Melanie Gideon: Vaimo 22

Melanie Gideon: Vaimo 22
Wife 22, 2012
Gummerus, 2013
Suomennos: Paula Takio
Sivuja: 446
Yhdysvallat, chick lit / mama lit


"Hei taas
Minä en kaipaa aikoja, jolloin olin tavoittamattomissa. Kun olen netissä, pääsen minne tahansa, voin tehdä kaikenlaista. Esimerkiksi tänään piipahdin pienessä portugalilaisesa kirjatossa. Luin Shaker-uskonon harjoittajien korinpunonnasta ja sain tiettää, että yläasteaikojen paras kaverini rakastaa veriappelsiinisorbettia. Sain myös tietää, että muuan poplaulaja uskoo olevansa keijukainen, ihan oikea satuolento siis, mutta pointtini on siinä, että nykyään me pääsemme käsiksi vaikka mihin tietoon. Minun ei tarvitse katsoa edes ikknasta ulos, jotta saan tietää, millainen sää on. Saan säätiedotuksen joka aamu läppäriini. Voiko mikään olla parempaa?"


Melanie Gideonin "varttuneemman naisen" chick lit -romaani Vaimo 22 oli miellyttävä sunnuntaikirja. Aloitin sen aamulla sängyssä ja pötköttelin kirjan parissa, kunnes tuli olo, että pitäisi näin kauniina päivänä käydä ulkonakin ja seisoin sitten kirjaa lukien ulkona parikymmentä minuuttia ja matkasin bussilla kirjaa lukien ostamaan sunnuntai-sushit. En malttanut lopettaa lukemista, sillä kirja oli eilen lopettamani Yiyun Lin Kulkureiden jälkeen mielen hyvin nollaava lukusukkula.

Kirja muistutti paljon Daniel Glattauerin sähköpostiromaaneja Kun pohjoistuuli puhaltaa ja Joka seitsemäs aalto, mutta Gideonin kirjassa keskitytään kuitenkin enemmän päähenkilön perheen ja avioliiton kuvaukseen, kun taas Glattauerin kirjoissa tyyli on lähes kokonaan sähköpostimuotoon kirjoitettua ja keskittyy tähän "kiellettyyn", uuteen suhteeseen.

Alice on 44-vuotias ilmaisutaidon opettaja, joka haluaa olla kahden lapsensa kanssa läheinen ystävä ja ymmärtää heidän elämäänsä – välillä ihan patologisesti. Hän väittää miehelleen, että heidän poikansa on homo ja tytöllä on syömishäiriö, vaikka kumpikaan näistä asioista ei pidä paikkansa. Mieheensä hän ei puolestaan osaa enää suhtautua oikein mitenkään, heitä voisi kuvailla ystäviksi, mutta 20 vuoden avioliiton jälkeen puheenaiheita ei ole juurikaan ole. Alice innostuu vastaamaan sähköpostiinsa tulleeseen avioliitto-tutkimuspyyntöön, sillä oman avioliittonsa ja menneisyytensä läpikäyminen Tutkija 101 kanssa nimimerkin suojissa tuntuu hänestä turvalliselta ja tarpeelliselta. Alicen nimimerkistä on saatu teokselle myös nimi.

Teksti on nopealukuista jo itsessään, mutta tyylittelyvaihtelut "kerrotun tarinan", sähköpostien, facebook-viestien, näytelmätekstien kautta tekevät lukemisesta myös visuaalisesti kiinnostavaa. Alice on yhden epäonnistuneen näytelmän jälkeen lopettanut kirjoittamisen, mutta hän pistää parastaan kyllä tutkimusvastauksiin. Gideonilta järkevä ratkaisu tehdä päähenkilöstään dramaturgi, sillä tällöin selittyy järkevästi se, miksi Alice kirjoittaa esimerkiksi niin yksityiskohtaisia dialogeja menneisyydestään tutkijan luettavaksi. Ratkaisu on lukijan mieleen, sillä tällä tavalla myös aikahyppäykset Alicen ja Williamin suhteen alkuvaiheeseen ovat mielenkiintoisia ja "eläviä", eivätkä vain lyhennettyjä muistopätkiä.

Keski-iän kriisejä hoidetaan tasaisella virtuaalisurinalla, ja varsinkin Alice on erittäin riippuvainen sosiaalisesta mediasta. Hän ei edes ystäviensä seurassa malta jättää tarkistamatta, että mitä facebookissa sillä hetkellä tapahtuu ja onko hän saanut sähköposteja. Mies tuntuu vieraalta niin kodin arjessa, työelämässä kuin virtuaaliverkostoissa. Siksi Alice intoutuu kirjoittamaan hyvin pateettisia viestejä salaperäiselle tutkijalle, johon myös hyvin heppoisesti rakastuu.

