Lotte & Søren Hammer: Yksinäisten sydänten kerho

Lotte & Søren Hammer: Yksinäisten sydänten kerho
Bazar, 2013
Ensomme hjerters klub, 2011
Suomennos: Sanna Manninen
Kansi: Peter Stoltze Design / Satu Kontinen
Sivuja: 448
Mistä: arvostelukappale

Lisäksi: rikosylikomisario Konrad Simonsen -sarjan kolmas osa
Tanskalainen dekkari

Sisarusparin Lotte & Søren Hammerin aiempia teoksia yhdisti ainakin se, että murhaajat ja motiivit tekojen takana ovat koko ajan lukijan ja rikoksia tutkivien poliisien tiedossa. Saastoissa hämmennettiin lukijan moraalia ja oikeustajua tappamalla pedofiileja, Kaikella on hintansa -romaanissa tekijä on epämiellyttävä vässykkä ja uhrit täysin syyttömiä.

Oletin, että Yksinäisten sydänten kerho on hyvin samantapainen, varsinkin kun heti romaanin alussa koulukiusattu poika menee oppitunnille konekiväärin kanssa ja ampuu sijaisopettajan ja uhkaa koulutovereitaan. Hyvin pian selviää kuitenkin, että pienempi juttu, jonka dekkarisarjan päähenkilö Konrad Simonsen saa sairauslomansa jälkeen tutkittavakseen, on paljon suurempi tapaus kuin mitä ennakolta näyttää. Koulukiusaaminen liittyy myös postinkantajan tapaukseen, joten alkuasetelma on eräänlainen avain ja lukutapa koko teokselle.

Totesin aiempien romaanien kohdalla, että henkilöhahmot todennäköisesti kasvavat sarjan edetessä, ja tässä teoksessa Konrad Simonsenin nuoruusmuistot ja ensirakkaus muodostavat eräänlaisen sivujuonteen tapahtumille ja niistä muodostuu pohja ja motiivi sille, miksi hän kiinnostuu niin intohimoisesti postinkantajan ullakolta löytyneistä nuoren tytön valokuvista. Tämänkin teoksen voi lukea ilman aiempiin osiin tutustumista, mutta minusta oli kiinnostava saada lisätietoa henkilöistä ja useammankin henkilön kohdalla viitattiin aiemman teoksen tapahtumiin.

Onhan se tietysti melko kaavamaista rakentaa sarja tällä tavalla, että henkilöhahmojen oma elämä alkaa viedä yhä enemmän tilaa varsinaisilta rikostapahtumilta tai että niistä tulee yksi pala lisää romaanin tapahtumien ratkomiseen. Tämä ei kuitenkaan haittaa, jos haluaa dekkarilta sujuvasanaisen, koukuttavan lukukokemuksen. Mie ainakin haluan ehdoin tahdoin lukea jotain oikein vetävää, niin että aika ja paikka ympäriltä katoavat. Yksinäisten sydänten kerho oli juuri tällainen; otin kirjan mukaani jopa lenkille ja saunaan, sillä en malttanut jättää lukemista kesken.

Hammereiden dekkarit ovat osoittautuneet erittäin koukuttaviksi, tarinavetoisiksi ja kiinnostaviksi, joten jatkan sarjan parissa niin pitkään kuin he jaksavat kirjoittaa ja pitää tason näin korkealla.

Vinkkaan lisäksi toisesta hyvästä tanskalaisesta rikossarjasta, jonka ensimmäinen osa Poika matkalaukussa on tänä syksynä ilmestynyt. Nina Borg -sarjan takana on kirjoittajakaksikko, Agnete Friis & Lene Kaaberbøll. Tuntuu siltä, että pohjoismaisia rikosromaanisarjoja taituroi usein kaksi kirjoittajaa.
 

Mikael Bergstrand: Delhin kauneimmat kädet

Mikael Bergstrand: Delhin kauneimmat kädet
Bazar, 2012

Delhis vackraste händer, 2011

Suomennos: Sanna Manninen
Kansi: Susanna Appel
Sivuja: 390

Ruotsalainen viihdekirja

Lukemisessa on se ihana puoli, että aina nämä kirjat jaksavat yllättää. Koskaan ei tunne itseään lukijana ihan täysin ja mitä erilaisemmat kirjat jaksavat ihastuttaa ja viihdyttää. Viimeksi kirjoitin, että ei ole kirjan vika, jos lukija on väärä. Tänään kirjaan uuden yhtä "kuolemattoman" lauseen: on kirjan ansiota, että lukija ei jämähdä. Ruotsalainen viihdekirja laiskasta ja elämäänsä tympääntyneestä keski-ikäisestä miehestä, joka löytää uuden elämän Intiasta, kuulostaa näin ennakkoon aika tylsältä kirjalta, mutta Mikael Bergsrandin Delhin kauneimmat kädet on rivakka luettava ja hauskasti kerrottu tarina. Minua vetosi kirjan kaunis kansi ja nimi ja takakansitekstin luettuani päätin kokeilla, että miten katkera mies saa uutta potkua intialaisista mausteista. Hyvin viihdyttävä tarina voitti keskinkertaisen idean.

Päähenkilö Göran saa potkut töistään, koska hän on menettänyt avioeronsa jälkeen työintonsa ja hän kuluttaa kaikki päivät paikallisen jalkapalloseuran kotisivujen keskustelufoorumilla. Hän on niin tympääntynyt, ettei vaivaudu edes osallistumaan keskusteluihin, mutta hän lukee kaiken, mitä muut fanit sinne kirjoittavat. Bergstrand on onnistunut kirjoittamaan oikeasti melkoisen pitkästyttävän hahmon, jotta kontrasti Intian lämmössä heränneeseen mieheen on mahdollisimman suuri.

Intiaan hän lähtee sattumalta, matkanjärjestäjäystävänsä houkuttelemana. Ensikosketus Intiaan on häkeltynyt. Luotaantyöntäviä puolet, korvissa soiva metakka, sinnetänne säntäilevät kauppiaat, lika ja painostava kuumuus lyövät kasvoille heti lentokoneesta laskeutumisen jälkeen. Niin erilainen on taaksejäänyt Ruotsi, ja teoksen kahtiajakoisuus korostuu entisestään. Tylsä mies Ruotsissa versus rakastunut ja rohkea seikkailija Intiassa. Mutta ennalta-arvattavuus ei käänny teosta vastaan, vaan tekee tarinasta lempeän.

Kirja on myös ennen kaikkea rakkautarina. Intiaan Göranin saa jäämään monella tapaa vaikea suhde intialaisnaiseen, mutta oikeastaan tämä on myös kertomus miesten välisestä ystävyydestä. Teoksen kiinnostavin henkilö on yhä äitinsä luona asuva vaatekauppias Yogi, joka etsii yhtälailla rakkautta, mutta ei ole katkeruuteen kangistunut. Parempituloisena ja elämänohjeita jakelevana hän on Göranille oiva peilauskohde. Ennakko-odotuksista huolimatta ero kotimaan ja uuden maan välillä eivät sysää muutosta liikkeelle, eikä edes pakollinen rakkauskuvio, vaan uudenlainen miehen malli.

Tarinavetoisuus imaisi mukaansa, viihdytti ja hauskutti. Ei tässä pyörää keksitty uudelleen, mutta teos oli hyvä muistutus siitä, kuinka erilaisia kirjoja kaipaan elämääni. Se on myös ihmeellistä, miksi eteenpäin kiitävä ennalta-arvattavuus pitkästyttää joissain kirjoissa, ja sitten hyvän tarinan imussa kaikki käänteet kelpaavat. Bergsrand on työskennellyt matkaoppaana ja tuntuukin, että moni kirjan kansiin päätynyt tarinanpätkä on napattu mukaan omilta matkoilta. Kirjassa on selkeä ja teemaan sopiva taitto, joka entisestään tekee lukemisesta miellyttävää.

Lotte & Søren Hammer: Kaikella on hintansa

Lotte & Søren Hammer: Kaikella on hintansa

Bazar, 2012 

Alting har sin pris, 2010 

Suomennos: Sanna Manninen 

Sivuja: 475 

Lisäksi: 

Toinen (itsenäinen) osa Rikosylikomisario Konrad Simonsenin -sarjaan. 

