César Aira: Miten muutuin nunnaksi (1998) & Syntymäpäivä (2001)

Alkuteos: Cómo me hice monja & Cumpleaños.

Suomentanut: Pentti Saaritsa (2015).

Kustantaja: Siltala.

Sivumäärä: 202.

Oma arvio: 3/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: M-L Muukka.

Miten muutuin nunnaksi ja Syntymäpäivä ovat argentiinalaisen César Airan pienoisromaaneja, jotka kertovat kumpikin Airasta kirjailijana. Ensin mainittu valottaa tarinankertojan varhaisvaiheita traagisen lapsuusmuistelon kautta, jälkimmäinen taas kuvaa keski-ikäisen kirjailijan tuntoja.

Miten muutuin nunnaksi alkaa traumaattisesta retkestä jäätelökioskille isän kanssa. Isä ostaa kuusivuotiaalle Cesarille tämän elämän ensimmäisen jäätelön, eikä poika voi sietää sen makua. Isä ei voi käsittää pojan reaktiota, sillä jäätelöstähän pitävät kaikki. Lopulta selviää, että jäätelö on myrkytetty. Kioskireissu muuttaa molempien elämää lopullisesti; isä joutuu vankilaan, Cesar sairaalaan.

Poukkoileva ja absurdeja piirteitä saava tarina kuvaa lasten ja aikuisten maailmojen eroja. Aikuisen harmittomaksi tarkoitetulla kommentilla voi olla pienen ihmisen mielessä ja maailmassa kauaskantoiset seuraukset. Tarinan lapsi on välillä tyttö, välillä poika: lapsen häilyvään sukupuoli-identiteettiin kytkeytyvät myös vanhempien lapseensa kohdistamat odotukset.

Syntymäpäivä-teksti on oikeastaan enemmän essee kuin pienoisromaani, ja sen innoittajana on toiminut kirjailijan 50-vuotispäivä. Merkittävänä vuosipäivänä ei tapahdukaan mitään mullistavaa ja nostattavaa, vaan jopa päinvastoin: kirjailijan vaimo saa miehensä huomaamaan erään tämän ajatteluvirheen.

Syntymäpäivä pureutuu analyyttisesti kirjoittamiseen, lukemiseen, ajattelemiseen ja ymmärtämiseen. Aira kuvailee tyyliään kirjoittaa hutiloivaksi, säännöttömäksi, kouristuksenomaiseksi, pilailevaksi. Ihan kaikista adjektiiveista en aivan saa kiinni, mutta hyvin omintakeisesti Aira kyllä kirjoittaa. Välillä hän myös todella koettelee lukijan ymmärryksen rajoja. Lauseiden väliset suhteet hämärtyvät ja mennään jopa nonsensen puolelle.

Tällaisen ravistelevan tekstin lukeminen on virkistävää ja mukavaa vaihtelua. Miellyttävää lukemisesta tekee se, että molemmissa teksteissä on hulluuksien lisäksi myös tarttumapintaa. Nunna-tekstistä parhaiten jäivät mieleen jotkin välähdyksenomaiset lapsen huomiot maailmasta: miten eri tavoin arkiset asiat näyttäytyvät lapsen vinkkelistä. Muistan itsekin kehitelleeni pienenä ajatusleikkejä, joissa mittasuhteet vääristyvät ja joissa ”mitä jos” -ajatukset menevät vähän liian pitkälle.

Syntymäpäivässä paljon lukevaa kirjastoihmistä puhuttelee ajatus henkilökohtaisesta kirjastosta:

Luetut kirjat ovat tietenkin myös elettyjä kokemuksia, ja kaikkien ihmisten lukemien kirjojen summa myös tekee hänestä tästä näkökulmasta ainutlaatuisen. Tämä henkilökohtainen ”kirjasto” ei koskaan ole minkään toisen kanssa yhtäläinen; voisi jonkin uskomattoman sattuman kautta olla, jos joku on lukenut vain vähän kirjoja ja rajoittunut perinteeseen; mutta jokaisen uuden luetun kirjan myötä yhteensattuman mahdollisuudet vähenevät ilman muuta.

Tämänsuuntaisia ajatuksia pulpahtelee mieleen, kun yrittää löytää kirjastossa asiakkaalle tätä puhuttelevia kirjoja. Jokaisella on omanlaisensa lukuhistoria, eikä kenelläkään oikeastaan voi olla tismalleen samanlaisia mieltymyksiä kuin jollakulla toisella — tähän vaikuttaa suuresti juuri tuo henkilökohtainen kirjasto. Onneksi joitakin suuntaviivoja ja yleistyksiä hyödyntäen voi löytää toiselle juuri sen oikean ja tätä mielyttävän kirjan. Ja välillä suositukset menevät ihan metsään, vaikka olisi kuinka varma asiastaan. Lukeminen on niin henkilökohtaista!

Pari vuotta sitten kirjoitin Airan pienoisromaaneista Aaveet & Kirjailijakokous. Molempien yhteisniteiden lyhyehköt tekstit ovat loistavia välipaloja paksujen romaanien välissä. On vapauttavaa antautua tekstien vietäväksi ja luovuttaa jatkuvan ymmärryksen etsiminen.

César Aira: Aaveet (1990) & Kirjailijakokous (1999)

Alkuteokset: Los fantasmas & El congreso de literatura.

Suomentaja: Anu Partanen (2013).

