Monien ainesten vyyhti – Satu Rämö: Jakob

Kansi: Ville Laihonen.

Satu Rämön Hildur-sarjan kolmososa kiilasi lukulistani kärkeen, koska uteliaana lukijana halusin saada tietää, miten trilogia päättyy. Ykkösosa Hildur lumosi minut viime vuoden kesällä, ja kakkososa Rósa & Björk niin ikään sai minut pauloihinsa. Ja onhan se kiva välillä elää mukana kirjahypessä – Jakobia tuntuvat lukevan kaikki.

Olin myös fanityttönä paikalla, kun Rämö kertoi Hildureista Kirkkonummen pääkirjastossa muutama viikko sitten. Reilun tunnin kuuntelin haltioituneena sujuvasanaista kirjailijaa omassa lähikirjastossani. (Ja entisellä työpaikallani. Viime vuonna elin marraskuisia Kirjanummi-viikkoja vähän eri perspektiivistä.)

Odotukseni eivät siis olisi voineet olla korkeammalla, kun lopulta tartuin kirjaan.

Hildurin suomalaisen kollegan Jakobin taustaa ja huoltajuuskriisiä valottava kirja oli tavallaan sujuvaa luettavaa, mutta jokin hiersi pitkin matkaa. Sekä Hildur että tämän osan nimihenkilö Jakob jäivät minulle etäisiksi.

Ehkä suurin ongelmani oli, että en ostanut Jakobin ”pimeää puolta”, se ei tuntunut uskottavalta. Enempää spoilaamatta tuhahdan sillekin, että poliisin perheen sotkeutuminen juonikuvioon on niin nähty.

Sen sijaan Hildurin Suomen-visiitti ja luonnonsuojelujuonne kiinnostivat kovin. Ehkä tässä kaikessa oli vain jotakin liikaa?

No, eipä Hildur tullutkaan päätökseen, vaan loppu lupailee lisäosaa tai useampaa. Nekin luen varmasti, vaikka nyt vähän tuhahtelenkin.

Satu Rämö: Jakob. WSOY 2023. 400 s. Lainasin kirjastosta.

Helmet 2023: 47.-48. Kaksi kirjaa, joiden tarinat sijoittuvat samaan kaupunkiin tai ympäristöön.

Dekkariviikon vinkki – Patricia Cornwell: Post mortem

Kansi: Marjatta Saastamoinen.

Koskaan ei pidä sanoa ei koskaan. Niin vain minäkin tartuin Patricia Cornwellin dekkariin – ja viihdyin sen parissa.

Post mortem aloittaa Kay Scarpettan tutkimuksia -sarjan. Se ilmestyi alkujaan vuonna 1990, ja suomennos saatiin 1994 Erkki Jukaraisen työnä. Tänä vuonna ilmestyi jo sarjan 27. kirja.

Post mortem esittelee poliisiylilääkäri Kay Scarpettan, joka asuu Richmondin kaupungissa ja toimii siellä johtavana oikeuspatologina. Hän on opiskellut sekä lääketieteellisessä että oikeustieteellisessä, mutta joutuu silti jatkuvasti todistelemaan pätevyyttään miehisessä maailmassa.

Minäkertoja Scarpetalla ei ole omia lapsia, mutta hänellä on läheiset välit sisarentyttäreensä Lucyyn. Lucy on noheva kymmenvuotias, joka tuntee tietokoneet paljon tätiään paremmin. Sarjaa pidemmälle lukenut mieheni kertoi, että Lucy pysyy mukana tulevissa osissa ja saa aina vain suuremman roolin. 

Tässä avausosassa Scarpetta hälytetään rikospaikalle yöaikaan, kun kaupunkia piinaava julkea murhaaja on taas iskenyt. Uhreikseen tämä valitsee naisia, jotka löytyvät kuolleina omista sängyistään, sidottuina ja raiskattuina.

Cornwell kuvaa patologien ja poliisien yhteistyötä, ja tapauksen selvittämisessä ruumiinavaukset ja rikospaikalta löytyneet todisteet ovat avainasemassa. Jotta mukaan saataisiin jännitystä ja jännitettä, päähenkilö tietenkin sekaantuu tapauksiin vähän liikaan ja joutuu henkilökohtaisesti vaaraan. Se on lajityypille ominaista, ja niin käy myös Scarpetalle.

Rikosetsivä Pete Marino on Scarpetan vastinpari: öykkäri, joka käyttäytyy sovinistisesti ja ennakkoluuloisesti. Marino on viskisieppo, jonka kasvoja ”eletty elämä oli järsinyt”. Scarpetalla ja Marinolla on kuitenkin yhteinen vihollinen, murhaaja, ja Marino pääsee todistamaan luotettavuutensa täpärässä paikassa.

Kirjat ovat aina aikansa tuotteita, ja se näkyy Post mortemissa. Tietokoneet, tietoliikenneyhteydet ja dna-tutkimukset näyttivät kolmekymmentä vuotta sitten aivan erilaisilta. Mietin, kuvailisiko kirjailija nykyään niin antaumuksella Scarpetan tupakointia tai sitä, miten 10-vuotiaalle Lucylle tarjotaan viiniä, eikä vain yhden kerran.

Post mortem on vetävä sarjan avaus, jonka jälkeen käsi hakeutuu kirjahyllyssä odottelevaa kakkososaa kohti. Jos maistuu, niin luettavaa tässä sarjassa tosiaan riittää. Meilläkin on mökin kirjahyllyssä parikymmentä osaa – siinäpä lukuprojektia tälle ja tuleville kesille!

Tällä postauksella osallistun kirjabloggaajien Dekkariviikoille. Bloggaajien juttuja voi seurata somessa tunnisteella #dekkariviikko. Kaikkien osallistuneiden juttuihin löydät linkit Tuulevin lukublogista 19.6.

Logo: Niina Tolonen.

Patricia Cornwell: Post mortem. Otava 1997 (1. painos 1994). 352 s. Suom. Erkki Jukarainen. Lainasin mieheltäni. Alkuteos Post mortem (1990). 

Helmet 2023: 36. Olet ennakkoluuloinen kirjan kirjoittajaa kohtaan.

Hildurin sulava jatko-osa – Satu Rämö: Rósa & Björk

Kansi: Ville Laihonen.

Satu Rämön viimekeväisen dekkaridebyytin Hildurin jatko-osa kiinnosti heti tuoreeltaan niin paljon, että latasin e-kirjan lukupalvelusta pian ilmestymisen jälkeen.

Tässä kakkososassa Hildur ja suomalainen poliisiharjoittelija Jakob ratkovat Islannin Länsivuonoilla Ísafjörđurin pikkukaupungissa paikallispoliitikon murhaa. Samalla alkavat hahmottua Hildurin äidin ja kadonneiden siskojen kohtalot.

Juoni tarjoilee vihjeitä, harhautuksia, yllätyksiä ja vastuksia. Jakob neuloo, kuten ensimmäisessäkin osassa, mutta nyt neuleet pääsevät osaksi rikosjuontakin. Talvisurffausta harrastava Hildur saa tuta meren mahdin, Jakobille taas aiheuttaa hankaluuksia huoltajuuskuvio. Mies näkee lastaan harvoin, koska norjalainen ex-vaimo keksii tapaamisille esteitä. Sarjan kolmas osa ilmestyy syksyllä ja on nimeltään Jakob, joten oletettavasti tämä sivujuonne aukeaa paremmin silloin.

Rósa & Björk on edeltäjänsä tavoin kelpo dekkari, jonka rikosjuonta maustavat faktat Islannista ja päähenkilön henkilökohtainen trauma. Kerrontalinjoja on useita, mutta ainakin näin tiiviisti luettuna ne hahmottuvat lukijan mielessä hyvin toimivaksi kokonaisuudeksi.

Hildur-sarja on kasvanut ilmiöksi. Avausosa rikkoi myyntiennätyksiä, kakkososakin on jo kerännyt huimat jonot kirjastoissa.

