Reko Lundán: Rinnakkain

Tämä blogiteksti on osa kirjabloggaajien ja Ylen Kirjojen Suomi -hankkeen yhteistyötä. Me kirjabloggaajat osallistumme Kirjojen Suomen haasteeseen lukemalla kaikki 101 kirjaa uusimmasta alkaen. Minulle osui arvonnassa vuosi 2004 ja Reko Lundánin Rinnakkain. Olen tästä arpaonnesta erityisen iloinen, sillä kirja oli mieleeni. Olen aiemminkin pitänyt Lundanin teoksista, mutta tätä kyseistä kirjaa en ollut vielä lukenut.

Ylen toimittajat tiivistävät kirjan näin: "Rinnakkain on aikalaiskuvaus nousukauden keskiluokkaisista, jotka eivät halua asunnottomien asuntolaa lähelle idylliään."

Kirjan päähenkilö Jarmo on kyllästynyt työhönsä työvoimatoimistossa, sillä hän on nähnyt lamavuosina liikaa ahdinkoa ja kuullut samankaltaisia, surullisia tarinoita, joihin on voinut itse hyvin vähän vaikuttaa. Vaikka kirjan nykyhetkessä eletäänkin jo nousukauden alkua, ei työ ole sen muuttunut sen mielekkäämmäksi. Jarmo kokee olevansa vähän tuuliajolla elämässään. Hän ei saa omasta mielestään vaikuttaa riittävästi oman perheensä tai kotinsa asioihin: Kirsi-vaimo lähtee vuodeksi Brysseliin EU-virkamieheksi ja jättää Jarmon huolehtimaan lapsista. Jarmo painostetaan myös muutaman rivitaloasunnon taloyhtiön puheenjohtajaksi. Taloyhtiön yhteisessä saunarakennuksessa ja pesutiloissa piilee homevaurio, mutta kaikilla osakkailla ei ole riittävästi varallisuutta korjauttaa yhdessä tiloja. Jarmo joutuu puheenjohtajana myös toisen ikävän tehtävän eteen: naapuriin kaavaillaan asunnottomien asuntolaa, eikä osa taloyhtiön osakkaista ole tästä yhtään mielissään.

Eniten minua puhutteli kirjan lämminhenkinen, inhimillinen viesti. Ikävissäkin tilanteissa henkilöissä näkyy vahvuuksia ja heikkouksia, heidän tekojaan jollain tasolla ymmärtää vaikkei samalla tavalla toimisikaan. Nimbyilystä (not-in-my-backyard-asenne) Lundán kirjoittaa terävästi tuoden tekstiin samalla paljon huumoria mukaan. Turhauttavan itsekeskeiseen aiheeseen sekoittuu lennokasta kepeyttä. Ihmiset voivat huolehtia Irakin sodan syttymisestä, pakolaisista ja muista hätää kärsivistä, mutta samaan aikaan he eivät missään nimessä halua oman asuntonsa mahdollisen myyntiarvon romahtavan siitä, että naapurissa on apua tarvitsevien asuntola. Kirja ei osoittele ketään tai mitään, se vain toteaa, että sellaisia me ihmiset olemme. Monisärmäisiä myös huolenpidossamme. Lukija peilaa näitä tilanteita myös omaan elämäänsä, siihen, miten itse toimisi. Kuinka paljon olisi valmis vaikka kantamaan taloudellista taakkaa yhteisen hyvän vuoksi, että homeesta päästäisiin mahdollisimman eroon? Millaisia naapureita ei itse haluaisi?

Jarmo on mahtava hahmo, vaikka hän aika ajoin käyttäytyy raivostuttavasti. Hän on mieleenpainuva päähenkilö, sillä hän vaikuttaa kaikin puolin nysväkkeeltä, joka pilaa kaiken, mihin koskee, ja kuitenkin hän on paljon enemmän kuin pintakerros näyttää. Hän on todellinen, samaistuttava, herkkä mies, joka on vain uupunut. Hänen vaimonsa vaikuttaa aluksi perheen sankarilta, kunnes paljastaa asenteensa Jarmon työuupumukseen. Silti lukija voi ymmärtää myös Kirsin reaktioita tämän ryömiessä sängyn alle mököttämään, että nyt on hänen vuoronsa olla väsynyt ja vaikea. Lundán pureutuu humoristisesti, herkästi ja tarkkaan havainnoiden myös parisuhteen kommunikointiongelmiin, mielenterveysongelmiin, lapsellisiin valtapeleihin ja ihmisten vuorovaikutukseen. Dialogi ja monet juonenkäänteet ovat kekseliäitä, hersyviä.

Rinnakkain ja erossa ollaan kirjassa monella tapaa. Miten pidetään perhe kasassa, kun toinen poistuu rinnalta? Miten rinnakkaiselo sujuu erilaisten ihmisten kesken? Miten pienistä yhteisistä asioista kasvaa niin suuria ongelmia, kun ei päästä niistä sopuun ja "yhteiseen rintamaan"? Miten yhteiskunta hoitaa eriarvoisuutta?

Rinnakkain on hieno teos. Lundania on usein kehuttu taitavana ajankuvaajana, ja hän on myös humaani arjen kuvaaja. Mieleenpainuva, yhteiskunnallisesti kantaa ottava teos.

Suosittelen lukemaan!

Luin teoksen sähkökirjana Ylen sivujen kautta. Sieltä löytyy myös muut juhlavuoden kirjat. Puhelimella en suosittele kirjoja lukemaan, sillä tekstiä avautuu aukeamalle niin vähän. Luin itse iPadin kautta, ja silloin tällöin kirjastokortin (tai Ylen) tunnukset piti laittaa uudestaan, sillä teos unohti kirjautumisen kesken lukemisen. Digitoimisjälki ei ollut ihan moitteeton, sillä typoja oli melkoisesti. Ei tämä varsinaisesti lukemista haitannut, kun aina pystyi päättelemään, mikä kirjain sanassa oli alun perin ollut ennen kuin kone oli digitoinut sen väärin.

Kansallisteatteriin tutustumassa

Hetkeni lavalla

Olin viime viikolla tutustumassa Kansalliskirjaston sisuksiin; sain nähdä lempiteatterini "takahuoneita" ja seisoa muun muassa päälavalla valokuvaamassa näkymää, mitä harvoin teatterivieraana saa nähdä. Meitä oli toki muitakin, suurehko kourallinen kirja- ja kulttuurialan bloggareita. Tutustumiskierros järjestyi Bonnierin ja Kansallisteatterin yhteisesti järjestämän bloggariklubin ansiosta. Käyn muutenkin mielelläni teatterissa – ja aion jatkossa siirtyäkin kirjabloggaajan tontillani vähän enemmän myös muuhun kulttuuriin – ja ilahduin suuresti, kun tämä kirjallisuutta ja teatteria yhdistävä bloggariklubi lanseerattiin.

Lumiomena-blogin Katja Jalkanen kuvaa myös kaunista kattoa

Olen pari kertaa aiemminkin osallistunut bloggariklubin tapahtumiin mutta olen aiemmin vain noiden muiden somekanavieni kautta jakanut kokemuksiani kuvin ja sanoin. Vähän nyt harmittaa, etten ole ehtinyt blogannut aiemmin ja laajemmin, sillä olisi ollut kiinnostava säilyttää jokainen vierailu täällä "välimuistissa" – nimitys tuntuu sopivan blogilleni siinäkin mielessä, sillä muistan yleensä vuosien jälkeen kirjoistakin parhaiten ne, joista olen blogannut – varsinkin kun nämä bloggariklubit ovat todella hyvin suunniteltu ja jokaisella kerralla oppii jotain uutta teatterimaailmasta. Viimeksi saimme keskustella ja kuunnella dramaturgin työstä, Jukka-Pekka Pajunen puhui Onnellisuuden tasavallan tekovaiheista. Hyvin kiinnostavaa, ja on yleensäkin aina mielekästä kuunnella teatterityöstä ja sitten vähän verrata eri vaiheita omaan työhöni kustannustoimittajana. Vaikka ei näitä yks yhteen tietenkään voi verrata, niin joitakin kiinnostavia sidoslankoja näiden välille voi kuitenkin punoa.

Kurkkaus takahuoneeseen

Mysteerihissistä

Tällä kertaa saimme tutustua Kansallisteatterin rakennukseen ja kuulimme lavastajan ja puvustajan töistä. Kati Lukka ja Tarja Simonen valaisivat Nummisuutarit-näytelmään tekemiään valintoja. Miksi puut roikkuvat väärinpäin, miksi Nummisuutareiden Eskolla on hihaton suomieijonapaita päällään, mitä vanhaa ja perinteikästä lavastukseen on otettu mukaan... Tietyllä tapaa näihin kysymyksiin tulee kyllä vastaus näytelmää katsomalla, mutta pidin siitä, että ennen Nummisuutareiden katsomista minulla oli jo jotain pureskeltavaa ja olin virittäytynyt katsomaan tarkemmin myös asuja ja "tiloja". Heidän puheenvuoronsa saivat vielä lisäsävyjä siitä, että olimme hetkeä aiemmin käyneet katsomassa nykyisten näytelmien ja vähän tulevienkin lavastuksia ja pukuja. 

Slavan kirjakasoja. Nämä muistan, ne luonnollisesti jäivät mieleeni jo lavalla.

Pienen näyttämön penkkirivit

Kirjavan kammarin Karoliina Timonen kuvaa puvustusta

Ennen Nummisuutareiden alkua saimme vielä kuulla Katja Ketun ja hänen kustannustoimittajansa Lari Mäkelän puheenvuoroja paitsi Ketun uusimmasta teoksesta Yöperhosesta myös siitä, millaista kirjailijan oli kokea, kun oma teos siirtyy teatterin lavalle. Kettu on valloittava esiintyjä, ja ihan harmittaa, etten Ouluun koskaan matkustanut Kätilöä katsomaan.

Harmittaa myös (vähän), etten kirjoittanut mitään muistiinpanoja kierrokselta ja esiintyjien puhuessa työstään, sillä en pysty täysin blogiini nyt välittämään, kuinka mieletön kokemus tämä kaikkinensa oli. Toivottavasti nämä vähän hätäisesti räpsäistyt instagram-kuvat valaisevat vähän sitä, mitä sanomatta jää.

Lukusukkuloiden ahmintaa

Olen nyt viime aikoina lukenut paljon, mutta erityisesti olen nyt nauttinut näiden lukusukkuloiksi nimittämieni kirjojen lukemisesta. Viihdekirjoja ne tietysti ovat, mutta koska viihdyn niin monien kirjojen parissa, kutsun tällaisia mielettömän nopealukuisia ja ahmittavia kirjoja mieluummin tällä keksimälläni sanalla. Englanninkielinen termi page-turner olisi myös hyvä, mutta, noh, se ei ole suomea.