Ministerijoukko, kasa toimittajia ja jäätikkötutkija ovat tulleet Grönlannin jäätikölle näkemään omin silmin, mitä tarkoittaa kun ilmasto lämpenee. Yhtäkkiä heidän silmiinsä osuu naisen ruumis, joka on ilmestynyt sulaneen jäälohkareen sisältä. Lähimpään asutukseen on satoja kilometrejä, paikka on keskellä ei mitään. Kun Konrad Simonsen murharyhmineen ryhtyy selvittämään juttua, on heillä käsissään klassinen suljetun huoneen arvoitus, päinvastoin käännettynä. Murha täysin avoimessa tilassa. Murhaaja on pian kaikkien tiedossa, ja hänen hirveät tekonsa paljastuvat vähitellen, mutta pitäviä todisteita on vaikea löytää. Motiivi, tekotapa ja ajankohta ovat pian selvillä, mutta miten saada kiinni murhaaja, joka on hämmentävällä tavalla etevä?

Lotte & Søren Hammer ovat kirjoittaneet yhteistyössä jälleen jännittävän dekkarin. Vakuutuin jo sisarusten yhteistyöstä ja epämiellyttävän nokkelasta mielikuvituksesta viime vuonna julkaistun Saastojen parissa, eikä tämä jäänyt missään nimessä esikoisen varjoon.

Molempia teoksia yhdistää se, että murhaajat ja motiivit tekojen takana ovat koko ajan lukijankin tiedossa, mutta siinä missä Saastoissa hämmennettiin lukijan moraalia ja oikeustajua tappamalla pedofiileja, Kaikella on hintansa tekijä on epämiellyttävä vässykkä, ja uhrit täysin syyttömiä. Teokset ovat nopeatempoisia palapeliromaaneja ja luvut lyhyitä, joten tarinassa on vahva imu. Tärkeintä ei ole selvittää, kuka teki, vaan miksi ja miten hänet saadaan kiinni. Takaa-ajo ei ole juoksemista rikollisen perässä, vaan tiivistä ajattelu- ja polisiityötä, joskin muutama sooloilija täytyy aina olla mukana ärsyttämässä ja aiheuttamassa ikäviä tilanteita. Ainoa miinus vetävälle dekkarille tuleekin ennalta-arvattavasta miltei-loppuratkaisusta. En sano loppuratkaisu, sillä tietynlainen tunnelman latistuminen tapahtuu hyvissä ajoin ennen loppua, mutta imu palaa oikeastaan juuri tämän aluksi ärsyttävän sankarileikin seurauksesta.

Henkilökuvailuihin ei vieläkään keskitytä liikaa, joten heidän ei tarvitse erityisesti kasvaa ja kehittyä yhden teoksen aikana mittaansa suuremmiksi. Uskon että näin tulee jatkumaan, eikä murharyhmä kulahda heti alkuunsa.Vaikka he päällisin puolin vaikuttavat paperinohuilta muutaman luonteenpiirteen kautta näyttäytyviltä henkilöhahmoilta, on dialogi sujuvaa, uskottavaa ja tarinavetoisuus puolustaa pitkin kirjasarjaa heidän paikkaansa.

Kiipivää jännitystä, alkulause toistuu teoksen viimeisellä rivillä: kaikella on hintansa. Suosittelen selvittämään, mitä kaikkea tämä kaikki sisältää.


P.S. Jos joku ihmettelee kuvaa, niin se on tosiaan otettu lumikasan päältä. Hei toukokuu, mikset sä jo tuu.

Ann Rosman: Noitavasara

Ann Rosman: Noitavasara

Bazar, 2012
Själakistan, 2010

Suomentanut: Anu Koivunen

Kansi: Satu Kontinen

Sivuja: 437

Lyhyesti:

Jälleen vetävä arvoitusdekkari Rosmanilta, jossa sekoitetaan useampaa aikatasoa ja näkökulmaa. Noitavainot näyttäytyvät nyky-Ruotsin pikkukaupungissa yhtä spektaakkelimaisessa ja raa'assa roolissa kuin keskiajalla.

Pieni, nimetön poika elää suljettujen ovien takana. Hän on oman äitinsä hyljeksimä, sisartensa kiusaama, kellarin kasvatti jo kahden vuoden ajan. Lapsi, joka pääsee viimein pakenemaan kiusaajiaan, mutta voiko tällainen lapsuus olla jättämättä jälkiään. Toisessa ajassa, toisessa kohtauksessa, lisää lapsia. Retkellä joukko koululaisia törmää pahaa-aavistamatta päättömään ruumiiseen, joka on puettu vanhoihin vaatteisiin. Kolmas aikataso, se kaikkein vanhin. Isien pahat teot kostetaan jälkipolville, noitavainojen uhrauspaikat kuiskivat herkimmille.

Ihastuin viime keväänä Rosmanin esikoisteokseen Majakkamestarin tytär, sillä pidin sitä toisaalta hyvin tyypillisenä ruotsalaisena dekkarina, mutta myös tarpeeksi omaperäisenä, että odotin kovasti Marstrandin rikostutkija Karin Adlerin tutkimuksille jatkoa. Esikoisteoksen kohdalla kiittelin päähenkilön maltillista kuvaamista ja poliisin työn kliseiden välttämistä. Noitavasarassa Adlerin henkilökohtaiseen elämään keskityttiin aiempaa enemmän ja vaikka se tuo päähenkilöä dekkarisarjassa lukijaa lähemmäs, se myös pakottaa lukijan kesken jännittävimpien kohtausten pysähtymään suvantokohtiin.

Ymmärrettävä ratkaisu kirjailijalta syventää päähenkilöään tässä toisessa teoksessa enemmän ihan koko sarjan kannalta. Fokalisaatiovaihdoksilla näyttäytyy myös muiden jo ensimmäisessä teoksessa esiintyvien henkilöiden sielunmaisema tarkempana. Työuupumuksesta sairaslomalle joutuneen Saran puheenvuoroissa ruoditaan niin työnantajan vastuusta kuin häpeän tunteita.

Sarjan tuskastuttavin hahmo on kuitenkin poliisilaitoksen näsäviisain, kaikkitietävin ja epäpätevin henkilö Folke, joka ei tunnu osaavan mitään, vaikka on aina äänessä. En ymmärrä, miksi tälle henkilöhahmolle annetaan teoksessa niin paljon "peliaikaa", sillä tuntuu hyvin epäloogiselta että poliisivoimissa, suurimpien murhatutkintojen keskellä saisi toimia etsivä, joka ei tule työkavereidensa kanssa toimeen ja joka hermostuttaa kaikki muutkin tutkimuksiin kuuluvat asianomaiset. Noitavasara on kuitenkin todellinen page turner, joten yhden epämiellyttävän henkilön antaa helposti anteeksi.

Tässäkin teoksessa kerronta liikkuu kahdessa aikatasossa sekä kahdessa eri tarinalinjassa, jotka ennen pitkää yhdistyvät loppuratkaisussa. Myönnän, että hoksasin yhteyden jo puolessavälissä ja keksin murhaajankin paljon ennen loppunäytöstä, mutta jännite ei silti tästä purkautunut. Rosman on tehnyt paljon pohjatyötä teokseensa, ja monien eri yksityiskohtien värikylläisyys pitää otteessaan. Noitavasarassa on lopulta niin vähän potentiaalisia murhaajakandidaatteja, joten on päivänselvää, että itse tarina on lopputulosta tärkeämpi.

Lukeminen on sujuvaa, josta voi kiittää koukuttavan tarinan lisäksi myös suomentajan kulkevaa kieltä. Suosittelen dekkarinnälkäisille, joiden sylissä on tilaa vielä yhdelle ruotsalaiselle.

Kirjamessulöytöjä

Huomenna lupaan purkaa kirjamessukuulumisia paremmin blogiini, sillä tänä vuonna messuiluaika oli erityisen kiireistä, enkä ehtinyt juurikaan nähdä kirjailijahaastatteluja tai muita esiintymisiä. Mutta kiinnostava oli olla myös messuilla töissä.

Ostin kuitenkin kirjoja, (Yllätysyllätys!) ja haluan nyt esitellä niitä blogissani. Tänä jouluna kaikki saavat minulta lahjaksi kirjoja, sillä muuten en enää mahdu samaan tupaan näiden kaikkien ihanien tarinoiden kanssa.

Ei ole vaikea huomata, että mistä olen nämä lukuvinkkini saanut. Kirjablogeissa on viime aikoina hehkutettu mm. John Ajvide Lindqvistin uutuutta, mutta päätin kuitenkin ostaa tuon vanhemman pokkarina. Ihan hassu ulkokohtainen yksityiskohta sai minut ostamaan sen. Pokkari on tosi painava, sillä se on tehty kiiltävästä, hienosta ja hyvälaatuisesta paperista. Pitelin ja vaakapainottelin sitä käsissäni ja sitten aloin lukea myös tekstiä. Ajattelin, että kaipaan vähän kauhua elämääni.

