Entä jos kaiho ei herääkään?

Otsikkoni liittyy aiempaan kirjoitukseeni lapsuuteni suosikkikirjoista. Lähdin innoissani nostalgian jäljissä etsimään kadotettuja ja unohdettuja lukumuistoja, mutta lopulta huomasin haasteen hankalaksi näiden teosten osalta. Aikaa oli kulunut luultavasti liikaa ja halusin niin kovasti löytää jotain sykähdyttävää niistä, mutta lopulta en päässyt millään eroon siitä tunteesta, että koin ajan ajaneen niistä kylmin sydämin ohi.

Ei tosin kaikista. 

Lois Lowryn Anastasia hermoromahduksen partaalla (Otava, 1990)  oli mielestäni edelleenkin hyvä kirja, enkä kokenut sitä mitenkään vanhanaikaiseksi tai väsähtäneeksi, jolle pitäisi antaa kauheasti anteeksi hyvien muistojen nimissä. Anastasia oli juuri niin pikkuvanha kuin muistin, mutta jotenkin humoristisella tavalla. Nyt luettuna minusta tuntui, että teini-ikäisyyteen ja mielenkuohuntoihin suhtaudutaan kirjassa jopa vähän ironisoiden. Anastasia analysoi tarkkaan omia tunteitaan ja sitä, missä kohdin hän on murrosikäisyyden eri vaiheissa menossa. Muistelisin, että nuorempana olisin pitänyt enemmän hänen vanhemmistaan, sillä he olivat jotenkin ihanan avomielisiä ja rentoja. Nyt luettuna minusta tuntui jopa, että he antoivat liiaksikin vapauksia, eivätkä miettineet liioiksi tekojensa ja sanojensa seurauksia. Johtuisikohan tämä näkemysero ihan vain omasta ikääntymisestä? ;)

Haluan ehdottomasti lukea muutkin osat ja Reeta Karoliinan muistutuksena Sata syytä pitää Carolinesta.

( Kuvassa taustalla tukena oleva pullo ei liity teoksen symboliikkaan mitenkään. )


Merja Jalon teoksista luin eilen Hevosparonin koston (Otava, 1991) ja tietyllä tapaa toivon, etten olisi sitä lukenut. Mie muistin Nummelan ponitallin tapahtumat jotenkin jännittävimpinä ja henkilöhahmot kiinnostavimpina. Oikeastaan lukiessa huomasin, että pidin nimenomaan jännittävänä sitä elämää, johon hevoset ja niiden hoito kuuluvat kiinteästi. Enää en edes muista hevosenhoitoon tai hevosen värityksiin liittyviä sanoja ja se teki välillä lukemisesta tahmeampaa, kun mitä se varmasti oli nuorempana. Nämähän ovat kaikki vain jälkikäteistä arvelua, sillä ei minulla ole ihan tarkkaa muistikuvaa siitä, että mikä kirjoissa veti niin voimakkaasti puoleensa. Miksi juuri  Merja Jalon hevoskirjat olivat minulle se suurin juttu. Nykyisin ehkä kaipaisin henkilöihin lihaa luiden päälle, motivointia tekoihin ja poikkeamia kaavamaisesta kerronnasta. Jälkiviisastelua, mutta minulle nämä kirjat kuuluvat ehdottomasti menneisyyteen.

Mitäpä sitten sanoisin Anni Polvan teoksesta Taidat uhota, Hanna-Leena (Karisto, 1992). Ensinnäkin en ymmärrä yhtään tuota nimeä, sillä varsinaisesti tähän teokseen se ei niinkään sopinut. Minusta Hanna-Leena oli melko samanlainen judoa taitava tyttö, joka kamppaa mielellään otteillaan pojat maahan kuin muissakin teoksissaan. Hän ei uhoa mitenkään erityisen paljon. Myöskään teoksen nimi ja kansikuva eivät sovi yhteen.

Ikävintä oli kuitenkin huomata, että Hanna-Leenasta on aika ajanut armottomasti ohi. Teoksen maailma on melkoisen vanhahtava perheen arjen ja koulumaailman kuvauksissa. Myöskin tämä Hanna-Leenan erinomaisuuden korostaminen juuri poikamaisten luonteenpiirteidensä kautta alkoi näinkin lyhyessä teoksessa kyllästyttää melko nopeasti. Mie muistin kannen perusteella, että olisin pitänyt tätä jotenkin paljon romanttisempana teoksena, mutta lopulta suudelmakin oli melko vaisu ja väritön kohtaus.

Nostalgia tarkoittaa menneen ikävöintiä, kaihoa ja haikeutta. Näiden kirjojen kautta en tuntenut kauheasti haikeutta ja suurin tunne-elämys taisi kuitenkin tulla siitä, että löysin nämä varastosta ja tutkailin kansia. Mietin omaa lapsuuden kirjahyllyä ja miten nämä kirjat olivat siellä esillä. Tarinat jättivät lopulta melko kylmäksi ja päätin, että Nostalgian jäljillä -haaste sopii paremmin myöhemmän ajan kirjoille. Seuraavaksi täytyy hakea siten teoksia pimeältä keskiajalta, eli teinivuosien suosikit esiin!

Mitä jos kaiho ei herääkään? Sitten luetaan jotain muuta.

Nostalgian jäljillä..

