin sairaala on rapistunut, joten Consuelo yrittää saada järjestymään rahoitusta muuttaakseen sairaalan vanhainkodiksi. Consuelo kääntyy paikkakunnan varakkaimman puoleen, ja niin hän törmää naistenmiehen maineessa olevaan Augusto Aixelàan.

Talouskeskustelujen tiimellyksessä Aixelà saa Consuelon tunteet vyörymään patoja murtavan tulvan lailla. Kielletty suhde ja Consuelon asema vertautuvat Kataloniaa koetteleviin luonnonilmiöihin. Ensin vaivaa pakahduttavan tuskainen helle, jota ei pääse pakoon missään, vaikka kuinka yrittäisi. Helle kuivattaa kaiken. Sitten sataa kaatamalla: joki tulvii yli äyräiden "ulos luonnollisesta uomastaan", vesimassat tuhoavat rakennuksia ja muodostavat uusia sivuhaaroja. Nämä mullistukset muistetaan pitkään, vielä vuosikymmenten jälkeen.

Pidin paljon Mendozan kerrontatavasta, jossa dialogia ei ole erotettu tekstissä selkeästi. Lukija saa myös päätellä, kenen vuoro on puhua milloinkin. Näin dialogi uppoaa, sulautuu ja välillä jopa sekoittuu kertojan ääneen. Seuraava lainaus on raskaan pitkä, mutta siitä hahmottuu hyvin Mendozan tyyli:

En ole odottanut kauan ja itsehän tulin nyt vuorostani ilmoittamatta etukäteen, mies sanoi, uumoilin että te pysyttelisitte sisätiloissa näillä helteillä, mutta huomaan että ette säiky korkeita lämpötiloja. Meille tuli vähän aikaa sitten vakavia ongelmia leikkaussalin tulvavesien takia ja kirjoitin pinkan kirjeitä, joissa ilmoitan asiasta, kuten velvollisuuteni on, ja olin postittamassa niitä kiireellisinä asiaankuuluville viranomaisille ja sisarkunnan aluejohtajattarelle. Päättelin että olisi viisainta mennä postiin näin hiljaisempaan aikaan päivästä, hän selitti ja huoahti, oli sitten hetken hiljaa ja lisäsi rauhallisemmalla äänellä: Täytyy silti myöntää että helle alkaa käydä jo voimille. Suokaa anteeksi. Nunna käveli – – –

Katkelmassa ensimmäinen virke on merkitty selkeästi Aixelàn puheenvuoroksi. Seuraavassa virkkeessä puhujaa ei ole mainittu, mutta asiasisällöstä voi päätellä sen Consuelon puheeksi. Kolmannessa virkkeessä puheenvuoro ei palaakaan miehelle, vaan Consuelo jatkaa puhumista. Tässä Consuelon toisessa virkkeessä on täsmennetty "hän selitti ja huoahti", ja lukija saa päätellä, että tuo "hän" viitaa juurikin nunnaan, vaikkei sitä ole sanottu. Suomen sukupuolineutraali "hän" tekee tällaisesta kerronnasta välillä monitulkintaista – tällaista piirrettä tuskin on ollut alkutekstissä, sillä espanjassa Aixelà ja Consuelo on helpompi erottaa toisistaan él ja ella -pronomineilla.

Kirjassa on monitulkintaisuutta paitsi kielen tasolla, myös tarinassa. Aluksi kaikki vaikuttaa liiankin jouhevalta, mutta tarina pääsee yllättämään, mikä on aina piristävää.

Välillä törmää takakansiin, joissa kerrotaan liikaa ja jopa jo tulkitaan kirjaa. Tulvan vuoden takakansi on vähäsanainen ja herättää mielenkiinnon, mutta takaliepeen teksti puolestaan on lipsahtanut lavertelun puolelle. Siinä kerrotaan liikaa (jopa "loppuratkaisu"), analysoidaan ja arvotetaan. Pahus, kun harmitti, että menin lukemaan liepeen ennen kirjaa.