Jojo Moyesin Kerro minulle jotain hyvää (suomennos: Heli Naski, Gummerus 2015) on pokkarina lähes 500 sivua pitkä. Luin sen miltei kokonaan sunnuntaina, olin ehtinyt vähän jo aloittaa launtaiyönä. Tarina on tunteisiin vetoava, kiinnostava, romanttinen epätavallisemmalla tavalla kuin mitä odotin ja siinä ei ollut ärsyttäviä henkilöitä (Jee!). Yksiulotteisiin hahmoihin, manipuloivaan juonenkuljetukseen ja lässytykseen yleensä kyllästyn ensimmäisenä viihteellisimmissä rakkauskirjoissa.

Olin lukenut blogiarvioita, joissa väitettiin lukemisen aiheuttaneen vähän itkumaisia olotiloja, mutten odottanut, että näin kävisi myös minulle. En ole itkun yläpuolella, mutta eivät kirjat minua yleensä itketä ja olin varautunut tunnemanipulointiin. Liikutuin lähinnä siitä, että kirja päättyi tarinan kannalta juuri oikein, vaikka olisin voinut tunnekuohuissani hyväksyä toisenlaisenkin lopetuksen.

Aurinko paistoi kalliolla, tarina kulki, ihana olotila elämästä muutenkin. Lukusukkula on omiaan paikkaamaan eräänlaisen työuupumuksen ja "remonttimuuttokesän" aiheuttamaa kirjaköyhiötä eloa. Olen koko elokuun taas nauttinut lukemisesta ja uppoutumisesta, saanut työvaihemoodin pois päältä vapaa-ajalla, enkä koko ajan mieti, miten tekisin/muokkaisin tämän ja tämän kohdan kirjasta. Ihanaa. Lukeminen on niin rentouttavaa.

Eilen tulin lukeneeksi toisen paksummanpuoleisen kirjan vähän vahingossa, kun päivään liittyi paljon  yleisluontoista odottelua eri tiloissa (en puhu päänsisäisistä asioista nyt). Australialaisen Liane Moriartyn Mustat valkeat valheet (suomennos: Helene Bützow, Wsoy 2015) on lähes 450-sivuinen, enkä voinut lopettaa sen lukemista, kun pääsin heti alkusivuilla tarinaan mukaan. Traagisista puolista (väkivalta, koulukiusaaminen, seksirikokset, kuolema) huolimatta kirja on enemmän hauska kuin totinen.

Ihan pienellä rakenteellisella ratkaisulla ylemmän keskiluokan koulun juhlissa tapahtuvaan kuolintapaustutkintaan tulee pirullista moniäänisyyttä mukaan. Eikä tämä mikään dekkari ole, eikä erään kuolema ole pääasia, siihen päästään oikeastaan vasta ihan lopussa. Pikemminkin tämä on sujuvasanainen tarina siitä, miten tilanne kärjistyi pikkuasiasta niin pahaksi. Hyvin viihdyttävää.

Lähes 1000 sivua kahdessa päivässä, vaikka päiviin mahtui toki muutakin, kertoo vahvasta tarinaan uppoamisen tarpeesta. Molemmissa on aika erikoinen tarina vielä, joista annan kiitosta. Tällä hetkellä on kaksi muuta kirjaa kesken, joista pitää lukea Huumasema Zoo ensin loppuun, sillä siitä päättyy laina-aika ihan lähipäivinä.

Harri Sirola: Abiturientti

Harri Sirola: Abiturientti. Wsoy 1987, 3. painos. Koulun peruskirjasto -kirjasarja. 302 sivua.

Hyvä ystäväni, jolta sain Abiturientista lukuvinkin, kysyi minulta jo alkupuoliskon ohitettuani, onko kirja niin rivo kuin hän sen nuorena koki. Hänelläkin kirjan lukemisen jälkeen on kulunut useita lukuvuosia ja satoja kirjoja, mutta nuoruuden lukumuistosta kuultaa yhä jonkinlainen hauska ohostelu. Minulle lukukokemus oli mieluisin juuri siksi, että luin läheisen ihmisen nostalgiakirjaa. Hän on tosin niin lukenut ihminen, että näitä nuoruusajan kirjojakin on kertynyt lukuisia nostalgisointiin asti.

En enää oikein tarkkaan muista, miksi päädyimme puhumaan Harri Sirolan Abiturientista. Ehkä se johtui siitä, että Sirolan vuonna 1991 julkaistu Kaksi kaupunkia -teos on julkaistu tämän vuoden alussa uudestaan. Vai tulikohan meillä sittenkin puhe Anja Kaurasen (nyk. Snellman) omaelämäkerrallisesta Syysprinssistä, joka kertoo muun muassa Sirolasta. Tai sitten meidän keskustelumme kulki kirjoihin, joita on aikanaan pidetty riettaina tai muulla tavoin kohahduttavina, ja silloin hän ehkä mainitsi minulle Abiturientin samaan syssyyn kun puhuimme Sonja O. kävi täällä -romaanista, Tamarasta ja Jojosta.

No oliko kirja sitten rivo?

Oikeastaan taisin odottaa 18-vuotiaan abiturientti Ville Siikalan revittelevän vieläkin enemmän, mutta kyllä hän kiitettävästi hankki sekä naiskokemuksia että kuusi laudaturia viimeisenä lukiovuotenaan. Ville on mainio hahmo, sillä hän on niin itseriittoinen, fiksu mutta vaikka hän piti itseään kaikkia tyttöystäviään älykkäämpänä ja kokeneempana, eivät tytöt ole niin typeriä kuin hän olettaa ja antaa lukijankin kuvitella. Virkistävää lukea tietysti suorasukaisen nuorukaisen minäkerrontaa, jossa minä on aina edellä sinää.

Nimen mukaisesti kirjassa liikutaan koulumaailmassa ja siinä ajanjaksossa, jolloin vielä pinnataan tunneilta mutta samalla haaveillaan jo jatkokoulutuksesta ja hyvästä urasta. Ville lääkäriperheen kasvattina pähkäilee paljon myös oman tulevaisuuden urapolkunsa kanssa. Hän käy eliittikoulua ja paljolti kirjassa tietysti näytetään myös sitä, millaiset mahdollisuudet kyseisessä koulussa on ja miten se on poikkeuksellinen muihin kouluihin verrattuna, millaiset paineet siellä syntyvät jne. Paljon tässä on sellaista tuttua omiin lukiovuosiin, vaikka sitten toisaalta aika on nakertanut puitteita ja ajan ilmiöiden kritiikkiä. Mutta ihmisyys, nuoruus, unelmat, rakastuminen, himo, itsekkyys, laiskuus.. mikäpä näistä olisi koskaan vierasta.

Rivouden sijaan kiinnitin huomioni rajuun itsekritiikkiin, suoranaiseen inhoon jopa. Varsinkin kun se yhdistyi minäkeskeisyyden toiseen ääripäähän, kaikkivoipaisuuteen ja itserakkauteen. Herkullisia ajatusrakennelmia, kun mielialat päähenkilöllä heittelehtivät ja hän yritti oikeuttaa itselleen milloin minkäkin halun ja teon. Kypsymättömyys on kuvattu kirjassa hienosti.

Hyvä lukukokemus, vaikka välillä teksti puudutti ja kadotti teränsä. Mutta sitten yhtäkkiä tempauduttiinkin taas tunnemyrskyn voimalla vetävään kohtaukseen.

Kirja ja leffa – eri syistä yhtä hyviä

Kuva Finnkino

Elokuva: Gone Girl, 2014
2 h 29 min
Ohjaaja: David Fincher
Liput tarjosi SF Film Finland 

Kirja: Gillian Flynn: Kiltti tyttö
Wsoy, 2013
Suomennos: Terhi Kuusisto
447 sivua

Luin Kiltti tyttö -romaanin yli vuosi sitten, ja vaikka muistin pääosin juonen vielä ihan hyvin, ei kirja missään nimessä pilannut elokuvaa. Pidin elokuvasta valtavasti, ja hämmentävää kyllä, se ei hävinnyt kirjalle vaan oli eri syistä jännittävä.

Tarina on mutkikas ja käänteitä riittää, pelkästään niissä on syytä nauttia Gillian Flynnin hienosta teoksesta. Elokuva on pelkistetympi eikä se toista kaikkia tapahtumia, mutta äänimaiseman, robottimaisesti puhuvan päähenkilönaisen, mukaansatempaavuuden, näyttelijöiden vuorovaikutuksen ja hyvän leffaseuran vuoksi teatterissa on nautinto istua.

Lainaan muokaten itseäni, sillä kirjoitin kirjasta viime kesänä lehteen jotakuinkin näin:

"Gillian Flynnin psykologinen trilleri pitää otteessaan. Kirja alkaa aviomiehen puheenvuorolla, päivänä, jolloin hänen vaimonsa katoaa. Amyn kohtalo on mysteeri, mutta hän ei jää lukijalle vieraaksi. Päiväkirjamerkinnät tuovat vastapainoa miehen kertomukselle. Nick ja Amy toivovat kumpikin, että toinen osaisi lukea ajatuksia. Silti he tuntevat toisensa niin hyvin, että pystyvät manipuloimaan toisen sitä aavistamatta. Lukijalle salaisuudet tuntuvat selviltä alusta alkaen. Sitten tapahtuu käänne ja toinen – ja tarinaan on koukussa."

"Tarinan imu syntyy avioparin kertomusten välisestä jännitteestä, joka on yhtä kiihkeä ja ristiriitainen kuin heidän liittonsa. Väistämättä sitä ottaa jommankumman puolen, vaikka molemmat ovat yhtä epäluotettavia oppaita."

"Teos pistää pohtimaan, millaisilla ennakko-odotuksilla lähestymme tragedioita ja toteutuuko 'syytön, kunnes toisin todistetaan' -periaate poliisin, median, läheisten ja lukijan tarkastellessa tapausta."

Kirja on sanomaltaan rikkaampi, sillä henkilöt syventyvät lukiessa paljon enemmän ja lisäksi Flynn on jotenkin "terävä" kuvaamaan vaikka illanistujaisia. Elokuvassa lisäjännitettä tuo musiikki ja käänteiden nopeus. Minusta oli myös varsin ihanaa tarkkailla kesken kaiken vierustoverin reaktioita.

