Runokirjajoulukalenteri: luukku 9 – Hidas tanssi: mäntyrunoja

Runokirjajoulukalenterissa keskityn yhden runoilijan runokokoelmiin, mutta tämä mäntyaiheinen valikoima vaati päästä mukaan.

Hidas tanssi: mäntyrunoja on runoilija Risto Rasan toimittama kirja, joka kokoaa yksiin kansiin kymmenien suomalaisten runoilijoiden mäntyrunoja. Osa runoista on kirjaa varten tehtyjä tilaustöitä, mutta valtaosa on aiemmin ilmestyneitä. Kirsi Kunnaksen ja Paavo Haavikon runot edustavat vanhinta kerrostumaa.

Kirjassa joka aukeamalla on yksi runo ja yksi kuva. Kuvituksesta vastaavat Ritva Kovalainen ja Sanni Seppo. Valokuvat eivät ole mitään pönöttäviä potretteja, vaan tutkivia lähikuvia mäntyjen rungoista.

Valikoiman viimeinen runo on Pentti Saarikoskelta vuodelta 1971:


Mäntyjä hiljaisessa lumisateessa,
ja saan tietää että olen vieraantunut.
Maisema ei sano minulle mitään,
lakkaan ajattelemasta eikä se ole tuskallista,
silmiin vain koskee. Maailma on aiheeton.


Onnen aika -kokoelmassa alkujaan ilmestynyt runo antaa äänen niille, joita mäntymaisema ei puhuttele. Yli puolet suomalaisista metsistä on mäntyvaltaisia, ja mänty on yleisin puulajimme, mutta eivät männyt silti herätä kaikissa tunteita ja ajatuksia. Vaikka kuinka tuijottaisi.

Ehkä tärkeämpiä ovat koivut tai kuuset, ehkä puilla ei ylipäätään ole merkitystä? Tai kenties runon puhuja on tilanteessa, jossa aiemmin kovin tärkeä maisema on hiljentynyt. Jotakin on tapahtunut, ja metsä on vaiennut. Se on vain puita.

Olen luonut suhdetta mäntyihin viime vuosina, koska mökkisaaremme on mäntyvoittoinen. Männyt ovat osa rakasta maisemaa. Kun myrsky kaataa puun, maisema muuttuu ja muutokseen ei auta kuin sopeutua.

Jokainen puunkaato on tarkkaan harkittu, varmasti hautaan asti kadun yhden tietyn puun kaatamista.

Kun rannan käkkärästä männystä murtui iso oksa, aloimme miehen kanssa seurata puun selviytymistä. Vielä taittuneeseen oksaan virtaa elämä, ja valokuvista voi havaita, miten se on hiljalleen kasvanut koettelemuksistaan huolimatta.


Hidas tanssi: mäntyrunoja. Toim. Risto Rasa. Kuvat Ritva Kovalainen ja Sanni Seppo. Maahenki 2012. 135 s. Lainasin kirjastosta.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 6 – Olli Sinivaara: Puut

Hyvää itsenäisyyspäivää täältä Runokirjajoulukalenterin syövereistä!

Juhlapäivän luukun varasin runoteokselle, joka on kulkenut mukanani pitkin kulunutta vuotta ja joka sanallistaa mielestäni hyvin suomalaisia metsiä ja puita sekä arvostavaa ja uteliasta luontosuhdetta. En ole vielä löytänyt tätä omaan hyllyyni, joten olen kirjaston kirjan kanssa uusimis-, palautus- ja lainauskierteessä. 

Olli Sinivaaran Puut on ehyt ja ohut, inspiroiva ja kaunis runokokoelma. Runoista saa helposti kiinni, niissä on paljon tunnistettavaa.

Vihreän eri sävyt ja puulajit ovat tuttuja metsässä liikuskelijalle. Kaikki vuodenajat pääsevät runoissa esiin, mutta pääasiassa runot kuvaavat puita ja luontoa syksystä kevääseen. Kahlataan vaahteranlehdissä, ensilumi yllättää vielä lehtiasuisen koivun.

Päivän runo on osiosta, jonka pääosassa on koivu:


Paksu sakea lumi
talvi-illan puiden oksilla
hetken aikaa on lehtiä.
Hetken aikaa lumi
tuo valoa valottomaan,
muistaa, muistuttaa:
on puilla muitakin värejä
kuin musta, on oltava.


Juuri nyt lähiluonnon paksu lumikerros sekä joulukuinen pimeys ja kylmyys ovat ajankohtaisia, joten vastaava kuvaus puhuttelee runossa. Tässä runokalenterissa lumelle on loihdittu jo ääni, nyt se saa myös muistin.

Runossa puu, kenties koivu, kantaa lehtien sijaan lunta. Lehtien aika on hetkellinen, ainakin luonnon mittakaavassa, mutta niin myös lumen. Lumi runossa muistuttaa vuodenkierrosta, sen sykleistä, toistuvuudesta, ikuisesta liikkeestä.

Pimeyden keskellä häivähdys valoa ja ajatus väreistä lohduttavat. Lumi on kanvaasi, johon värit muistista heijastuvat.

