Aki Ollikainen: Nälkävuosi

Aki Ollikainen: Nälkävuosi
Siltala, 2012
Kansi: Elina Warsta
Sivuja: 141
Lisäksi: Teos on Finlandia-ehdokas ja voitti Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon.

Kirjoitin blogiini aiemmin Aki Ollikaisen Nälkävuoden julkkareiden yhteydessä siitä, kuinka kirjan kaunis kansi teki minuun heti vaikutuksen. Tähän asiaan kiinnittää heti huomion, sillä kansi on minusta poikkeuksellisen upea. Se on kuin kirja itsekin, samanaikaisesti klassinen ja moderni. Elina Warsta on tämänkin upean kannen takana, hän on piirtänyt seesteisen otoksen suomalaisesta maisemasta, tuntemattomasta hahmosta. Piirroksen henki on ruman kaunis, jotenkin surumielinen. Tämä sopii teoksen tunnelmaan kuin feta salaattiin, sillä lukiessa tuntuu itku puristavan kurkussa samalla kun itse lukeminen on suuri ilo.

Ollikainen sai idean kirjaansa hautausmaalla. Hän oli katsonut nälkävuosina kuolleiden muistoksi pystytettyä kiveä ja miettinyt, että hän voisi kirjoittaa juuri näiden ihmisten tarinan. Ja minkä tarinan hän sitten kirjoittikaan.

Tiesin Suomen historian pahimmista katovuosista historian tunneilta jotain, mutta vasta Nälkävuoden lukiessa myös tunsin, kuinka julmaa aikaa tuolloin elettiin. En tiedä, miltä tuntuu olla oikeasti nälkäinen, mutta henkilöhahmojen hädän tuntee. Ollikainen on onnistunut kirjoittamaan väkevän tarinan hyvin vähäeleisesti ja tiiviisti.

"Nälkä on se kissanpentu, jonka Paju-Lauri pisti säkkiin ja hukuttiin avantoon. Se raapii pienillä kynsillään ja kynsäisyistä tulee vihlova kipu, sitten uusi raapaisu ja taas uusi, kunnes pentu uupuu ja putoaa säkin pohjalle, ja painaa siellä raskaana, vetää säkkiä alas, kerää voimansa ja aloittaa uuden myllerryksen."

Valitsin tämän takakannessakin olevan kohdan kirjasta esimerksi siitä, miten Ollikainen kirjoittaa. Virke on kauniisti kuljetettu ja selkeäsanainen,  kielikuvat on niin todentuntuisia ja raadollisia. Nälkä on kuvattu samanaikaisesti kauniisti ja ahdistavasti.

Nälkä ajaa myös äidin lapsineen kerjuulle. Isä jää torppaan makaamaan, hän on niin nälkiintynyt, ettei hänestä ole enää kuin poisnukkujaksi. Ruokaa ei ole riittänyt pitkään aikaan kaikille, ja Juhani on säännöstellyt liian pitkään omaa annostaan lasten ja vaimonsa, Marjan, hyväksi. Tätä päätöstä Marja kiroaa tarpoessaan väsyneenä lumessa – tuntiessaan nälän ja vilun lisäksi turvattomuutta. Hän kohtaakin muiden kerjäläisten joukossa repivää pahuutta. Pettuleivän palasestakin tapellaan, eikä monikaan talo pysty ruokkimaan edes omiaan, saati sitten kerjäläisiä.

Nälkävuoden keskeiset hahmot edustavat joko köyhää rahvasta tai pulskeampaa eliittiä. Ei ole mitenkään epätavallinen ratkaisu korostaa puutteessa olevien hätää pistämällä heille epäoikeudenmukaiseksi peilikuvaksi säätyläisten pyöreät vatsat, mutta juuri tästä syystä jännite toimii ja lukeminen tuntuu niin tärkelle, tunteet nousevat pintaan ja ajatukset kulkevat yhteiskunnallisiin asioihin. Millaista aikaa kirja kuvaa, mutta mitä se sanoo myös meidän omasta ajastamme? Pidin kirjan naturalistisesta otteesta, mutta se on myös monien tarinallisten ratkaisujensa vuoksi hyvin moderni teos.

Nälkävuosi kestää myös aikaa ja useita lukukertoja, siksi olen erityisen onnellinen, että se voitti Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon ja on myös ehdolla Finlandia voittoon.

Kirja Adlibriksessä ja kustantamon sivuilla.