Naistenviikon alkuun kolmesti Woolfia

Menomatka. The Voyage Out (1915). Suom. Ville-Juhani Sutinen. 

Savukeidas 2012. 413 s. Ostin uutena. 

Helmet 2022: 3. Kirja, jonka tapahtumissa haluaisit olla mukana.

Päiväkirja I. The diary of Virginia Woolf. Suom. Ville-Juhani Sutinen.

Savukeidas 2015. 432 s. Ostin uutena. 

Helmet 2022: 14. Kirja kertoo historiallisesta tapahtumasta.

Oma huone. A room of one's own (1928). Suom. Kirsti Simonsuuri. 

Tammi 2020 (1. p. 1980). 173 s. Lainasin kirjastosta.

Helmet 2022: 31. Kirjassa on jotain sinulle tärkeää.

Hyvää naistenviikkoa! Tuijan Naistenviikko-lukuhaasteen innoittamana kokosin yhteen kevään Virginia Woolf -lukupiirimme antia. 

Heti kun korona salli, käynnistimme kollegani kanssa kaksikielisen piirin, joka kokoontuu vuoden ajan noin kerran kuussa keskustelemaan Woolfin eri teoksista. Ohjelmaan mahtuu romaaneja, esseitä ja päiväkirjoja. Woolf-lukupiiri jatkaa haastavan lukemisen lukupiirien perinnettä: aiemmin olemme kokoontuneet James Joycen ja Marcel Proustin äärelle.

Luku-urakkamme alkoi Woolfin esikoisteoksella Menomatka. Se kertoo sekalaisen joukkion matkasta valtameren yli kuvitteelliseen Santa Mariaan. Keskiössä ovat Ambrosen pariskunta Rodley ja Helen ja Helenin sisarentytär Rachel. Laivaan nousee ja sieltä poistuu satamissa väkeä, myös eräs Mrs Dalloway. Matkan aikana parikymppinen Rachel aikuistuu ja rakastuu.

Menomatka ei ollut minun kirjani, ja voin yhtyä eräässä arvostelussa eteen tulleeseen neuvoon: esikoisesta ei kannata aloittaa Woolfiin tutustumista. Se on puuduttava ja ylipitkä, lisäksi jouduin takeltelemaan suomennoksen kielen kanssa. Onneksi lukupiiriimme tuli kirjavalinnasta huolimatta kivasti väkeä.

Menomatka sopii Kirjoja ulapalta -lukuhaasteeseen pitkän merimatkakuvauksensa vuoksi. Helmet-haasteessa sijoitan kirjan yllättäen kohtaan 3. Kirja, jonka tapahtumissa haluaisit olla mukana. Vaikka lukijana tympäännyin, olisin mieluusti mukana tylsistyttävällä merimatkalla. Miten ihanaa olisi, kun olisi vain aavaa ulappaa ja aikaa. Kun virikkeet olisivat minimissä, voisi vain lukea, kirjoittaa, haaveilla, jutella joutavia. 

Savukeidas on kustantanut Woolfin päiväkirjoja viiden niteen verran, ja keväällä toisessa istunnossa lukupiirimme pureutui näistä ensimmäiseen. Jos esikoisteos sai minut epäilemään koko Woolf-projektin mielekkyyttä, päiväkirjaa lukiessani epäilykseni karisivat. Nytpä avasin oven oikeaan aarreaittaan! Noin 400-sivuisessa kirjassa on tarttumapintaa, ja tuhlasin loppuun huomiotarrat, joilla merkkaan kutkuttavia kohtia.

Virginia kuvaa päiväkirjassaan, miten hän ja miehensä Leonard viettävät ajalle ja luokalleen tyypillisesti vilkasta sosiaalista elämää. On lounas- ja teekutsuja, illat kuluvat teatterinäytöksissä ja kinopalatsissa. Kun joskus harvoin koti on vain heidän kahden, eli palvelijatkin ovat viettämässä vapaata, saa pariskunta huoahtaa. Mikä ihana rauha.

Vuosista 1915-1919 kertovan päiväkirjan alussa Lontoon-eloon tuovat vaihtelua jaksot maaseudulla Ashehamin talossa, loppupuolella Virginia hankkii miehensä kanssa Monks Housen, josta sittemmin kehkeytyy Bloomsburyn ryhmän keskeinen tukikohta.

Virginia kirjoittaa ensimmäisiä teoksiaan ja kirja-arvioita lehtiin. Pariskunta käynnistelee Hogarth Press -kustantamoaan ja Virginia selostaa päiväkirjalleen painotöiden kulkua. Myös maailmansota pommeineen pääsee päiväkirjan sivuille, samoin armenialaisten kansanmurha, johon Virginia suhtautuu hämmentävän alentavasti. Yllätyin muutenkin, miten pisteliäs ja ilkeä kuva Virginiasta hahmottuu. Hän ei säästele sanojaan kohtaamistaan ihmisistä "pariskunnan aivot olivat yhteenlaskettuna vain keskikokoisen jäniksen aivojen kokoluokkaa." Suhde Leonardiin on kuitenkin lämmin.