Luontokirjoittaja minussa inspiroituu, sujauttaa muistikirjan ja lyijykynän taskun, etsii villahousuja. Ajatuksiani luontokirjoittamisesta pääset Instagramissa seuraamaan tilillä @luontokirjoittaja.

Sinivaaran runot tuntuvat tuuppaavan lukijaansa luontoon: mene, katso, niin näet!


Olli Sinivaara: Puut. Teos 2021. 41 s. Lainasin kirjastosta. Kansi: Jussi Karjalainen.

Peter Wohlleben: Puiden salattu elämä (2015)

Alkuteos: Das Geheime Leben der Bäume. Was sie fühlen, 
wie sie kommunizieren‒ die Entdeckung einer verborgenen Welt.
Suomentaja: Pirkko Roinila (2016).
Kustantaja: Gummerus.
Sivumäärä: 257.
Oma arvioni: 3½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.


Puut aistivat kipua, niillä on muisti ja puuvanhemmat elävät yhdessä jälkikasvunsa kanssa. Näin kirjoittaa saksalainen Peter Wohlleben viime vuonna suomennetussa kirjassaan Puiden salattu elämä: Kasvimaailman kuninkaiden tunteista ja viestinnästä. Suomenkielisessä painoksessa on kirjailija Anni Kytömäen alkusanat.

Wohllebenin mukaan puilla on metsässä sosiaaliset verkostot, ne viestivät keskenään ja niillä on tunne-elämä. Heikoimmista pidetään huolta ja vaaroista tiedotetaan lajitovereille. Hän perustelee väitteensä havainnoillaan ja lähdeteoksilla. Wohlleben on tehnyt pitkän uran metsänhoitajana, ja keskittyy nykyään hoitamaan metsäaluettaan ympäristöystävällisesti, oman filosofiansa mukaisesti.

Saksassa ilmiöksi noussut kirja on menestynyt myös muualla maailmassa: kustantajan sivujen mukaan sitä on myyty jo noin 1,5 miljoonaa kappaletta maailmanlaajuisesti. Uskoisin, että kirjan suosio perustuu pitkälti sen lähestyttävyyteen. Wohlleben ei käytä tieteellisiä termejä, vaan kirjoittaa puista vahvasti inhimillistäen: esimerkiksi yksi luku on omistettu puiden rakkauselämälle, ja kaupungin puita kirjailija kutsuu kasvimaailman katulapsiksi.

Saariston metsää.

Vaikka ei kaikkia Wohllebenin juttuja kapinoivista puulapsista tai janoaan huutavista puista ihan sillään nielisi, voi kirja silti olla avartava lukukokemus. Teksti herättelee lukijaa ja pistää pohtimaan omaa luontosuhdetta sekä erityisesti suhtautumista puihin. Kirja on hyvä muistutus luonnon aikaperspektiivistä: puiden elämä on ihmisen näkökulmasta hidasta. Ikää puuvanhuksella voi olla satoja, jopa tuhansia vuosia, satavuotiaatkin ovat vielä "nuorisoa".

On kenties rohkeaa väittää, että puilla olisi tunteet, mutta ainakin on varmaa, että puut herättävät tunteita. Metsäkoneen mylläämää maisemaa saatetaan sanoa raiskatuksi, ja lähialueen avohakkuut kirvoittavat kommentteja.

Kaadettua puuta ei enää takaisin saa. Tämän faktan olen oppinut kantapään kautta, sillä olemme jo vuosia miehen kanssa surreet erästä puuta, jonka kaadoimme mökiltämme. Kaataminen tuntui sillä hetkellä järkevältä ratkaisulta, sillä puu roskasi portaita ja oli näköalan tiellä, mutta nyt tuntuu, että maisemasta puuttuu jotakin olennaista. Olemme toki kaataneet useita puita mökkitontiltamme eri perustein, ja usein nuo puut ovat unohtuneet haloiksi pilkkomisen jälkeen. Mutta tuo yksi kitukasvuinen mänty harmittaa vielä vuosien jälkeen. Olen lohduttautunut sillä, että ehkä mänty olisi kaatunut myrskyssä joka tapauksessa, koska sillä oli niin huono kasvupaikka, eikä nyt ainakaan päässyt syntymään vahinkoa, kun kaadoimme puun suunnitellusti.

Mökkirannan mänty. Tälle toivomme pitkää ikää.

Wohllebenin laajaa suosiota nauttinut kirja on saanut myös kritiikkiä osakseen. Esimerkiksi Hesarin arviossa haastateltu metsäekologi Markku Larjavaara kutsuu Wohllebenin teorioita "ufo-jutuiksi". Humanistina en osaa arvottaa Wohllebenin luontotietämystä, mutta minustakin teksti maistuu paikoitellen yleistyksille ja ylilyönneille. Jokin myös inhimillistävässä puhetavassa alkoi pidemmän päälle tökkiä, vaikka samaan aikaan olen sitä mieltä, että Wohllebenin näkökulma on kiehtova ja puille suotu huomio tärkeää.

Wohllebenin Eläinten salattu elämä ilmestyi vastikään suomeksi. 

Puiden salattu elämä muissa blogeissa: Kaisa Reetta T,  Lumiomena ja Hemulin kirjahylly.