Gao Xingjian: Vaarin onkivapa (1989)

Alkuteos: Gei wo laoye mai yugan.

Suomentaja: Riina Vuokko (2009).

Kustantaja: Otava.

Sivumäärä: 381.

Oma arvio: 3½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kannen kuva: Joseph Shan Pao Lo.

Gao Xingjian on kiinalainen kirjailija, ohjaaja ja kuvataiteilija, joka on syntynyt vuonna 1940. Kirjailija lähti kotimaastaan vuonna 1987 ja asettui poliittisena pakolaisena Ranskaan, Pariisiin. Gao sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 2000 yleismaailmallisesti pätevästä tuotannosta, karvaasta näkemyksestä ja kielellisestä kekseliäisyydestä, jotka ovat avanneet uusia väyliä kiinalaiselle romaanitaiteelle. 

Gaon palkitseminen herätti keskustelua siitä, menikö palkinto oikealle kiinalaiselle kirjailijalle vai olisiko kiinalaisista pitänyt valita joku toinen. Gao kun tunnettiin ennen palkintoa vain nykyisessä kotimaassaan Ranskassa ja on Kiinassa täysin tuntematon nimi. Tämä on tosin ymmärrettävää, sillä Gaon kirjat ovat virallisesti kiellettyjä hänen synnyinmaassaan.

Vaarin onkivapa on runsas novellikokoelma, joka koostuu 17 novellista. Tekstit on kirjoitettu vuosina 1980–1986. Novellien pituus vaihtelee muutamasta sivusta monikymmensivuisiin teksteihin. Kokoelman yleistunnelma on vähän alavireinen, surumielinen. Monesti novellien henkilöillä on kannettavanaan jokin huoli tai murhe. Vähäeleinen kerronta on maalailevaa ja utuista. Gao kuvaa kiinalaista luontoa kauniisti ja niin elävästi, että maisemat hahmottuvat lukijan eteen.

Novelleissa toistuvia aiheita ovat koulutuksen ja työn tekemisen tärkeys. Tarinoissa myös muistellaan paljon. Henkilöillä on yhteistä historiaa, he kenties tapaavat vuosien eron jälkeen. Kulttuurivallankumouksen seuraukset tulevat toistuvasti näkyviin. Novelleissa ei tyypillisesti ole varsinaista juonta, vaan ne ovat eräänlaisia tuokiokuvia tai pilkahduksia ihmisten elämään.

Huomasin lukiessani, että kun novelleja lukee monia peräkkäin, alkavat niiden tarinat, henkilöt ja miljööt sekoittua mielessä. Suurimman vaikutuksen minuun teki novelli Joen tuolla puolen, jonka tunnelma ja henkilöt muistuvat hyvin mieleen vielä kirjan lukemisen jälkeen. Novellissa nimetön päähenkilö matkustaa tapaamaan vanhaa tuttavaansa, sihteeri Fangia, jota ei ole nähnyt vuosikausiin. Fang on erakoitunut vuoristoseudulle vapaaehtoisesti ja rakentanut sinne eriskummallisen talon. Fang keskittyy kirjoittamiseen ja metsästämiseen ja elelee sopusoinnussa luonnon kanssa. Vieraaksi saapuva mies joutuu ylittämään suuren joen lautturin avulla. Ennen niin tutut miehet elävät nykyisin vastakohtaisissa maailmoissa ja näkevät maailman eri tavoin.

Vaikka novellit ovat vahvasti sidoksissa kiinalaiseen kulttuuriin ja mielenmaisemaan, on niissä samalla jotakin yleismaailmallista. Tähän mielikuvaan vaikuttaa paljon Gaon käyttämä kieli. Novellien henkilöillä ei ole yleensä nimiä, he ovat miehiä ja naisia. Usein henkilöhahmoihin viitataan vain pronomineilla, eikä aina ole täysin selvää, kuka on hän, se tai tuo. Kirjan loppusanoissa Gao perustelee valintojaan muun muassa sillä, että haluaa välittää lukijalle tunnetiloja ja sielunmaisemia, joihin tarttua.

Gao joutui itsekin Kiinan kulttuurivallankumouksen aikana uudelleenkoulutettavaksi, ja hänen oli myös pakko tuhota joukko kirjoituksiaan. Sittemmin Gao toimi näytelmäkirjailijana Pekingin kansantaiteen teatterissa ja kritisoi näytelmissään rohkeasti Kiinan hallintoa. Hän on kertonut lähteneensä lopulta pois Kiinasta, jotta voisi harjoittaa kirjailijan ammattiaan vapaasti ja jotta hänen perheensä voisi elää rauhassa ja turvassa.

Tämän novellikokoelman lisäksi Gaolta on suomennettu romaanit Sielun vuori ja Vapaan miehen raamattu. Ensin mainittu on vaellusromaani, jälkimmäinen puolestaan keskittyy Kiinan kulttuurivallankumouksen kauheuksien kuvaamiseen.