Elävältä haudatut, Perhoskerääjä, Kartanpiirtäjä ja Mehiläisten salaisuudet ovat kaikki blogisuosituksia. Näistä jälkimmäisen olen ostanut aiemmin pokkarina, mutta koska sain niin halvalla kovakantisen, päätin, että lahjoitan sen pokkarin eteenpäin ja pidän tämän. Vapaaehtoinen ilmoittautukoon spostilla. Meni jo. :)

Bazarin tiskillä tein puolestani sellaisia kirjalöytöjä, joista en ollut aiemmin kuullut mitään. (Toki pari poikkeusta on) Kirjoja myytiin 3kpl kympillä, joten heittäydyin ihan hurjaksi. Sain paikan päältä myös lukunäytteen kevään kotimaisesta dekkarista. Joo, Bazar on tehnyt uuden aluevaltauksen ja julkaisee keväällä kotimaistakin kirjallisuutta.

Sitten ostin myös uutuussarjakuvia ja Bazarilta sain Roosan ja Tryffelin kaupanpäällisiksi.

Karin Brunk Holmqvist: Pieni potenssipuoti

Karin Brunk Holmqvist
Pieni Potenssipuoti
Bazar, 2011
Sivuja: 245
Lyhyesti: Leppoisa ja ennalta-arvattava mummotarina potenssilääkkeen postimyynnistä
Mainoslause: Älä koskaan aliarvioi iäkkäitä naisihmisiä!


Siirryin ruotsalaiselta mukavuusalueeltani (dekkarit) toiseen suuntaan ja luin Karin Brunk Holmqvistin huumoristaan kehutun teoksen Pieni potenssipuoti. En olisi voinut mennä odotusteni kanssa enemmän vikaan, sillä luulin saavani jonkinlaista hersyvää tulitusta, absurdia ilottelua – aihe olisi antanut näille myöten. Sen sijaan teos toimi kuin päähenkilöt Tilda ja Elida elämän ehtoopuolella, jotain kekseliästä on yritetty kehitellä arjen piristykseksi, mutta enemmänkin kuumia aaltoja olisi tarvittu. Teos oli minun makuuni liian leppoisa. Kaipasin kerrontaan kunnon potenssipotkua!

Tilda ja Elida ovat miltei kahdeksankymppiset vanhapiikasisarukset, jotka asuvat pienessä ruotsalaisessa kylässä päivien toistaessa toisiaan. He heräävät, nukahtavat, syövät ja käyvät kaupassa päivittäin aina samaan kellon aikaan. Heillä ei ole juurikaan toisilleen mitään uutta sanottavaa, ja suurimmat keskustelut heille syntyvät postimiehen pistäytyessä kertomassa kylän juoruja. Heidän veljensä Rutger soittaa silloin tällöin, mutta lähinnä yrittäessään taivutella ikäneidot palvelukotiin asumaan, sillä hänellä on omia suunnitelmia talon varalle. Suutari-isältä peritystä talosta puuttuvat kaikki arkea helpottavat mukavuudet, kuten esimerkiksi sisävessa, sillä sisaret ovat oppineet erittäin säästävisiksi. He usein muistelevat isäänsä ja tämän oppeja. Nämä toisteiset hokemat isän paheksunnasta uuvuttavat, koska ne alleviivavat liiaksi sitä, kuinka hurja muutos neitsytsisarten elämässä onkaan, kun he molemmat ihastuvat naapuriin muuttaneeseen Alvariin.

Teoksen ennalta-arvattavuus ja päivänselvien asioiden osoitteleminen tekevät tarinan leppoisuuden vireestä hidastempoisen luettavan. Älkää ymmärtäkö väärin, en olisi halunnutkaan mitään grannies gone wild -käänteitä, mutta suloisuuden keskelle olisi kaivattu jotain yllättävää, odotuksenvastaista.

Teoksen nimi Pieni potenssipuoti tulee Tildan ja Elidan kotiinsa perustamasta myyntifirmasta. Sisarukset keksivät yllättäen keinustaan pihapiirin eläimiä tarkkailemalla potenssilääkkeen reseptin. Alvarin huomiosta sulassa sovussa kisaillessaan he heittäytyvät uhkarohkeiksi. Ostavat uuden mekon. Ehkä valvovat vähän tavallista pidempään. Rohkaistuvat sisävessa mielessään yhteistuumin lähteä, edesmenneen isänsä kauhuksi, hyväntuulen makuukammaribisnekseen mukaan. Äidin säästämät sadat lasipurkit pääsevät viimein käyttöön ja matkaavat ympäri Ruotsia potenssipotku sisällään.

En yrittänyt silkkipaperiin kääriä moitettani, teos oli liian hajuton, väritön ja mauton. Mummojen kommelluksista olisi voinut tahkoa vähän enemmänkin tilannekomiikkaa, mutta ei tämän ollut tarkoitus ollakaan sellainen kirja. Ehkä muutaman grogin jälkeen.

Ihastuttavan lämminhenkinen, varmasti. Kaikissa ruotsalaisissa kylissä ei tarvitse tapahtua murhia.
Lapsenmielinen ja yllätyksetön, kuin päähäntaputteleva höperöitynyt mummo.

Bazarin syksy 2011

 

Olin tänään Seurahuoneella Bazarin lehdistötilaisuudessa kuuntelemassa syksyn uutuuskirjoista. Tein samanlaisen jutun keväällä. Tänään paikalla oli keväistä tilaisuutta vähemmän kirjailijavieraita, mutta keskityin sitäkin enemmän ruotsalaiskirjoittajiin. Kirjoitin paljon muistiinpanoja, sillä kiinnostuin yllättäen ennakko-odotuksistani poiketen kirjasta. Kun sitä on nähnyt niin paljon ruotsalaisia tv-sarjoja, luulee ettei ole enää mitään uutta odotettavissa. Ehkä ei olekaan, mutta kahden kirjoittajan yhteistyö kiinnostaa. Heidän puhuessaan päähenkilöstä halusin lopulta lukea teoksen itse. Mies joka ei ollut murhaaja aloittaa dekkarisarjan, ja tekijäkaksikko Michael Hjorth & Hans Rosenfeldt suunnittelevat kirjoittavansa joka vuosi uuden osan rikospsykologi Sebastin Bergmanin ympärille. Ruotsissa on julkaistu jo kaksi kirjaa, ja kolmeen seuraavaan osaan heillä on jo idea juonesta valmiina.

Michael Hjorth & Hans Rosenfeldt

Epämiellyttävän päähenkilön vetovoima

Molemmat kirjailijat tiesivät etukäteen, että ruotsalaisen dekkarin tie on valmiiksi poljettu, mitä uutta he voisivat tuoda sille polulle. Erityisesti Hansia kiehtoi rakentaa päähenkilöstä mahdollisimman epämiellyttävä, josta lukijoiden ja katsojien olisi vaikea pitää. Hän on sovinistinen, uppiniskainen ja itsekäs päähenkilö, jonka tekoihin on vaikea samaistua. Eräänlainen antisankari siis. Seuraavien kirjojen yksi suurimmista haasteista kirjoittajille on pitää päähenkilö epämukavana, sillä kirjoitusprosessin aikana sitä oppii pitämään hahmosta, johon on tottunut ja tämän tekoja ja sanoja alkaa kaunistelemaan. He keskustelevat tästä paljon, sillä erityisesti Hans Rosenfeldt haluaa pitää kiinni epämiellyttävän päähenkilön vetovoimasta.

Kirja(yhteisö) on ystävällisempi kuin TV

Kirjoittajat tutustuivat 1992 televisioprojektin kautta. He ovat molemmat tehneet uraa televisio- ja elokuva-alalla ja tottuneet työskentelemään käsikirjoitusten parissa. Kirjan tekemisessä he nauttivat siitä, että kaikista muutoksista kustantamo keskusteli kirjoittajien kanssa, kun televisiossa muutokset tehdään neuvottelematta ja nopeasti. Mies joka ei ollut murhaaja -teosta tehdessä molemmat kertoivat nauttineensa erityisesti tekstin uudelleen ja uudelleen kirjoittamisesta, palautteen perusteella tekstin  muokkaamisesta.

