Stephen King: Carrie (1974)

Alkuteos: Carrie.

Suomentaja: Tuula Saarikoski (1987).

Kustantaja: Tammi.

Sivumäärä: 206.

Oma arvio: 3½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Carrie White on lukiolaistyttö, joka elää kahdestaan äitinsä kanssa. Carrien elämässä ei juuri ole mukavia ihmisiä. Koulussa häntä kiusataan, ja kotona äiti nälvii ja alistaa tytärtään. Syvästi uskonnollinen äiti yrittää kurittaa pahuuden pois tyttärestään, ja usein rangaistuksena "synnillisistä" teoista on sulkeminen komeroon. Tytöstä naiseksi varttuminenkin on syntiä. Muutama koulutoveri ja liikunnanopettaja sentään kohtelevat Carrieta inhimillisesti.

Carrie ei pistä hanttiin äidilleen eikä kiusaajilleen, kunnes koulun tanssiaisiltana seinä tulee vastaan. Carriella on nimittäin huikea keino kostaa kaikki kokemansa vääryydet ja nöyryytykset: hänellä on telekineettisiä kykyjä. Carrie pystyy liikuttamaan tavaroita tahdonvoimalla ja saakin aikaan hurjaa tuhoa kotikaupungissaan.

Yli neljäkymmentä vuotta sitten kirjoitettu kirja on pelottavan ajankohtainen. Koulukiusaaminen ja syrjintä voivat johtaa ääritekoihin, kuten esimerkiksi kouluampumiset osoittavat. 

Carrie on ensikosketukseni tuotteliaan ja maailmankuulun Stephen Kingin kirjoihin. En ole aiemmin lukenut kauhukirjallisuutta muutenkaan, mutta nyt Hämärän jälkeen -haasteen myötä aloin tutustua tähän genreen. Olen vältellyt kauhukirjoja, koska epäilin olevani liian pelokas lukemaan niitä. Kauhuelokuvien ahdistava tunnelma on monesti minulle liikaa, joten elokuvien perusteella olen jättänyt kirjatkin lukematta.

Carrieta lukiessani huomasin ajattelevani: pitäisikö tämän olla pelottavaa? Kirjassa on toki monia iljettäviä ja vastenmielisiä tapahtumia ja siinä kuvataan kauheaa tuhoa, mutta mitenkään pelottavaksi en sitä kokenut. Ehkä olen yhdistänyt kauhun liian yksioikoisesti pelkoon ja pelottavuuteen. Kenties uskallan tarttua muihinkin "kauhun kuninkaan" teoksiin, jotka alkoivat tämän esikoisromaanin perusteella kiinnostaa.

Carriesta on kirjoitettu ainakin seuraavissa blogeissa: Kirjoihin kadonnut, Tarinoiden syvyydet, Kirjaneidon tornihuone, Unelmien aika ja Orfeuksen kääntöpiiri.

Edgar Allan Poe: Kauhutarinoita

Äänikirjan suomennokset ovat poimintoja teoksesta: 

Korppi ja Kultakuoriainen sekä muita kertomuksia (1954).

Alkuteos: The Raven & The Goldbug & other stories.

Suomentaja: Niilo Idman, Yrjö Kivimies, Eero Ahmavaara.

Lukija: Lars Svedberg.

Kustantaja: WSOY.

Kesto: 4 t 3 min.

Oma arvio: 3/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Äänikirjan pakkauksen suunnittelu: Kai Toivonen.

Tässä vielä tarkemmin Goodreadsista löytynyt listaus äänikirjan tarinosta:

Korppi (The Raven, 1845)

William Wilson (William Wilson, 1839)

Amontillado-tynnyri (The Cask of Amontillado, 1846)

Kuilu ja heiluri (The Pit and the Pendulum, 1842)

Ligeia (Ligeia, 1838) 

Punaisen kuoleman naamio (The Masque of the Red Death, 1842)

Usherin talon häviö (The Fall of the House of Usher, 1839).

Äänikirjaan on siis poimittu tarinoita Korppi ja kultakuoriainen sekä muita kertomuksia -kokoelmasta. 1800-luvulla kirjoitetuissa kauhukertomuksissa liikutaan vankityrmissä, kellareissa ja aavemaisissa ränsistyvissä kartanoissa. Monissa tarinoissa kauhu perustuu kuoleman uhkaan. Milloin novellien henkilöitä uhkaa rutto, milloin teloituskuolema. Myös kaksoisolennot ja eläimet tuottavat jännitystä.

Luin Korpin ja kuoltakuoriaisen yläasteikäisenä, mutta muistikuvani olivat viidessätoista vuodessa aika lailla haalistuneet. Äänikirjaa kuunnellessani tutuilta vaikuttivat "Kuilu ja heiluri" -novellin piinaava tunnelma ja "Punaisen kuoleman naamio" -novellin eriväriset huoneet.

Kaikkia kertomuksia kuunnellessani mielenkiintoni ei ihan pysynyt yllä. Kuvaileva ja hidastempoinen kerronta saivat ajatukset harhailemaan. Välillä Lars Svedbergin rauhoittava ääni tuuditti minut lähes meditatiiviseen tilaan, josta sain sitten ravistella itseni takaisin tarinan pariin. Poe onkin vahvimmillaan kuvaillessaan henkilöitä ja tapahtumapaikkoja; vauhdikkaita tai erityisen mukaansatempaavia tarinat eivät ole.