Kevään kolmannen tapaamisen aiheena oli kahteen luentoon perustuva Oma huone, joka aikanaan nosti Woolfin feministisen liikkeen kulttihahmoksi. Kirjan lukemisen aikaan sairastelin ja jouduin jopa jättämään lukupiirin vetämisen työkaverini harteille. Monen viikon hutera ja huimaava olo vaikutti lukukokemukseeni, sain vain vaivoin pidettyä punaisesta langasta kiinni. Mieleen painuivat luentomaisen tekstin ponnekas ja ilkikurinen sävy ja kirjallisen kaanonin kyseenalaistaminen. 

Miesten ja naisten välinen epätasa-arvo kilpistyy Woolfin ajattelussa taloudellisiin kysymyksiin. Jos Shakespearella olisi ollut veljensä tavoin lahjakas sisar, tämä ei olisi voinut toteuttaa lahjojaan, koska häntä ei olisi päästetty kouluun vaan hänet olisi naitettu varhain ja niin edelleen. Woolf tekee perustellen selväksi kantansa siitä, että nainen tarvitsee rahaa ja sen oman huoneen voidakseen harjoittaa taiteellista työtä.

Lukupiiri on nyt kesätauolla, syyskuussa taas jatkamme. Silloin kirjana on Aallot, joka on ilmeisesti Woolfia haastavimmillaan.

Sadie Jones: Kutsumattomat vieraat (2012)

Alkuteos: The Uninvited Guests.
Suomentaja: Marianna Kurtto (2017)
Kustantaja: Otava.
Sivumäärä: 301.
Oma arvioni: 2/5.
Mistä minulle: arvostelukappale.


Viime vuonna Sadie Jonesin Kotiipaluu nousi yhdeksi vuoden parhaista lukemistani käännösromaaneista, joten odotukseni olivat korkealla, kun aloin lukea tätä vastikään suomennettua teosta.

Eletään 1910-lukua Englannin maaseudulla. Torringtonin perhe asuttaa mahtipontista Sternen kartanoa, johon heillä ei enää oikeasti olisi varaa. Tänään on Emerald-tyttären 20-vuotissyntymäpäivä. Veli Clovis on Emeraldia muutaman vuoden nuorempi, laiska ja itsetutkiskeluun taipuvainen nuori mies. Perheen kuopus makaa sairaana huoneessaan. Isä on kuollut joitakin vuosia sitten, ja äiti on mennyt uusiin naimisiin Edwardin kanssa. Emeraldin ja Clovisin mielestä liian pian, eivätkä he pidä blondista ja yksikätisestä isäpuolesta muutenkaan.

Mutta taloudellisesta tilanteesta viis, tänään juhlitaan! Palvelusväki auttaa pitämään kulisseja yllä ja tekee parhaansa valmistaakseen näyttävän juhlaillallisen. Illan valmistelut ovat käynnissä, kun tieto lähellä sattuneesta junaonnettomuudesta tavoittaa kartanonväen. Kartanoon alkaa virrata kolmannen luokan matkustajia onnettomuuspaikalta, sillä eihän heille ole muutakaan suojapaikkaa yötä vasten.

Näistä asetelmista alkaa illanvietto, joka saa outoja ja epämukavia sävyjä. Ulkona on synkkää ja myrskyisää, ja tunnelma myös sisällä muuttuu uhkaavaksi. Ihmiset ja eläimet liikehtivät kartanossa. On kohellusta, ihmeellisiä sattumuksia, jotakin yliluonnollistakin.

Kirjan ensimmäisen kolmanneksen aikana olin innoissani lukemastani, keskivaiheilla aloin jo hieman menettää otettani, ja viimeinen kolmannes latisti lukukokemukseni lopullisesti. Vähän kuin katsoisi komediaa, joka ei naurata tai kuulisi mauttoman vitsin, jossa ei ole mitään hauskaa. Mieleeni nousivat myös b-luokan kauhuelokuvat. Lopulta minua kiinnostivat vain kuopuksen toilailut ponin kanssa. Jollekin toiselle sama juttu voi upota kuin kuuma veitsi voihin, minulle tuli vain epämukava olo ja odotin loppua.

Jonesin esikoisteos Kotiinpaluu oli minulle vaikuttava ja koskettava lukukokemus, joten olin hämilläni tämän kirjan äärellä. Miten erilaisia kirjoja voikaan saman kirjailijan kynästä syntyä! Näiden kahden lisäksi Jonesilta on suomennettu myös Ehkä rakkaus oli totta, joka odottelee lukuvuoroaan jo omassa hyllyssäni - en aio hylätä Jonesia, vaikkei tämä uutukainen minun kirjani ollutkaan.

Kutsumattomista vieraista ovat bloganneet ainakin Leena Lumi, Kirjasähkökäyrän Mai, Kirja hyllyssä -blogin Kaisa ja Kulttuuri kukoistaa -blogin Arja.