Gaon novellikokoelmalla oli vähän samankaltainen vaikutus minuun kuin Kamila Shamsien Kartanpiirtäjällä. Huomasin, miten vähän tiedän ja halusin paikata tietoaukkojani. Kiina alkoi kiinnostaa ja olen googlaillut innokkaasti tietoja maan historiasta, Taivaallisen rauhan aukion mielenosoituksesta ja yhden lapsen politiikasta. Jonotan juuri kirjastosta Mari Mannisen tuoretta Tieto-Finlandian voittanutta teosta Yhden lapsen kansa, jossa kerrotaan hurjan lain vaikutuksista kiinalaisiin perheisiin. Voisin myös tarttua jompaankumpaan Gaolta suomennettuun romaaniin, sillä hänen soljuvaa tekstiään oli ilo lukea.

Dai Sijie: Balzac ja vaatturintytär (2000)

Alkuteos: Balzac et la Petite Tailleuse chinoise.

Suomentaja: Annikki Suni (2001).

Kustantaja: Otava.

Sivumäärä: 205.

Oma arvio: 4/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: ?

Balzac ja vaatturintytär vie lukumatkani Kiinaan. Aloin vajaa viikko sitten lukea Han Han -nimisen kirjailijan vastasuomennettua teosta Kolme porttia. Vaikka olin uutuudesta aluksi innoissani, päätin jättää paksun romaanin kesken sen poukkoilevuuden ja hidastempoisuuden vuoksi. Sinänsä mielenkiintoinen kirja, mutta tekstin fokus tuntui usein pomppivan. Sata sivua pinnistelin saadakseni kiinni kirjoittajan ajatuksesta, minkä vuoksi lukeminen oli työlästä. En halunnut kuitenkaan luovuttaa Kiinan suhteen, joten päätin kokeilla työkaverin suosituksesta tätä Dain kirjaa.

Dai Sijien romaanin Kiinassa eletään 1970-luvulla kulttuurivallankumouksen myllerryksessä. Älymystö ja koulutetut henkilöt perheineen ovat systeemin silmissä kansanvihollisia. Nimettömäksi jäävä kertoja-päähenkilö sekä hänen paras kaverinsa Luo ovat aikuisuuden kynnyksellä olevia nuoria miehiä, jotka lähetetään syrjäiselle vuoristoseudulle uudelleenkoulutukseen, koska heidän vanhempansa ovat lääkäreitä.

Uudelleenkoulutettavien arki on rankkaa peltotyötä. Pojat elävät kylässä, jonka asukkaat eivät tiedä länsimaisesta kulttuurista käytännössä mitään. Kertoja ja Luo viihdyttävät kyläläisiä viululla ja kertomalla elokuvia, joita he saavat kyläpäällikön luvalla käydä katsomassa Yong Jingin kaupungissa. Lähikylässä asuva vaatturintytär kiinnostuu Luosta tämän elokuvankertojan taitojen vuoksi, ja nuorten välille kehittyy intohimoinen suhde.

Lähikylässä uudelleenkoulutettavana oleva Rillipää on saanut salakuljetettua maaseudulle matkalaukullisen länsimaista kirjallisuutta. Balzac, Flaubert, Rolland, Dumas ja monet muut tutustuttavat pojat kirjallisuuden ihmemaailmaan. Tarinoissa esiintyvä rakkaus ja seksi tuovat kertojalle hyvän syyn jaksaa ennaltamääräämätön aika uudelleenkoulutuksessa – nuo kiehtovat asiat hän nimittäin haluaa vielä elämässään kokea.

Kirja on ylistys tarinoiden voimalle. Kertoja kuvaa esimerkiksi erästä lukukokemustaan näin:

Pitkiin romaaneihin minä suhtauduin muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta oikeastaan aika epäilevästi. Mutta Jean-Christophen sitkeä yksilöllisyys, jossa ei ollut mitään halpamaista, auttoi minua tervehdyttävällä tavalla tajuamaan aivan uusia asioita. Ilman häntä en olisi ikinä oppinut käsittämään, miten suurenmoista ja monipuolista yksilöllisyyskin voi olla. Ennen varkain hankinttuun Jean-Christopheen tutustumista minun koulutettuun ja uudelleenkoulutettuun päähäni ei kerta kaikkiaan mahtunut, että ihminen voi yksin taistella koko maailmaa vastaan. Vilkuiluni muuttui rakkaudeksi. Edes liiallinen mahtipontisuus, johon kirjailja oli kieltämättä sortunut, ei mielestäni pilannut teoksen kauneitta. Minä kirjaimellisesti upposin sivujen mahtavaan virtaan. Jean-Christophe oli unelmieni kirja: kun sen on lukenut, ei tylsä elämä eikä tylsä maailma ole entisellään.

Kertomukset luovat uskoa ja toivoa sekä lisäävät tietoa. Ne muuttavat ihmisiä. Esimerkiksi Luo lukee koulutamattomalle vaatturintyttärelle romaaneja, ja tämän elämä ottaa uuden suunnan. Balzac ja vaatturintytär tutkailee myös ystävyyttä ja luottamusta. Nykyihmiselle se on lisäksi mielenkiintoinen loikka historian sivuille.

Kirjasta on blogannut aiemmin ainakin Tarukirjan Margit, joka on näköjään valinnut lähes saman lainauksen.

Jouduin rajaamaan Kiinan vähän oudosti valotusongelmien vuoksi.