Kustantaja: Siltala.

Sivumäärä: 245.

Oma arvio: 3½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: M-L Muukka.

Osuipa taas hämärä kirja kohdalleni! Tässä yhteisniteessä on argentiinalaisen César Airan kaksi pienoisromaania: Aaveet ja Kirjailijakokous. Molemmissa tarinoissa on outoja elementtejä, jotakin kummallista. Pienoisromaanit voisikin luokitella maagiseksi realismiksi. Murakamin myötä olen oppinut pitämään tästä tyylisuunnasta, joka todella haastaa ja leikittelee lukijalla.

Aaveet kertoo hiostavan kuumasta uudenvuodenaatosta Buenos Airesissa. Chileläisistä siirtolaisista koostuva joukko rakennusmiehiä rakentaa kerrostaloa, ja heidän perheensä asuvat samaisessa keskeneräisessä talossa. Asuntoihin niiden valmistuessa muuttavat hyvätuloiset käyvät työmaalla tarkastuskäynnillä juuri uudenvuodenaattona. Samalla chileläiset valmistelevat tarjoomuksia illan juhlaa varten.

Seiniä puuttuu, kaiteita ei ole, ja muutenkin ympäristö on karun betoninen. Erikoisen asuinympäristön kruunaavat kerrostalossa pörräävät aaveet. Ne näyttävät kalkkipölyn kuorruttamilta alastomilta miehiltä. Epäluonnollisuus yhdistyy kuin huomaamatta arkirealismiin:

– – avoimesta ovesta saattoi sen sijaan nähdä, että kattoterassilla heidän asuntonsa ja portaikon välissä oli tusinan verran aaveita jotka tuijottivat häntä. Mitä nuo jauhopellet tuossa tekevät? hän ajatteli ärtyneenä. – –Nyt ei sitä paitsi enää ollut niiden aikakaan. Meinasivatko ne tästedes pyöriä ympärillä vuorokaudet läpeensä?

Siinä missä lukija ihmettelee aaveiden olemassaoloa, talon asukit kummastelevat niiden toimia. Aaveet nyt vain kuuluvat taloon, mutta miten ne nyt noin toimivat? Tunnelma on odottavan painostava, ilmassa on jopa vaaran tuntua. Aaveet sotkeutuvat epäilemättä tapahtumien kulkuun, mutta miten... Vuodenvaihde on vain tuntien päässä, ja se on epäilemättä tuova jotakin mullistavaa mukanaan.

Kirjailijakokoukseen Aira on ladannut vielä enemmän kuin Aaveisiin. Kirjailijakokous kertoo intohimoisesti työhönsä suhtautuvasta kääntäjästä, joka on viime vuosien talouskurimuksen vuoksi elänyt lähinnä säästöillään. Hänen onnistuu ratkaista vuosisatoja vanhan aarteen mysteeri, ja hän rikastuu yhtäkkiä. Se ei kuitenkaan saa häntä luopumaan hurjasta suunnitelmastaan valloittaa maailma. 

Maailmanvalloitukseen miehellä on  selkeä suunnitelma: hän päättää kloonata kuuluisan kirjailijan, Carlos Fuentesin. Geenimanipuloidun ampiaisen tarvitsee vain käydä pistämässä kirjailijaa, jotta kääntäjä saisi palan tämän dna:ta. Tietenkään kaikki ei suju suunnitelmien mukaan...

Takakannen kuvitusta.
Kuva: M-L Muukka.

Ajatus Fuentesin kloonaamisesta sai hörähtelemään, sillä kirjailija on minulle ajankohtainen. Olen viime aikoina yrittänyt saada otetta tästä arvostetusta meksikolaiskirjailijasta toistaiseksi heikoin tuloksin. Aloin lukea romaania Lohikäärmeen pää, mutta kesken jäi. Ajattelin, ettei se vain ole minun kirjani ja tartuin Ineziin. Se ei päästä minua yhtään helpommalla: olen taistellut sen kanssa pari viikkoa. Sinnillä luen sen loppuun, vie se sitten kuinka kauan tahansa.

Kirjailijakokous leikittelee kirjailijuudella. Päähenkilö luo halutunkaltaista todellisuutta kloonaamalla, aivan kuten kirjailija luo todellisuuksia kirjoittaessaan. Lopputulosta ei aina voi edeltä ennustaa, se voi olla mitä vain, niin myös Kirjailijakokouksessa. 

Kirjan lieveteksti kertoo, että Aira on toiminut aktiivisena kirjailijana 1970-luvulta lähtien ja on julkaissut jopa yli seitsemänkymentä teosta. Huh! Näitä kahta pienoisromaania aiemmin on Airalta suomennettu Varamo ja Maisema. Käännösten takaa löytyy sama suomentaja, ja nekin ovat ilmestyneet Siltalan kustantamana yhteisniteenä.

Airan pienoisromaanit muistuttavat siitä, että sivumäärä ei kerro mitään kirjan lukemiseen kuluvasta ajasta tai helppoudesta. Lyhyen pienoisromaanin sulattelu voi viedä kauan. Nämä molemmat pienoisromaanit ovat luettavia ja kiinnostavia, mutta samalla outoudessaan haasteellisia. 

Airaan ovat  tutustuneet ainakin Marikaoksa ja Mikko Kaminassa.

Aira on kotoisin Argentiinasta.