Proustin pyörteissä teatterissa

Kadonnutta aikaa etsimässä, osa 3

Teatteri Jurkka

Käsikirjoitus ja ohjaus: Aleksi Holkko ja Hanna-Kaisa Tiainen
Pukusuunnittelu ja lavastus: Timjami Varamäki
Valo- ja äänikonsultit: Olivia Pohjola ja Viljami Lehtonen
Näyttämötekniikka: Saku Kaukiainen

Näyttämöllä: Milka Ahlroth, Aleksi Holkko, Hanna-Kaisa Tiainen ja Timjami Varamäki

Työpaikallani kirjastossa vedän kollegani Paulan kanssa Marcel Proust -lukupiiriä, jossa luemme Kadonnutta aikaa etsimässä -kirjasarjan. Aloitimme urakkamme viime syyskuussa ja pian koittavassa toukokuun tapaamisessa käsittelemme suomennoksissa mitattuna seitsemännen osan loppua. Alun perin seitsenosaisen sarjan suomennos koostuu kymmenestä niteestä.

Osallistujien innokkuus ja sitoutuneisuus ovat yllättäneet meidät vetäjät täysin: mukana on ollut noin 15 osallistujaa joka kerta! Osallistujien toiveesta jatkamme lukupiiriä ensi syksynä ja luemme kirjasarjan viimeiset osat vuoden loppuun mennessä. Kuukausittaiset tapaamiset tuovat rytmiä ja tukea haastavan kirjasarjan lukemiseen. Proust uuvuttaa toki välillä, sen myönnän. Ryhmän tuella kirjasarjan selättämisestä tulee kuitenkin mielekästä. 

Tässä keväällä Paula alkoi puhua kirjan pohjalta tehdystä näytelmästä, joka pyörii Teatteri Jurkassa. Pakkohan se olisi mennä katsomaan! Kun liput oli jo lunastettu, meille selvisi, että kyse olisi kolmannen osan dramatisoinnista. Jotenkin olimme luulleet, että näytelmä käsittelisi koko kirjasarjaa, mutta nyt kyse olisi nimenomaan kolmososasta. Tuntui ihan luonnolliselta ajatukselta, että kymmenen kirjaa olisi puristettu yhteen näytelmään, koska Proustin kohdalla kaikki on mahdollista.

Hanna-Kaisa Tiainen, Milka Ahlroth, Aleksi Holkko.
Kuva: Marko Mäkinen.

Kutsuimme edellisessä lukupiiritapaamisessa mukaan kaikki lukupiiriläiset ja lämpiössä huomasimme, että neljä lukupiiriläistä oli ostanut liput samaan näytökseen. Ranskalaiseen tyyliin kaikki katsojat ohjattiin paikoilleen, ja päädyimme yläriviin vieretysten.

Jo ennen paikoille ohjausta lämpiössä saimme ensikosketuksen tulevaan näytökseen: tutustuimme itse Marceliin, joka luonnollisesti olisi keskeisessä roolissa näytelmässä, sekä teatterin kummitukseen.

Esitys yhdistelee mielenkiintoisesti Proustin kirjasta poimittuja teemoja ja kohtauksia Teatteri Jurkan historian ja näyttelijyyden pohdintoihin. Millä putkiremontin kulut katetaan, millä maksetaan vuokra? Miten teatterin taika luodaan illasta toiseen?

Alle satapaikkainen Teatteri Jurkka on näyttelijälle täysin erilainen työympäristö kuin yli sata vuotta sitten massiivisia spektaakkeleita isännöinyt 1800-paikkainen suurnäyttämö. Jurkka on huoneteatteri, joten tunnelma on tiivis. Lava on pieni ja näyttelijät yleisöä lähellä. Näyttelijöiden eleet ja ilmeet välittyvät katsojalle vaivatta. 

Hanna-Kaisa Tiainen Marcelina.
Kuva: Marko Mäkinen.

Intiimiys korostuu välillä katsomossa ikään kuin yleisön joukossa istuvassa Marcelissa, jonka rooliin Hanna-Kaisa Tiainen istuu luontevasti. Marcel on juuri niin herkkä, kärkäs, totinen ja pikkutarkka kuin olin hänen kirjaa lukiessani mieltänyt olevan.

Kirjassa merkittävä tapahtuma on Marcelin ensimmäinen teatterissa käynti. Marcel odottaa näkevänsä mahtavan la Berman esittävän Faidraa ja hekumoi ajatuksella. Hän kuvittelee esityksen olevan jotakin niin tajunnanräjäyttävää, että todellisuus on pettymys. Jurkan näytelmässä näyttelijät pistävät Marcelin koville hänen kritiikistään: tämä on herkullisesti toteutettu! Suruvireiseen Marcelin hahmoon olisin kovin mielelläni syventynyt vieläkin enemmän.