Lukukokemuksen alkua varjosti liian tiedon tuoma harmitus, joka onneksi jäi pian taka-alalle, sillä Tulvan vuosi osoittautui kertojaratkaisun ja monitulkintaisuutensa vuoksi hyväksi kirjaksi. Kirjaksi, jossa keskeisimmäksi nousee se, mitä ei kerrota.

Espanja kartalla

Nyt on ensimmäinen ensimmäinen neula kartalla! Toivon kuvien laadun paranevan, kunhan saan hommattua lisävalaistusta kartan lähettyville. Valokuvatessa huomaa, kuinka heikko valaistus kotona onkaan. Ja kun käyttää salamaa, se pilaa kuvat todella rumiksi. Valokuvaustaitoni riittävät ottamaan kivoja kuvia luonnonvalossa, mutta vuodenaika pakottaa opettelemaan lisää.

Mendozan kirja sopii hyvin myös Ihminen sodassa -haasteeseen, sen Sodan liepeillä -osioon. Kirjaa lukiessa heräsi halu saada tietää enemmän Espanjan sisällissodasta, jonka jälkimaininkeihin tarina tutustuttaa. Taas löytyi nimittäin sivistyksestä yhden sodan kokoinen aukko, jota vähän jo yritin Wikipedian tiedoilla paikkailla. Kyseisestä sodasta kertova Ernest Hemingwayn Kenelle kellot soivat päätyi oitis kiinnostavien kirjojen listalle.

Kirjallinen matka jatkuu näillä näkymin jo huomenna: seuraava maa sijaitsee myös Euroopassa, mutta paljon lähempänä...

Ulla-Lena Lundberg: Jää (2012)

Alkuteos: Is.

Suomentaja: Leena Vallisaari (2012).

Kustantaja: Teos & Schildts & Söderströms.

Sivumäärä: 366.

Oma arvio: 4½.

Mistä minulle: Ostin uutena.

Kansi: Helena Kajander.

Jää on ainoa viimevuotisista Finlandia-palkintoehdokkaista, jonka ostin omaan hyllyyn. Ja vieläpä ennen voittajan julkistusta, joten vainuni toimi edes kerran! Ensilukemalla en kirjasta kuitenkaan innostunut, vaan se jäi kesken melkein vuodeksi. Nyt syksyllä viimeisellä mökkireissulla aika ja paikka olivat Jäälle otollisia: talvikauteen hiljalleen valmistautuva saaristo, pimeät illat ja myrskytuuli. Aloitin kirjan uudelleen alusta ja olin myyty.

Tarina sijoittuu 1940-luvulle, sotien jälkeiseen Suomeen. Vastavihitty pappi Petter Kummel muuttaa perheineen Ahvenanmaalle, Luodoille, joka on karu ja tuulinen ulkosaariston paikkakunta. Laulavainen seurakunta ottaa sydämestään messuavan papin lämpimästi vastaan.

Petterin arki koostuu pilkälti seurakunnan asioiden hoidosta, ja kodista vastaa kipakka ja tarmokas vaimo Mona, jolle kasvimaa ja navetta ovat henkireikiä. Äiti kasvattaa Sanna-tytärtä tiukalla otteella, ja pappilan vieraanvaraisuudesta nauttivia sukulaisia ja ystäviä riittää.

Hän [Mona] siivoaa vimmatusti ennen vieraiden tuloa koska on varma, että Täti arvostelee ja päivittelee kaikkea, mikä ei ole ehdottoman täydellistä. Varmasti hän arvioi, tutkii ja tarkastaa. – – Ennen heidän tuloaan Mona on vihainen vihainen vihainen, puristaa Sannaa lujasti käsivarresta: ei inahdustakaan! äyskii Petterille kun tämä tulee sisään vesisangot loiskuen, makaa öisin valveilla vaahdoten ja höyryten.