Sekä elokuvassa että kirjassa on parasta, miten näiden monien käänteiden myötä oletukset asetetaan jatkuvasti kyseenalaiseksi ja totuus hahmottuu pala palalta. Mieheni oli aivan äimistynyt, sillä hänellä ei ollut mitään ennakkotietoa ennen kuin elokuviin pääsimme.

Luin kesällä Flynnin Paha paikka -romaanin. Kolmas Sharp Objetcts pitää varmaan tilata ja lukea englanniksi, kun nyt en millään malttaisi odottaa suomennosta.

Kati Tervo: Sukupuu

Kati Tervo: Sukupuu. Wsoy, 2014. Kansi: Martti Ruokonen. 201 sivua. Oma ostos.

Täytyy myöntää, etten alkujaan uskonut, että Sukupuu on näin hyvä kuin mitä se on. Ajattelin, että teos on ironisen lämminhenkinen ja jotenkin arkiaskareista huumoria veistävä, sillä vähän tähän suuntaan viittaa Kati Tervon kirjailijaesittely etuliepeessä. Ystäväni kehui minulle kirjaa ja suositteli lukemaan, joten päätin sen ostaa, sillä meillä on hyvin samankaltainen kirjamaku. Kirja on todellakin kehunsa ansainnut, sillä näin pieneen pakettiin on saatu mahdutettua niin monta hienoa tarinalinjaa ja naishahmoa, ettei paremmasta väliä.

Sukupuu on kerrottu seitsemän naisen kautta. Tarinan aloittaa ja lopettaa Heidi Hukkanen, sukupuun nuorin. Alkulauseet jo hätkähdyttävät: "Mummu muuttuu sudeksi. Pelkään sen murinaa ja vieraskielistä rähinää." Kesti hetken päästä lauseiden rytmiin mukaan ja ymmärtää, millainen kertoja Heidi on. Seuraava osio on puolestaan vahvasti murteellinen. Kieli läpi kirjan on hyvin täsmällistä, lyhyttä lausetta ja vähän maalailua, ja samalla kaikilla kertojilla on omanlaisensa ääni ja persoona.

Lyhyet kohtaukset lomittuivat toisiinsa sujuvasti ja lukukokemus on intensiivinen, vaikka sivua kääntämällä siirtyisi välillä ajassa eteen ja taakse.

Tämä on sisarusten, anoppien, miniöiden ja äitien kirja. Kaksi sukua yhdistyy toisiinsa viime vuosisadan alkupuolella avioliiton kautta. Adele Schumacher rakastuu Johannekseen, kun poika asuu  Saksassa kahden kesän ajan Adelen perheen luona, ja kun sota Suomessa oli ohi ja valkoiset voittaneet, uskaltaa Adele matkustaa maahan, jota hän on oppinut ilman parempaa tietoa rakastamaan. Mutta uudessa kodissa odottaa myös hyvin vihainen anoppi, joka haluaisi niin monin eri tavoin päästää miniänsä hengiltä, ja mies, joka on sodan haurastama. Samaan aikaan Adelen siskot kulkevat kotoa hyvin eri suuntiin, kaikki kadottavat yhteyden toisiinsa mutta pitävät rakkaat sisaret lähellä muistoissaan.

Sukupuussa on paljon samaa kuin keväällä lukemassani Tommi Kinnusen hienossa esikoisromaanissa Neljäntienristeys. Molemmissa tapahtumia ja sukukertomusta lähestytään useamman sukupolven kautta. Molemmissa miehet ovat sodan lamauttamia, mutta Sukupuussa miehet ovat selkeämmin sivuosassa. Molemmissa näkyy, kuinka hankala on miniän ja anopin saman katon alla asua ja kuinka kauna ja lähelläolon vaikeus voi kiertyä ihmissuhteisiin vuosikymmenten ajaksi.

Jokaisella on oma tarinansa, mutta heistä valottuu jotain lisää muiden naisten kerronnan kautta. Jokaisella on myös oma totuutensa, mutta vain muiden kautta totuus täydentyy kiehtovaksi tarinaksi.

Hyvin taidokkaasti Tervo kertoo vähällä paljon.

Kristina Ohlsson: Varjelijat

Kristina Ohlsson: Varjelijat (Änglavakter) Suom. Outi Menna. WSOY 2014, pokkaripainos. 520 s. Lahjaksi saatu kirja.

En ole lukenut Kristina Ohlssonin aiempia kirjoja, mutta onneksi se ei haitannut Varjelijat-romaanin kanssa yhtään. Kirja oli erittäin sujuva ja jännittävän monisyinen, juuri enempää en hyvältä dekkarilta osaa toivoakaan. Ja se koukku, joka kirjassa kantaa lähes loppuun asti, saa minut tarttumaan jatkossakin Ohlssonin kirjoihin. Pokkarin lopussa oli ote seuraavan Fredrika Bergman -jännärin, Paratiisiuhrit, alusta, ja ihan harmittaa, ettei minulla ole jo nyt seuraavaa osaa tässä hollilla.

Varjelijat liittyy nimensämukaisen vuosikymmeniä sitten kokoontuneen filmikerhon jäsenten toimintaan ja seurauksiin. Yksi heistä on vapaaehtoisesti mykkä kirjailija, joka asuu palvelutalossa ja joka muistetaan paitsi erinomaisista lasten- ja nuortenkirjoistaan, myös miehensä taposta. Salamyhkäinen hahmo, jonka poika on ollut kateissa vuosikausia, lähes yhtä kauan on kirjailija ollut hiljaa ja erakoitunut. Yhteys muihin kerhon jäseniin on katkennut – tiettävästi niin ikään vuosikausia sitten.

Fredrika Bergman palailee äitiyslomalta pikku hiljaa töihin, sillä häntä tarvitaan murhatutkinnoissa. Metsästä on löytynyt nuoren naisen paloiteltu ruumis, ja tutkimuksissa Fredrikasta on paljon hyötyä, mutta lopulta arvaamattomasta syystä myös haittaa.

Fredrika on siitä harvinainen naispoliisi, sillä ainakin tämän teoksen perusteella hän tuntui osaavan yhdistää perhe- ja työelämän, vaikka lapsenhoitoon kirjassa ei keskitytäkään, hän ei silti alinomaan pode jotain uranaisen syyllisyyttä. On ihana lukiessa solahtaa murhatutkintoihin mukaan ja luottaa siihen, että vauvakin kotona on tyytyväinen ilman päähenkilön jatkuvaa asian pähkimistä. Hienoa tarinan ja jännitteen kohoamisen kannalta.

Älykäs ja näppärä dekkari – ehdoton suositus muillekin rikoskirjallisuuden ystäville.

Gillian Flynn: Paha paikka

Gillian Flynn: Paha paikka
Wsoy, 2014
Dark Places, 2009
Suomennos: Maria Lyytinen
Sivuja: 381
Mistä: ennakkokappale
yhdysvaltalainen jännäri

Halusin lukea lomallani jotain oikein nopealukuista, ja kirjapinosta valikoitui Gillian Flynnin jännäri Paha paikka. Flynn on minulle tuttu kirjailija Kiltti tyttö -romaanista, josta tein viime kesänä jutun Olivia-lehteen, mutten koskaan ehtinyt sitten blogiin tehdä omaa juttua. Pidin tästä teoksesta vielä enemmän, vaikka Kiltin tytön juonikäänteet olivat yllätyksellisempiä minulle. Kummankaan loppuratkaisu ei täysin vakuuttanut, mutta muuten pidän kyllä oikein paljon Flynnin tavasta rakentaa koukuttavia käänteitä ja jännitettä tarinaan.

Pidin erityisesti siitä, että valtaosa henkilöistä oli jotenkin nyrjähtäneitä ja epämiellyttäviä.Varsinkin päähenkilö Libby Day, jonka perhe tapettiin raa'asti 25 vuotta aiemmin ja jonka veli istuu linnassa syyllisenä näistä teoista. Libbyn todistus seitsemänvuoden ikäisenä on ollut yksi merkittävä todiste siitä, että Ben on syyllinen. Vuosien kuluttua Libby alkaa tulla kuitenkin toisiin ajatuksiin, sillä hän tapaa Kill Club -nimisen, murhamysteereistä kiinnostuneen salaseuran jäseniä, jotka vakuuttavat, että tutkinnassa on tehty useita virheitä. Mutta voiko Libby luottaa enemmän tuntemattomien ihmisten tutkintoihin kuin itseensä ja muistoihinsa?

Murhamysteerit ovat aina jo omalta osaltaan kiehtovia kirjoissa ja hyvissä tv-sarjoissa, mutta vielä enemmän pidin siitä, mitä kaikkea muuta Flynn oli kehitellyt henkilöiden taustoihin. Kuinka Libby on elänyt vuosikaudet lahjoitusten avulla ja kuinka rahavirrat hupenevat vääjämättä, kun hän ei ole suloinen pieni lapsi, perhetragedian uhri, vaan tympeä ja työtävieroksuva aikuinen nainen. Kuinka Benin nuoruusajan tyttöystävä on rikkaan perheen ainoa lapsi, mutta joka käyttäytyy kuin "roskaväki". Kuinka Benistä on kiinnostunut loputon määrä naisia, jotka haluavat pelastaa murhaajapolon. Norkun lailla pidin synkkyydestä henkilöissä ja tarinassa.

Paha paikka oli loppua lukuun ottamatta erittäin mehevä jännäri, jonka luin nopeasti ja jonka jälkeen jäi oikein vauhtisokeus päälle. Haluan vain lisää lukusukkuloita. Kesällä minulle käy näin usein, mutta oikeastaan nyt haluaisin lukea oikein kunnon perinteisiä arvoitusdekkareita. Flynnin jälkeen luin nimittäin yhden tiiliskiven, joka koukutti yhtä lailla mutta joka oli valtaisa pettymys muuten. Koukuissakin on ansansa. (Tämmöisen latteuksen keksin sitten tähän loppuun, heh)

Ahmaisin kirjan parissa päivässä. Samoin kävi näköjään monille muillekin, ainakin Sonjalle, Kirjasiepolle ja Arjalle.

Linn Ullmann: Armo

Linn Ullmann: Armo
Wsoy, 2004
Nåde, 2002
Suomennos: Tarja Teva
Sivuja: 188

Minulla oli jo kirjastossa hyvin vahva tunne, että tulen pitämään kirjasta. Kai se johtui Ullmannista, Norjasta, pienoisromaaniudesta ja kirjan pitkulaisesta koosta, joka jaksoi viehättää minua lukemisen aikanakin. Tai sitten se oli sillä hetkellä juuri oikeiden adjektiivien lukeminen takakannen selostuksesta: terävä, kiihkeä, mustan huumorin läpitunkema romaani.

