Gao Xingjian: Vaarin onkivapa (1989)

Alkuteos: Gei wo laoye mai yugan.

Suomentaja: Riina Vuokko (2009).

Kustantaja: Otava.

Sivumäärä: 381.

Oma arvio: 3½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kannen kuva: Joseph Shan Pao Lo.

Gao Xingjian on kiinalainen kirjailija, ohjaaja ja kuvataiteilija, joka on syntynyt vuonna 1940. Kirjailija lähti kotimaastaan vuonna 1987 ja asettui poliittisena pakolaisena Ranskaan, Pariisiin. Gao sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 2000 yleismaailmallisesti pätevästä tuotannosta, karvaasta näkemyksestä ja kielellisestä kekseliäisyydestä, jotka ovat avanneet uusia väyliä kiinalaiselle romaanitaiteelle. 

Gaon palkitseminen herätti keskustelua siitä, menikö palkinto oikealle kiinalaiselle kirjailijalle vai olisiko kiinalaisista pitänyt valita joku toinen. Gao kun tunnettiin ennen palkintoa vain nykyisessä kotimaassaan Ranskassa ja on Kiinassa täysin tuntematon nimi. Tämä on tosin ymmärrettävää, sillä Gaon kirjat ovat virallisesti kiellettyjä hänen synnyinmaassaan.

Vaarin onkivapa on runsas novellikokoelma, joka koostuu 17 novellista. Tekstit on kirjoitettu vuosina 1980–1986. Novellien pituus vaihtelee muutamasta sivusta monikymmensivuisiin teksteihin. Kokoelman yleistunnelma on vähän alavireinen, surumielinen. Monesti novellien henkilöillä on kannettavanaan jokin huoli tai murhe. Vähäeleinen kerronta on maalailevaa ja utuista. Gao kuvaa kiinalaista luontoa kauniisti ja niin elävästi, että maisemat hahmottuvat lukijan eteen.

Novelleissa toistuvia aiheita ovat koulutuksen ja työn tekemisen tärkeys. Tarinoissa myös muistellaan paljon. Henkilöillä on yhteistä historiaa, he kenties tapaavat vuosien eron jälkeen. Kulttuurivallankumouksen seuraukset tulevat toistuvasti näkyviin. Novelleissa ei tyypillisesti ole varsinaista juonta, vaan ne ovat eräänlaisia tuokiokuvia tai pilkahduksia ihmisten elämään.

Huomasin lukiessani, että kun novelleja lukee monia peräkkäin, alkavat niiden tarinat, henkilöt ja miljööt sekoittua mielessä. Suurimman vaikutuksen minuun teki novelli Joen tuolla puolen, jonka tunnelma ja henkilöt muistuvat hyvin mieleen vielä kirjan lukemisen jälkeen. Novellissa nimetön päähenkilö matkustaa tapaamaan vanhaa tuttavaansa, sihteeri Fangia, jota ei ole nähnyt vuosikausiin. Fang on erakoitunut vuoristoseudulle vapaaehtoisesti ja rakentanut sinne eriskummallisen talon. Fang keskittyy kirjoittamiseen ja metsästämiseen ja elelee sopusoinnussa luonnon kanssa. Vieraaksi saapuva mies joutuu ylittämään suuren joen lautturin avulla. Ennen niin tutut miehet elävät nykyisin vastakohtaisissa maailmoissa ja näkevät maailman eri tavoin.

Vaikka novellit ovat vahvasti sidoksissa kiinalaiseen kulttuuriin ja mielenmaisemaan, on niissä samalla jotakin yleismaailmallista. Tähän mielikuvaan vaikuttaa paljon Gaon käyttämä kieli. Novellien henkilöillä ei ole yleensä nimiä, he ovat miehiä ja naisia. Usein henkilöhahmoihin viitataan vain pronomineilla, eikä aina ole täysin selvää, kuka on hän, se tai tuo. Kirjan loppusanoissa Gao perustelee valintojaan muun muassa sillä, että haluaa välittää lukijalle tunnetiloja ja sielunmaisemia, joihin tarttua.

Gao joutui itsekin Kiinan kulttuurivallankumouksen aikana uudelleenkoulutettavaksi, ja hänen oli myös pakko tuhota joukko kirjoituksiaan. Sittemmin Gao toimi näytelmäkirjailijana Pekingin kansantaiteen teatterissa ja kritisoi näytelmissään rohkeasti Kiinan hallintoa. Hän on kertonut lähteneensä lopulta pois Kiinasta, jotta voisi harjoittaa kirjailijan ammattiaan vapaasti ja jotta hänen perheensä voisi elää rauhassa ja turvassa.