Kirjastonhoitajana iloitsen siitä, että Hildur on elvyttänyt monen lukuharrastuksen ja houkutellut kirjastoon uusia käyttäjiä. Toki pettymys voi olla suuri, kun asiakas tulee ”lainaamaan sen Hildurin” ja päätyy varausjonon hännille – ellei sitten löydä pikalainahyllystä aarretta. Onneksi kirjastosta ei tarvitse tyhjin käsin lähteä odottelemaan varausjonon purkautumista, sillä valinnanvaraa on hyllykaupalla. Eivätkä kirjavinkit lopu kesken!

Satu Rämö: Rósa & Björk. WSOY 2023. 361 s. Luin e-kirjana BookBeatista.

Helmet-lukuhaaste 2023: 8. Kirja kertoo pienestä kaupungista.

Naistenviikon etsivätuttavuus – Satu Rämö: Hildur

Kansi: Ville Laihonen.

WSOY 2022. 363 s.
Oma arvioni: 4½/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Naistenviikon lukuhaasteen päättää osaltani Satu Rämön ensimmäinen fiktiivinen teos, joka esittelee kiinnostavan ja moniulotteisen naisetsivän, Hildurin.

Islantilainen Ísafjörđurin pikkukaupunki sijaitsee Länsivuonoilla hankalien kulkuyhteyksien päässä ja kaukana pääkaupunki Reykjavikin hektisestä elämästä. Ísafjörđur on kirjan päänäyttämö, ja sen tähtenä häärii rikosetsivä Hildur Rúnars­dóttir. Hildur on Reykjakin-vuosiensa jälkeen saanut paikan kotiseutunsa poliisista, missä hänen toimenkuvaansa kuuluvat rikospoliisin tehtävien rinnalla kadonneiden lasten tapaukset.

Tulivuorenpurkausten muokkaamalla saarella kaikki tuntuvat tietävän toisensa eikä menneisyyttään pääse pakoon. Hilduria painaa lapsuuden perhetragedia, johon liittyvät hänen 25 vuotta sitten kadonneet sisaruksensa. Hildur saa työparikseen suomalaisen poliisiharjoittelija Jakobin, jolla niin ikään on omat taakkansa. Kirjan nykyaika ajoittuu vuoteen 2019, joten Rämön ei vielä tarvitse ottaa kantaa pandemiaan, vaan maasta toiseen voidaan liikkua ongelmitta.

Pikkukaupungissa eletään talvisin lumivyöryjen pelossa, ja tapahtumat käynnistyvät, kun lumivyöryn alta löytyy ensimmäinen väkivaltaisesti kuollut paikallinen. Uhri on kaikkien vieroksuma, nuoria poikia vikitellyt Jón. Kun muitakin epäilyttäviä kuolemia tapahtuu, nousee ilmoille joukko kysymyksiä:  Liittyvätkö kuolemat toisiinsa? Eihän tällaista tapahdu Islannissa? Kytkeytyykö Hildurin menneisyys kuolemiin?

Rikosjuonen lisäksi kirja pohtii, mitä on olla erilainen, poiketa normeista, salata sisintään muilta. Jakobin hahmon kautta on luonteva pohtia ja kuvata islantilaisia tapoja ja erikoisuuksia. Esimerkiksi Jakobin neulomisharrastus tuo islantilaiset villapaidat kirjan sivuille, mikä ilahduttaa neulovaa lukijaa. 

Hildur irtautuu työstään ja muista elämän paineista surffaamalla, joten kirjalla saan osuman myös Kirjoja ulapalta -lukuhaasteeseen. Hilduria kiehtoo talvisurffauksessa vaaran tunne. Jos jotakin tapahtuisi, kukaan ei olisi auttamassa. Hänen täytyy hallita kehonsa ja lautansa täydellisesti, yrittää tulkita aaltoja oikein. Merta ei voi kontrolloida, mutta riskejä voi yrittää minimoida: Kun hän pystyi hallitsemaan vaaran, hän pystyi hallitsemaan itsensäkin. Kaiken voittava meri opettaa nöyryyttä.

Jos meren kanssa joutuisi riitaan, meri voittaisi aina. Jos suuri aalto yllättäisi hänet ja hän joutuisi sen nielemäksi, ei voisi tehdä mitään muuta kuin rauhoittua. Hiljaa oleminen oli usein suurinta voimaa. 

Genren kliseisiin peilaten Hildur on mielestäni virkistävä ja raikas dekkari, vaikka ilman poliisin henkilökohtaisia kriisejä ja oman elämän sotkeutumista tutkintaan ei tässäkään selvitä. Kun rikosvyyhti selviää, monia langanpäitä jää solmimatta. Tämä enteilee sitä, että Islannin hyisiin vesiin pääsee sukeltamaan jatkossakin, sillä Hildur aloittaa päähenkilönsä nimeä kantavan sarjan.

Luen melko harvoin dekkareita, koska en jaksa lukea väkivaltakuvauksia, mutta ristiriitaista kyllä katson dekkarisarjoja paljon tv:stä. Kaltaiselleni lukijalle Hildur on täsmäosuma: väkivallalla ei mässäillä, vaikka ruumiita tulee. Saan siis lisättyä uuden tärpin suosittelulistalleni, kirjastossa kun asiakkaat säännöllisesti kysyvät vähemmän väkivaltaista jännäriä. Näille on tilausta!

Aiemmin olen lukenut Rämöltä hänen ja Hanne Valtarin työelämäkirjan Unelmahommissa, jonka keskeinen teesi on, että töissä pitää olla kivaa. Kirjoittamisen ilo välittyy Hildurin sivuilta, joten kaunokirjallisuuden puolelle loikannut Rämö todella elää kuten opettaa. 

Kirjan käännösoikeuksia on myyty useaan maahan ja kirjastolaiselle kertoo suosiosta myös se, että Hildurin varausjono on yksi tämän hetken pisimmistä. Rämön dekkaridebyytti siis jo ratsastaa genrensä aallonharjalla  –  toivotan Hildurille paljon nostetta jatkossakin!

Helmet 2022: 30. Kirjassa muutetaan uuteen maahan.

Kaunoja pohjolan suvessa – Sara Osman: Kaikki mikä jäi sanomatta

Kansi: Nina Leino/PdeR.

Like 2022. 326 s.
Alkuteos: Allt vi inte sa (2021).
Suom. Sirje Niitepõld.
Oma arvioni: 3/5.
Mistä minulle: arvostelukappale.

Sara Osman tutustuttaa lukijan kolmikymppiseen Tukholmassa asuvaan ystäväkolmikkoon, jonka keskinäiset suhteet saavat miettimään ystävyyden merkitystä. Voiko oikeastaan edes olla kyse ystävyydestä, jos asioista ei voi puhua suoraan, jos kaunat värittävät jokaista kohtaamista?

Amanda kipuilee pikkuveljensä itsemurhan muiston kanssa ja hukuttaa murheitaan pulloon. Amandan lapsuudenystävä Sofia on uransa alkutaipaleella oleva asianajaja, jonka perhe on muuttanut Ruotsiin Somaliasta. Sofian kurssikaverina oikiksessa oli Caroline, joka jätti opiskelut kesken omistautuakseen uralleen someajan vaikuttajana eli influensserina. 

Kirjan prologissa äänessä on Amanda, jonka puheenvuoro virittää kirjan jännitteen. Jotakin kauheaa on tapahtunut, mutta auki jää, missä, mitä ja kenelle. Ajassa palataan taaksepäin, ja kaikki kolme ystävystä pääsevät vuoroin ääneen minäkertojina. Lukijalle avautuvat naisten todelliset tunnot ja luonteet, mutta toisiltaan he piilottavat ikäviä ajatuksiaan. Mitä sanotaan ja mitä näytetään ulospäin, on vain osatotuus. Pinnan alla kuplii. 

Sofian kautta aukeaa näkökulmia siihen, mitä on olla maahanmuuttajataustainen nainen nyky-Ruotsissa. Kasvissyönnin yleistyttyä sianlihasta kieltäytymiseen ei niin kiinnitetä huomiota, ja ruotsalaiselta kuulostava nimi auttaa usein kanssakäymisessä. 

Hahmojensa ajatusten kautta Osmani kommentoi nykyistä työelämää satiirisella otteella. Sofia painaa pitkiä päiviä asianajotoimistossa, kun taas Caroline suunnittelee postauksiaan huolella ja yrittää kalastella trendikkäitä sponsoreita. Mikä arvon alennus saada yhteistyötarjous vain KappAhlilta!