Jäätä on kuvattu monessa yhteydessä perinteiseksi romaaniksi, mitä se toki enimmässä määrin minustakin on. Perinteisyyden vastakohtana Lundberg (tai kääntäjä) käyttelee paikoitellen kieltä omien sääntöjensä mukaan ja modernisti. Kun Monan tunteet kuohuvat, tekstikin ryöppyää.

Elämä saaristossa jakautuu sykleihin vuodenaikojen mukaan. Mielenkiintoinen seikka minusta on se, että jäätynyttä merta ja jäätä ei koetakaan negatiivisena. Niin olin kuvitellut. Talveksi pitäjä rauhoittuu, remuavat turistit ja passattavat sukulaiset ovat poissa, ja kantava jää helpottaa kulkemista saarelta toiselle, kun esiin kaivetaan kelkat ja reet.

Matkustaminen on hidasta, samoin tiedonkulku. Puhelut välittää keskusneiti, jonka kautta myös juorut leviävät nopeasti. Kirjeet ovat tärkeä yhteydenpitoväline mantereella asuviin sukulaisiin päin, mutta posti ja sitä kuljettava posti-Anton ovat säiden armoilla. Kelirikon aikaan painavien postisäkkien raahaaminen jäällä on hengellä leikkimistä.

Lundbergin teksti tempaisi minut nopeasti mukaansa, ja samalla mieleeni nousi kysymys: miten seurakuntaelämää ja kirkollisia menoja kuvaava kirja voi kiinnostaa ja koskettaa uskonnotonta lukijaa? Syitä löytyy kiehtovista luontomaisemista, yhteisön dynamiikan kuvauksesta, mielenkiintoisesta ajankuvasta ja tunteita herättävistä henkilöhahmoista.

Ideaalimaailmassa en olisi kuullut kirjan keskeisestä käännekohdasta etukäteen. Lukukokemustani laimensi se, että nyt odotin koko ajan, milloin se tapahtuu. Huomasin oman hölmöyteni lukijana: aloin toivoa, että olinkin ymmärtänyt väärin, muistan väärin, ei niin käykään, entäs jos... Mutta en jatka tästä sen enempää, sillä en halua spoilata kirjaa niiltä, jotka eivät ole sitä vielä lukeneet ja jotka ovat onnekkaasti säästyneet paljastuksilta.

Olen iloinen, että en luovuttanut kirjan kanssa, vaikka se ei heti kolahtanutkaan. Jää osoittautui lukemisen arvoiseksi kirjaksi, jossa pidin maalauksellisesta kielestä ja rakenteesta eri kertojineen. Elin mukana luotolaisten iloissa ja suruissa enkä ihan kuivin silmin selvinnyt minäkään.

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu (2013)

Kustantaja: Gummerus.

Sivumäärä: 281.

Oma arvio: 4½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kuva: gummerus.fi
Kansi: Tuomo Parikka

On lukutaitokampanjan ensimmäisen kirjapostaukseni aika. Luin Taivaslaulun jo perjantain ja lauantain aikana, mutta olen kärsinyt kirjoitusjumista. Olen lukenut tällä viikolla useita kirjoja ja yritän saada ne tänne blogiin asti tänään ja huomenna, kun kampanja-aikaa on vielä jäljellä.

Osittain kirjoitusjumini johtui siitä, että pohdin, haluanko kirjoittaa kirjasta ollenkaan. Rauhalan esikoista on kehuttu kirjablogeissa jo viikkoja, ellei kuukausia, kun ennakkokappaleita lukeneet bloggaajakollegat ovat sitä hehkuttaneet. Mietin, haluanko liittyä tähän ylistyskuoroon vai pysyttelenkö hiljaa.