Tämän novellikokoelman lisäksi Gaolta on suomennettu romaanit Sielun vuori ja Vapaan miehen raamattu. Ensin mainittu on vaellusromaani, jälkimmäinen puolestaan keskittyy Kiinan kulttuurivallankumouksen kauheuksien kuvaamiseen.

Gaon novellikokoelmalla oli vähän samankaltainen vaikutus minuun kuin Kamila Shamsien Kartanpiirtäjällä. Huomasin, miten vähän tiedän ja halusin paikata tietoaukkojani. Kiina alkoi kiinnostaa ja olen googlaillut innokkaasti tietoja maan historiasta, Taivaallisen rauhan aukion mielenosoituksesta ja yhden lapsen politiikasta. Jonotan juuri kirjastosta Mari Mannisen tuoretta Tieto-Finlandian voittanutta teosta Yhden lapsen kansa, jossa kerrotaan hurjan lain vaikutuksista kiinalaisiin perheisiin. Voisin myös tarttua jompaankumpaan Gaolta suomennettuun romaaniin, sillä hänen soljuvaa tekstiään oli ilo lukea.

Elfriede Jelinek: Halu (1989)

Alkuteos: Lust.

Suomentaja: Jukka-Pekka Pajunen (2005).

Kustantaja: Otava.

Sivumäärä: 228.

Oma arvio: 1/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Olen jo vuosia aikonut lukea Elfriede Jelinekin romaanin Pianonsoittaja, joka löytyy omasta hyllystäni. Sopivaa hetkeä kirjalle ei ole vielä tullut, vaikka Jelinek kiinnostaa kovasti. Kirjailijan kotimaa Itävalta on minulta vielä valloittamatta kirjallisella maailmanmatkallani ja toisekseen Jelinek on nobelisti — pikkuhiljaa haluan lukea jotakin jokaiselta naisnobelistilta. Syitä lukea Jelinekiä siis riitti, ja viimeinen sysäys tarttua hänen kirjaansa tuli toukokuisessa Helsinki Litissä: Sara Stridsberg mainitsi Jelinekin yhdeksi häneen vaikuttaneista kirjailijoista.

Halu sijoittuu pieneen Alppi-kylään. Tehtaanjohtajana työskentelevä mies alistaa ja käyttää vaimoaan seksuaalisesti hyväksi, koska ei uskalla enää käyttää prostituoituja aids-tartunnan pelossa. Miehen halu on ylitsepursuavaa, hallitsematonta. Mies lämpenee, nuolee, puree, survoo, imeee ja painaa läpi tarinan kyltymättömästi. Lukijalle tulee jo parin ensimmäisen luvun aikana piesty olo: sivuilla kuvattu seksuaalinen alistaminen ja väkivalta hyppäävät päälle.

Takakannen mukaan "romaani paljastaa eurooppalaisen yhteiskunnan puistattavan rappion", mutta mielestäni yhteiskuntakritiikki ja muu sanoma jäävät mässäilevän, brutaalin halun tyydyttämisen jalkoihin. Vähemmän olisi enemmän. Tulee sellainen olo, että Jelinek ei luota lukijaansa, kun ei jätä tämän mielikuvituksen varaan mitään. Nobelistilta voisi odottaa jotakin tyylikästä, vihjailevaa ja kuvitelmia ruokkivaa, mutta Jelinek on valinnut toisen taktiikan. Hän tuo elimet ja eritteet ylikorostetusti lukijan eteen.

Halussa henkilöillä on nimet, mutta ne mainitaan vain silloin tällöin: mies on mies ja nainen on nainen. Jelinekin ihmiskuva on brutaali. Ihminen on fyysisten, lähes eläimellisten vaistojensa ohjattavissa. Mies on patukkaa, paisuvaista, halkoa. Nainen on koloja, rakoja, vakoja ja reikiä.Ylikorostuneen seksuaalisuuden kuvaaminen tekee ihmisestä ruman ja likaisen.