Viihdyttävä sunnuntai, sillä välillä on aivan mahtavaa lukea paksu kirja nopeasti. Loppuratkaisuun liittyy mielestäni pienoinen loogisuusvirhe, jota eräs kohtaus tarinassa ei tue, mutta sekin saattaa selittyä Alicen nettiriippuvuudella. Vaikea sitä on tarkemmin avata, kun en halua kirjan tärkeintä käännekohtaa paljastaa, mutta lopulta ei se ole niin väliksikään. En luultavasti muista loppuvuodesta kirjasta juuri mitään, joten ei tämmöinen "virhekään" jää mieltäni kalvamaan. Tämän kirjan parissa viihdyin rakenteen, juonivetoisuuden ja mielenkiintoisten henkilöiden takia. Ja sen vuoksi, että kirja on kuin luotu rannalle mukaan kuljetettavaksi, iso fontti ja pehmeät kannet, eikä niin haittaa, vaikka kannet vähän taittuvat ja sivujen väliin jää hiekkaa.

Vaimo 22 on ihanteellinen lomakirja.

Daniel Glattauer: Joka seitsemäs aalto

Daniel Glattauer: Joka seitsemäs aalto

Atena, 2012

Alle sieben Wellen, 2009

Suomennos: Raija Nylander

Kansi: Nina Leino

Sivuja: 246

Genre: Moderni kirjeromaani

Kirjamatkalla: Itävalta

Joka seitsemäs aalto on sähköpostimuotoon kirjoitettu romaani, joka jatkaa siitä mihin edellinen teos Kun pohjoistuuli puhaltaa loppui. Vaikka molemmat voi lukea itsenäisinä teoksina, jää tästä jatko-osasta jotain oleellista ymmärtämättä ilman teoksen mittaista pohjustusta päähenkilöiden suhteesta.

Molemmat kirjat ovat genreltään (moderneja) kirjeromaaneja. Kirjeiden sijaan päähenkilöt Emmi ja Leo kirjoittavat toisilleen sähköposteja, koko teoksen ajan. Kertoja puuttuu, jolloin lukija on täysin sähköposteista ilmenevien asioiden varassa. Tunteet, perhesuhteet, henkilöiden ajatukset ja luonteet näyttäytyvät suoraan tai rivien välistä viestejä lukiessa.

Emmi on kipakka ja hyvin huomionkipeä, joka kalastelee alinomaan Leolta kehuja, mutta samanaikaisesti pyrkii olemaan reilu ja tasapainoilee perheensä tarpeiden ja omien tunteidensa välillä. Leo puolestaan yrittää kirjoittaa astetta viileämmin, on tietoinen erikoisesta tilanteesta, mutta varsinkin humalassa kirjoittaessaan sortuu lepertelemään. Kahden kirjan verran henkilöihin on tutustunut melko hyvin, ja huomaan nauttivani eniten tirkistelevästä lukemisesta.

Vaikka Joka seitsemäs aalto on jatko-osa ja kärsii näin vähän rakenteen ja aiheen yllätyksettömyydestä, se on todellinen page turner. Siinä missä dekkareista tehdään usein pitkiä sarjoja, jossa päähenkilöihin ehtii tutustua ja miltei kyllästyä "matkan" aikana, on virkistävä lukea myös rakkausromaanien puolelta teos, joka jatkaa suoraan siitä, mihin edellinen päättyi. Mitä tapahtuu henkilöille kaiken sen jälkeen? Glattauerin tehokkuus perustuu henkilöhahmojen moniulotteisuuteen tiiviin, rajatun kerronan puitteissa, jolloin tarina jaksaa kantaa toisenkin teoksen läpi.

Mietin lukiessani, että olisiko kirjailijan pitänyt kirjoittaa kuitenkin vain yksi teos, eikä jakaa tarinaa kahteen osaan, mutta mielestäni lopputulos ei olisi ollut niin vetoava kuin vuoden odottelun jälkeen. 500 sivua sähköposteja toimii paremmin kahteen osaan jaettuna, sillä silloin molemmissa teoksissa on myös arvoisensa lopetus, ja jälleen uusi aloitus. Kaari toimii paremmin kahteen otteeseen kuin yhtenä kakkuna.