Enkä pettynyt. Armo on sopivalla tavalla intensiivinen kirja, että sen lukee nopeasti, lauseista nauttii ja henkilöhahmoista viehättyy, mutta surumielinen tarina ei pakahduta. Oikeastaan yllätyin, miten kuolemansairaudesta on saatu niin eloisa teos aikaiseksi ilman että kenenkään olisi tarvinnut luonnehtia sitä sanalla huumori. On se sitten mustaa tai värikästä, niin ei se tähän silti sopinut. Täytyy olla joku parempi sana kuvaamaan eheän hyvää ja lämmintä teosta, aiheesta huolimatta ilmavaa ja juuri arkisuutensa vuoksi romanttista tarinaa. Kai se on sitten tuo kirjan nimi, armo.

Johan Stellen on eläkkeellä oleva toimittaja, joka saa kuulla olevansa parantumattomasti sairas. Mai on miestään paljon nuorempi, hän on itse asiassa Johanin toinen vaimo. Se, kenen menettämistä Johan suree jo valmiiksi. Ensimmäinen vaimo kuoli, mutta se taisi olla Johanille lopulta vain helpotus. Poikaansakaan hänellä ei ole kunnolla välejä. Töistä hän joutui eläkkeelle, sillä hän sortui plagioimaan vieraskielisen kritiikin. Kirja oli niin hyvä, ettei sen kuvaamiseksi riittänyt omat sanat.

"Hän oli nähnyt Main kasvoilla helpotusta, kun hän oli sanonut olevansa varma. Ei rauhaa, vaan helpotusta. Pieni Mai parka. 
Mai oli kerran luvannut hänelle sen mitä oli pyytänyt. Kerran toisensa jälkeen hän oli anellut Maita ja lopulta tämä oli vastannut myöntävästi, ja silloin hän oli nähnyt helpotusta tämän kasvoilla."

Jotenkin vaikuttavinta kirjassa on se, jonka jo ennalta arvaa. Rakkaus ja luottamus joutuvat koetukselle, kun niiden nimissä vaaditaan liikaa. Kun pitäisi sallia toiselle arvokkuutta tilanteessa, jossa sitä uhkaa kaikki. Kun jatkuvasti pitää asettaa toisen onni ja hyvä oman halun edelle.

Tove Jansson: Reilua peliä

Tove Jansson: Reilua peliä
WSOY, 1990
Rent spel, 1989
Sivuja: 139
Suomentanut: Kyllikki Härkäpää
Mistä: kirjastosta
Suomenruotsalainen autofiktio

Tove-kevääni on edennyt hyvin, vaikka se ei ihan kauhean hyvin ole vielä täällä blogin puolella näkynyt. Aktivoitumisen ja ajankäytönhallinnan paikka siis minulla. Vietin viime viikolla kokonaisen päivän Toven parissa, minulla oli ystäväni kanssa makoisa brunssi ja keskustelimme kuusi ja puoli tuntia (!) lukemistamme teoksista, katsoimme yhden Tove-aiheisen dokumentin ja suunnittelimme pari kevätreissua, joihin yhdistämme juhlavuoden vieton. Minulla on niin makoisia kuvia päivästä, joten täytyy blogata siitä vielä erikseen ja nostaa muutamia huomioita.

Reilua peliä on eräänlainen romaani. Kirja koostuu itsenäisistä novellimaisista luvuista, mutta päähenkilöinä ovat läpi kirjan taiteilijapari Mari ja Jonna. Teoksen lukee väistämättä autofiktiivisenä, sillä mitä enemmän Janssonin kirjoja lukee, sen enemmän alkaa nähdä samoja teemoja – ja jopa täysin samoja aiheita! Mari on kuin Tove, Jonna kuin Tuulikki. Teoksessa on myös Victoria-niminen vene, juuri sellainen Tovella ja Tuulikillakin oli Haru-saarella. Sen näin Haru – yksinäisten saari -dokumentissa.

Mutta näitä todistuksia elämäkerrallisuuksista on kaikkialla. Nostan huomioni esiin siksi, että tämä elämäkerrallisuuden arvointi ja yhdyslankojen etsiminen vaikuttivat omaan lukukokemukseeni kuitenkin hyvin vahvasti. Mietin, pidinkö kirjasta nimenomaan siksi, että se on Toven teos. Ja siksi, että vähäjuoninen vatulointi sekä pienten kohtausten tunnelmointi muistuttivat minua siitä Tovesta, jollainen hän mielikuvissani on.

Reilua peliä on toki hyvä, vähäeleisenä huomiota vaativa, mutta huomaan olevani myöhässä tämän arvion kanssa. Luin teoksen tammikuussa, ja nyt minulla on hyvin vähän "oikeaoppisia" sanoja kuvaamaan luettua teosta. Pidin ja väsähdin, näin tiivistetysti.

Olen lukenut peräjälkeen useamman Toven teoksen, ja huomasin nauttivani toisten teosten yksittäisistä novelleista Reilua peliä -teoksen episodeja enemmän. Pidän hitaudesta ja vähäeleisyydestä, kavahdan turhaa mahtipontisuutta ja asioiden puhkiselittämistä, mutta Reilua peliä oli kyllä kieltämättä myös vähän tylsä ja ponneton. Mielikuvia ja mielikuvitusta Jansson onnistuu silti herättämään toteavilla ja aluksi näennäisen merkityksettömillä lauseilla, sitä ihailin. Vähästäkin syntyi yhteisymmärrys kirjan henkilöiden kanssa ja sen arjen, jossa he elävät.

Huomasin, että sama kohta oli vaikuttanut Saran ja minut:
He kokivat verkkonsa kotimatkalla; tulos oli yksi vaivainen särki ja pieni simppu, kumpikin sai jatkaa uimistaan. Kissa istui rannalla vastassa. 
Kyllä tuli hiljaista, sanoi Jonna. Mitä sanot, eikö vain ollutkin aika hieno ukonilma? 
Hyvin hieno, sanoi Mari. Paras mitä meillä on ollut.

Aika lempeän viisasta.

Tove Jansson: Muumit – sarjakuvaklassikot V

Tove Jansson: Muumit – sarjakuvaklassikot V
Wsoy, 2012
Mumintrollet 8 & 9
Kuvat ja teksti: Tove ja Lars Jansson, 1959
Suomennos: Anita Salmivuori ja Juhani Tolvanen, 1991
Mistä: oma ostos
Kotimainen sarjakuva-albumi

Muumit – sarjakuvaklassikot V pitää sisällään kolme tarinaa: "Muumitalvi", "Muumipeikko merillä" ja "Hosulin kosinta". Nämä olivat viimeiset Tove Janssonin kuvittamat sarjakuvat, sillä hän oli lopen kyllästynyt sarjakuvien piirtämiseen ja siihen, että tiukka aikataulu vei ajan muulta luovalta työltä. muumisarjakuvat mahdollistivat paremman elintason ja säännölliset tulot, mutta Tove mielsi itsensä kuitenkin kuvataiteilijaksi ja halusi saada enemmän aikaa maalaustöille ja kirjoittamiselle.

Omistan kaikki viisi sarjakuva-albumia, joissa kaikissa on Toven piirtämiä muumiseikkailuja, mutta aion kyllä jatkaa kokoelman keräämistä ja ostaa myös Toven veljen Lars Janssonin kokonaan kirjoittamat ja kuvittamat teokset omakseni. Hän ahkeroi muumisarjakuvien parissa vielä 15 vuotta Toven lopetettua. En ole (muistini mukaan) lukenut koskaan näitä Larsin teoksia.

Luen Tuula Karjalaisen uutta tietokirjaa Tove Jansson. Tee työtä ja rakasta samalla kun ahmin läpi Toven novellikokoelmia ja sarjakuvia. On kiinnostava saada lisätietoa ja taustoja teoksille, varsinkin kun nyt on Toven juhlavuosi ja haluan paneutua kunnolla erityisesti hänen kirjalliseen tuotantoonsa. Jälkiviisaana on helppo todeta hämmästelevänsä sitä, että muumisarjakuvat eivät alkujaan Suomessa saaneet kovin hyvää vastaanottoa. Vaikka Tovea juhlittiin maailmalla ja sarjakuvat olivat hitti, menestyksestä ei kotimaassa osattu aluksi olla ylpeitä ja iloisia. Olisin toivonut, että tätä nihkeyttä olisi enemmänkin Karjalaisen kirjassa pohdittu, sillä ei kai syy voi olla vain se, jonka eräs toimittaja vuonna 1956 esitti: "Kai muumit ovat liian fiksuja suomalaisille, meille eivät kelvanneet kuin prinssi ja prinsessa -asetelmat, karmeat noita-akka-kertomukset ja sovinnaiset eläinsadut..."

Mutta kyllä muumisarjakuvien lukija saa olla fiksu, vaikka toki näitä saa lukea millä tavalla vain haluaa. Minua viehättää muumien nyreys aivan vietävästi: muumipeikon mustasukkaisuus ja impulsiiviset kostoreissut, muumitalon väen ylenpalttinen vieraanvaraisuus ja sitten totaalinen kyllästyminen itsekkäisiin vieraisiin, muumipapan seikkailuntarve, niiskuneidin tarve olla rakastettu, kaunein ja himotuin, hänen tarpeensa esittää laihduttavansa, vaikka samalla hän ahmii tyynyliinaan piilotettuja herkkuja, muumimamman penseys. Kaikki se hyvä ja lämpökin, totta kai, mutta muumit osaavat kärtytä niin taidokkaasti. Ja rrrrakastan näitä hienoja seinämiä ja välipalkkeja, joilla Tove jakaa tilaa. Niiden kekseliäisyys jaksaa aina ilahduttaa.

Muumit – sarjakuvaklassikot V on sivuhenkilöiden juhlaa. Tahmatassu on yhtä suorasukainen kuin Pikku Myy, mutta hänellä ei ole mitään muuta elämää kuin roikkua toisten perässä ja kiusata typeryyksillä. "Muumitalvessa" hänen tehtävänsä on paljastaa kaikkien salaiset paheet ja huonot tavat, mutta ihan alussa hänen epämiellyttävyytensä paljastuu, kun Tahmatassun oma äiti lähettää lapsena postipaketilla muumitaloon hoidettavaksi. Muumimamma yrittää tarjota lasta muillekin hoidettavaksi, mutta kukaan ei halua lasta vaivoikseen. Tahmatassussa on jotain surullista, sillä hän koettelee kaikkien hermoja, mutta mamma ei kuitenkaan voi hylätä tätä lastenkotiin. "Muumipeikko merillä" -tarinassa Tahmatassu syö kalosseja, tuhoaa yhden merirosvoaluksen, mutta on enemmän osa koko muuta porukkaa.