Heillä yhteistyö on sujunut kuin toimiva parisuhde. Kompromisseja ei tarvitse tehdä, koska sen kanta juonen ja hahmojen kehittelyssä voittaa, joka osaa perustella paremmin. Yhdessä rakennetaan kehys ja juonikehikko, jonka varaan molemmat tahoillaan kirjoittavat osuutensa. Puheyhteys toimii kaiken aikaa, ja työprosessia kuvataan virtaavaksi flow-tilaksi. Yhteinen ääni löytyy yhteistyössä ja luottamuksessa. Michael Hjorth kehui työskentelyn psykologista puolta. Aina kun tuntee, ettei oma teksti kulje ja on jotenkin tukossa, niin on merkittävää kuulla, että toinen on työstänyt tekstiä eteenpäin. Näin ollen, ei tarvitse pelätä valkoista, tyhjää paperia kauan.

Kirjoittajien vuoropuhelu työskentelyn rytmityksestä kuulosti niin kiinnostavalle, että kiinnostuin lukemaan teoksen sen epämukavan päähenkilön ja vuorokirjoittamisen tähden. Minulla ei ole juurikaan ennakkotietoja kirjan juonesta, mutta lukemalla selviää onnistuuko tämä ensimmäinen osa vetämään minut sarjan pauloihin, vaan jääkö tämäkin ruotsalainen murhasarja televisiofilmatisointien varaan. Niin olen nauttinut Beckit ja Wallanderitkin.

Muitakin syksyn kirjoja oli esillä, ja kuvasin suihkulähteen ympärille rakennettuja kirjakekoja blogiini muistoksi. Kirjakasoissa on jotain todella rauhoittavaa, mutta toisaalta myö syyllistävää. Tuntuu, että aina haluaisi lukea enemmän ja enemmän, mutta aika ei vain riitä kaikille. Tilaisuuksissa kuulee kirjailijoiden työstä ja näkee heidän tyytyväisen naamansa tuoreen kirjan äärellä. Vaikkei jokaista kirjaa ehdi lukea, on upea inspiroitua kirjailijakohtaamisista. Bazarin väki kertoi, että Mies joka ei ollut murhaaja on ollut nopeasti myyntimenestys ja että siitä otetaan jo toista painosta. Ruotsalainen dekkari vetää meitä suomalaisia puoleensa.

Bazar julkaisee John Boynelta tänä syksynä kaksi teosta ja irlantilainen kirjailija tulee myös Helsingin kirjamessuille esiintymään. Luin vähän aikaa sitten Poika raidallisessa pyjamassa ja pidin siitä – epämukavasta päähenkilöstä huolimatta. Boynen Nooa Notkoniitty on nuortenkirja, jonka tarinan tulisi avautua kuitenkin aikuislukijalle erilaiselle tasolle. Tarkoin vartioitu talo puolestaan kuljettaa lukijaa kahdella aikatasolla, päähenkilön vanhuusvuosiin ja tämän muistoihin, Romanovien Venäjän aikoihin.

Katjalta voi kurkata lisäinfoa

Lotte & Søren Hammer: Saastat

Olen lukenut töissä paljon tekstejä, mutta olen kaivannut myös vapaa-ajalla lukemista ja näiden pienten kirja-arvioiden tekemistä. Tuntuu valitettavasti siltä, kuin olisin pahastikin blogiruosteessa ja kirjoittamisen aloittaminen takkuaa. Kiireiden keskellä rentouden parhaiten lukemalla kirjoja, enkä olisi voinut valita viikonloppuna rentoutumistarkoitukseen viihdyttävämpää rikoskirjaa. Tanskalaisen sisarusparin Lotte ja Søren Hammerin esikoiskirja Saastat (Bazar, 2011) piti koko 445 sivun ajan otteessaan.

Minusta rikoskirja parhaimmillaan saa lukiessa viihtymään sujuvuudellaan ja tietyllä genrerakenteellaan, mutta silti herättää ajatuksia yhteiskuntakriittisellä otteellaan. Saastoissa perusasetelma on tavattoman kiinnostava, vaikka samalla luotaantyöntävä. Kirja alkaa, kun koululapset löytävät liikuntasalista viisi silvottua miestä. Miehet osoittautuvat pedofiileiksi ja tämä raaka joukkomurha saa koko kansakunnan huomion. Saastat näyttää sekä pedofiilimurhaajia jäljittävät poliisit omatunnontuskineen kuin lynkkaysmielialan vallassa vyöryvän kansan. Teos ei arvota, eikä kritisoi, vaan tarjoaa tilanteen lukijalle tarjottimella. Onko oikein vastata pahuuteen pahuudella? Saako pedofiilin murhata? Raa'asti?

Uhreja teoksessa on enemmän kuin syyllisiä, mutta mikä on lopulta oikea tapa toimia syyllisten kanssa. Lain tapa? Moraalinen voitto? Eettinen suopeus?

Pohjoismaisessa rikoskirjassa täytyy olla myös työhönsä uponnut, eronnut, kaiken nähnyt rikosylikomisario, joka ei osaa huolehtia itsestään ja suhtautuu ympäristöön vähän epäluuloisen penseästi. Sellainen on myös Saastojen päähenkilö Konrad Simonsen, joka johtaa ryhmäänsä kovan luokan murhatutkinnassa omavaltaisella tyylillään. Esikoiskirjan tapaan esiin marssitetaan koko joukko henkilöitä, jotka tulevat näyttäytymään myös tulevissa sarjan kirjoissa. Pidin silti siitä, että henkilöiden ulkonäkökuvailuun ja luonteenpiirteiden seikkaperäiseen tulkintaan käytetään sivumäärään nähden hyvin vähän tilaa, ja mielikuvien annetaan syntyä pikkuhiljaa tarinan edetessä.

Ehkä minulle on jäänyt kammo lapsuuden Neiti Etsivä -kirjoista, joissa mysteerien selvittäminen tuntui jäävän melkein toiselle sijalle päähenkilöiden iänikuisen ulkonäkökuvailun ja selittelyn ottaessa kerronnassa vallan. Tiedän. Neiti Etsivät ovat nuortenkirjoja ja niihin pätevät eri taiteenlait kuin aikuisten rikosromaaneihin, mutta arvostan silti tavattomasti sitä, kun kirja on vapaa turhalta selittelyltä ja esittämiseltä. Haluan tuntea, kokea ja eläytyä, en nähdä kaikkea valmiiksi pureskeltuna. En edes henkilöitä. Tessa koki kuitenkin arvionsa perusteella hahmot pinnallisiksi, enkä täysin kiellä tätä. Onhan juuri Simonsen melkoinen rikoskirjojen karikatyyri. Olen kuitenkin ymmärtänyt, että Saastat aloittaa kirjasarjan, joten henkilöt saavat varmasti myös kuvailun lihallisuutta luidensa päälle matkan varrella. Kiinnostavaa on silti, että mikä toiselle on pintapuolista kuvailua, on toiselle hengittävää vapautta. Tämä tuntuu kiehtovan minua eritysesti dekkareissa, muissa teoksissa pidän tarkkapiirteisimmista luonnehdinnoista.

Jori puhuu arviossaan siitä, kuinka teoksen jakaminen moniin eri lukuihin vaikutti lisäävän lukuhimoa. Tilanteiden vaihtuvuus ja lukujen lyhyys (kaikenkaikkiaan niitä on teoksessa 72 kappaletta) synnyttivät minussa ahmismis-efektin, enkä halunnut millään lopettaa lukemista. Susa lukee paljon psykologisia jännäreitä ja kehaisee, ettei Hammereiden tarvitse nöyristellä pitkän linjan kirjailijoiden edessä, sillä Saastat on tehty hyvin ja taustatyöhön on paneuduttu. Olen täysin samaa mieltä, sillä tarina tuntuu ikävän aiheensa takia  valitettavan todenmukaiselta, ja kirjan toimivuuden ja lukukokemuksen kannalta perehtyneisyys antaa sille kiitettävää uskottavuutta.


************

Lotte & Søren Hammer: Saastat
Bazar, 2011
Sivuja: 445
Suomentanut: Sanna Manninen

Viereinen kuva on otettu Helsingissä keväällä 2011, kun kirjailijat olivat Bazarin kevät-tilaisuudessa puhumassa teoksistaan. He ovat tehneet jo kolme rikoskirjaa yhdessä. Seuraava kirja suomennetaan ensi vuonna.