Toinen jumin syy löytyy kirjan polttavasta ajankohtaisuudesta. Haluanko työntää lusikkani tähän soppaan? Ainakin toinen iltapäivälehti oli alkuviikosta tarttunut kirjan aiheeseen. Ainoa kalenterini on kuukautiskierto. Lainaus loisti keltaisessa lööpissä, kun kävin illalla kaupassa. Jäin miettimään, mitä tällainen otsikointi ja julkisuus kirjalle tekevät. Hyvä sinänsä, jos kiinnostus kirjaa kohtaan nousee ja yhä useampi tarttuu siihen. Huonompi puoli minusta on se, jos päädytään vain repostelemaan kirjan aihetta sensaatiohakuisesti ja jopa levittelemään väärää tietoa. Kirjahan ei perustu Rauhalan omiin kokemuksiin, vaan on täysin fiktiivinen.

En malttanut kuitenkaan jättää kirjoittamatta, sillä minulle Taivaslaulu oli lähes täydellinen lukukokemus. Ensinnäkin Rauhalan käyttämä rikas ja persoonallinen kieli teki suuren vaikutuksen. Tekstin rytmi ja vivahteikas sanasto muistuttavat minua siitä, miksi rakastan äidinkieltäni. Rauhalan kielen lumo syntyy esimerkiksi luonnonläheisyydestä, toistoista, luottamuksesta yksinkertaisuuden voimaan.

Olen äitimaa. Olen musta multa ja kylvetty siemen. Olen kohoava oras ja keltainen tähkä. Olen elonleikkuu ja viluinen pelto. Olen lumen alla lepäävä routamulta.

Olen omenapuu. Olen tuoksuva kukka ja kuulas hedelmä. Olen pienten lintusten pesäpuu. Olen isojen lintujen laulupuu. Olen taivaalle kurottava huurteinen lehdetön puu.

Sykähdyttävän kielen lisäksi vaikuttavaa kirjassa on aiheen käsittely. Rauhala onnistuu kertomaan minulle vieraasta aiheesta, lestadiolaisuudesta, elämänmakuisesti ja todentuntuisesti.

Taivaslaulu on ennen kaikkea Viljan ja Aleksin rakkaustarina. He ovat vanhoillislestadiolaisia, jotka ovat avioituneet seurusteluvuosien jälkeen. Kaikenlainen ehkäisy on kielletty, joten naimisiinmeno tarkoittaa, että vauvoja alkaa tulla. Vauvankoppa ei ehdi edes pölyyntyä vintillä, niin usein sitä tarvitaan.

Kertojana toimii Vilja, jonka jaksamista lastentulo koettelee.

Olen elämän ja kasvun kuluttama nainen, nuorena vanhentunut. Peilistä näen vieraan kalpean hahmon, jonka sameisiin silmiin on vaikea kohdistaa katsetta ja jonka kirsikkasuuhun on kasvanut riisipiirakkareuna. Keho, jolle on tapahtunut liian paljon liian lyhyessä ajassa, kohmettuu. Sen täytyy vaientaa sisältä kantautuva meteli.

Viljan kertoman kanssa vuorottelevat uskonkappaleita tutkiskelevat blogikirjoitukset ja lasten nukkeleikkien kuvaukset.

Kellot sois, eikä ne olis tyhmät tonttulakinkulkuset vaan ihan oikeat kirkonkellot. Kumahus kaikus kauas, ja koko kylä kiiruhtas mustassa kumarassa jonossa kattomaan valkosta arkkua ja Prinsessa-Lumikkia. Ne pyytäs toisilta lainaan nenäliinoja, mutta kellään ei olis antaa, ku omat olis jo litimärät.

Leikkikatkelmat kuvaavat oivaltavasti  lasten tapaa käsitellä vaikeitakin asioita. Nukkeleikin aiheiksi päätyvät esimerkiksi sairaus, kuolema, uskovaisten erilaisuus. Lasten suuhun pantu puhekieli jäljittelee hienosti lasten mielikuvituksellista leikkien kieltä.