"Hosulin kosinnassa" nimihenkilö Hosuli, erikoinen tohtori Schrünkel ja Mymmeli vievät tarinasta tilaa perusmuumeilta, mutta kertomus päättyy hienosti. Tove on päättänyt aiemmin, että kertomus jää hänen viimeisekseen, ja viimeisessä ruudussa Muumipeikko uhkaa kutistua olemattomiin. Tarina jää täysin auki, ja jos Lars ei olisi jatkanut tarinoiden kertomista, olisi muumipeikko kadonnut kokonaan.

Kyllästymistä sarjakuvien piirtämiseen näistä tarinoista en osaa lukea, mutta ehkä sivuhenkilöiden suuresta roolista johtuen jäi tämä kokoelma vähän haljummaksi kuin aiemmat lukemani. "Muumipeikko merillä" -kertomuksessa on tosin niin muikean huvittava runoilijahahmo, että naurahdin ääneen moisen egosentrisen taiteilijahaahuilijan ajatuksia lukiessani. Hänessä on paljon tuttua...

Laura Lähteenmäki: Ikkunat yöhön

Laura Lähteenmäki: Ikkunat yöhön
Wsoy, 2014
Sivuja: 269
Kansi: Anna Makkonen
Mistä: ennakkokappale
Kotimaista proosaa

Yleensä prologit menevät vähän sumussa ohi ja niihin tulee palattua sitten joko kirjan lopetettua tai kesken lukemisen, kun on jo vähän kärryillä siitä, mitä tarinassa tapahtuu. Laura Lähteenmäen uutuusteos alkaa kuitenkin niin jännittävästi, että kiinnostuin tarinasta välittömästi. Se oli myös hyvin erilainen tyyliltään kuin mitä kirja lopulta oli, mutta sen parempi lopulta. Alkutarinassa nuori nainen luottaa liikaa kirjoitusryhmässä tapaamaansa mieheen ja tulee tapetuksi. Ikkunat yöhön ei ole kuitenkaan dekkari vaan hyvin kiehtova ja kulkeva perhedraama kolmen sukupolven salaisuuksista.

Sukusolmujen hiertyessä auki myös alussa murhatun naisen henkilöllisyys paljastuu. Kaikki kirjan tapahtumat liittyvät sukutilaan, Niittyyn, missä sisarukset kahehtivat toisiaan, lapset ovat usein aikuisten tiellä ja kaikkia äitejä vaivaa jokin. Perintöoikeus katkeroittaa, ja liian moni laskee tulevaisuutensa metsistä saatujen tuottojen varaan. Tilalla sattunut vanha tragedia langettaa varjonsa kaikkeen, ja tätä salaisuutta tulee arvuuteltua läpi kirjan.

Minulla meni aluksi samankaltaiset nimet sekaisin, henkilöitä on aika paljon ja huomasin pitäväni eniten menneestä. Nykyaikaan sijoittuvat tapahtumat kiinnostivat eniten silloin, kun saavuttiin Niittyyn. Kaupunkilaisarki jäi tälla kertaa valjummaksi, kun tarjolla oli kunnon perhemystiikkaa menneessä.

Teoksen moniäänisyys on kuitenkin rakennettu sen verran onnistuneesti, että lukemisen aikana koko ajan rakentaa ja täydentää tarinallista tilkkutäkkiä, jossa jokainen kertojaääni saa painonsa ja elämäntarina taustansa. Kirja etenee sujuvasti, mutta kaikki ei selity hetkessä ja osa mystiikasta jää arvailujen varaan.

Rakastan kunnon perhedraamaa kirjallisuudessa, joka on taiten tehty. Ne ovat loputtoman kiehtovia.
Kaikista suvuista löytyy erimielisyyksiä ja ihmisiä, joiden tekemisiä on vaikea ymmärtää. Hyvä romaani saa arvostamaan myös epämiellyttävien henkilöiden näkökantoja.

Lähteenmäki kuvaa vahvasti, miten trauma jättää jälkensä ja miten vaikutus siirtyy vuosikymmenten päähän. Vanhan tragedian varjo tuo tarinaan koukkua ja pohtimisen aihetta. Kuinka moneen sukupolveen yhden polven trauma koskee? Onko ketjua mahdollista murtaa?
 
”Kaikista naisista ei ollut äideiksi, jotkut heistä toivoivat elämältä muuta.” 

(Teksti muokattu oman lehtiarvion pohjalta)

Lisää blogiarvioita:
Karoliina
Minna
Maria
Susa
Kirjabrunssi
Kirjosieppo

Astrid Lindgren: Melukylän lapset

Astrid Lindgren: Melukylän lapset
Wsoy, 1973, 6.painos
Alla vi barn i Bullerbyn, 1947
Kuvitus: Ingrid Nyman
Suomentanut: Laila Järvinen
Sivuja: 96
Mistä: äidin kirjahyllystä
Ruotsalainen klassikko

Olipa oikein mukava lukea Astrid Lindgreniä pitkästä aikaa. Löysin Melukylän lapset kotoa kirjahyllystä, ja se tuntui oikein sopivalta välipalalukemiselta muiden kiireiden keskellä. Luin Goodreadsista jonkun pettyneen kirjaan siksi, että lapsilla on niin tylsä elämä, kun mitään ei oikein tapahdu. Minua viehätti kirjassa puolestaan se, kuinka hyväntahtoisesti lasten elämää kuvataan ja kuinka reippaita he ovat. Lyhyet lauseet ja sivulauseiden vähäisyys sen sijaan pidätyttivät intoani. Tietysti kyseessä on vanha lastenkirja, eikä tätä voi samalla tavalla arvioida kuin muuta lukemistoani.

Liisa on teoksen kertoja, ja kertoo heti kirjan alkuun täyttävänsä pian kahdeksan vuotta. Hänellä on kaksi veljeä, Saku ja Naku, ja kun he nukkuivat samassa huoneessa, määräsivät pojat aina, koska sai lukea yövalossa ja koska kerrottiin kummitusjuttuja. Koko perhe asuu Välitalossa. Pienessä Melukylässä on vähän taloja ja lapsia, oikeastaan vain kolme taloa ja yhteensä kuusi lasta. Ylätalossa asuvat Liisan parhaat leikkikaverit, Anna ja Riitta. Alatalossa puolestaan Olli, joka on erittäin hyvä juoksija.

Jotain hyvin suloista Melukylän arjessa on, ongelmat ovat pieniä, leikkejä keksitään joulukorien askartelusta aidan päällä kulkemiseen. Aikuisten arjesta kerrotaan vähän, sillä Liisa puhuu mieluummin lasten leikeistä. Silti säröjä ja murheita on, vaikka lyhyinä mainintoina. Kiltti-niminen suutari ei ole nimensä veroinen, eikä saa koskaan töitään luvattuna ajankohtana valmiiksi. Liisalle on mainittu, että se johtuu siitä, että Kiltti juo liian paljon ja siksi hän käyttäytyy myös aggressiviisesti lapsia ja koiraansa Mustia kohtaan. Koiran tarina on hyvä esimerkki siitä, miten lapsen rohkeudella ja päättäväisyydellä asiat hoituvat paremmin. Ollin hyvällä hoidolla huonosti käyttäytyvä koira muuttuu, kun alkoholisoitunut Kiltti parantaa nyrjähtänyttä jalkaansa.

Melukylän lapset on oikeastan tarinakokoelma, harmi, etten muista, mitä lapsena kirjasta ajattelin. Luulisin, että kirjaa on mukava lukea lapsille, koska tarinat eivät ole niin pitkiä. Olisi myös mukava kuulla, ovatko tapahtumat nykyisin lapsilukijoista liian vanhanaikaisia. Minulle tämä menneen kuvaus oli kaikkein miellyttävintä kirjassa. Ingrid Nymanin kuvitus oli oikein herttaista, varsinkin eläimiä on piirretty paljon.

Tällaisena nostalgialukemistona Melukylän lapset toimi hyvin, mutta en olisi oikeastaan tämän enempää jaksanut yhdellä kertaa lukea. Kirja on täynnä lempeää arkea, ja se antoi sen, mitä vailla olin. Mukavan, kevyen ja rauhallisen lukuhetken.

Joni Pyysalo: Parittelun jälkeinen selkeys

Joni Pyysalo: Parittelun jälkeinen selkeys
Wsoy, 2003
Kansi: Jussi Karjalainen
Sivuja: 73
Mistä: kirjahyllylöytö
Kotimaista runoutta

Löysin pari päivää sitten kotoa kirjahyllystä komeanimisen runoteoksen: Parittelun jälkeinen selkeys. En ole lukenut Joni Pyysalon teoksia aiemmin, mutta tämän teoksen jälkeen luen hyvin mielelläni lisää. Pidin kokoelman arkisuudesta, jo tiedetyn toteamisesta niin että se tuntui silti todella tuoreelta. Parhaimmillaan havainnot ovat arkipäiväisiä, sitenhän niihin pystyy samaistumaan. Mutta kun joku kuvittaa sen tutun tunnelman ja tapahtuman, silloin tekstissä on jotain, joka tekee kokoelman lukemisesta miellyttävän koukuttavaa.

Runojen läpilukeminen on helppoa, varsinkin jos on tottunut ahmimaan romaaneja kilokaupalla, niin pienen runoteoksen voi lukea kuin silppuri. Mitään ei jää jäljelle, ellei joku kohta pysäytä ja liikahduta mieltä vähän. Minua ainakin seuraava hymyilytti, sillä olin juuri nukkunut aamua pitkään.

"Niin kuin pienirintainen nainen ei tarvitse liivejä,
vuodetta on turha pedata kun nukkuu iltapäivään,
pitkästä avioliitosta ei tiedä jatkaako vai päättää,
pitkää aamiaista voi alkaa kutsua lounaaksi, jossain vaiheessa,
elämään tottuu, pitkä aika siirtyy edestä taakse, iäksi,
unohdettavaksi, päivät sanovat päivää ja menevät kuin kasvot,
ja kaikki on aina ennen tai jälkeen."

Parittelun jälkeinen selkeys on jaettu kolmeen osaan. Keskimmäisen osion työvoimapoliittiset katsaukset ja runot öljynjalostamolta menivät kyllä vähän enemmän muita ajatellessa, mutta arjen, rakkauden, sinne tänne keikkuvan avioliiton kuvaus kiehtoi ja jännitti. Huomaan pitäväni tällä hetkellä sellaisista runoteoksista, joista muodostuu vahva tarina. Tässä teoksessa oli jotain sellaisia säikeitä, mutta olen varmaan vielä niin kiinni proosan laeissa, että haluan lukea runotkin romaaneina.