Joka seitsemäs aalto on pullollaan ellipsejä, sillä kun Emmi ja Leo viimein kohtaavat, tapaamisen yksityiskohdat jäävät ikuisesti lukijan ulottumattomiin. Sähköposteissa sanotaan vain se, joka jäi päähenkilöiden mieltä vaivaamaan. Aukkoja täyttämällä viestien vivahteikkuus, valitut sanat, keskinäinen juupas-eipäs tinkaaminen, läpitunkeva luottamus ja hellyys sekä jatkuva eroaminen korostuvat kokonaiseksi ja aidoksi rakkaustarinaksi.

Lainaan loppuun itseäni:
"Vähitellen teoksen maailmasta avautuu lukijalle useampi taso. On Emmin ja Leon rakentama virtuaalinen todellisuus, jossa he ovat toisilleen olemassa kielen kautta rakentuneiden mielikuvien varassa. Lisäksi heillä molemmilla on kuitenkin myös oma elämänsä, ja välillä se joutuu ristiriitaan virtuaalisen todellisuuden kanssa. Todellisuuden kohtaaminen ei ole aina helppoa, kun unelmat heräävät ja mielikuvien maailma houkuttaa enemmän. Samaan virtuaalisuuteen koukuttuu myös lukija, sillä lukemista ei voi lakata ennen kuin viimeinenkin sähköpostiviesti on luettu."

Blogistanian Globalia

Osallistuin aiemmin alkuvuodesta kirjabloggaajien Finlandia-raatiin, joka oli mielenkiintoinen ja hyväntuulinen kisa viime vuoden parhaasta kotimaisesta teoksesta. Kirjavan kammarin Karoliina innostui järjestämään vastaavanlaisen kisan käännöskirjoille, joten tässä ovat minun ehdokkaani taistelemaan parhaasta käännöskirjasta. Jätin pois ne käännöskirjat, joita olen itse ollut toimittamassa, sillä niihin on muodostunut muita tärkeämpi suhde jo itse tekoprosessin tähden. En kuitenkaan halua nostaa nyt niitä kirjoja ehdokasasetteluun, koska ne olen lukenut myös useamman kerran, kun kaikki muut teokset olen lukenut vain kerran.

Lainaan kisakutsua:
"Saamme Suomessa nauttia laajasta ja monipuolisesta käännöskirjatarjonnasta, kiitos kustantajien ja taitavien kääntäjien. Käännöskirjallisuus on meille lukijoille tärkeä ikkuna muuhun maailmaan.

Käännöskirjallisuus ei kuitenkaan pääse mediassa esille samoissa mitoissa kuin kotimaiset teokset - johtuen esimerkiksi sopivien kirjallisuuskilpailuiden puutteesta. Suomalaiset kirjabloggaajat haluavat pyrkiä muuttamaan tilannetta, sillä myös ulkomainen ja käännetty kirjallisuus, sen kustantamisesta päättävät tahot sekä ansioituneet kääntäjät ansaitsevat tunnustusta ja näkyvyyttä."

Oma ehdokaslistani:
Daniel Glattauer: Kun pohjoistuuli puhaltaa (Atena, 2011)
- Luin yhdessä yössä, ihanan kevyenrosoinen ja vetävästi toteutettu tarina. Odotan jo kovasti jatko-osaa.
Ljudmila Ulitskaja: Naisten valheet (Siltala, 2011)
- Mullisti täysin kiinnostukseni venäläistä kirjallisuutta kohtaan. Upea novellikokoelma, ja keväällä saamme nauttia kirjailijalta lisää käännöksiä.
Daniel Kehlman: Maine (Tammi, 2011)
- Jäänyt kutkuttamaan mieltä kivasti ja oli viime vuoden keltaisen kirjaston lukukokemuksistani paras. Se oli myös opettavainen lukukokemus siitä, mitä oikeastaan tarkoittaa romaani.
Stefan Moster: Nelikätisen soiton mahdottomuus (Siltala, 2011) (arvio tulossa)
- En ole pystynyt kirjoittamaan vielä arviota, sillä sulattelen vielä teosta. Yksi parhaista lukukokemuksistani viime vuodelta.
Li Kunwu: Isän aika - Minun Kiinani (Wsoy, 2011)
-Tällekin odotan jatko-osaa. Ensimmäinen kiinalainen sarjakuvaromaanini ja pidin omaelämäkerrallisesta ja  yhteiskunnallisesta näkökulmasta sekä historian siivistä.
Chimamanda Ngozi Adichie: Huominen on liian kaukana (Otava, 2011)
-  Mosterin kirjan ohella yksi parhaista viime vuoden käännöskirjoista, jonka olen lukenut. Upea novellikokoelma ja nostin tämän teoksen myös matkakirjavinkkinä esiin.


Kisa ratkeaa huomenna torstaina 2.2.