Näyttelijöiden omat henkilöhistoriat nivoutuvat yhteen Proustin klassikon kanssa. Eritoten näytelmä on läpileikkaus Milka Ahlrothin näyttelijänurasta. Lavalla nähdään roolien kavalkadi, ja myös näyttelijä roolihahmojen takana. Ahlroth on kokemuksensa turvin näytelmän kivijalka.

Milka Ahlroth.
Kuva: Marko Mäkinen.

Koin antoisaksi sen, ettei Proustin kirjaa ollut yritetty siirtää näyttämölle liian orjallisesti. Kirjasta oli poimittu jatkokäsittelyyn tiettyjä kohtauksia ja teemoja, kuten erilaiset illuusiot, identiteettipohdinnot ja sukupuoliroolit. Näistä käsikirjoittajat ja ohjaajat Holkko ja Tiainen olivat tehneet omaa tulkintaansa ja linkittäneet sitä nykypäivään. Kirjasarjaa tahkonneena pidin kuitenkin siitä, miten itse kirja oli läsnä esityksessä: siitä luettiin otteita pitkin esitystä.

Aleksi Holkko.
Kuva: Marko Mäkinen.

Suosittelen näytelmää erityisesti kaikille, joilla on jokin suhde Marcel Proustiin: ehkä olet jo lukenut Proustisi tai vasta suunnittelet sitä, kenties olet etsinyt kadonnutta aikaa vasta yhden kirjan verran. Tai ehkä sinua muuten vain kiinnostaa tämä identiteettinsä kanssa kipuillut, sairauksien riivaama kirjailija, joka kirjoitti omasta elämästään tuhansien sivujen verran sata vuotta sitten. Vielä on muutaman näytöksen verran aikaa.

Milka Ahlroth lukee, Marcel kuuntelee.
Kuva: Marko Mäkinen.

Käyn todella harvoin teatterissa, joten tämä näytelmä oli hyvää lämmittelyä kesän Volter Kilpi -kirjallisuusviikolle, jonne olen suuntaamassa heinäkuussa. Suunnitelmissani on kirjallisuusluentojen lisäksi mennä katsomaan useampaa näytelmää Kustavin maisemissa. Tämä siis tuskin jää Kirjakimaran ainoaksi teatteriraportiksi!

Riikka Pulkkinen: Paras mahdollinen maailma

Kansi: Anna Lehtonen.

Otava 2016. 358 s.
Oma arvioni: 3/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Hyvää naistenviikkoa ja onnea kaikki Riikat! Tänään alkaa naistenviikko ja sen myötä Tuijata-blogin Tuijan vuosittainen Naistenviikko-haaste. Haaste kannustaa kirjabloggareita lukemaan ja kirjoittamaan naisnäkökulmasta, ja yksi tapa osallistua on blogata nimipäiväänsä viettävän kirjailijan teoksesta.

Haaste antoi minulle kimmokkeen tarttua Riikka Pulkkisen pari vuotta sitten julkaistuun romaaniin Paras mahdollinen maailma. Kirjailijan kaksi ensimmäistä romaania Raja ja Totta luin ennen blogiaikaa, ja ne saivat minut fanittamaan Pulkkista. Vuonna 2012 Pulkkisen Vieras oli mielestäni vuoden paras kotimainen romaani ja kepeämpi Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän viihdytti äänikirjana pari vuotta myöhemmin. Jokin tässä uusimmassa romaanissa kuitenkin harasi vastaan heti kirjan alkusivuilla, kun aloitin sen ensimmäisen kerran heti sen ilmestyttyä. Uusi yritys oli hieman onnekkaampi.

Päähenkilö Aurelia on Teatterikorkeakoulun kasvatti, joka saa kiinnityksen uutuusnäytelmän keskeiseen rooliin. Kuuluisan ohjaajan näytelmän on tarkoitus käsitellä elämää jo hajonneessa DDR:ssä ja Berliinin historian käännekohtaa, muurin murtumista. Näytelmä ei tahdo valmistua, ja Aurora joutuu harjoituksissa koville toteuttaessaan ohjaajan kokeiluja. Aurelia ei halua vastata äitinsä puheluihin, vaan keskittyy täysillä näytelmän työstämiseen. Isä on juuri saanut sairaskohtauksen, jota ennen hän yritti kertoa jotakin tärkeää tyttärelleen.

Aurora on sattumoisin syntynyt samana päivänä, kun muuri murtui, ja Berliinillä on keskeinen osa nuoren naisen henkilökohtaisessa historiassa muutenkin. Samaan tahtiin näytelmän mahdottomuuden kanssa alkavat paljastua Auroran menneisyyden salat. Mitä tapahtui Berliinissä parikymmentä vuotta sitten? Mitä Aurora ei muista?