Pidän kyllä kaikesta, joka on hyvin sanottu ja pohdittu, mutta jos sen osaa sanoa vielä jostain hyvin arkisesta, niin olen myyty. Ensimmäinen runo tempaisi mukaansa ja nyt teosta kerrattuani huomaan sen olevan edelleen mielestäni paras. Siinä kuvataan hyvin sitä vierautta, jonka lähellä voi tuntea.

"Haluaisin että meillä olisi näitä aamuja, 
koko elämä tuhlattavaksi.
Toisen kerroksen yksiö,
autot lähtevät parkkipaikalta työpaikalle,
elokuu puhaltaa viileää ilmaa,
nainen kaipaa henkaritilaa,
minä toista kirjahyllyä.
Kuuntelen kun hän pesee hampaita,
hiuskiinnespray suhisee,
huulipunapuikko laitetaan kiinni.
Hän lakaisee eteisessä,
ulkoiluttaa koiran ja palaa
ennen kuin kunnolla tajuan että hän lähti.
Hän joutuu odottamaan kunnes tulen valmiiksi.
Vaikka yritän olla kärsivällinen, en osaa
sanoa koska se tapahtuu.
Se voi olla helppoa.
Mattoja tampataan pihalla,
joku hullu nainen riehuu täällä,
tulee ja menee, vaikka minä kirjoitan."

Mahtava!

Annett Gröschner: Vappuaatto

Annett Gröschner: Vappuaatto
WSOY, 2013
Walpurgistag, 2011
Suomennos: Jukka-Pekka Pajunen
Sivuja: 500
Kansi: Anna Makkonen
Mistä: arvostelukappale
Saksalaista proosaa


Berliinissä vietetyn kesän jälkeen tuntui erityisen ihanalta lukea Vappuaatto. Tuttuja paikkoja ja katuja, henkilöt ja tarinat aivan uusia. Annett Gröschnerin yhden päivän romaani on jaettu kymmeniin lukuihin, joissa seurataan eri henkilöiden elämää ympäri Berliiniä.

Romaani on niin runsas, että ennen kuin pääsee kellontarkasti kulkevasta kerronnasta selville, vähän huokailuttaa. Nimiä ja pieniä tarinoita siellä täällä, kunnes alkaa keksiä vihjeitä ja yhteyksiä tapahtumien välille. Lukemiseen tulee samanlaista jännitystä kuin palapelin kokoamisesta – selkäpiitä ei karmi, mutta on hauska saada "kokonaiskuva" selville.

Lyhyet kertomukset risteävät erilaisin tavoin. Henkilöiden elämää kuvataan kuin raportoiden, ja heidän kauttaan peilautuu muuttunut yhteiskunta. Kertomuksissa viitaataan Saksan historiaan ja samalla ollaan vahvasti nykyajassa kiinni.

Tapahtumat liittyvät päivään 30. huhtikuuta vuonna 2002, kaupunkilaiset valmistautuvat vappuaaton hulinoihin, poliisit mahdollisiin mellakoihin, ravintolat asiakaspaljouteen, asukkaat juhlimaan. Parisenkymmentä näkökulmahenkilöä näkyy päivänkulussa myös ammattinsa kautta; yksi heistä on pizzalähetti, yksi kaasumittarintarkastaja, yksi painonnostaja jne. Kaikki henkilöt ovat erilaisia, mutta heistäkin paljastuu pieniä palasia. Pidän tällaisesta, ettei kaikkea selitetä auki. Gröschnerin tyyli on kiinnostava: Kirjassa on paljon aineksia, mutta hän onnistuu kirjoittamaan sopivan minimalistisesti niistä. Hän on tarkka kuvaaja muttei änkkää "turhia" yksityiskohtia mukaan. Teksti on paikoin myös aika hauska.

Varsinainen päähenkilö on kuitenkin kaupunki, jota niin suuresti rakastan. Kirjan Berliini on eläväinen, kaoottinen, mystinen mutta myös arkinen ja tavanomainen. Samanlaisia elämän- ja tarinanvaiheita eletään päivittäin missä tahansa suurkaupungissa, mutta juuri Gröschnerin kirjoittamana niistä tulee kirjallisia, kiinnostavia. Berliini on sen verran erityislaatuinen kaupunki ja lähihistorian vaiheet niin vahvasti asukkaiden mielissä, tavoissa ja käytännöissä, joten monenlaiset kahtiajaot näkyvät ihan vain kirjan kanssa kaupunginosasta toiseen edetessä.

Pidän kovasti kirjan kannesta ja siitä, että mukaan on taitettu myös Berliinin kartta. En yleensä lue kirjojen kiitoslitanjioita, mutta tämän teoksen kohdalla niistäkin irtosi jotain kiinnostavaa lisätietoa. Gröschner oli aloittanut kirjansa kysymällä lehtien, radion, netin, julisteiden avulla ihmisiltä, mitä he tekivät vappuaattona. Hän sai yli sata vastausta, joissa kerrottiin päivän tapahtumista, säätilasta, poliittisesta ja yhteiskunnallisesta tilanteesta sekä henkilökohtaisesta voinnista. Näitä kertomuksia hän on käyttänyt apunaan kirjaa kirjoittaessa.

Kaipaan taas kovasti Berliiniin.

Henrik Tikkanen: Kulosaarentie 8

Henrik Tikkanen: Kulosaarentie 8
Wsoy, 1976 (2. painos)
Brändövägen 8, 1975
Suomennos: Elvi Sinervo
Sivuja: 166
Mistä: oma ostos
Kotimainen tunnustuskirja

"Tämä on karmea tarina synnillisestä elämästä, äkkikuolemasta, haureudesta ja viinasta. Aiheena on eräs onneton perhe ja sen taistelu kohtaloaan vastaan, sehän juuri kaikessa mahdottomuudessaan on elämän tarkoitus."

Henrik Tikkasen osoitesarjan ensimmäinen teos Kulosaarentie 8 alkaa väkevillä sanoilla, jotka sopivat oikeastaan kaikkiin näihin kirjoihin, vaikka käsittelenkin tässä arviossani nyt vain tätä ensimmäistä osaa. Olen lukenut kaikki viisi osaa ennen kirjablogiaikoja ja sitten kolme ensimmäistä, joita pidän paljon parempina kuin kahta jälkimmäistä osaa. En ole kuitenkaan koskaan kirjoittanut näistä kirjoista blogiini, vaikka ne ehdottovasti ansaitsevat sen. Haluan vinkata kirjoista myös niille, jotka eivät alun perin etsiydy niitä lukemaan kirjallisuusopintojen kautta.

Tänä viikonloppuna Jenni vetää Henrik Tikkas -viikonloppua, ja innostuin lukemaan näitä jo hyllystäni löytyviä uudelleen. Vielä siis ehtii mukaan lukemaan Henrikin kirjoja, tai ainakin Jennin koontia viikonlopun jälkeen.

Jokainen sarjan osa on nimetty sen osoitteen mukaisesti, joka on siinä elämänvaiheessa ollut Tikkaselle tärkeä paikka. Mietinkin jo oman kirjallisen retkeni tekemistä ja kävisin tutustumassa näihin osoitteisin – ulkoa käsin.

Minua kiehtoo valtavasti tämä taiten ja koukuttavasti kirjoitettu tunnustuskirjallisuus, jossa tunnutaan paljastavan kaikki, mutta kyse ei ole kuitenkaan mistään totuuspaatoksesta. Tässäkin teoksessa Tikkanen leikittelee myös totuudella ja valheella, eikä kirjaa voikaan minään todenperäisenä omaelämäkertana pitää. Siinä on varmasti paljon totta, mutta se on samalla hyvää fiktiota.

Tikkanen muistuttaa lukijaa, millainen kertoja hän on:

"Ei, minun on aivan mahdotonta kuvata vanhempiani oikeudenmukaisesti, niin tuohon aikaan kuin myöhemminkin. Elin heidät niin kertakaikkisen subjektiivisesti, että kaikkea mitä heistä kerron voi pitää silkkana valheena ja sepittelynä. Tämä pätee myös veljieni ja oman itseni kohdalla, yhtä hyvin voisin kertoa Odysseuksesta kuin veljistäni. En hetkeäkään usko että Penelope pysyi uskollisena kaikki miehensä poissaolovuodet. Olen varma että Ithakassa nussittiin niin pahuksesti, ja mielestäni niin pitikin. Piru sen vanhan tekopyhän Homeroksen vieköön."

Tässä osassa Tikkanen lähtee aivan alusta, omasta sukutaustastaan ja syntymästään, joka sijoittuu vuoteen 1924. Sukutaustoitus on erittäin mielenkiintoista, sillä monta kulttuurin ja tiedemaailman suurmittelijää joukkoon mahtuu. Alkuun tuntuu, että naiset jäävät tarinoissa taustoille, suurmiesten varjoon, mutta kyllä heidänkin – erityisesti äidin piruiluun, ulkonäköön, suhteisiin sekä äitiyteen – luonteenpiirteisiin ja -vikoihin paneudutaan herkullisen satiirisesti.

Tikkanen kirjoittaa yksityisestä liittämällä sen yleiseen, yhteiskuntaoloihin, Suomen historian eri vaiheisiin. Ensimmäisessä osassa puhutaan esimerkiksi useammasta sodasta. Hän osallistuu jatkosotaan vapaaehtoisena, mikä on samalla hyvin omituista ja tavattoman kiinnostavaa luettavaa.

Erityisesti pidän kuitenkin tästä Tikkasen tyylistä, jossa ollaan rehellisesti lapsellisia, valheellisesti totisia, pirullisia kaikille eikä säästellä edes itseä. Haluaisin lukea nyt kovasti lisää 1960–70-luvun suomenruotsalaisia teoksia, erityisesti harmittaa, ettei hyllystäni löydy Christer Kihlmanin klassikkoteosta Ihminen joka järkkyi.

Kirjasta on kirjoittanut ainakin Jaana, jonka kanssa olemme valinneet ihan saman sitaatin bloggauksen alkuun. Jutun lopussa on kiinnostava anekdootti, joka liitty suomentajan valintaan. 

Tällä kertaa kiinnitin enemmänkin huomioni siihen, ettei suomennos ole kuitenkaan aivan onnistunut. Sanavalinnoissa ja lauserakenteissa olisi ollut vielä hiomista, sillä ne eivät tarpeeksi sujuvasti suomeksi solju. Eipä lukukokemus siitä silti liiemmälti häiriintynyt.