Loppukevään ja alkukesän tapahtumat kulminoituvat juhannukseen. Ruotsalainen juhannuskuvaus ei paljoa poikkea esimerkiksi tv:sta tutusta kuvastosta: idyllisessä Tukholmalaissaaristossa lauletaan juomalauluja eikä akvaviitissa säästellä. Juhlia on tuunattu nykypäivään dj:llä, someen saadaan sisältöä. Kun promillet nousevat, kieppuu tarina kohti loppuhuipennusta. 

Osman tarttuu tarinassaan ikäviin aiheisiin, kateuteen ja valehteluun. Kun asioita jätetään sanomatta, syntyy oletuksia ja väärinymmärryksiä, jotka toisinaan kasvavat liian suuriksi avata. Osman kirjoittaa omintakeisesti, tosin välillä minun makuuni turhan kiemuraisesti. Kirjailija on minua vain seitsemän vuotta nuorempi, mutta välillä tunsin itseni lukiessani tädiksi. Viittaukset ja heitot liihottelivat ymmärryksen yli. 

Tätifiiliksistä huolimatta vetävä tarina sai minut lukemaan kirjaa kiinnostuneena loppuun asti. Osman kasvattaa henkilöiden välisiä jännitteitä heti alusta lähtien niin, että loppuratkaisuun asti on luettava. 

Loppuratkaisusta annetaan vihjeitä pitkin kirjaa, mutta ainakin minut se onnistui yllättämään raakuudellaan. Aivan pikkukahnauksella ilmaa ei puhdisteta, elämät menevät uusiksi.

Ruotsalainen Sara Osman oli yksi viime viikonlopun Helsinki Lit -kirjallisuusfestarin vieraista. Bio Rexin lavalla hän kertoi, ettei kirjalle ole luvassa jatko-osaa, vaan hän haluaa eroon näistä ikävistä ihmisistä. En yhtään ihmettele!

Helmet 2022: 22. Kirja sisältää tekstiviestejä, sähköposteja tai some-päivityksiä.

Dekkariviikon vinkki – Eva Frantz: Suvisaari

Kansi: Emma Strömberg

S&S 2021. 324 s.
Alkuteos: Sommarö (2016).
Suom. Ulla Lempinen. 
Oma arvio: 4/5.
Mistä minulle: BookBeat.

Tällä viikolla vietetään perinteistä dekkariviikkoa, johon kirjabloggaajat osallistuvat lukemalla ja bloggaamalla jännityskirjoista. Viikon dekkarivinkit kerää tänä vuonna yhteen Yöpöydän kirjat -blogi, jossa ilmestyy 14.6. koontipostaus kaikista bloggaajien jutuista.

Osallistun teemaviikkoon Eva Frantzin vastikään suomeksi ilmestyneellä esikoisteoksella Suvisaari (Sommarö). Esikoisen jälkeen Frantz on kirjoittanut Anna Glad -dekkarisarjaa, jonka kaikki kolme tähänastista osaa ovat osuneet minun dekkarimakuuni: ei verta ja suolenpätkiä, vaan sopivasti jännitystä ja mystistä tunnelmaa. Myös Suvisaari solahtaa tähän cozy crime -genreen.

Suvisaari on saari Porkkalan edustalla, ja siellä sijaitsee vakuutusyhtiö Axelssonin kesämökkikylä. Yhtiön työntekijät saavat varata itselleen mökin viikoksi kesälomakaudella, tosin nykyään suosio on niin suurta, että mökit joudutaan arpomaan.

Kesäparatiisiin saapuu jälleen kuusi seuruetta, niin lapsettomia pariskuntia kuin perheellisiäkin. Monille Suvisaari on tuttu aiemmilta kesiltä, kuten vaikkapa myyntipäällikkö Patrickin perheelle, joka majoittuu perinteisesti mökkiin numero 4. Vastikään yhtiössä aloittaneen it-päällikkö Magnuksen perhe taas on saarella ensi kertaa. Sattumoisin tällä viikolla lomaa ovat saapuneet viettämään useat johtajat. 

Uuden viikon lomalaisia saarella ovat vastassa Miranda, joka hoitaa keittiötä ja vastaanottoa, ja hänen veljensä Kurre, jonka vastuulla ovat venekyydit ja talonmiehen hommat. Henkilökaartiin mahtuu lisäksi jo eläköitynyt vakuutusyhtiön entinen sihteeri, joka edelleen viettää kesiään Suvisaaressa. Ja aivan kuin joku olisi nähnyt myös yhtiön perustajan saarella. 

Mökit ovat jo vähän elähtäneitä eikä nettikään oikein toimi. Tämä harmittaa erityisesti mukaan raahattuja teinejä ja verkkokauppaa pyörittävää Patrickin vaimoa Annia. Kesäiltoina viini virtaa ja perheet tutustuvat toisiinsa pikkuhiljaa. 

Leppoisa lomatunnelma katkeaa kuin seinään, kun yhteissaunasta löytyy yksi lomailijoista menehtyneenä. Yhteydet eivät toimi ja venekuski Kurrekin on mantereella käymässä. Uhkaavaa tunnelmaa lisää saarta ympäröivä sankka sumu. Lisäksi sattuu pieniä haavereita. Oliko kyseessä onnettomuus, vai haluaako joku pahaa juuri tälle lomanviettäjälle? Ovatko muut vaarassa? Miten saarelta pääsee pois?

Kaikki reagoivat tapahtuneeseen eri tavoin. Asiakaspalvelija-Patrician kirjailijamies saa vimmaisen kirjoitusinspiraation, muutama ryhtyy sankaritekoihin, teinit pakenevat omiin ongelmiinsa ja seikkailuihinsa.

Frantzin kesädekkarissa tunnelma tiivistyy uhkaavaksi ja henkilöhahmot ovat herkullisia. Saaren salaisuudet kytkeytyvät lomalaisiin ja vakuutusyhtiön historiaan. Pieniä vihjeitä on tarjolla pitkin matkaa, mutta ainakaan minä en keksinyt ratkaisua etukäteen. 

Nopealukuinen Suvisaari on mainiota kesälukemista. Tosin aivan varauksetta en voi sitä suositella, jos lukija sattuu olemaan yksin saaressa, sillä silloin öisellä huussireissulla varjot heräävät eloon. Vielä kun on ollut sumuisia öitä, niin mielikuvitus voi tehdä tepposet...

Miljöönsä vuoksi saan kirjalla osuman Kirjoja ulapalta -haasteeseen. 

Helmet 2021: 34. Kirjassa tarkkaillaan luontoa. 

Retki kirjalliseen seikkailupuistoon – Antti Tuomainen: Jäniskerroin

Kansi: Elina Warsta.

Otava 2020. 343 s.
Oma arvioni: 4/5.

Mistä minulle: arvostelukappale.

Vakuutusmatemaatikko Henri on koko tähänastisen elämänsä luottanut matematiikan tuomaan turvaan. Vakaan elämän perustat alkavat heilua, kun työt vakuutusyhtiössä päättyvät ja Henrin veli kuolee. Yllättäen Henri perii veljeltään SunMunFun-nimisen seikkailupuiston. Se ei siis ole huvipuisto, vaan nimenomaan seikkailupuisto: paikka, jossa kävijät itse tuottavat elämykset itselleen eri vempaimissa.

Pian Henri huomaa perineensä veljeltään paljon muutakin kuin vain seikkailupuiston. Puisto kärsii taloudellisista vaikeuksista, ja niskaan hönkivät alamaailman gangsterit, jotka perivät veljen vanhoja velkoja. Henkilökunnan kanssa on epäselvyyksiä, on toiveita ylenemisestä ja toistuvia sairauslomia.

Totinen ja todennäköisyyslaskentaan turvaava mies on uuden edessä. Yhtäkkiä hän on usean ihmisen pomo, jonka pitäisi osata johtaa alaisiaan ja seikkailupuistoa. Enää ei auta uskoa pelkkään matematiikkaan, sillä ihmissuhteiden yhtälöihin ei miehellä ole ratkaisua.