Tarinan mies on selvästi jollakin tapaa sairas, mutta mitä nainen ajattelee? Miksi hän alistuu? Yksi syy hänen käytökseensä on varmasti miljöö ja sosiaalinen asema: pienessä Alppi-kylässä paperitehtaan johtajan vaimoa kadehditaan, hänellä on aina hienoimmat vaatteet, aina uusi mekko. Mies ostaa vaimoaan hiljaiseksi vaatteilla, koruilla ja rahalla. Kirja on kirjoitettu lähes 30 vuotta sitten. Johtajan vaimon mahdollisuudet olivat ehkä vähäiset, eikä pienestä piiristä noin vain lähdetty. Alistettu nainen etsii lohtua alkoholista ja nuoremman miehen sylistä. Toisen miehen kohtelu ei ole sen parempaa.

Kirjassa korostuu miehen ja naisen fyysisyys. Sosiaalisesti he ovat myös äiti ja isä, joilla on pieni poika. Tarinan lapsen kohtalo onkin kaikista kurjinta luettavaa. Lapsi eli se on sivustaseuraaja, tiellä oleva este, häiriötekijä. Pojan osa on väistellä vanhempiaan ja paeta harrastustensa tai kavereiden pariin kodin ahdistavia tapahtumia.

Jelinekin kerrontatapa on kiemurainen, teksi on paikoin kaoottista. Vertauskuvien vyöry melkein tukehduttaa, enkä aina edes jaksa yrittää ymmärtää. Toisaalta olen helpottunut, etten ymmärrä kaikkea. Etäännyttäminen on lukijan toinen pelastus. Mies ja nainen jäävät etäisiksi, heidän toimiaan seuraa ikään kuin välimatkan päästä. En usko että olisin voinut lukea kirjaa loppuun asti, jos nainen olisi tullut kovin läheiseksi.

Halu on kirja, jota en olisi halunnut lukea. En jättänyt sitä kesken, koska halusin nähdä, onko lopussa jokin pelastus tai ratkaisu. Jelinek onnistuu välittämään vääristyneen parisuhteen henkiset ja fyysiset kauhut lukijalle niin tehokkaasti, että ainakaan kirja ei ole yhdentekevä.  Uskoisin sen herättävän tunteita paatuneimmassakin lukijassa. Kirjasta tuli minulle todella paha olo.

Eeva Kilpi: Talvisodan aika (1989)

Äänikirja.

Lukija: Liisi Tandefelt.

Kustantaja: WSOY.

Kesto: 6 t 48 min.

Oma arvio: 3½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Päällys: Raimo Raatikainen.

Eeva Kilpi on kirjoittanut kolme omaelämäkerrallista teosta, joissa hän kuvaa lapsuuttaan ja nuoruuttaan sota-ajan Suomessa. Talvisodan aika: lapsuusmuistelma aloittaa Kilven muistelmien sarjan.

Tulee sota. Nämä isän sanat tarkoittavat, että se hirvein ja kamalin mahdollinen asia on todella tapahtumassa. Kilpi on 11-vuotias, kun Talvisota syttyy. Hän asuu perheineen Karjalassa, Hiitolassa. 

Sodan myötä arkeen tulevat lakanasta kyhätyt lumipuvut, ilmahälytykset, kaasuharjoitukset, pilvettömän taivaan vaarallisuus, lentokoneista putoavat pommit. Pilvinen tai lumituiskuinen sää taas tarkoittaa hetken turvaa; pommikoneet eivät sellaisella kelillä lentäisi.

Kilpi kuvaa elävästi lapsen näkökulmasta pelottavia vaiheita Talvisodan aikana. Nuori tyttö tuntee itsensä  voimattomaksi sodan keskellä ja rukoilee paljon. Lapsen hätä ja avuttomuus ovat viiltäviä: Tietävätkö aikusetkaan, mitä oikeasti tapahtuu? Voiko aikuisten sanaan enää luottaa? 

Kilpi kokoaa tarinaa muistojensa palasista. Hän tekee selväksi, että voi muistaa väärin tai vain luulla muistavansa jotakin: ehkä jokin pätkä tarinaa onkin jonkin toisen kertomaa ja muistamaa. Tällä ei ole väliä, sillä sehän on muistelmien ominaispiirre, siis se, ettei mitään voi dokumentoida muistinsa varassa täydellisesti.

Omilta kotiseuduiltaan ja juuriltaan lähteminen pakon edessä jättää ihmiseen ikävän lisäksi elinikäiset traumat. Evakkous on kirvelevä haava. Erityisen mielenkiintoista ja myös koskettavaa kuunneltavaa Kilven teos oli siksi, että omat isovanhempani ovat kotoisin luovutetusta Karjalasta.

Liisi Tandefeltin ääni istuu tarinaan loistavasti, vanhemman naisen ääni tukee tukee muistelemista.