Jean Kwok: Käännöksiä

Jean Kwokin Käännöksiä (Bazar, 2011) linkittyi mielessäni vahvasti aiemmin lukemaani Tiikeriäidin taistelulauluun, sillä molemmissa on pätevä, ahkera ja älykäs kiinalaistyttö, joka pyrkii elämässä eteenpäin. Muuten kirjoja ei voi yhdistää, sillä aihe on hyvin erilainen. Siinä missä tiikeriäidin pienokaiset ahkeroivat suurilta osin totellakseen äitiään, Käännöksiä-teoksen Kimberly haluaa tehdä sen kiitollisuuttaan äitinsä tähden.

Kävin alkukeväästä Bazarin kevätpressissä kuuntelemassa Kwokia hänen kertoessaan esikoiskirjastaan ja omista taustoistaan. Hyvin paljon teoksessa ja Kwokin elämässä on yhteyksiä ja lopulta lukiessa päähenkilön Kimberlyn ulkonäkö sekoittui mielessäni kirjailijan olemukseen.

Hongkongilainen Kimberly muuttaa äitinsä kanssa New Yorkiin paremman elämän toivossa, mutta he päätyvät raatamaan tehdastyössä ja asumaan erittäin alkeellisissa ja kurjissa olossa. He ovat aluksi täysin kielitaidottomia ja eräs kiinnostavimpia piirteitä on ensimmäisessä persoonassa toimivan kertojan käyttö. Kwok on halunnut tällä tavalla näyttää, kuinka ulkomaalainen voi vaikuttaa typerälle, kun hän yrittää puhua vieraalla kielellä, mutta kuinka älykkääksi hän muuttuu hänen puhuessaan omaa äidinkieltään. Kimberlyn äiti osaa vain muutamia sanoja englantia ja hänen hokiessaan niitä, tulee puheeseen tahatonta komiikkaa. Kun hän puhuu tyttärelleen kiinaa, muuttuu lukijan silmissä henkilön olemus ihan täysin.

Tehokas ratkaisu kirjailijalta.

Sitä mukaa kun Kimberly oppii englantia, sitä mukaa lukijakin pääsee selvyyteen, mitä hänen ympärillään olevat ihmiset puhuvat. Minusta tämä on mielenkiintoinen tapa tuntea päähenkilön kasvutarina ja kehitys.
En ole tosiaan lukenut tätä englanniksi, mutta suomennoksessa on omaan makuuni saatu tämä kielellinen kömpelyys ja kehittyminen toimimaan loistavasti.

"Etkö puhu englantia? He sanoivat, että puhut" Opettaja sanoi sen jotenkin marisemalla. Keistä "heistä" hän oikein puhui? Hän veti ilmaa keuhkoihinsa. "Miksi sinä olet myöhässä?". Sen ymmärsin. "Olen pahoilla, herra. Koulu hukassa."

Käännöksiä on epäoikeudenmukaisesta ja ihmisriistoisesta aiheestaan huolimatta hyvin elämänmyönteinen ja positiivinen kirja. Köyhyys ja rikkaus kulkevat teoksessa rinnakkain, vaikka paikoin alleviivataan liiallisesti rikkaiden tietämättömyyttä köyhien oloista, koin tarinan puitteet silti uskottaviksi. Kurjia oloja ei osoitella jatkuvasti sormella, mutta kyllä täytyy olla kivestä tehty, ellei sydänalassa värähdä lukiessa tehdastyöläisten arjesta. Pidin siitä, että kauhistelulle jätettiin kuitenkin teoksessa vähän tilaa ja elämänhaluisuus ja tarmokkuus kukoistavat Kimberlyn ja hänen äitinsä elämässä ja heidän keskinäisissä väleissään.

Kirjan loppu on kiinnostava, ja voin uskoa sen jakavan ihmisiä. Osalle se on nimenomaan se väärä loppu, kun taas itselleni se sopi hyvin ja pelkäsin jo toisenlaista ratkaisua. Enempää en halua paljastaa.
Lopussa hypätään yllättäen tarinassa 12 vuoden päähän ja lukijalle näytetään, mihin nuori Kimberly lopulta päätyy.

Kutkuttava ratkaisu jälleen.

Teoksessa on monia hyvin toimivia ja kiinnostavia keinoja ja odotan kovasti hänen toista teostaan, jonka hän kertoi olevan myös omaelämäkerrallinen. Kwok työskenteli opiskeluaikanaan myös yläluokkalaisten keskuudessa ammattilais-salonkitanssijana ja hän on näiden kokemusten ympärille kirjoittamasta uutta teosta.

Teokseen sopii hyvin suomalainen sananlasku: Ahkeruus kovankin onnen voittaa.

Kwokin esiintyminen Bazarin kevätpressissä löytyy mm. Youtubesta. Blogimaailmassa kirja on pyörinyt ainakin Mari A.n ja Katjan käsissä.

Jean Kwok: Käännöksiä
Bazar, 2011
Sivuja: 280
Suomentanut: Ulla Lempinen

John Boyne: Poika raidallisessa pyjamassa

Irlantilaisen kirjailijan John Boynen teos Poika raidallisessa pyjamassa (Bazar, 2008) on surullisen koskettava. Enkä halua olla mitenkään imelä puhuessani tästä koskettavuudesta, sillä mikäpä Holokausti-kirja ei tuntuisi lukijan sisimmässä aiheensa takia. Boynen kertoja näyttää tapahtumat 9-vuotiaan Brunon kautta ja tämä tapa tuo teokseen näennäisen kepeän tunnelman, mutta ennen kaikkea se toimii kirjailijan keinona kertoa vaikeasta asiasta nykyaikaisesta perspektiivistä kunnioittavasti naiivin lapsen kautta.

Minusta oli mielenkiintoista, että Bruno oli tosiaan hyvin naiivi tarkkaillessaan "Aus-vitsin" tapahtumia ja jopa todella ärsyttävä ollessaan niin totaalisen tietämätön lähiympäristön ihmisten surusta. Mietin paljon, että miksi juuri Brunosta on tehty niin hämmästyttävän tietämätön, mutta ajattelin että siitä on tehty nimenomaan kirjan tehokeino, vaikka paikoin se tuntuu hyvin epätodennäköiseltä. Hitler on Hilleri, eikä tätä virhettä kukaan edes korjaa. Brunon yksinkertaisuus yhdistyy hänen yksinäisyytensä. Häneen kiinnitetään melko vähän huomiota ja siksipä tarve ystävien löytämiseen on kova. Siksi hän eräänpä päivänä eksyy seikkailureissullaan piikkiaidan luo ja löytää ikäisensä pojan ja kiinnittyy tähän heti.

Bruno kyllä huomaa, kuinka ystävä aidan takana laihtuu, mutta hän ei kyseenalaista tätä mitenkään. Kirjan koukku tuleekin Brunon tekemistä havainnoinnista ja itsekkyydestä, joka ei ole silti mitään verrattuna ympäristössä häilyvään pahuuteen. Bruno on todella herttainen lapsi, mutta hän on silti, noh, vasta lapsi.

Lukija tietää koko ajan enemmän kuin Bruno, vaikka nimenomaan Brunon kautta teoksen tapahtumat tulevat ilmi. Historia kuitenkin häilyy tekstin taustalla muistuttaen itsestään. Pidin kuitenkin, että suurimmalta osin ne vain häilyvät taustalla ja Brunon tarina elää omaa tasoaan. Teos on haikea, mutta ei mässää massamurhilla. Teos on surullinen, mutta ei ahdista detaljeillaan. Teos luottaa lukijaan. Poika raidallisessa pyjamassa on muistutus, ei ukaasi.

"Yhtenä päivänä Bruno kysyi, miksi Shmuel ja kaikki muut ihmiset sillä puolen aitaa käyttivät samanlaisia raidallisia pyjamia ja kangaslakkeja. 
-He antoivat ne meille kun tulimme tänne, Shmuel selitti. -He ottivat pois meidän omat vaatteemme.
-Mutta etkö koskaan herää aamulla ja halua panna päällesi jotakin muuta? Täytyyhän sinun vaatekaapissai olla jotain muutakin.
Shmuel räpytti silmiään ja avasi suunsa sanoakseen jotain, mutta muutti sitten mielensä."

Kirjasta ovat tehneet arvion myös ainakin Susa, Kirjapeto ja Elma Ilona

John Boyne: Poika raidallisessa pyjamassa
Bazar, 2008
Sivuja: 206
Suomentanut: Laura Beck

Ann Rosman: Majakkamestarin tytär

"Aivan kuin muurauslaasti ei olisi enää jaksanut kantaa sitä raskasta salaisuutta, jonka kivitalo oli niin kauan säilyttänyt"

Ann Rosman, vastaan "sinulle" blogini välityksellä. Voi kuinka pidinkään tästä tarinastasi. Kirjanmerkkinä toimiva tervanaru tuoksui sivuja kääntäessä ja edesauttoi jännästi uppoutumista merellisiin maisemiin.