Asperger-piirteinen Henri tokaisee usein asiat sen kummemmin kaunistelematta, koska niinhän ne ovat. Toden puhuminen on hänen käsityksensä mukaan 90-prosenttisesti kannattavaa. Ihmissuhteissa tämä aiheuttaa luonnollisesti ongelmia, joskin useat vain hymyilevät vienosti Henrin möläytyksille. 

Henri on tavallaan surullinen hahmo, joka tarinan edetessä uskaltaa jo heittäytyä. Hän ei enää antaudu toisten pompoteltavaksi, vaan ottaa kohtalon omiin käsiinsä. Paljon hurjista tilanteista selviämisessä auttaa toki sattuma – mutta hei, tarvitaanhan sitäkin, Henri tuumaa.

Tuomaisen Jäniskerroin on kutkuttava yhdistelmä jännitystä, farssia ja mustaa huumoria. Tuomainen yhdistelee hupia ja vakavuutta yllättävästi ja omalaatuisesti.

Tuomaisen kirja oli minulle kirjallinen seikkailupuisto, johon sain pääsylipun pyytämättä (kustantajalle kiitos kirjasta!). Heittäydyin varaanijunan kyytiin ja annoin liukumäen vauhdin tuntua vatsanpohjassa. Mielikuvitusta ruokkiva tarina tuli luettavakseni juuri oikeaan aikaan, kun arki on ollut hieman raskasta.

Helmet 2020: 8. Kirja, jonka joku toinen valitsee puolestasi.

Dekkariviikon vinkki – Elizabeth Kay: Seitsemän valhetta

Otava 2020. 367 s.
Alkuteos: Seven Lies (2020).
Suom. Pirkko Biström.
Oma arvioni: 3/5.
Mistä minulle: arvostelukappale.


Paraikaa vietetään vuotuista dekkariviikkoa. Osallistun teemaviikkoon bloggaamalla englantilaisen Elizabeth Kayn vastikään ilmestyneestä esikoisdekkarista Seitsemän valhetta. Laajemmin kirjabloggaajien jännärivinkkejä voi käydä poimimassa Luetut.net -kirjablogista.

Kertojana toimii Jane, jolle paras ystävä Marnie on kaikki kaikessa. Nyt kolmikymppiset naiset tutustuivat 11-vuotiaina koululaisina, eikä heidän väliinsä ole tullut kukaan. Paitsi nyt. Marnie alkaa seurustella Charlesin kanssa, eikä Jane voi sietää miestä.

Janella ei kuitenkaan ole pokkaa sanoa mielipidettään ystävälleen, vaan hän tulee kuin varkain kertoneeksi ensimmäisen valheen: mies tuntuu sopivan Marnielle. Ensimmäinen vale on viaton, valkoinen valhe, jonka kuka vain voisi sanoa, koska ei halua pahoittaa toisen mieltä. Janen valheet käyvät tarinan edetessä aina vain vakavammiksi, ja lopulta Janen ja Marnien väliin niitä tulee seitsemän.

Alusta asti on selvää, että jotakin pahaa on tapahtunut, ja valhepaljastusten myötä lukijalle alkaa hahmottua tapahtumien kulku: kuka on tehnyt ja mitä ja kenelle. Pikkuhiljaa lukijalle piirtyy pakkomielteisen, jopa sairaan naisen mielenmaisema. Jane vannoo lukijalle kertovansa koko totuuden, mutta kannattaako häneen luottaa?

Tämä siis on minun totuuteni. Ehkä turhan dramaattisesti sanottu, mutta minusta ansaitset kuulla tämän tarinan. Taidan ajatella, että sinun pitää kuulla tämä tarina. Se on yhtä paljon sinun kuin minunkin.

Epäluotettavan kertojan matkassa on pitkään epäselvää myös, kenelle hän tarinan osoittaa. Aikanaan kaikki kyllä ratkeaa.

Janen ystävänrakkaus Marnieta kohtaan kääntyy pakkomielteeksi. Taustalla hänellä on oman miehen menetys ja haasteita niin äidin kuin siskonkin kanssa. Jane jaksaa toistella, että hän tekee kaiken rakkauden vuoksi, mutta hänellä on ilmeisen vääristynyt mielikuva siitä, mitä kaikkea ystävyyden nimissä voi ja saa tehdä.

Kunhan olin päässyt tarinaan sisään, halusin selvittää kaikki valheet ja nähdä, mihin pakkomielteinen mieli pystyy. Ajoittain kieltämättä väsyin Kayn runsassanaisuuteen – tarinassa olisi ollut varaa karsia rönsyjä. Ja ehkä päähenkilöllä olisi voinut olla vivahteikkaampi nimi kuin Jane Black? Kaiken kaikkiaan Seitsemän valhetta on mainio kesädekkari psykologisen jännityksen ystäville.

Helmet 2020 -lukuhaasteessa ruksaan kirjalla kohdan 3. Kirja, johon suhtaudut ennakkoluuloisesti. Kun sain kirjan kustantajalta ja luin sen kuvauksen, oli ensimmäinen ajatukseni, ettei tämä mitenkään voisi olla minun kirjani. Sitten eräänä sateisena päivänä annoin kirjalle mahdollisuuden – ja päädyin ahmimaan piinaavaa tarinaa pikkutunneille. Näin saivat ennakkoluulot taas kyytiä.

Kayn esikoisesta on blogannut myös Tuija.

Lauantain lyhärit: Dekkariviikkojen satoa

Marraskuussa Masalan kirjastossa vietettiin Dekkariviikkoja. Ohjelmassa oli jännitysaiheista kirjavinkkausta, kirjailijavierailuja, dekkaripaja lapsille ja dekkarilukupiirin kokoontuminen. Kävin kuuntelemassa viikoilla Eva Frantzia ja Matti Rönkää sekä kollegani Kirsin dekkarivinkkausta.

Masalan kirjaston Kirsi tuntee dekkarit ja
on Murharyhmä-nimisen lukupiirin vetäjä.

Jo kesällä luin ensimmäisen Frantzini, Sinisen huvilan, kun tiesin Dekkariviikkojen koittavan syksyllä. Toisen osan Anna Glad -sarjasta otin lukuun heti hurmaavan Frantzin esityksen jälkeen. Näistä molemmista cozy crime -henkisistä dekkareista on alla ajatuksiani lyhyesti.

Frantz luki otteita kirjoistaan.

Jutun kolmas dekkari on kaukana cozystä. Sveistrupin Kastanjamies päätyi luettavakseni, koska töissä tuli juteltua dekkareista tavallista enemmän Dekkariviikkojen ansiosta, ja sain monelta kollegalta suosituksen lukea Sveistrupin vangitseva ja nerokas kirja. Kolmas lyhytarvio käsittelee siis Kastanjamiestä ja tekstistä selviää, miksi hyppäys cozystä siihen tuntui valtavalta loikalta.

Mainiota Matti Rönkää kuuntelin kirjaston tilaisuudessa kuin transsissa, ja varmasti otan häneltä jotakin luettavaksi ennemmin tai myöhemmin, vaikka ne eivät vielä tähän blogijuttuun ehtineetkään mukaan.

Matti Rönkä tarinoi elämästään ja kirjoistaan.

Dekkariviikot olivat onnistunut tapahtumakokonaisuus ‒ toivottavasti tästä tulee perinne Masalan kirjastossa! Viikot houkuttelivat paikalle jännäriharrastajia, mutta ohjelma oli antoisaa myös kaltaiselleni genreä vähemmän tuntevalle. Sysäys dekkareiden suuntaan teki minulle lukijana hyvää; on kiva, kun kirjailijavierailut ja vinkkaukset antoivat tarttumapintaa kirjoihin.

Seuraavaksi on lyhytarvioiden vuoro:

Eva Frantz: Sininen huvila

Alkuteos: Blå villan. Suom. Ulla Lempinen.

Kustantamo S&S 2018. 328 s.

Lainasin kirjastosta.

Bloggaaja ja toimittaja Becca pitää suosittua lifestyle-blogia nimeltään Sininen huvila. Nimi juontaa idyllisestä talosta, jossa nainen asuu miehensä ja lapsensa kanssa. Pikkuhiljaa blogi on kasvanut isommaksi ja isommaksi, ja Becca tarvitsee sen hoitamiseen jo apulaista: koko ajan täytyy ideoida uusia postauksia, valokuvata täydellisiä hetkiä, solmia yhteistyösopimuksia.