Taivaslaulu on minusta rakenteeltaan, kieleltään, aiheen käsittelyltään ja tunnelmiltaan hätkähdyttävä esikoiskirja. Toivon, että näin mainio teos ei saa sensaatiokirjan leimaa julkisuuspyörityksestä huolimatta. Sen sijaan toivon, että se herättäisi keskustelua tärkeästä aiheesta ja tarjoaisi mieleenpainuvia lukukokemuksia mahdollisimman monille lukijoille.

Riikka Pelo: Taivaankantaja (2006)

Kustantaja: Teos.

Sivumäärä: 193.

Oma arvio: 4/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Graafinen suunnittelu: Eeva Sivula.

Pelon esikoisromaani Taivaankantaja päätyi lukulistalleni Pelon uutukaisen Jokapäiväinen elämämme ansiosta. Olen kuullut jälkimmäisestä paljon kehuja, joten varasin sen kirjastosta. Notkun varausjonossa vielä tovin, joten päätin lukaista esikoisen lämmittelyksi.

Ihan lukaisulla ei Pelon esikoista pysty lukemaan. Sen verran raskas ja tiivis tarina on kyseessä, vaikka sivuja onkin vähänlaisesti. Teksti vilisee viittauksia Raamattuun ja moniin hengellisiin viisuihin, joista on lista kirjan lopussa.

Eletään 1960-lukua pienessä Kylässä. Vanha Maammo huolehtii parhaaksi katsomallaan tavalla Vendlasta, joka on jäänyt isoäitinsä hoiviin äidin lähdettyä. Kylän ilmapiiri on vahvasti uskonnollinen. Nyt siellä vietetään Seuroja, joiden aikana Vendla ja kaksi muuta lasta katoavat. Jäljet ja epäilykset ajavat naaraamaan lapsia koskesta, joka on ennenkin vaatinut uhrinsa.

Vendla elää osittain omassa mielikuvitusmaailmassaan. Uskonnollinen sanasto ja tarinat sekoittuvat pienen Vendlan ajatuksissa todellisuuteen. Niinpä ympäristöstä löytyy esimerkiksi Kaksoisvirtojenmaa. Vendla nimeää muutenkin: on Hameidenmaa, Isotie ja tietysti Kylän kohtalokas Maitojoki. 

Maaseudun ja tunkkaisen mielipideilmaston kuvaus tuovat etäisesti mieleeni Maria Peuran On rakkautes ääretön, vaikka aihepiireiltään teokset ovatkin hyvin erilaiset; tässä ei kuvata seksuaalista väkivaltaa. Molemmissa kirjoissa on vahva lapsinäkökulma, tytöllä oma mielikuvitusmaailma ja ympärillä uskonnollisesti ahdas yhteisö. Lapsen aistikokemukset ja luontoyhteys löytyvät muistaakseni myös Peuralta. Edellisestä lukukerrasta on pari vuotta, joten varma en ole.

Tämä oli minulle melko ahdistava lukukokemus, mutta samalla vaikuttava. Lehmän kuumanimelät henkäykset ja savisen maan liejuisuus tulevat iholle.

Taivaankantajasta on kirjoittanut esimerkiksi Kirsi, jonka arviosta luin, että tarina pohjautuu ainakin viitteellisesti tositapahtumiin.

Riikka Pulkkinen: Vieras (2012)

Kustantaja: Otava.

Sivumäärä: 299.

Oma arvio: 5/5.
Mistä minulle: ostin uutena.

Kuva: otava.fi

Vieras on ollut pian loppuvan vuoden vahvimpia lukukokemuksiani. Heti ensimmäisiltä sivuilta lähtien janosin Pulkkisen lauseita, keinahtelin tekstin tahdissa. Välillä oli lukuinnosta huolimatta pakko laskea kirja käsistä ja makustella lukemaansa. Luin kirjan jo syyskuussa, mutta tämä teksti jäi raakileena makaamaan luonnoskansioon. Nyt sitten tulikin kiire julkaista, jotta ehtisin vielä tämän vuoden puolella.