En ole aikoihin lukenut muita dekkareita kuin Agathan Christien Hercule Poirot-tarinoita, mutta tavattuani Ann Rosmanin Bazarin kevät-tilaisuudessa kiinnostuin hänen esikoisestaan Majakkamestarin tytär (Bazar, 2011). Ruotsalaisen kirjallisuuden tuntemukseni rajoittuu aika pitkälti juuri dekkareihin ja pidän erityisesti ruotsalaisista "murhaelokuvista". Majakkamestarin tytärtä lukiessa mietin koko ajan, että tästä saisi todella hyvän elokuvan. Kirjan poliisit ja miljöö saivat lukiessa vastineensa mm.Beck- ja Wallander-elokuvista. Ei kuitenkaan häiritsevästi, sillä päähenkilöt heräsivät henkiin ihan kirjan oman kerronnan turvin, eikä niille tarvinnut etsiä kasvoja elokuvamaailmasta.

Kirjan päähenkilö, rikostutkija Karin Adler ei ole mikään tyypillinen naispoliisi, joka yrittää ylikompensoida sukupuoltaan miehisellä alalla. Hän ei ainakaan tämän ensimmäisen kirjan perusteella ärsyttänyt minua lainkaan. Hän on ihan tavallinen poliisi, eikä sukupuoli noussut teoksessa juurikaan tapetille. Pakkohan aiheesta on silti vähän lypsää konfliktia työpaikan vanhempien patujen kanssa, mutta se tehtiin teoksessa lopulta maltillisesti.

Vaikka Karinin ihmissuhteet ovat retuperällä, syy ei kerrankin ole poliisin raskas työ. Monta pientä poliisiromaanin kliseetä vältetään sillä, että ei yritetä olla liian ovelia piilottamalla niitä, vaan ne käsitellään maltillisemmin, arkisemmin ja vähemmällä tohinalla kuin yleensä. Keskustarina saa hengittää vapaammin ja kulkea jännittävässä ilmapiirissä eteenpäin, eikä juoni katkea liialliseen päähenkilön kehittelyyn. Minusta on mukava oppia dekkarisarjoissa päähenkilöstä asioita pitkin matkaa, eikä kyllästyä häneen jo ensimmäisessä kirjassa.

Majakkamestarin tytär alkaa sillä, että kesken Pater Noster -majakkasaaren täysremontin hylätystä asuinrakennuksesta löytyy ruumis. Kuten Karin Adlerille myös kirjailijalle itselleen tämän murhan selvittäminen on ensimmäinen kerta tutkimuksen johdossa. Miljöö, jossa teoksessa liikutaan on kirjailijalle itselleen tuttu, sillä hän on sijoittanut jännittävän tarinansa omalle kotipaikkakunnalleen Marstrandiin.

Teoksessa liikutaan kahdessa aikatasossa, Karin Adlerin murhatutkimuksissa ja 1960-luvulla, murhatun miehen elämänvaiheita kerros kerrokselta paljastaen. Pistin pienet harmaat aivosoluni töihin yrittäessäni pitkin matkaa löytää linkkejä menneen ja nykyisyyden välillä. Mikä ilahduttava asia, että lukijalle tarjotaan oikeasti mahdollisuus pysyä murhatutkinnassa mukana ja etsiä läpi teoksen murhaajaa ja tämän motiiveja.

Majakkamestarin tytär pitää sisällään paljon aineksia, purjehduksesta kätkettyihin aarteisiin. "Paatti" ei silti uppoa liiasta painosta, vaan tarinassa on mielestäni sopivassa suhteessa maustetta. Kirja oli kaikkea mitä odotan hyvältä dekkarilta: psykologiaa ja draamaa sopivina annoksina, hyvää juonenkuljetusta, uskottavat henkilöhahmot yhdistettynä hituseen epätodennäköisyyttä, tarinan ankkurointia historiaan ja lopulta jälkimakuna nopeasti luettava paksu jännäri ilman väkivallalla mässäilyä. Keitos on valmis.


Bazarin sivuilta löytyy teoksesta lukunäyte.
Leena Lumi ja Lumikko ovat tehneet teoksesta kattavat arviot blogiinsa.

Ann Rosman: Majakkamestarin tytär
Bazar, 2011
Sivuja: 335
Suomentanut: Anu Koivunen

Cecilia Samartinia tapaamassa

Olin tänään kahden ystäväni kanssa Suuri Kuu-kirjakaupassa kuuntelemassa Cecilia Samartinia. Pääsin myös kirjailijan juttusille ja kiitin Nora & Alicia -teoksesta, josta aiemmin olen blogannut. Hän sanoi, että oli nähnyt esittelynsä aikana iloiset kasvoni yleisön joukosta hymyilemässä kannustavasti. Hän jutteli muillekin omistuskirjoitusta hakemaan tulleille faneilleen todella lämpimästi ja huomioiden, minulle jäi erittäin lämmin olo kirjailijan tavattuani. Teos on ollut myös muiden suomalaisten lukijoiden suosiossa, sillä se oli helmikuun myydyimpiä käännöskirjoja. Paikalla oli kuitenkin vain runsas kourallinen kuuntelijoita, lukijoita ja toimittajia, mutta tunnelma oli mukavan "olohuonemainen". Samartinin teosten suomentaja Tiina Sjelvgren oli erittäin hyvä haastattelija. Minusta oli todella ihana tavata nyt Samartin, sillä hän ei ollut mukana Bazarin kevät-tilaisuudessa, josta kirjoitin aiemmin keväällä.

Cecilia Samartin kirjoittaa joka päivä. Hän naurahtikin, että ahkerimmillaan ja työhönsä keskittyneenä ei ehdi edes vaihtaa koko päivän aikana vaatteita, vaan kirjoittaa pyjamassa. Hänestä välittyi kovin välitön ja lempeä mielikuva ulospäin. Pienet asiat, mitä hän kertoi arjestaan ja työskentelystään, saivat minut heti pitämään hänestä. Kun hän kertoi esikoisena Nora & Alician luomistyöstä, hänen silmänsä kostuivat liikutuksesta. Kirjan tekeminen ei ollut helppoa ja yhä edelleen siitä puhuminenkin koskettaa kirjailijaa itseäänkin. Siinä varmaankin on se syy, miksi kirja koskettaa myös lukijaa. Kirjailija kertoi, että teoksen jokainen tapahtuma on totta, vaikka siinä onkin mukana maagista realismia. Hän on kuullut tarinoita vanhemmiltaan ja muilta sukulaisilta ja tuttavilta ja niiden perusteella hän on koonnut tämän fiktiivisen tarinan. Hän on itse muuttanut pois Kuubasta 9kk ikäisenä, eikä hänellä siten ole mitään muistikuvaa maasta. Hän ei myöskään amerikkalaisena pääse kovinkaan helposti käymään ja hän on aina hivenen surumielinen kuullessaan muiden matkakertomuksia. Hän tietää ja tuntee tarkkaan juurensa, mutta itse maa on hänelle vieras.

Kirjailija pohti suomentajansa kanssa syitä sille, miksi hänen teoksensa ovat niin suosittuja Skandinaviassa. Norjassa hänen kolme ensimmäistä teostaan ovat kymmenen myydyimmän kirjan listalla. Hän olettaa sen johtuvan siitä, että pohjoismaissa arvostetaan värikästä luontokuvausta, eksotiikkaa ja ollaan enemmän auki vieraille kulttuureille. Hän on joka tapauksessa kovin otettu saamastaan huomiosta ja suosiosta.

Seuraavan teoksen suomenkielistä nimeä ei ole vielä tiedossa, mutta englanniksi teoksen nimi on Vigil. Odotan kuin hullu puuroa sen ilmestymistä, vaikka minulla on vielä lukematta Señor Peregrino.

Tilaisuuden jälkeen jäin kirjakaupan lukupiiriin keskustelemaan Noran ja Alician tarinasta. Meitä oli vain kolme osallistujaa, mutta seuraavan kerran lukupiiri järjestetään tiistaina 19.4 Suuri Kuu-kirjakaupan tiloissa, Lönnrotinkadulla. Tulkaa innokkaat mukaan! Minulle tilaisuus tuli täytenä yllätyksenä, mutta olen tyytyväinen että jäin juttelemaan. Aina on mukava keskustella uusien ihmisten kanssa kirjoista.