Tapahtumat käynnistyvät, kun Beccan ja hänen miehensä Peterin poika löydetään harhailemasta pimeältä tieltä. Kotona äiti makaa verilammikossa, juuri ja juuri hengissä. Mystisiä tapahtumia päätyy selvittämään Anna Glad parinsa Rolf Månssonin kanssa, joka jo lähestyy eläkeikää. Pikkuhiljaa alkaa paljastua asioita niin Beccan kuin huvilankin menneisyydestä, ja muitakin rikoksia tapahtuu. Vaikka kaunis koti oli alunperin sekä Beccan että hänen miehensä Peterin unelma, ovat heidän välinsä tulehtuneet juuri bloginpidon myötä.

Mysteeri piti minua otteessaan loppuun saakka, vaikka välillä vähän käväistiin sivupoluilla. Anna Glad -sarjan ensimmäinen osa tutustuttaa lukijan hyvin tavalliseen poliisipäähenkilöön, jolla ei ole mitään erikoistaitoja. Kuten Frantz Dekkariviikoilla kertoi, hän halusi tehdä päähenkilöstä keskinkertaisen poliisin, joka välillä tuntuu tajuavan asiat jopa piinallisen hitaasti. Mielestäni ratkaisu toimii erinomaisesti!

Helmet-lukuhaaste 2019: 35. Kirjassa on yritys tai yrittäjä.

* * *

Eva Frantz: Kahdeksas neito

Alkuteos: Den åttonde tärnan. Suom. Ulla Lempinen.

Kustantamo S&S 2018. 343 s.

Lainasin kirjastosta.

Kansi: Emma Strömberg.

Kahdeksas neito on napakampi kuin sarjan aloitusosa, ja solahdin sen maailmaan edeltäjää helpommin. Lifestyle-bloggaajat sponsoreineen ja faneineen ovat kaukana kirjabloggaajan maailmasta, vaikka pohjimmiltaan saman asian parissa toimimmekin.

Kahdeksas neito on osuvaa loppusyksyn tai alkutalven lukemista, sillä kirjan tapahtumat sijoittuvat joulukuulle. Nyt ruumis saadaan mukaan juoneen heti, kun avantouimari tekee karmaisevan löydön aamu-uinnillaan. (Tämä on niin puistattava kohtaus, että sen jälkeen tekee entistä vähemmän mieli mennä talviuinnille.)

Anna Glad alkaa selvittää kuolemantapausta uuden parinsa Märta Hanssonin kanssa. Rolf on jäänyt eläkkeelle, mutta on Annan ystävänä vielä tarinassa mukana. Rikosjuoneen liittyy kiinteästi lähistöllä sijaitseva Futurican kansanopisto, jonka menneisyyteen liittyy jotakin karmivaa. Futurican opiskelijat ja opettajat ovat tapahtumien keskiössä, samoin tummia sävyjä saava Lucia-kulkueen perinne.

Onneksi vetävästi alkaneelle Anna Glad -sarjalle on luvassa jatkoa jo melko pian! Frantz kertoi Dekkariviikoilla, että seuraava osa ilmestyisi ensi keväänä. 

* * *

Søren Sveistrup: Kastanjamies

Alkuteos: Kastanjemanden. Suom. Antti Saarilahti.

Otava 2019. 542 s.

Lainasin kirjastosta.

Kansi: Kirsti Maula

Rikos-sarjan käsikirjoittajana tunnettu Sveistrup debytoi kirjailijana karmaisevalla ja koukuttavalla Kastanjamiehellä. Alussa on takauma, joka vie 30 vuoden taakse. Maatilalle on hälytetty poliisit karkailevan karjan vuoksi, mutta paikalle saapuva poliisi kohtaakin raa'asti murhatun perheen. Menneellä on linkki nykyaikaan, ja arvoitus ratkeaa monta sataa sivua myöhemmin.

Nykyajassa Tanskan sosiaaliministeri Rosa Hartung on palaamassa töihin perhetragedian jälkeen: hänen tyttärensä Kristine katosi vuosi sitten. Tapauksen piti olla selvitetty, mutta alkaa tapahtua julmia murhia, joilla näyttää olevan yhteys katoamiseen. Liikkeellä on sarjamurhaaja, joka jättää jälkeensä amputoituja ruumiita ja kastanjoista askarreltuja nukkeja. Rikoksia selvittävät toiseen yksikköön haikaileva Naia Thulin ja Haagista maitojunalla palautettu Mark Hess. Hengästyttävä jahti murhaajan nappaamiseksi pitää otteessaan. Rakenne on harkittu ja toimiva, yllätyin ja harhauduin monta kertaa.

Frantzin "leppeistä" dekkareista on valovuosien matka Sveistrupin Kastanjamiehen väkivaltaviihteeseen. Luin kirjan mielenkiinnolla, koska pitihän loppuratkaisu saada tietää ja onhan kirja taitavasti rakennettu, mutta mutta... Olo oli jälkeenpäin kaiken selviämisestä huolimatta ahdistunut ja kesken kirjaakin ahdisti. Mukana oli sellaisia kohtauksia, joita kamalampia on vaikea keksiä. Kestän näitä skandidekkareita näköjään paljon paremmin televisiosta katsottuna, mutta dekkariluettavat taidan valita jatkossa cozy crimen puolelta. Väkivaltaa ja ruumiinosia arastelemattomalle lukijalle tämä olisi täysosuma.

Helmet-lukuhaaste 2019: 17. Kirjassa on kaksoset.

Ruth Ware: Rouva Westaway on kuollut

Kansi: ?

Otava 2019. 14 t 13 min.
Alkuteos: The death of Mrs Westaway (2018).
Suom. Antti Saarilahti.
Lukija: Karoliina Kudjoi.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: BookBeat.

Harriet Westaway eli Hal työskentelee Brightonin laiturialueella tarot-tulkitsijana. Hän on perinyt elinkeinonsa edesmenneeltä äidiltään. Raha on tiukassa, minkä vuoksi Hal on ajautunut lainaamaan rahaa koronkiskureilta. Kuin tilauksesta Hal saa kirjeen, jossa kerrotaan hänen saavan perinnön isoäidiltään. Nyt hänen tulisi vain saapua hautajaisiin ja perinnönjakoon sukukartanoon. Vaikka vain muutaman tuhannen punnan perintö helpottaisi Halin tilannetta, joten hän lähtee matkaan − tosin hän hyvin tietää, ettei ole se Harriet Westaway, jolle kirje on tarkoitettu.

Hal saapuu suvun kartanoon aikomuksenaan esittää roolinsa surevana lapsenlapsena ja poistua paikalta rahojen kanssa. Suunnitelma ei kuitenkaan toteudu, sillä rouva Westawayn testamentti pistää kaiken uusiksi. Perheen historiasta alkaa hahmottua sumeita alueita, ja koko kartano tuntuu jotenkin uhkaavalta. Miksi Halin asuttamassa ullakkohuoneessa on kalterit ikkunoissa ja lukko ulkopuolella? Keitä ovat epätarkoissa valokuvissa esiintyvät ihmiset? Mikä on taloudenhoitaja rouva Warrenin osuus tarinassa?

Ware on onnistunut punomaan yllätyksellisen juonen kirjaan, joka on dekkari minun makuuni. Vähän kuten alkuviikosta bloggaamassani Perssonin kirjassa, tässäkin dekkarissa jännitys syntyy muilla kuin väkivallan kuvaamisen keinoin. Waren romaanissa on sateinen kartanomiljöö, tihenevä tunnelma, joukko epäilyksiä herättäviä sukulaisia.

Kirja oli minulle lähes täydellinen työmatkan viihdyke. Lukukokemustani kaihersi ainoastaan kirjassa rasittavuuteen asti toistuvat värinä ja tärinä. Milloin Hal värisi kylmästä, millon värinän aiheutti pelko. Kädet tärisivät jännityksestä ja vilusta. Voi apua! Kirjassa oli värinää ja tärinää niin paljon, että aluksi ärsyynnyin ja lopulta toisteisuus jo nauratti. 