Daniel Glattauer: Kun pohjoistuuli puhaltaa

"Emmi ulkopuolisesta maailmasta, nautin viesteistäsi"

Seuraavana päivänä
Itävaltalaisen kirjailijan Daniel Glattauerin teos Kun pohjoistuuli puhaltaa (Atena, 2011) edustaa nykyajan kirjeromaanigenreä. Kirjeiden sijaan päähenkilöt Emmi ja Leo kirjoittavat toisilleen sähköposteja, koko teoksen ajan. Virkistävä lukea "uudella" tavalla rakennettu teos, jossa kertoja puuttuu täysin. Lukija saa tietää päähenkilöiden luonteista, perhesuhteista, ajatuksista ja tunteista sähköpostien kautta ja samaan aikaan kun toinen päähenkilö sitä "lukee". Mitään ylimääräistä ei teokseen ole laitettu ja asiat luetaan joko konkreettisesti viesteistä tai rivien välistä. Nopealukuista, mielenkiintoinen lähtökohta ja ihanan tirkistelevä olo läpi teoksen.

Kahdeksan minuuttia myöhemmin
Kiinnostuin teoksesta, kun luin siitä näytteen Atenan nettisivuilta. Jäin koukkuun hetkessä ja halusin vain tietää enemmän ja enemmän. Tarina alkaa siitä kun Emmi lähettää vahingossa viestin täysin tuntemattomalle ihmiselle, Leolle, koska on epähuomiossa kirjoittanut sähköpostiosoitteen väärin. Tämä jännä yhteydenotto poikii aluksi kovin virallisia ja etäisiä vastauksia, mutta niistä ketjuuntuu pikkuhiljaa läheinen ystävyys, jossa monenkirjavat tunteet räiskyvät. Mielenkiintoista lukijan kannalta on se, että hyvin pitkään lukija rakentaa kuvan Emmistä ja Leosta heidän kirjoitustyylinsä ja sanavalintojen mukaan, eikä heidän elämäänsä liiemmin taustoiteta. Minusta se tuntui kauhean luontevalta, sillä eivät toisilleen tuntemattomat ihmiset heti lähde kertomaan elämäntarinaansa, vaan se tutustuminen lähtee hetkittäisistä ajatuksista ja sanallisesta kisailusta.

Kaksi tuntia myöhemmin
Leo ja Emmi tuntuvat molemmat hirveän todellisilta ihmisiltä, eivätkä fiktiivisiltä kirjan hahmoilta. Vuoroin samaistuin heihin molempiin ja saatoin myös asettautua kiistoissa toisen puolelle. Tirkistely toi kirjaan lisävärettä, sillä kumpikaan päähenkilöistä ei oleta että joku muu lukisi heidän viestien vaihtoaan. Tätä tarkoitan todellisuuden tunnulla, että edes mietin näitä tirkistelyn tuntemuksiani kesken lukemisen. Sähköpostien välinen dialogi on samanaikaisesti hyvin rakennettu kulkevan tiettyjä polkuja pitkin, eikä tajunnanvirtamaista kirjoittelua esiinny, joten tekstiä on helppo seurata ja pysyä tarinan imussa.
Uskon, että yleensä ihmiset kirjoittavat rönsyillen ja monesta eri asiasta samassa viestissään, mutta niistä aineksista ei saisi kasattua toimivaa kaunokirjallista teosta. Kun pohjoistuuli puhaltaa tuntuu hyvin aidolle ja sen juonenkuljetus on uskottava.

Viikkoa myöhemmin
Vähitellen teoksen maailmasta avautuu lukijalle useampi taso. On Emmin ja Leon rakentama virtuaalinen todellisuus, jossa he ovat toisilleen olemassa kielen kautta rakentuneiden mielikuvien varassa. Lisäksi heillä molemmilla on kuitenkin myös oma elämänsä ja välillä se joutuu ristiriitaan virtuaalisen todellisuuden kanssa. Todellisuuden kohtaaminen ei ole aina helppoa, jos unelmat heräävät ja mielikuvien maailma houkuttaa enemmän. Samaan virtuaalisuuteen koukuttuu myös lukija, sillä lukemista ei voi lakata ennen kuin viimeinenkin sähköpostiviesti on luettu. Loppu jää kihelmöimään ja odotan kovasti toista osaa. Joka seitsemäs aalto ilmestyy vasta ensi vuonna.

Suosittelen sinulle, joka uskot virtuaalirakkauteen.

Daniel Glattauer: Kun pohjoistuuli puhaltaa
Atena, 2011
Sivuja: 259
Suomentanut: Raija Nylander