Tuula-Liina Varis: Että tuntisin eläväni

Tuula-Liina Varis:
Että tuntisin eläväni
Wsoy, 2013
Kansi: Martti Ruokonen
Sivuja: 180
Mistä: arvostelukappale
Kotimainen novellikokoelma

"Ester elää lyhyeen loppuvaa onneaan 1920-luvun Suomessa, Sylvian kaiken kestävä ja kärsivä rakkaus syttyy välirauhan aikana, Militsa hautaa palvomansa puolison 2000-luvun Suomessa. Vuosikymmenet vaihtuvat, yhteiskunta muuttuu, ihmiset pettyvät ja pettävät, mutta aina kaikki rakastavat, sillä rakkaus on se voimavara, jonka varassa tunnemme olevamme elossa."


Poikkeuksellisesti lainaan heti blogijuttuni alkuun takakannen tekstiä, sillä se on minusta todella hyvin kirjoitettu ja tiivistää Että tuntisin eläväni -novellikokoelman idean taitavasti. Minulla meni koko päivä kirjan lukemiseen, vaikka se ei ole mikään tiiliskivi. Tekstit koskettivat minua ja halusin viipyillä kirjan parissa pitkään. Luin samoja kohtia uudelleen, vaikka pitkät virkkeet soljuivat nopeasti eteenpäin eikä teksti ollut yhtään tahmeaa ja vaikeaselkoista. Luin uudelleen, koska halusin pitää kiinni näistä kertojista ja rakkaustarinoista, sukupolvien ketjuista ja naisista, jotka pitävät kodista ja arjen pyörityksestä huolen ja rakastavat miehiään, vaikka ne olisivat sairauden tai sodan raihnauttamia sänkypotilaita.

Tuula-Liina Variksen novellikokoelma on kuin romaani, ja suosittelen sitä lämpimästi niillekin, jotka syystä tai toisesta välttelevät novellien lukemista. Usein perustelu on siinä, että novelleissa tarina loppuu liian lyhyeen tai kokoelma tuntu epäyhtenäiseltä, yksittäisen aiheen tai teeman ympärille löyhästi sidotuilta, eivätkä novellit siksi jaksa kiinnostaa. Ymmärrän perustelut, vaikka itse pidän ihan vain yksittäisistäkin novelleista, enkä aina kaipaa mitään kattoteemaa kertomusten välille. Mutta kyllä se auttaa lukemisessa ja kokoelmasta kokonaisvaltaisemmin nauttimisessa, sen myönnän.  

Että tuntisin eläväni on erinomainen teos novellipelokkaille, sillä tarinat nivoutuvat hienolla tavalla toisiinsa ja tuttuihin henkilöhahmoihin viitataan siellä täällä.

Tarinat todella koskettavat, vaikka ne ovat ihan tavanomaisia. Tai ei vaikka, vaan pikemminkin siksi että. Vuosikymmenet vaihtuvat, Suomen historian ja suomalaisen yhteiskunnan kipupisteet näkyvät perheiden arjessa ja rakkauden haasteina.

Ajan kuluminen näkyy myös kielessä, henkilöiden välisissä keskusteluissa. Nämä keskustelut on hienosti ketjutettu tekstin sekaan, eikä vuorosanaviivoja tai lainausmerkkejä käytetä. Lukemalla kustantajan sivuilta löytyvän lukunäytteen voi helposti tutustua tyyliin ja kokoelman ensimmäiseen päähenkilöön Esteriin. Näyte jää kyllä ikävästi kesken kesken lauseen, mutta vinkkaan siitä silti, sillä olin jo alkusivuja lukiessani varma, että käsissäni on kirja, jonka luen varmasti uudelleen.

Arto Salminen: Kalavale

Arto Salminen: Kalavale – Kansalliseepos
Wsoy, 2005
Sivuja: 246
Kansi: ?
Mistä: kirjastosta
Kotimaista proosaa

Kalavale on toinen ja viimeinen kirja, jonka olen Arto Salmiselta lukenut. Ei viimeisin vaan viimeinen. Otan ennemmin selkääni kuin luen enää yhtään enempää Salmisen kirjoja. Varasto ei ollut mieleeni, mutta Kalavale oli kuin tikkua kynnen alle, joten tiedän nyt, että tämä tyyli ei minuun uppoa.

Ennen kuin jatkan pidemmälle, niin kerron mitä mieltä muut bloggaajat kirjasta ovat olleet, sillä huomaan, että olen soraäänieni kanssa vähemmistössä. Salla harmittelee, että kirja oli niin nopealukuinen ja halusi lukea sen heti uudelleen ja jatkaa: "Toisaalta kirja oli niin intensiivinen, että lyhyys ei haitannut. Pienessä tilassa mahtui kertomaan paljon asioita." Jori toteaa puolestaan: "Olen aiemmin maininnut, etten lue kirjoja uudestaan. Jos siihen joskus kuitenkin päädyn, niin tiedän mistä aloittaa." Booksy on aivan haltioitunut: "Arto Salminen on hyvä. Aivan helvetillisen hyvä. Niin hyvä että sieluun sattuu ja silmiä särkee ja kurkkua kaivelee kitkerä nauru." Krista antoi kirjalle täydet pisteet. Savannilla-blogissa uskotaan vahvasti teoksen kestävän aikaa. Valopolku-blogissa annetaan teokselle kansalliseepoksen arvo.

Vain Ina tuntuu olevani kanssani samoilla linjoilla: "Sanottakoon, että kirja ei mielestäni ollut ihan niin ihmeellinen ja veitsenterävä kuin odotin."

Halusin kirjata heti arvioni alkuun näitä vastakkaisia mielipiteitä, sillä omani on varsin jyrkkä, enkä voi hyvällä tahdollanikaan väittää, että löytäisin teoksesta sen satiirisen nerokkuuden ja tarinankertojan taituruuden, jonka muut ovat siinä ilmiselvästi nähneet. Minusta kirja oli ennen kaikkea todella tylsä. Vaikka siinä oli hurja aihe, groteski tunnelma, ruma dialogi, epämieluisat, ahneet ja huorahtavat henkilöt, sekä katse, joka tarkastelee kaikkia ja kaikkea armottamasti.

Silti Kalavale oli minusta tylsä kirja.

Mutta on kirjassa muutama oikein kaunis kohta. Esimerkiksi teoksen ihan ensimmäiset virkkeet: "Rikotut pullot eivät hajonneista poikenneet. Sirpaleet makasivat mykkinä bussipysäkin katoksen alla. Kohtalo niillä oli, mutta ei kieltä. Siksi niiltä jäi mennyt selittämättä, siksi niiltä jäi tuleva tekemättä.

Kauniit kohdat korostuivat kirjassa ja vaikuttivat vielä paremmilta kuin tavanomaisemman proosatekstin seassa, mutta eivät riittäneet valitettavasti korjaamaan sitä, mistä en kirjassa pitänyt. Esimerkkiotos sivulta 91:

"– Lopeta toi vittuilu, mä sanon. – Tai mä lähden. Sä saat jäädä siihen yksin nuolee rikkinäistä kynttäs.
– Joo, lähe vaan, Minttu huutaa. – Mee nuolee Hanskin munaa, mee latkii sen vanhan sian mäihää ni saat lisää fyrkkaa.
Mua rupee vituttaa Minun naama, mua rupee tosissaan vituttaa.
– Mee itte imee trokarin kyrpää, mä huudan ja mä huudan kovaa. – Ime niin saatanasti, ime niin et sperma pursuu korvista. Ime ni se antaa sulle pollee. 
– Haista sä huora vittu, Minttu huutaa. – Sä et oo yhtään sen parempi kuin mäkään. Kyl mä tiedän sun imemiset. Ja neulaa säki oot työntäny nahan alle.
– Nyt sä vittu valehtelet!"

Näin keskustelevat kirjan toinen päähenkilö ja kertoja Oona ja hänen narkkarisiskonsa Minttu. Oona on tosi-tv-ohjelman juontaja ja kirjan toisen kertojan Fisu-Hanskin eräänlainen tyttöystävä. Oonalla on toinen poikaystävä, jonka kanssa hän on munanpuutteensa vuoksi, Hanski mahdollistaa puolestaan rahakkaan elämän ja työn televisiossa. Perinnönkin hän on Oonalle luvannut. Hanskin puheenvuorojen aikana "meno" on vähän leppoisampaa ja terveyden, kuoleman ja muiden ihmisten elämänmenon tarkastelussa on kirkkautta. Tämä asetelma on tuttu minulle jo Varastosta. Miehillä on jotain sanottavaa, naiset ovat tyhmiä bimboja, jotka nussivat ketä vain, jos hyötysuhde on kohdillaan.

Kirjassa seurataan Auschwitz-nimisen tosi-tv-ohjelman vaiheita. Aluksi täytyy löytää 12 kilpailijaa, jotka ovat valmiita tekemään mitä tahansa kameran edessä. Itä-Helsingin työttömistä löytyy potentiaalisia kilpailijoita, sillä 200 000 voittorahojen edestä moni on valmis leikkimään televisiossa. Esittämään ja samalla näyttämään kaiken televisiokameroiden edessä. Ihmisluonto tuntuu olevan sellainen, ettei tuotantoyhtiön tarvitse paljoakaan maanitteluja tehdä, kun vartijat jo kiduttavat ja pahoinpitelevät vankeja. Tietysti myös kaikki harrastavat villejä yömenoja kameroiden edessä.
Lopussa kaksi yleisönsuosikkia kisaavat siitä, kumpi kestää kovempia ja pidempään sähköistuja sähkötuolissa. Yleisöä villitään lööppiuutisoinneilla. Tuotanto maksetaan sponsorointirahoilla: kondomimerkit ja stringit näytetään tarkkaan.

Vaikka selvää on, että tämänkaltaista tosi-tv-villitystä, lööppiuutisointia ja ahneutta paheksutaan, en ole silti ihan varma siitä, missä se terävin satiiri oikein on. Kierroksia on liikaa, ja minusta se vei sanalta tehoa. Runkkurealismi, vittudialogi, ylitouhukas kapitalisti, räkäidioottimainen köyhälistö, epätodentuntuinen ja sekunnissa nollasta sataan kiihdyttävä ohjelmaformaatti tuntuvat latteilta. En tunnista, kenelle tässä nauretaan, kenen pitäisi hävetä ja ketä katsomme kirjan kanssa ylhäältä alaspäin. Idiootteja totta kai, mutta ketä kiinnostaa! Varma kohde on tämä BB-todellisuus, mutta ehkä se oli suurta ennustamista vuonna 2005, mutta nyt tämän ilmiselvän maalin ampuminen lähinnä haukotuttaa.