Helmet-lukuhaaste 2019: 25. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin.

Leif GW Persson: Pommimies ja hänen naisensa

Kansi: Marina Mattson

Otava 2016. 495 s.
Alkuteos: Bombmakaren och hans kvinna (2015).
Suom. Kari Koski.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.


Pommimies ja hänen naisensa on ruotsalaisen Leif GW Perssonin yhdestoista romaani. Persson tunnetaan kotimaassaan myös tv-persoonana ja urastaan kriminologina, ja lisäksi hän on toiminut oikeusministeriön neuvonantajana ja opettajana poliisiammattikorkeakoulussa.

Keskustelimme Pommimiehestä kirjaston lukupiirissä, ja tuota tapaamista varten tutustuin Perssonin taustaan ja tuotantoon hieman tarkemmin. Luin muun muassa siitä, että Perssonin esikoisteos Possujuhla perustuu tositapahtumiin eli siihen, miten Persson oli mukana paljastamassa oikeusministerin yhteyksiä prostituutiorinkiin. Opin myös, että pari vuotta sitten Helsinki Litissä kuuntelemani Malin Persson Giolito on hänen tyttärensä.

Pommimiehen tarina lähtee liikkeelle siitä, että Ruotsin poliisi on saanut vihjeen, että muslimiterroristit aikovat iskeä kansallispäivänä Skansenille, jossa vietetään juhlapäivää perinteisin menoin. Paikalle on tulossa kuningasperhe, valtionjohtoa ja suuri yleisö.

Turvallisuuspoliisissa Lisa Mattei johtaa tutkintaryhmää, jonka tarkoituksena on selvittää uhkan todenperäisyys, epäillyn taustat ja ennen kaikkea estää mahdollinen isku. Kirja kuvailee Ruotsin turvallisuuspoliisin työtä terrori-iskun uhan alla: miten poliisi hankkii tietoja epäiltyjen liikkeistä, toimintatavoista, räjähteistä ja muusta iskuun liittyvästä. Samalla tutkinnanjohtaja Lisa Mattei kipuilee uran ja perhe-elämän yhteensovittamisessa.

Kirja on oivallista luettavaa sellaisille lukijoille, jotka eivät halua dekkarilta väkivaltaa ja raakuuksia, vaan ovat kiinnostuneet poliisityöstä. On kuvaavaa, että sivulla 322 on virke "Ja vasta silloin alkoi lopultakin tapahtua." Vaikka väkivallalla ei mässäillä, tarinassa on kuitenkin roimasti jännitystä ja juonessa käänteitä. Saavatko poliisit iskun estettyä? Onko poliisissa myyrä ja jos on, niin kuka se on?

Pidän Perssonin kirjoitustyylistä ja selvästi asiantuntevasta otteesta, mutta aivan nurisematta en Pommimiehestä päässyt nauttimaan. Paljon rikossarjoja ja -elokuvia nähneenä olen kyllästynyt siihen, että poliisien yksityiselämä sotketaan mukaan rikoksen ratkaisuun, samoin myyräepäily poliisissa on kulunut juonikuvio. Näistä jupinoista huolimatta aion lukea Perssonia lisää, kenties jo ensi kesänä, sillä jokin hänen tavassaan kirjoittaa ja yhdistellä faktaa ja fiktiota kiehtoo minua.

Muistelen lukeneeni Perssonia edellisen kerran opiskeluaikoina, kun olin töissä kirjakaupassa. Ostin tuolloin töistä kaksi ensimmäistä osaa Välfärdsstatens fall -trilogiasta eli dekkarit Kesän kaipuusta hyiseen viimaan ja Toinen aika, toinen elämä. Kolmatta osaa (Putoaa vapaasti kuin unessa) ei ollut tuolloin vielä suomennettu. En muista, mihin nuo kirjat ovat joutuneet, joten hankin nyt nettidivarista mökin dekkarihyllyyn koko trilogian ‒ vaikka olen sittemmin nähnyt kirjojen pohjalta tehdyn tv-sarjan Pyhiinvaeltajan kuolema, haluan palata Palme-tutkintaan kirjan muodossa.

Helmet 2019: 7. Kirja kertoo paikasta, jossa olet käynyt.

Emelie Schepp: Ikuisesti merkitty

Harper Collins Nordic 2017. 12 t. 

Alkuteos: Märkta för livet (2014).
Suom. Hanna Arvonen.

Lukija: Jukka Pitkänen.

Oma arvioni: 3½/5.

Mistä minulle: BookBeat.

Ruotsalaisen Emelie Scheppin Jana Berzelius -sarjan aloitusosa päätyi mieheni ja minun kesädekkariksi, kun selailimme BookBeatin äänikirjavalikoimaa. Aiempina kesinä olemme kuunnelleet Jo Nesbøn Harry Hole -kirjoja, mutta nyt kaipasimme jotakin uutta. Valinta osui Scheppin Ikuisesti merkittyyn, koska se aloittaa sarjan ja lukijana on Nesbøn kirjoista tuttu, turvallinen ja taitava Jukka Pitkänen. 

Maahanmuuttoviraston johtaja murhataan kotonaan, ja talosta löytyy lapsen kädenjälkiä, vaikka johtajalla ja hänen vaimollaan ei ole lapsia. Muutaman päivän kuluttua rannalta löytyy pojan ruumis, ja sen vierestä molempiin murhiin täsmäävä murha-ase. Syyttäjä Jana Berzelius saa vastuulleen tämän rikosvyyhden, jonka selvittämiseen Janalla on myös henkilökohtainen motiivi. Kuolleen pojan niskaan on nimittäin viilletty nimi, ja tuon arven näkeminen herättää Janassa epämiellyttäviä tunteita. Ovatko häntä piinaava unet sittenkin muistoja? Jana alkaa tehdä omia tutkimuksiaan poliisitutkimusten rinnalla ja ajautuu lain toiselle puolelle.

Ikuisesti merkitty on jouhevasti etenevä jännäri, johon Schepp on kehitellyt mielikuvituksellisen ja karmean juonikuvion. Tarinaan mahtuu ihmiskauppaa, lapsiuhreja ja manipulointia. Raakuuksia on ja ruumiitakin kasoittain, ja välillä huomasin ajattelevani, olisiko vähempikin riittänyt. On ehkä epäreilua verrata esikoisromaania konkari-Nesbøn teoksiin, mutta näin kuitenkin päädyimme mieheni kanssa tekemään, koska niitä olemme aiemmin yhdessä kuunnelleet. Scheppin tekstissä ei ole samanlaista imua kuin kollegallaan ja juonta vaivaa paikoin ennalta-arvattavuus, mikä tiputti arviotamme.

Mielenkiintoisesta päähenkilöstä Schepp saa meiltä pisteitä. Jana Berzelius on kaikkea muuta kuin niin usein dekkareissa seikkaileva alkoholisoitunut, naisseikkailuissa ryvettynyt renttumies: hän on urheilullinen, kylmäpäinen ja tarvittaessa häikäilemätön nuori nainen. Janan kaksoisrooli syyttäjänä ja itsenäisenä rikollisten jahtaajana saattaa toki olla kriittisimmän lukijan mielestä epäuskottava. Meitä tämä ei suuremmin haitannut. Janan hahmossa en tosin niellyt sitä, että hän ei olisi aiemmin yrittänyt selvittää omaa menneisyyttään.

Kirja toimii hyvin äänikirjana: henkilöt erottuvat toisistaan, juonta on helppo seurata ja lukija Jukka Pitkänen on selkeä ja rauhallinen. Ikuisesti merkitty oli meille mainiota kesäviihdettä. Jana Berzeliuksen tulevat vaiheet kiinnostavat meitä pienestä nurinastamme huolimatta niin paljon, että aloitimme jo sarjan seuraavan osan, Valkoiset jäljet. Kolmaskin osa, Hidas kuolema, on jo suomennettu. 

Osallistun tällä bloggauksella Tuijata-blogin Naistenviikko-haasteeseen, onhan tämä naisen kirjoittama dekkari ja päähenkilökin on nainen. 