Jos haluat tavata Cecilia Samartinin, niin hän on huomenna Tampereella ja torstaina uudelleen Helsingissä.

Tampere ke 23.3.
Suuri Kuu (Verkatehtaankatu 9) klo 15
Suomalainen Kirjakauppa (Hämeentie18) klo 16.30

Helsinki to 24.3.
Suomalainen Kirjakauppa (Kamppi) klo 16
Akateeminen Kirjakauppa, Kohtaamispaikka klo 17

Bazarin kirjakevät 2011

Olin torstaina Bazar-kustantamon järjestämässä kevätpressissä Seurahuoneella, edustamassa Kirjapedon kanssa kirjabloggaajia. (Kiitos vain taas mukavasta seurasta!) Pöydässämme istui myös mm. kirjailija Geert Kimpen ja hän oli aivan ihastuttava keskustelukumppani. Kerroin hänelle kirjablogeista ja hän oli kiinnostunut kirjallisuuden opinnoistani ja suomalaisesta kirjamaailmasta, eritoten millaisia kustantamoita Suomessa on ja lukevatko suomalaiset mielestäni paljon kirjoja. Kirjailija oli myös kiinnostunut suomalaisesta talvesta ja häntä ihmetytti kuinka pitkä Suomi onkaan, kun kerroin kuinka kaukaa tulen ja kuinka pitkän aikaa kestää matkustaa junalla kotiseudulleni. Minusta oli todella mukava tavata kirjailija ja jutustella hänen kanssaan ennen kuin aloitin lukemaan hänen suosittua käännöstään Kabbalistia. Kimpen oli hirvittävän iloinen voidessaan osallistua tällaisiin kirjatapahtumiin, sillä Hollannissa kustantamot eivät järjestä samankaltaisia tilaisuuksia. Sain häneltä mukavan omistuskirjoituksen ja ihmettelenkin, miten he jaksavat kirjoittaa näin pitkiä omistuskirjoituksia kirjafaneille. :)

Geert Kimpenin ja Ann Rosmanin omistuskirjoitukset. Sain Rosmanilta myös savuntuoksuisen kirjamerkin.

Minua ilahduttaa Bazarin kevään kirjatarjonta jo senkin takia, että kansikuvat ovat niin kauniita. Osasta tulee mieleen hyvänmakuinen karkki ja nappaisin kirjan tarkasteluun kirjaston/kirjakaupan hyllyiltä. Myös mitä enemmän kirjailijat kirjoistaan tai elämästään kertovat, sen kiinnostuneempi olen kirjoja kohtaan. Tämän olen huomannut näitä tilaisuuksia kierrellessäni. Kirjoista tulee jotenkin läheisempiä, kun kuulee kirjailijoiden puhuvan niistä. Toivon mukaan en ala kuitenkaan lukemaan näitä kirjoja liian omaelämänkerrallisina, vaan pääsen sukeltamaan soljuen sinne fiktion maailmaan.

Ensimmäisenä meille puhui Cecilia Samartin videoterveisten muodossa esikoiskirjastaan Nora&Alicia. 
Hän ei valitettavasti itse ollut päässyt paikalle, mutta on vieraillut Suomessa Helsingin kirjamessujen aikoihin. Hänen esikoiskirjansa olen tosiaan jo lukenut ja oli mielenkiintoista kuulla kirjan syntyprosessista jne.

Kuvassa näkyy Jean Kwok, jonka teos Käännöksiä ilmestyy 24.5.
Odotan tuota esikoista kovasti, sillä kirja vaikuttaa hyvin mielenkiintoiselta ja on vahvasti omaelämänkerrallinen. Päähenkilö hongkongilainen Kimberly muuttaa äitinsä kanssa New Yorkiin paremman elämän toivossa, mutta he päätyvät raatamaan tehdastyössä ja asuvat erittäin alkeellisissa ja kurjissa olossa. He ovat kielitaidottomia ja kiinnostavin piirre kirjassa, joka nousi Kwokin puhuessa esiin on erikoinen tapa käyttää ensimmäisen persoonan kertojaa. Hän haluaa sillä näyttää, kuinka ulkomaalainen voi vaikuttaa typerälle, kun hän yrittää puhua vieraalla kielellä, mutta kuinka älykkääksi hän muuttuu hänen puhuessaan omaa äidinkieltään. Sitä mukaa kun Kimberly oppii englantia, sitä mukaa lukijakin pääsee selvyyteen, mitä hänen ympärillään olevat ihmiset puhuvat. Kirjailijan tarkoitus on saada lukija sisäistämään vahvasti Kimberlyn kokemukset ja kasvutarina kielen avulla.

Geert Kimpenin kuva on valitettavasti melko rakeinen, mutta tämä on niitä harvoja otoksia, joka hänestä onnistui edes tyydyttävällä tavalla. Kirjailija oli esiintyessään niin innostunut ja jatkuvassa liikkeessä, etten meinannut ehtiä kamerani kanssa mukaan. :)

Kabbalisti on ilmestynyt jo ja se on minulla nyt luettavana, joten tarkemmin käsittelen kirjaa omassa arviossani.

Kabbalisti on tarina nuoresta miehestä Hajim Vitalista ja hänen opettajastaan Jitshak Luriasta, jotka tutkivat Kabbalan oppien mukaan vastauksia elämän ja maailmankaikkeuden kysymyksiin. Tarinan keskiössä on heidän suhteensa ja lopullinen petturuus. Vaikka kirja liikkuu 1500-luvun maisemissa, löytyy sieltä yhteneväinen tarina myös Kimpenin omaan elämään. Myös hänet petti opettajansa, joka yritti omia Kimpenin kirjan omiin nimiinsä


Ann Rosmanin teoksen Majakkamestarin tyttären kansitaidetta voi ihailla ensimmäisessä otoksessa. Kirja ilmestyy 22.2 ja silloin kirjoitan enemmän itse kirjasta. Majakoilla on Rosmanin omassa sydämessä erityinen paikka, sillä hän kertoi harrastaneensa purjehdusta pienestä pitäen ja hänen isänsä on kasvanut rannikoilla ja kertonut usein lapsilleen tarinoita paikan historiasta. Rosmanin kanssa keskustelin esityksen jälkeen ja hän kertoi jännittäneensä puhumista taitavien esiintyjien Kwokin ja Kimpenin jälkeen, mutta hän halusi silti kertoa kirjan historiasta ja erityisesti paikasta, mihin hän on romaaninsa tarinan sijoittanut. "Kirjan voitte kaikki itse lukea, mutta haluan puhua siitä historiasta, joka kiehtoi kirjaa tehdessä."

Rosman halusi teoksessaan herättää henkiin Marstrandin historian ja saada lukijat huomaamaan, kuinka kiinnostavia vanhat tarinat ovat ja kuunnella seuduillamme asuneiden ja työskennelleiden ihmisten tarinoita. Hän itse tutustui Marstandin alueeseen työnantajan kautta, sillä he olivat kunnostamassa saarella vanhaa majakkaa. Projektin edetessä Rosman tutustui Bertiliin, viimeisen majakkamestarin poikaan, joka esitteli paikkoja kertoi elämästä saarella. Kun hän kertoi majakkamestarin asunnon ruokakellarista, Rosman ajatteli sen olevan täydellinen paikka piilottaa ruumis. Näin teos lähti kehkeytymään murhamysteeriksi.


Viimeisenä meille esiintyivät Lotte ja Søren Hammer ja he esittelivät kirjaansa Saastat, joka ilmestyy 19.4. 

Saastat on sisarusten ensimmäinen yhteinen romaani ja he ehtivät tehdä kolme kirjaa ennen kuin ensimmäinen julkaistiin. Teos on ensimmäinen osa dekkarisarjasta, jonka aiheet pyörivät koston ja pedofilian ympärillä. Kirjailijat ovat halunneet rakentaa mehevän rikostarinan, joka käsittelisi silti rinnakkain kansalaisten omankädenoikeutta ja lain puitteissa toimivaa yhteiskuntaa.

Kirja alkaa, kun koululapset löytävät liikuntasalista viisi silvottua miestä. Miehet osoittautuvat pedofiileiksi ja tämä raaka joukkomurha saa koko kansakunnan huomion. Teos on saanut kiitosta todellisilta pedofilian uhreilta.