Järjellä ja tunteella -blogin Susa vyörytti kirjablogeihin haasteen kaivella lukumuistoja ja rakkaita menneisyyden kirjakokemuksia esiin. Moni on tähän jo tarttunut ja esitellyt kirjamuistojaan. Olen tällä hetkellä lapsuuteni kodissa Lapissa ja siivosin eilen varastosta kirjakasoja. Yhtäkkiä käsissäni oli lapsuuden ja varhaisteini-iän kirjahyllyni aarteita ja tiesin, että tartun haasteeseen niiden avulla. En edes muistanut suurinta osaa niistä kirjoista, ennen kuin näin ne siinä edessäni. Sitten yhtäkkiä kaikki kirjat tuntuivat suurilta aarteilta. Olin siis jo alkanut matkani Nostalgian jäljillä..

Meille tuli kotiin kissa, kun olin 8-vuotias, mutta en muista lukeneeni kissakirjoja. Koirakirjoja löysin varaston kätköistä ja erityisesti muistan tuon Tonna-kirjan kanteen liimaamani tarrat. Miltä niiden pinta tuntui sormissa. Tarinoista en muista mitään, mutta kansista ja niiden paikasta kirjahyllyssäni muistan välähdyksiä. Jännittävää todella yrittää puristautua omiin muistilokeroihinsa kirjojen avulla.

Olen aina rakastanut eläimiä, erityisesti koiria, kissoja. Olin myös aikoinaan parantumaton heppatyttö. Tipahdin kyllä aikoinaan pahasti hevosen selästä, jouduin olemaan pitkät ajat sairaalassa ja käymään läpi vaikean leikkauksen, mutta ei se intoani hevosiin ja hevoskirjoihin lopettanut. Sen teki lopulta, tylsästi, ikä ja tärkeysjärjestyksen muuttuminen. Kaikista eniten Nostalgia-haasteessa minua pelottaa kaivella näitä heppakirjojen muistoja, sillä minun on hyvin vaikea uskoa, että Merja Jalon ahmittavat sarjakirjat tuntuisivat mitenkään enää samalta.

Muistan, että suosin Merjaa paljon enemmän kuin tämän sisarta. Enkä löytänyt kirjakätköistä yhtään Marvi Jalon kirjaa. Tiedän silti, että olen niitä lukenut. Jälkikäteen viisastellen voisi ajatella, että minua viehätti enemmän Merjan teosten sarjamaisuus ja juonen toisteisuus teos toisensa jälkeen. Muistan kuinka luin lapsuuteni parhaan ystävän Marian kanssa kirjoja kilpaa. Meillä oli isot kasat kirjoja vieressä ja kilpailimme sillä, kumpi ehtii lukea enemmän ja nopeammin. Kirjojen kerskakulutus ei ole nykyisille lukutavoillenikaan mikään vieras käsite. Näistä valitsen haasteeseen Hevosparonin koston, sillä sen kansi jo herättää paljon muistikuvia.

Luin paljon Tuija Lehtisen kirjoja ja niistä on myös selvimmät muistot. Tämä on aika luonnollista, koska niitä lukiessa olin jo paljon vanhempi kuin koira- ja hevoskirjoja ahmiessani. Nostalgia-haasteeseen sopii todella hyvin, joku Lehtisen kirjoista. Vaikka kuvassa näkyy Asvalttisoturi, taidan silti valita Roskisprinssin.

Luin myös Bertin päiväkirjoja, koulumaailmaan sijoittuvia nuortenkirjoja, erityisesti Hullu luokka -kirjoista pidin. Rakkaus on ihana tauti oli varhaisteininä minulle hyvin tärkeä, sillä laskin kaiken maailman kaavojen mukaan mahdollisuuksiani päästä naimisiin sen hetkisen poikakaverin kanssa.

En muistanut ollenkaan Lois Lowryn kirjoja, mutta heti kun tartuin tuohon kuvassa olevaan teokseen Anastasia hermoromahduksen partaalla, tuli hyvin vahva muisto niistä. Muistan vain näsäviisaan ja pikkuvanhan tytön, joka kokee tarvitsevansa psykoanalyysia ja puhui ongelmistaan ostamalleen Freudin päälle. Valitsen tämän kirjan toisena ehdokkaana Nostalgia-haasteeseen.

Luin tottakai myös tyttökirjoja. Anni Polvalta luin Tiina-kirjoja, mutta yllättäen kätköistä löytyi enemmän Hanna-Leenoja. Näin se muisti pettää ja monet lukutottumukset voivat olla jälkikäteen rakennettuja. Kirjojen kannet merkitsevät kyllä todella paljon, sillä niiden avulla helpottuu monen muistilukon avautuminen. Hanna-Leenoja Polva kirjoitti hyvin paljon vähemmän kuin Tiinoja, joten uskon että siksi nämä olivat painuneet minulta unholaan. Tämä haaste on sikäli mielenkiintoinen, sillä valitsin aika paljon kirjoja, jotka olin unohtanut ja joista tuli kannen perusteella vahvoja mielikuvia. Voi olla, että luettuani huomaan, että joudun tarttumaan vähän uudempiin kirjoihin, mikäli muistikuvia ei synnykään tämän enempää. Näistä valitsen Taidat uhota, Hanna-Leena.

Inhosin aiemmin kaikkia kirjoja, hahmoja ja jopa niitä kuuluisia leivoksia, missä toistuu oma nimeni. Kadehdin nuorempana sisareni nimeä, sillä se on paljon erikoisempi kuin omani. Henni-nimisiä tyttöjä ei vilahdellut kirjojen tarinoissa ja pidin siitä nimestä erittäin paljon. Myöhemmin olen hyväksynyt nimeni ja ajattelin myöhemmin kasata jonkinlaista lukuhaastetta omien nimiemme mukaan.