Noah Hawley: Ennen syöksyä (2016)

Kansi: Anne Twomey.

Alkuteos: Before the Fall.
Suomentaja: Markku Päkkilä (2017).
Kustantaja: Otava.
Sivumäärä: 490.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: arvostelukappale.


Ennen syöksyä on Fargo-televisiosarjan käsikirjoittajana tunnetun Noah Hawleyn viides romaani. Se on taidokkaasti lento-onnettomuuden ympärille rakennettu jännäri, jossa jahdataan tragedian syitä, mutta pohditaan myös sen seurauksia selvinneiden näkökulmasta. Lisäksi se kommentoi totuudenjälkeistä aikaa ja mediamaailmaa.

Kesä ja loma Martha´s Vineyardissa ovat lopuillaan, ja Batemanien perhe lähtee kotiin New Yorkiin yksityiskoneella. Isä David on mediamoguli, joka on piipahtanut perheensä luona Vineyardissa vain viikonloppuisin. Televisiokanava pitää hänet kiireisenä, joten äiti Maggie on ollut valtaosan kesästä kolmistaan perheen lasten JJ:n ja Rachelin kanssa. Nyt koko perhe on kuitenkin matkassa.

Koneessa ovat Batemanien lisäksi tuttavapariskunta Ben ja Sarah Kipling sekä Maggien yllättäen mukaan kutsuma taiteilija Scott Burroughs. Henkilökuntaa ovat kapteeni, perämies ja lentoemäntä sekä Batemanien turvamies. Kone ehtii lentää vain kuusitoista minuuttia, kunnes se syöksyy Atlanttiin.

Syöksyn jälkeen Scott havahtuu keskellä palavaa merta: veden pinnalla palaa lentopetroli ja ajelehtii koneen osia. Hän löytää Batemanien JJ-pojan ja ui heidät molemmat rantaan. He ovat ainoat selviytyjät koneen yhdestätoista matkustajasta.

Scott on sankari, joka ei oikein itsekään vielä ymmärrä tapahtunutta. Hän löi syöksyssä päänsä, ja muisti temppuilee. Media seuraa häntä kuin hyeenat verivanaa.

Kun ihmiset kohottavat joukostaan jonkun sankariksi, hän menettää oikeutensa yksityisyyteen. Hän muuttuu objektiksi, häneltä riistetään jonkin vaikeasti määriteltävä inhimillinen puoli aivan kuin hän olisi saanut kosmisissa arpajaisissa päävoiton ja herännyt eräänä aamuna pikkujumalana. Hyvän onnen pyhimyksenä. On yhdentekevää, mitä hän itse haluaa. Vain sillä on väliä millainen rooli hänellä on muiden ihmisten elämässä. Hän on harvinainen perhonen, jota pidellään vastoin tahtoaan auringonpaisteessa.

Scottin sankariteko on huikea, lähes epäinhimillinen. Onnettomuus ja Scottin selviytymistarina herättävät lukuisia kysymyksiä sekä tarinan aggressiivisessa mediassa, tapahtumia selvittelevissä viranomaisissa että lukijassa:

Miksi kone putosi? Onko joku koneessa mukana olleista putoamisen takana? Oliko kyseessä terrori-isku? Miten Scott pystyi selviytymään hyisessä vedessä kilometrien matkan olkapää sijoiltaan, vielä poika selässään? Miksi heikosti menestynyt taiteilija-Scott edes oli rikkaiden yksityiskoneen kyydissä, oliko hänellä suhde rouva Batemanin kanssa?

Hawley tuo jännitysjuonen rinnalle mehevää yhdysvaltalaisen nyky-yhteiskunnan kuvausta. Tarina kommentoi yksityisyyden ja julkisen, rikkauden ja varattomuuden sekä totuuden ja valheen kysymyksiä. Totuudenjälkeistä aikaa elävässä yhteiskunnassa faktoja keksitään tai muunnellaan, ja on tärkeämpää, miltä asiat näyttävät kuin se, miten ne oikeasti ovat.

Kirjailijan tausta käsikirjoittajana näkyy romaanin rakenteessa. Alussa on tuhoisa onnettomuus ja Scottin ja JJ:n öinen uinti merellä, ja näitä seuraavat luvut ovat kuin sarjan jaksoja. Ne valottavat yhden henkilön taustoja vuorollaan ja vievät samalla kokonaisjuonta eteenpäin. Henkilöhahmot syvenevät pikkuhiljaa, ja palaset löytävät paikkansa.

Lukijana koukutuin Hawleyn tyyliin niin, että ahmaisin järkäleen parissa päivässä. Jännite säilyy läpi kirjan, vaikka sivuja on lähes viisisataa. Yleensä en lue jännitysromaaneja, varsinkaan kun olen yksin mökillä, mutta Ennen syöksyä ei saanut pelkäämään varjoja tai pimeää metsää. Niinpä se on sopiva jännäri lukijoille, jotka yleensä karttavat jännityskirjallisuutta. Ehkä juuri ennen lentomatkaa valitsisin jonkin toisen kirjan.

Kristina Ohlsson: Lotus blues (2014)

Alkuteos: Lotus blues.

Suomentajat: Anssi Autio ja Pekka Marjamäki (2016).

Kustantaja: WSOY / BTJ.

Kesto: 14 t 33 min.
Lukija: Aku Laitinen.

Oma arvio: 3/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kannen kuva: Nikki Smith / Arcangel.

Kristina Ohlsson kuuluu Ruotsissa dekkaristien kärkikaartiin, ja jännitysromaanien lisäksi hän kirjoittaa myös lastenkirjoja. Minulle Ohlsson oli ennestään vieras kirjailija, kun lainasin kirjastosta hänen Lotus Blues -jännärinsä äänikirjana.

Päähenkilö kirjassa on Martin Brenner, ruotsalainen asianajaja. Brenner on uraohjus ja melkoinen naistenmies, mutta myös nelivuotiaan Belle-tytön yksinhuoltaja. Hän pyörittää asianajotoimistoa yhdessä toisen juristin, Lucyn, kanssa. Yhtiökumppaneilla on yhteisen toimiston lisäksi rakkaussuhde, tosin hyvin avoin sellainen.

Eräänä päivänä Brennerin luo saapuu Bobby, joka toivoo asianajajan voivan puhdistaa hänen sisarensa maineen. Sisko on julkisuutta saanut Texasin Sara, joka ehti ennen itsemurhaansa tunnustaa viisi murhaa. Osa niistä tapahtui Tukholmassa, osa Teksasissa, missä Sara työskenteli au pairina. Hieman vastentahtoisesti Brenner ryhtyy selvittämään Saran kuolemaan johtaneita tapahtumia Lucy apunaan.

Parivaljakko joutuu keskelle yhä vaarallisemmiksi käyviä tapahtumia, eikä heidän lähipiirinsäkään ole turvassa. Avoimia kysymyksiä on koko ajan vain enemmän: Kuka Brennerille toimeksiannon antanut Bobby oikein olikaan? Missä on Saran kadonnut poika Mio? Entä kuka haluaa estää tapahtumien selvittämisen? Kuka taas on mystinen Lucifer? Vauhdikkaita käänteitä riittää, ja Martinin ja Lucyn selvitystyö vie heidät Teksasiin saakka. 

En voi olla kommentoimatta kirjan päähenkilö Brenneriä, joka onkin varsin niljakas tyyppi! Brennerin  miehisyyttä korostetaan minun makuuni tarinassa liikaa, ja myös miehen käsitys esimerkiksi rahasta ja sen merkityksestä on jotenkin uhoavan ylimielistä. Alussa huomasin ajattelevani, että tässäpä on vastenmielinen hahmo. Aloin kuitenkin pitää Brenneristä aina vain enemmän tarinan edetessä — onneksi, sillä muuten äänikirja olisi varmaankin jäänyt kesken.

Lukija Aku Laitinen on selkeä ja miellyttävä-ääninen. Ainoa seikka, joka häiritsi kuuntelemista, oli nimien ääntäminen. Lucy taipui lukijan suussa välillä muotoon 'Lyyyssi', mikä kuulosti jo hieman hilpeältä.