Silti tuntuu, että näin ei saisi kirjasta ajatella. Kirjailija on edesmennyt, hänestä pitävät kriitikot ja muut lukijat, hänellä on todellisen yhteiskuntakriitikon maine. Minun on oltava silti rehellinen, sillä minusta kirjan pinta on niin höttöinen, etten jaksa kaivella liian syvältä sitä sanomaa. Näen päivänselvän vastauksen, mutta en jaksa lukea tämänkaltaisten ihmisten ajatuksia.

Kirjallisuuden mahti on siinä, että lukemalla pääsee tutustumaan itselle aivan vieraiden ja hyvin erillä tavalla ajattelevien ihmisten ajatuksia. Todella tuntemaan sen päänsisäisen pohdinnan ja oppimaan ihmisyydestä monipuolisesti. Sinä ajattelet näin, minä näin, lukemalla näen molemmat maailmat. Näiden kahden kirjan perusteella olen oppinut jotain tästä Salmisen ihmiskuvasta ja huonosti elämänsyrjässä kiinni olevien ihmisten ajattelusta. En pidä näistä ihmisistä, ja uskon kirjailijan tyylin toistuvan kirja toisensa jälkeen samankaltaisena, joten jätän loput teokset niille, jotka enemmän Salmista arvostavat.

Leena Virtanen: Noitanaisen älä anna elää

Leena Virtanen: Noitanaisen älä anna elää. Tosikertomus noitavainoista Suomessa 1666–1671.
Wsoy, 2013
Kansi: Mika Tuominen
Sivuja: 287
Mistä: oma ostos
Kotimainen tietokirja
Lue lisää: Lukunäytteeseen kannattaa tutustua!

Aina kun luen hyvän tietokirjan, mietin, miksen lue tietokirjoja useammin. Esimerkiksi joka päivä. Leena Virtasen Noitanaisen älä anna elää on todella sujuvalukuinen ja kiinnostavasti kerrottu tosikertomus noitavainoista Ahvenanmaalla 350 vuotta sitten.

Olin kuuntelemassa kirjailijan esitystä viime viikon tiistaina eräässä kirjallisessa illassa, josta kirjan sitten mukaani ostin. Vaikka kirjan perusjuoni selvisi melko nopeasti jo esityksen aikana, ei tämä tietenkään vähentänyt intoani lukea teos. Päinvastoin. Minun oli pakko saada lukea lisää.

Tarinan kannalta on jännittävää, kuinka pienestä noitavaino sai alkunsa. Tosikertomuksen kannalta se kaikki tuntuu kovin surulliselta, tarpeettomalta. Ahvenanmaan noitavainoaaalto alkoi pienestä ruislyhdevarkaudesta, joka aiheutti naapuruston välistä riitaa. Syytetty naapuri pyysi köyhää kerjäiläisnaista Karin Persdotteria "katsomaan", kuka todellinen varas oli. Karinin tiedettiin osaavan laskea varkaita ja ennustaa sellaista, mikä monille muille oli mahdotonta. Koska Karin syytti toisen naapurin poikaa tapahtuneesta, tulistui tämä naapuri niin, että syytti oikeuden edessä Karinia noituudesta. Yleensä tämänkaltaiset tapaukset selvisivät nuhteluilla, kun tuomari kehottaa kaikkia osapuolia rauhoittumaan. Karinin ja monien muiden naisten epäonneksi tuomari Psilander oli noitakammoinen, oppinut mies, joka tulkitsi asioita noitadoktriinin kautta. Karin tuomittiin kuolemaan ja kiduttamalla pakotettiin tunnustamaan noitatekonsa ja ilmiantamaan muita noitia kyläyhteisöstä.

Tämä kaikki tulee lukijalle heti alussa selväksi, ja tästä alkaa todellinen noitavaino. Karin ilmiantoi 13 naista nimeltä ja kaksi nimettömänä. Karin oli aina kiertänty paljon eri kylissä kerjäämässä ja tunsi pahaksi onneksi paljon ihmisiä eri paikkakunnilta. Jokainen ilmiannettu nainen otettiin kuulusteluun ja kiduuttamalla pakotettiin tunnustamaan liitto paholaisen kanssa ja matkat Blåkullaan. Ja ilmiantamaan lisää noitanaisia. Petollinen kierre, johon liittyy paljon tekijöitä: kirkko, kansanperinteet, kostonhimo, naisviha, taikausko, tiedonpuute, tarve pelastua.

Ystäväni kehui kirjaa heti sen jälkeen kun olin saanut omani luettua, ja koska olen hänen kanssaan täysin samaa mieltä, lainaan tuon kommentin tähän: "Tekotapa on mielenkiintoinen, kaikilta ei varmasti onnistuisi vanhojen asiakirjojen perkaaminen ja dramatisointi niin, että vetävän tarinan oheen saadaan vielä tietopuoltakin noin paljon. Nimet muuttuivat ihan oikeiksi ihmisiksi."

Noitanaisen älä anna elää oli aiheestaan huolimatta mieluisa lukukokemus. Jonkun verran toisteisuus lukukokemusta haittasi, mutta se selittyy myös sillä, että oikeudenkäynnin vaiheet muistuttivat tapaus toisensa jälkeen aika paljon toisinaan. Jonkun verran hypätään ajassa edestaas ja käydään Virossa ja Ruotissa hakemassa pontta perusteluille, joitakin nämä hypyt voivat sekottaa, minulle ne antoivat kaipaamaani lisätietoa ja jonkinmoista vertailupohjaa Ahvenanmaan oloihin.

Hullut miehet, jotka varmasti uskoivat tekevänsä hyvää, ja heidän mielipuolinen jahtinsa on karua luettavaa, mutta Virtanen on onnistunut kirjoittamaan teoksen niin, että yksittäiset naiset eivät ole vain numeroita ja tapauksia, heistä lukija saa paljon tietoa. He ovat lukijalle ihan oikeita ihmisiä, ja heidän kohtalonsa surettaa ja ärsyttää.

Kirja ei pysty vastaamaan siihen, miksi nämä miehet jahtasivat nimenomaan naisia. Näitä syitä voi vain arvuutella. Jotain viitteitä motiiveista arkistolähteiden perusteella voi saada, mutta totuus on hautautunut historian saatossa.

Puolidokumentaarinen tyyli viehätti minua, ja se toi lukemiseen imua. Aihe on todella kiinnostava mutta järjetön. Se herättää myös pohtimaan, mitkä ovat näitä nykypäivän "järjettömiä noitavainoja", joita sitten 350 vuoden päästä ihmetellään, että elipä tuolloin pähkähullua ja taikauskoista porukkaa.

Vahva suositus!

Aino & Ville Tietäväinen: Vain pahaa unta

Aino & Ville Tietäväinen: Vain pahaa unta
Wsoy, 2013
Mistä: Arvostelukappale
Sivuja: 48
Kotimainen sarjakuvakirja, lastenkirja, taidekirja

Ville Tietäväinen on monille sarjakuvia vähemmän lukeville tuttu viime vuonna julkaistusta, Sarjakuva-Finlandialla palkitusta sarjakuvaromaanistaan Näkymättömät kädet (Wsoy, 2011). Luen nykyisin aika paljon sarjakuvia ja olen ostanut tuon paljon kehutun teoksen omaan hyllyyni, mutta siltikään en ole vielä sitä lukenut. Tietäväisen aiempi teos Linnut ja meret (Tammi, 2003) oli minusta huikean hyvä, enkä kokenut osaavani siitä tarpeeksi hyvin blogiini kirjoittaa. Saman uskoin käyvän Näkymättömät kädet -kirjan kohdalla. Sittemmin olen rohkaistunut kirjoittamaan enemmän sarjakuvista ja luottamaan, että ne sanat löytyvät, ihan samalla tavalla kuin muidenkin luettujen teosten kohdalla.

Vain pahaa unta yllätti minut todella. Aiheesta tiesin toki jotain ennakolta ja osasin varautua myös siihen, että teos näyttää upealle, mutta erityisesti minua viehätti se, kuinka vapaasti silmä saa aukeamilta itselle sopivinta lukusuuntaa ja -tapaa etsiä. Sivut eivät toista itseään liikaa, ja luettavaa riitää sekä Tietäväisen stripeissä – joissa yleensä kerrotaan, miten tyttären ja isän yölliset keskustelut painajaisista ja unesta etenevät – että Aino-tyttären painajaisia kuvittavissa piirroksissa ja unien selitysteksteissä.

Idea on yksinkertainen: teos kertoo sarjakuvataiteilijan tyttären unista tämän ollessa 3–6 vuotias. He ovat yhdessä kuvittaneet painajaisunia, ja lapsen yksinkertaisemmat, karikatyyrisemmat hahmot toimivat Tietäväisen tarkkaviivaisempien, pelottavampien kuvien rinnalla todella hyvin.

 Moneissa kirjablogeissa kirjaa on luettu yhdessä lasten kanssa, ja kirja onkin ollut lapsilukijoiden mieleen. Näin kirjasta kertoo esimerkiksi Lumiomenan Katjan Aino-tytär: "tämä on kyllä koko kesän paras kirja, melkein yhtä hyvä kuin SOS:it. Miksi se Aino näki niitä unia vähän pienempänä? Näkeeks se nyt painajaisia? Se nukkuu sen äitin ja isin välissä, ihan samalla tavalla kuin mäkin. Tuhat tähteä!"

Tarinoiden kautta voidaan puhua lapsen kanssa painajaisista, ja nämä kirjan kuvaamat yöherätykset ja painajaisitkut ovat varmasti tuttuja monissa perheissä. Minulla ei itsellä lapsia ole, mutta Vain pahaa unta on kuitenkin vähän enemmän kuin "vain" lastenkirja. Se on myös vähän muuta kuin sellainen sarjakuvakirja, joita yleensä luen.

Edelleen kehun muotoa.

Värityksessä on vahvoja kontrasteja. Painajaismaailma on rohkeaa, isoa, surrealistista, tilaa ja huomiota vievää. Strippinä reunoilla kulkeva tarinalinja Ainon ja isän keskusteluista on kuvitettu hillitymmin ja rajatummalla väripaletilla.

Kokonaisuus on näyttävä, ja kehotan muitakin ennakkoluulottamasti tähän tarttumaan. 

Muualla blogeissa: Erja, Maija.