Pulkkinen on ladannut kirjaan niin paljon kaikkea, että se tuntuu ylipursuavalta. Vielä kun kieli on kirjailijalle ominaiseen tapaan tarkkaan hiottua, niin happi loppuu kesken lukiessa. Auroran perheen tarina on mielenkiintoinen ja vetävä, varsinkin historiallisen Berliinin kuvaukset luin uppoutuen. Mutta mutta. Tarinan uskottavuus kärsii sattumista ja sattumuksista. Vielä jaksoin sulattaa Auroran symbolisen syntymäpäivän, mutta minulle oli hieman liikaa esimerkiksi se, miten perhettä varjostavaan salaisuuteen on suhtauduttu.

Pulkkisen seuraava romaani Lasten planeetta ilmestyy syyskuussa. Se kertoo kustantajan mukaan perheen hajoamisesta, rakkaudesta ja maailmasta ‒ eivät pieniä ja yhdentekeviä seuraavankaan romaanin teemat. Toivottavasti siinä on muistettu antaa lukijalle enemmän tilaa hengittää.

Helmet-lukuhaasteessa laitan kirjan kohtaan 43. Suomalainen kirja, joka on käännetty jollekin toiselle kielelle.

Ville Virtanen: Menkää mielenhäiriöön (2001)

Kustantaja: Tammi.

Sivumäärä: 189.

Oma arvio: 3/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta. 

Kansi: Markko Taina.

Menkää mielenhäiriöön on näyttelijänä tunnetun Ville Virtasen omaelämäkerrallinen esikoisteos. Päähenkilö on Vilho Perho eli Vili, jonka vaiheita seurataan lapsuudesta nuoruuden kautta aikuisuuteen. Kun Vili on lapsi, isä pääsee esiintyjäksi televisioon, jossa tämä puhuu estotta höpöjä. Isä katoilee aina välillä ja aika ajoin isän pää kuumenee. Virtanen kuvaa elävästi teini-iän kommelluksia kaveriporukassa. Nuorelle Vilille tärkeitä ovat hevoset ja ratsastus, jotka saavat jäädä vasta, kun herkkä poika löytää vielä suuremman kiinnostuksen kohteen, teatterin.

Vili karjuu itsensä teatterikouluun, jossa rehtorina häärii Jorma Kassinen, Jouko Turkkaa muistuttava omalaatuinen persoona. Koulu on fyysinen rääkki, joka laittaa myös oppilaiden mielenterveyden koetukselle. Kassisen metodeihin lukeutuu muun muassa oppilaiden nöyryyttäminen. Moni menee mielenhäiriöön.

En ehtinyt lukea kirjaa kovinkaan pitkälle, kun tajusin lukeneeni sen joskus aiemmin. Tämä hieman latisti lukukokemusta, sillä mitään uutta en tarinasta löytänyt. Virtasen elämänvaiheet ja vuodet teatterikoulussa olivat tuttuja. Virtanen kirjoittaa kuitenkin taitavasti ja kuvaa mielenkiintoisia tapahtumia, joten mitenkään turha ei toinen lukukertakaan ollut. Tällä kertaa kirja nosti mieleeni toisen näyttelijämiehen, Peter Franzénin, omaelämäkerralliset teokset Tumman veden päällä ja Samoilla silmillä. Varsinkin Franzénin esikoinen, josta en ole blogannut, oli koskettava ja toi päähenkilön kokemukset lähelle lukijaa. Aivan samaan ei minusta yllä tämä Virtasen debyytti.

Jokin "Turkan kaudessa" eli Jouko Turkan vuosissa teatterikoulun johdossa kiehtoo. Seuraavaksi voisinkin ottaa luettavaksi Eppu Salmisen muistelman Lasten ristiretki, joka ainakin muistiinpanojeni mukaan on vielä lukematta. Sen sijaan Kari Kontion Kausi helvetissä tuli luettua aikana ennen blogia. Se oli muistaakseni vielä raadollisempi kuvaus kuin tämä Virtasen versio.

Luen paljon töiden vuoksi, ja vaikka pääsen valitsemaan kirjat aika lailla itse, tuovat aikataulut lukemiseen painetta ja jopa pakon makua. Työkirjojen lisäksi luen ahkerasti uutuuksia, jotka putkahtelevat varausjonoista ajoittain melkoisina ryppäinä. Usein varsinkin syksyisin iskee lukustressi. Niinpä välillä suunnittelematon lukeminen on rentouttavaa. Kun vain poimii kirjan kirjaston hyllystä ja uppoutuu siihen. Kun antaa käsillä olevan kirjan kiilata kaikkien keskeneräisten kirjojen edelle ja tietoisesti sulkee ajatusten ulkopuolelle kaikki lukupinosta huutelevat teokset.

Näin tein Ville Virtasen esikoisen kanssa viime viikonloppuna. Lainasin romaanin töistä perjantaina ja luin sen viikonlopun aikana. En lukenut muuta, vaan annoin tälle aikaa. Mikään huikea lukukokemus kirja ei ollut, mutta toimi hyvänä stressinpoistajana. Takkatulella, hiljaisella saaristomaisemalla ja varpaita lämmittävillä villasukilla saattoi toki olla vaikutusta mielentilaani.