Vieraan päähenkilö Maria on kolmikymppinen pastori, joka lähtee hetken mielijohteesta matkalle ja päätyy New Yorkiin. Matka on paitsi konkreettinen matka kaukomaille, myös mielen matka elämän käännekohtiin. Vaikka Maria pakenee fyysisesti kauas arkista elämäänsä ja vastuitaan, kokemukset suurkaupungissa saavat tutut kipupisteet taas sykkimään. Teini-ikäisenä alkanut kehon tarkkailu nousee jälleen pintaan, Marian suhde omaan kehoonsa on yhä häilyvä. Samoin uskon horjuessa myös nuoruuden kapinallinen usko muistuu mieleen.

New Yorkin tuoksut, maut ja tunnelma ovat Vieraassa lumoavia, vastustamattomia. Toffee, kastanjat, kahvi, tiramisut ja muut herkut tuoksuvat huumaavasti ja nostattavat veden kielelle. Kunnes nurkan takaa lehahtaa virtsan katku. Äänimaisema muodostuu jatkuvasti soivista hälytyajoneuvojen sireeneistä ja junien klonksuttavasta kolinasta.

Takaumissa sukelletaan Marian nuoruusvuosiin, lapsuuden ja aikuisuuden välitilaan:

Käänsin iltaisin ennen nukkumaanmenoa katseeni taivaaseen, Ressu-pyjamassa, rintojeni nuput syyllisinä pyjaman kätköissä, ja kertasin syömiseni, mutta en ollut varma miksi tein niin. En tarkkaan tiennyt millaisia uskonkappaleita, salaisia sakramentteja mielessäni luonnostelin. Keksin niitä sitä mukaa kuin nälkä yltyi ja vaati tuekseen perusteluja.

Nuoren Marian maailmassa nälkä, sovittaminen, kärsimys ja pelastaminen sekoittuivat. Minusta Pulkkinen kuvaa aikuisuuden kynnyksellä olevaa Mariaa tarkkanäköisesti ja uskottavasti.

Jossakin vaiheessa jo pohdiskelin, onko Pulkkinen ympännyt tähän yhteen romaaniin jopa liikaa aineksia. Teemoja löytyy tukuittain. Syömishäiriö, uskonkriisi, ruumiillisuus, tanssi, vanhemmuus, avioliitto… Kaiken tämän saa kyllä solahtamaan vierauden ja muukalaisuuden alle, ja Pulkkinen tekee sen taiten. Runsaudestaan huolimatta sanoisin, että Vieras on yhtenäinen, eheä. Selkeä kirjoitustapa antaa tilaa aiheiden rikkaudelle. Joskin näin ei-uskonnolliselle lukijalle jotkin teologiset pohdinnot olivat hieman raskaita.

Kirjan lukemisen aikoihin katsoin Avalta ohjelman Kirjapiiri (29.9.2012), jossa Pulkkinen kertoi uudesta romaanistaan Pauli Aalto-Setälän haastattelemana. Vieraassa käsitellään monia raskaita aiheita, ja Pulkkinen kertoikin irrottautuvansa romaanin teemoista kirjasyksyn hektisessä pyörityksessä tanssimalla – ja välillä myös kuohuviinin voimin. Pulkkinen kuvaili raskaiden teemojen käsittelemisen olleen kirjailijalle katarttista, vapauttavaa. Pidän Pulkkisen esiintymisessä erityisesti harkituista vastauksista, jonkinasteisesta varauksellisuudesta ja vaatimattomuudesta. Silti hän kertoo innokkaasti teoksestaan. Aalto-Setäläkin antoi Vieraalle täydet viisi tähteä viidestä.

Tämä teksti Vieraasta on siis hautunut koneellani koko syksyn. Joistakin kirjoista on vaikea kirjoittaa, ja usein juuri jollakin tapaa läheisistä ja koskettaneista erityisen hankalaa. Haluaisin sanoa niin paljon, mutta en kuitenkaan liikaa. Teksti tuntuu menevän helposti tasapainotteluksi, joka ei tee oikeutta loistavalle kirjalle.