Suosikkidekkarieni joukkoon tämä Ohlssonin uutuus ei kipua, mutta se toimi tehtävässään viihdyttävänä autokirjana. Kuuntelen äänikirjana epäilemättä myös kirjan toisen osan nimeltään Mion blues, joka on jo ilmestynyt painettuna kirjana.

Johanna Holmström: Sulje silmäs pienoinen (2015)

Alkuteos: Hush Baby.

Suomentaja: Tuula Kojo (2015).

Kustantaja: Otava.

Sivumäärä: 397.

Oma arvio: 3/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: tiedot kirjaston tarran alla.

Suomenruotsalaisen Johanna Holmströmin romaani Sulje silmäs pienoinen on psykologinen jännäri, joka sijoittuu Helsingin ja Sipoon rajalle, idylliselle merenranta-alueelle. Lapsipsykologi Robin palaa lapsuudenkotiinsa alkoholisoituneen äitinsä luo. Psykologilla itsellään on raskas menneisyyden taakka harteillaan, ja kotiseutu nostaa mieleen monia kipeitä muistoja, kuten isäpuolen kuoleman, veli Lukaksen menehtymisen huumeisiin ja veljen lapsuudessa kohtaamat traumaattiset tapahtumat.

Vierailu äidin luona pitkittyy, ja Robin huomaa olevansa erikoisten tapahtumien keskellä ja pian myös jonkun silmätikkuna. Tunnelma käy uhkaavaksi. Kuka Robinia jahtaa? Mitä yhteisössä on oikein tekeillä?

Holmströmin romaani oli kevään päätöskirja kirjaston lukupiirissä, jossa luettiin kevään ajan pohjoismaisia kirjoja. Ajattelimme etukäteen toisen vetäjän kanssa, että tässähän oli hyvin kirjoitettu kirja, jossa on paljon aineksia. Kumpikaan meistä ei ollut Holmströmin lumoissa, mutta pidimme kirjaa mukiinmenevänä. Odotimme vilkasta keskustelua, mutta emme osanneet odottaa kaikkien aikojen lyttäystä!

Lukupiiriläiset pitivät kirjaa sekavana ja epäuskottavana — erityisesti Robin ei vakuuttanut kriittisiä lukijoita. Robinin pimeässä juoksentelu ja etsiskely herättivät kiukkua: eihän noin kukaan toimi, paitsi elokuvissa! Kirjassa oli liikaa aiheita: huumeista, menneisyyden haamuista, erikoisesti käyttäytyvistä lapsista, piileskelevästä jalkajousiampujasta ja suomiehestä olisi riittänyt aineksia useampaan kirjaan.

Mutta ei niin huonoa, ettei jotakin hyvääkin. Kaiken parjaamisen keskellä eräs lukupiiriläisemme nosti esiin muutamia kauniita kuvauksia kirjasta. Tässä niistä yksi:

Ja niin hetki liitää ohitse, yhtä keveästi ja ilmavasti kuin linnun pudottama höyhen johon tuuli tarttuu. He juovat tuoppinsa tyhjäksi, ja heidän väliinsä leviää hyvästelyn häive.

Nämä jäähyväiset ja muutama muu kohtaus on kirjoitettu pysäyttävän kauniisti. Mehevän keskustelun lopputulema taisi olla, että jos kirjasta olisi karsinut aiheita ja sen henkilöhahmoja syventänyt, niin siitä olisi voinut syntyä ihan menettelevä kirja.

Lukupiirikeskustelu yllätti, mutta myös lämmitti. Minusta on ihana nähdä, kun kirjat ja lukeminen herättävät tunteita. Ja aina kaikki eivät voi tykätä kaikesta, se on selvä. "Ihan kiva" ja muut laimeat kommentit taas eivät vie keskustelua eteenpäin. Hyvin perustellut mielipiteet antavat uutta näkökulmaa muille kirjan lukeneille. Kieltämättä omakin mielipiteeni kirjasta hieman heikkeni keskustelun edetessä, vaikken sille täystyrmäystä annakaan. Huomasin jo lukiessani, että kun kirja alkaa jo vähän ärsyttää, niin lisäsuivaantumiseen ei paljoa tarvita. Robin kostuttaa kielenkärjellä huuliaan tarinan aikana lukuisia kertoja; niin, että tapa alkaa raivostuttaa.

Kevään lukupiirikirjoista parhaiksi nostettiin Kim Leinen Ikuisuusvuonon profeetat ja Beate Grimsrudin Hullu vapaana. Ensi syksynä suuntaamme lukupiirissä aivan toisaalle, sillä kirjalista on koottu aasialaisten kirjailijoiden teoksista. Saa nähdä, mitkä kirjat saavat silloin osakseen kehuja ja mitkä haukkuja!

Leena Lehtolainen: Minne tytöt kadonneet (2010)

Tammen äänikirja.

Kesto: 11 t 11 min.

Lukija: Henna Hyttinen.

Oma arvio: 4/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Minne tytöt kadonneet on Leena Lehtolaisen 11. Maria Kallio -dekkari. Espoon Kilossa sijaitseva  Maria Kallion poliisiyksikkö alkaa selvittää kadonneiden maahanmuuttajatyttöjen tapausta. Yksi kadonneista tytöistä löytyy kuolleena, joten huoli muidenkin kohtalosta kasvaa. Kaikki kadonneet tytöt ovat käyneet joskus Tapiolassa sijaitsevassa Tyttökerhossa, jota rahoittaa varakas tapiolalainen rouva Sandelin. Liittyvätkö tyttöjen tapaukset toisiinsa? Vai onko kaikki vain onnetonta sattumaa?

Kirjassa käsitellään kulttuurieroja ja  maahanmuuttajien kotoutumista yhteiskuntaan tyttöjen tarinoiden avulla.  Kirja on aiheeltaan varsin ajankohtainen: viimeisen vuoden aikana turvapaikanhakijoiden määrä eri puolilla Eurooppaa on kasvanut huimasti, ja maahanmuuttajakeskustelu käy kiivaana. Onko maahanmuuttajatytön kuoleman takana rasistinen motiivi? Vai onko kyse perheen sisäisistä erimielisyyksistä?

Tapauksen selvittämisen aikaan Mariaa painaa edelleen Afganistanissa sattunut tapaus, jossa hän menetti saksalaisen kollegan ja ystävän. He olivat perustamassa myös naisia kouluttavaa poliisikoulua, kun heidän autosaattueensa joutui tienvarsipommin yllättämäksi.

Lehtolainen kuvailee rikosjutun selvittämisen ohella myös komisario Kallion kotielämää, suhdetta mieheensä Anttiin ja heidän kahteen lapseensa. Tarinassa on tällä kertaa vahvasti mukana myös Marian isä, joka on tullut perheen kotikonnuilta Arpikylästä etelään luokkakokoukseen ja majoittuu sen aikaa tyttärensä luona. 

Välillä tuntuu, että olen kuunnellut jo kaikki kirjaston mielenkiintoisilta vaikuttavat äänikirjat. No, eihän asia ihan näin ole, vaan onneksi välillä mukaan tarttuu helmi. Taas kerran puhisin turhautuneena äänikirjahyllyllä etsien viihdykettä työmatkoille, kun silmiini osui tämä Leena Lehtolaisen Minne tytöt kadonneet. Miten olinkaan unohtanut Lehtolaisen!

Aloin kuunnella äänikirjaa työmatkoilla ja eräänä perjantaina otin viimeiset levyt autosta kotiin kuunneltaviksi, sillä en malttanut odottaa loppuratkaisua viikonlopun yli. Lehtolainen punoo arvoituksellisen juonen ja kuljettaa dialogia luontevasti. Kieli on hiottua. Siinä on myös jotakin kiehtovaa, kun tarina sijoittuu omille kotikulmille. Kerran kävi jopa niin, että ajoin äänikirjaa kuunnellessani samaa tietä, jolla tarinassa liikuttiin.

Olen kirjoittanut blogissa aiemmin vain uusimmasta Maria Kallio -kirjasta Surunpotku (2015) ja ennen blogia olen lukenut muutaman sarjan alkupään kirjan. Nyt alankin metsästää muita osia äänikirjoina. Mielenkiintoista kuunneltavaa riittää, sillä osia on kymmenkunta.