Muita kiinnostavia kevään uutuuskirjoja:

- Kader Abdolah: Talo Moskeijan vieressä. Ilmestyy 15.3
- Katherine Pancol: Krokotiilin keltaiset silmät. Ilmestyy 27.4
- Kate Morton: Paluu Rivertoniin. Ilmestyy 22.3
Tätä teosta suomentaja kiitteli vuolaasti. Hän sanoi että se on 600-sivuinen romaani, joka ei sisällä yhtään kuollutta lausetta.


Mielettömän hyvä kirjakevät tulossa Bazarilta!!

Cecilia Samartin: Nora & Alicia

Cecilia Samartinin esikoinen Nora & Alicia (Bazar, 2011) on vuoden paras käännöskirja. Onhan tämmöinen julistus aika intohimoista ja ennenaikaista, kun tätä vuotta on eletty vasta 18 päivää, mutta olen pyörällä päästäni tämän vetovoimaisen kirjan jäljiltä. Kirja on tuhannen tunteen tuottaja, sillä lukiessa minua vuoroin itketti, nauratti, liikutti, jännitti, ahdisti, pelotti, hymyilytti ja hermostutti. Samartin on ladannut kirjaansa semmoisen kasan tunteita, että olen elänyt tätä tarinaa sumussa kaksi päivää ja kaksi yötä. Nora & Alicia on silti muutakin kuin jatkuvaa tunteiden vuoristorataa, se on rentouttavaa uppoutumista vieraaseen kulttuurin, menneisyyteen ja tarinaan, jollaista en ollut aiemmin kuullut.

Kirja kertoo kahdesta serkuksesta Norasta ja Aliciasta, jotka elävät lapsuudessaan etuoikeutettua elämää Havannassa, Kuubassa. He käyvät katolista koulua ja unelmoivat olevansa aikuisina kauniita tanssijoita. He viettävät paljon aikaa yhdessä läpi lapsuuden ja tuntevat toistensa haaveet ja luonteet. Nora toimii läpi kirjan kertojana ja Alicia näyttäytyy kirjassa joko Noran kerronnan tai kirjoittamiensa kirjeiden läpi. Tytöt joutuvat erilleen, kun kommunistit aloittavat vallankumouksen ja Fidel Castro nousee valtaan. Noran perhe muuttaa Yhdysvaltoihin, mutta Alicia jää Kuubaan. Kirjeiden avulla he pystyvät pitämään yhteyttä toisiinsa täysin eri maailmoista.

Kirja kertoo Kuubasta ennen kommunismia ja siitä, millaiseksi maa muuttuu Castron aikana. Teoksen aikarakenne on laaja ja paljon ainesta kirjaan on laitettu näiltä ajoilta, mutta se ei vetänyt minua ähkyyn. Teos kulkee sujuvasti Noran varttuessa ja viittaamalla historiallisiin tapahtumiin pystyin hahmottamaan aikakausia. Kirja ei ollut vain Noran kehityskertomus, sillä lukija otettiin niin vahvasti mukaan Kuuban ja erään kuubalaisen suvun kasvutarinaan mukaan. Pidin siitä, että kommunismin puolustajillekin annettiin puheenvuoroja ja näytettiin, että kauniisti alkavassa tarinassa ei ole vain mustavalkoisia kuvia. Tunnemyrskyjä syntyykin, kun mitään ei tarjota valmiiksi pureksittuna.

Nora & Alicia kertoo ennen kaikkea menettämisestä ja kiinnittymisestä ja niistä syvistä tunnelmista, kun ihminen haparoi näiden kahden välillä. Teoksessa kenenkään henkilön ensirakkaus ei ole hetken huumaa, vaan kun sydän avataan, se ei koskaan sulkeudu. Kuuba ei lähde sydämestä, vaikka maasta joudutaan lähtemään pakoon. Uutta on vaikea ottaa sisäänsä ja kiinnittyä siihen, kun menneisyys on täyttänyt sydämen. Psykologinen puoli kirjassa kiehtoi kovasti, millainen on ihminen, joka menettää lähes kaiken muun, paitsi toivonsa. "Ihminen voi elää ilman saippuaa, mutta ei ilman toivoa". Samartin onnistuu kuvatessaan traumatisoituneita ihmisiä, ilman että hän osoittelee ongelmia. Tunsin ihossani ja silmieni kostuessa menettämisen pelon ja kiinnittymisen kaipuun. Hyvin tehokasta kerrontaa ja tarinan kuljetus vaikutti minuun syvästi. Paikoin esiintyvät mystisyydet ja epäuskottavalta tuntuvat juonikuviot eivät häirinneet minua, sillä luin ne traumaattisuuden psykologista tuntua lisäävinä tehokeinoina. Menettämisen ja kiinnittymisen temaattinen vastapari toistuu ihmissuhteissa, Yhdysvaltojen ja Kuuban eroissa, Norassa ja Aliciassa ja viimein lukijassa, jonka täytyy jossain vaiheessa lopettaa kirjan lukeminen ja päästää irti.

Cecilia Samartin: Nora & Alicia
Bazar, 2011
Sivuja: 390
Suomentanut Tiina Sjelvgren

Kaori Ekuni: Blink Blink

"Mennä nyt naimisiin hänen kanssaan. Kuin syleilisi vettä!"

Lukupiirin kuukauden kirjan jälkeen minun teki mieli lukea vielä japanilaista kirjallisuutta ja valitsin naiskirjailijan, Kaori Ekunin teoksen Blink Blink (Bazar, 2006, alkuperäinen 1991). Kirja oli aika oivallinen jatko avioparin päiväkirjamuotoiselle kerronnalle, mihin totuin Avainta lukiessani, sillä tämänkin kirjan kerronta oli jaettu kahtaalle, tuoreen avioparin Mutsukin ja Shokon lukuihin.

Mutsuki on lääkäri ja Shoko toimii italian kielen kääntäjänä. Heidän avioliittonsa on järjestetty heidän vanhempiensa toimesta, sillä Mutsuki on homoseksuaali ja Shoko käy terapiassa masennuksen ja alkoholismin takia. Shokon terapeutti on ehdottanut hoitokeinoksi avioliittoa, jonka pitäisi ratkaista kaikki mielenterveysongelmat ja Mutsukin ei ole puolestaan sopivaa olla naimaton lääkäri.
 Mutsuki ja Shoko rakastavat silti toisiaan ja heidän liittonsa näyttää aluksi toimivan heille molemmille, koska Shoko antaa Mutsukin tavata rakastajaansa ja Mutsukia ei haittaa Shokon mielialanvaihtelut. Kumpikaan nuorenparin vanhemmista eivät tiedä lastensa kumppaneiden "vioista" ja kun salaisuudet paljastuvat, tunteet kuumenevat muutoin jäykässä perhekokouksessa. Molempien vanhemmat ehdottavat näiden "vikojen" hoitokeinoksi lasten hankkimista ja Shokolla onkin suunnitelmia, miten hän yhdistää sen perheen, jossa hän haluaa olla jäsenenä.

Kirja oli tavattoman helppolukuinen ja toimi kivana välipalakirjana. Minua viehätti kirjassa sen komedialliset ja hulvattomat piirteet, kun ne oli yhdistetty melko jäykkään japanilaiseen avioliittotraditioon ja perheiden kanssakäymiseen. Melkein kuulin sivuja käännellessäni näitä ikiaikaisia fraaseja, mitä ihmiset toisilleen sanovat, vaikka pinnan alla kuohuu. Mielenkiintoiseksi teki myös sen, kuinka 90-luvun alun japanilaisessa nykykirjallisuudessa näytetään millaisia takapajuisia näkökantoja myös nuorilla ihmisillä voi olla mielenterveysongelmaisia ja homoseksuaaleja ihmisiä kohtaan. Niiden ajateltiin jopa enemmän olevan huonoja elämänvalintoja kuin häpeällisiä tahroja ihmisessä. Sympatiaa ei paljoa herunut päähenkilöiden elämälle.

Pidin kirjasta, sillä se oli nopeasti nautittu herkku ja vaikka aiheesta olisi saanut enemmänkin irti, niin pidin kirjailijan huumorista. Lukija voi miettiä, että rakastivatko Mutsuki ja Shoko toisiaan oikeasti vai oliko koko liitto vain vanhempien solmimaa kulissia. Miinuksena sanoisin, että jälkisanat olisi voinut jättää pois. Olivat melko latteita.

Kaori Ekuni: Blink Blink
Bazar, 2006
Sivuja: 183