Kimmoke palata Poen tarinoiden pariin oli Sarah Waters, jolta olen lukenut tänä vuonna kaksi kirjaa. Waters mainitsee Poen ja erityisesti "Usherin talon häviö" -novellin yhdeksi Vieras kartanossa -romaaniinsa vaikuttaneista teoksista. Nyt novellin juuri kuunneltuani sanoisin, että Watersin Vieras kartanossa -romaani on esikuvalleen uskollinen: rapistuvan kartanon kuvailu on yksityiskohtaista ja paikan rappion syytkin ovat samansuuntaiset.

Watersin romaani sysäsi minua kohti kauhukirjallisuuden genreä muutenkin. Päätin osallistua Hämärän jälkeen -lukuhaasteeseen, jossa luetaan seuraavan vuoden ajan kauhukirjoja. Poe saa genren klassikkona kunnian aloittaa haasteen. 

Sarah Waters: Vieras kartanossa (2009)

Alkuteos: The Little Stranger.

Suomentaja: Helene Bützow (2011).

Kustantaja: Tammi.

Sivumäärä: 594.

Oma arvio: 3½/5.

Mistä minulle: ostin käytettynä.

Kansi: Tuija Kuusela

Englannin maaseutu 1940-luvulla. Ayresin perhe elää vanhassa Hundreds Hallin kartanossa, joka tuntuu rapistuvan käsiin. Loistokkaat vuodet, jolloin kartano oli täynnä elämää ja palvelijoita, ovat enää pelkkä muisto. Jäljellä ovat äiti eli rouva Ayres ja aikuiset lapset Caroline ja Roderick sekä kaksi palvelijaa. Roderick yrittää pitää tilasta huolta parhaansa mukaan, mutta sodassa saadut vammat vaivaavat.

Tarinan kertojana toimii lääkäri Faraday, joka saapuu kotikonnuilleen vuosien poissaolon jälkeen. Hän on ollut lapsesta saakka pohjattoman ihastunut Hundreds Halliin ja alkaa käydä siellä nyt tiuhaan hoitamassa Roderickin jalkaa, ja muutenkin. Tarina saa synkkiä sävyjä, kun kartanossa alkaa tapahtua outoja.

Vieras kartanossa valottaa luokkayhteiskunnan muutoksia sota-ajan jälkeen. Aateliset eivät enää pysty viettämään entiseen tapaan etuoikeutettua elämäänsä, ja palvelijankin pojasta voi tulla lääkäri. Waters rinnastaa mielenkiintoisesti yliluonnolliset ja selittämättömät tapahtumat lääketieteelliseen faktatietoon ja maailmankatsomukseen. Kertojan epäluotettavuus ja avoimeksi jäävä loppu olivat kiehtovia. Hundreds Hallia kuvaillaan tarkasti, joten liikuin lukiessani kartanon käytävillä ja huoneissa.

Luin kesällä Watersin tuoreemman suomennoksen Parempaa väkeä, joka teki vaikutuksen ajankuvallaan ja tunnelmallaan. Vieras kartanossa -romaanissa ajankuva ei mielestäni ole yhtä vahva, mutta tunnelma sitäkin väkevämpi. Molemmat Watersit ovat tulleet uniini — tarkemmin sanottuna Vieras kartanossa vei yöuneni viime viikolla. Luin kirjaa intensiivisesti illalla ja lopulta minun oli pakko laskea kirja käsistäni, kun pelko alkoi kuristaa kurkkua. Tiivis tunnelma imaisi minut tarinan maailmaan, ja varjot alkoivat saada epäilyttäviä muotoja. En muista, milloin olisin pelännyt näin kirjaa lukiessani, en oikeastaan edes uskonut sen olevan mahdollista!

Toinen vetämistäni lukupiireistä keskittyi kuluneena syksynä brittikirjallisuuteen, ja Vieras kartanossa oli kirjamme joulukuun tapaamisessa. Kirja oli oiva valinta lukupiirikirjaksi, sillä sen hyvät ja huonot puolet sekä tulkintamahdollisuudet herättivät innokasta keskustelua. Lukupiiriläiset eivät olleet kokeneet kirjan kauhua kuten minä. Kirjaa luonnehdittiin muun muassa lapselliseksi ja ennalta-arvattavaksi. Watersin runsas adjektiivien käyttö sai nuhteita, eikä romanssikuvausta pidetty onnistuneena. Kirjan tulkinnastakin löytyi lähes yhtä monta versiota kuin lukupiirissä oli osallistujia.

Glögin äärellä käyty lukupiirikeskustelu osoitti, miten eri tavoin kirjan voi kokea ja vastaanottaa! Olin etukäteen lueskellut kirjasta lähinnä kehuvia arvioita ja oma kokemukseni kallistui ehdottomasti positiivisen puolelle. Toisaalta ymmärsin vähemmän mairittelevia mielipiteitä, koska lukupiiriläiset perustelivat ne hyvin.

Vieras kartanossa -kirjan tunnelman tiiviys ja kartanon kuvaus muodostivat vahvoja mielikuvia, joiden uskoisin säilyvän mielessäni pitkään. Vieras kartanossa voitti Blogistanian Globalian 2011, joten siitä löytyy lukuisia blogiarvioita ja mielenkiintoisia keskusteluja googlaamalla.