Jean-Paul Didierlaurent: Lukija aamujunassa

Jean-Paul Didierlaurent: Lukija aamujunassa. Tammi, 2015. Le Liseur du 6h27, 2014. Suomennos: Kira Poutanen. Kansi: Sanna-Reeta Meilahti. 189 sivua.

Olen tällä viikolla julkaissut jo kaksi bloggausta. Doris Lessing ja Joyce Carol Oates kuuluvat lempikirjailijoihini, kummankaan kirjoista en saa tarpeekseni ja iloitsen sitä, kuinka paljon minulla on vielä molemmilta lukematta. Hutejakin saa tulla, sillä sekä Putous että Ruoho laulaa olivat hienoja teoksia.

Jean-Paul Didierlaurentin Lukija aamujunassa oli minulle vähän kuin "heräteostos" kirjaston verkkosivujen uutuushyllystä. Varasin kirjan, sillä ajattelin sen olevan samankaltainen hieno lukemisen ylistys hyvällä tarinalla, kuten esimerkiksi Alan Bennettin Epätavallinen lukija tai Carlos María Domínguezin Paperitalo, mutta harmi kyllä "viehättävä aikuisten satu lukemisen taikavoimasta" ei kyllä sopinut minulle. Kirja on saanut kyllä jo valtavasti kehuja, mutten vain virittynyt tarinan ja kerronnan kanssa yhtään samalle taajuudelle.

Lukija aamujunassa on aiheeltaan kiinnostava mutta makuuni kerronta oli turhan lapsekasta ja suoraviivaista. Päähenkilö Guylain käy töissä kirjojen kierrätyslaitoksessa, jossa päivittäin makulointikone tuhoaa myymättä jääneitä kirjoja. Aamuisin hän lukee junassa ääneen näitä koneen sisuksista tuhoamatta jääneitä irtosivuja, ja kanssamatkustajat osaavat jo odottaa näitä lukuhetkiä. Yhden junamatkan aikana hänelle tarjoutuu kuitenkin tilaisuus päästä lukemaan toisen ihmisen päiväkirjamerkintöjä, ja niistä teksteistä hän todella lumoutuu.

Minulla on aina sama ongelma näiden ranskalaisten pinnalta kevyiden, syvältä syvien -romaanien kanssa. Pitkästyn ennen kuin jaksan lukea syvempiä merkityksiä. Luin kirjasta kuitenkin Ompun hyvän bloggauksen, ja vaikka oma lukukokemukseni jää enemmän seitinohuen puolelle, oli hyvä huomata, että elämänpainoa kirjassa myös on. Ompun luonnehdinta kirjan lopusta saa minut vähän harmittelemaan, että oman bussi- ja metromatkani aikana harpoin nopeiden silmien kanssa teoksen viimeiset sivut.

Françoise Sagan: Tervetuloa, ikävä

Françoise Sagan: Tervetuloa, ikävä
Tammi, 2001 (ensimmäinen painos 1955)
Bonjour tristesse, 1954
Suomennos: Lea Karvonen
Sivuja: 131
Ranska, aikansa kohuteos

Tämä teos valikoitui luettavakseni kaikkein kummallisimmasta syystä kuin mikään kirja aiemmin. Huomasin, että sosiaalisessa mediassa eräs ystäväni jakoi vanhan naistenlehtikuvan kirjailijasta (Me Naiset, 1968), johon alle oli kirjoitettu ihan käsittämätön kuvateksti: "Francoise Sagan on ruma, mutta jostain käsittämättömästä syystä hän nauttii rumuudestaan eikä meikkaa kasvojaan." Olin ihan äimänä, että tällaista on voinut lehteen laittaa, mutta kiinnostuin kyllä myös lukemaan Sagania. Ja onneksi näin kävi, sillä pidin hänen esikoisteoksestaan paljon.

Tervetuloa, ikävä aiheutti ilmestyessään kohun. Sagan oli tuolloin 18-vuotias, ja hän kuvaa nuoren päähenkilön 17-vuotiaan Cécilen seksielämää ja uhkamakasta elämänasennetta raikkaasti ja ilman moralisointia. Cécile nauttii elämästä ja joutilaisuudesta leskeksi jääneen isänsä kanssa kesähuvilalla, isä on pikemminkin tyttärensä ystävä kuin kasvattaja. Hän on keskittynyt naisystäviinsä ja juhliin, eikä paheksu Cécilen suhdetta tai sitä, että tytär elää hetkessä eikä mieti opintoja ja tulevaisuutta.

Kirjassa onkin hyvin virkistävä asetelma. Vaikka tytär harrastaa seksiä, juonikäänteisiin ei ole pakkoliitoksena aseteltu vahinkoraskautta. Isäkin on omien viettiensä ja erinomaisuutensa vietävissä, sopivalla tavalla nuhjuinen ja huikentelevainen. Ja isän uusi naisystävä Anne on niin ikään hieno hahmo. Hän tahtoo tuoda perheeseen kuria ja järjestystä, tolkkua haahuiluun, vaikka on itsekin pikarakastunut ja tehnyt jotain itselleen epätyypillistä.

Suhdesopassa on myös isän entinen tyttöystävä ja Cécilen rakastaja, samanikäinen poika kuin tyttö itse. Henkilöiden väliset suhteet on hienosti kuvattu, ja Cécile minäkertojana villi ja valloittava. Tarina ei ollut kuitenkaan minulle tärkein, vaan se tunnelma, joka välittyi tästä kaikesta.

Kirja sopii kesään. Se ei tunnu enää nykylukijasta mitenkään riettaalta, mutta tarinassa on semmoista hehkua, että tuntee olevansa auringonlämmössä. Luru osuvasti yhdistää teoksen Fitzgeraldin Kultahattuun ja kesäcocktaileihin. Mia kertoo puolestaan arvioissaan myös siitä, mitä mieltä Sagan itse oli kohusta.

Kirjaan liittyy myös vielä yksi kiinnostava seikka, jonka opin googlettamalla suomentajan nimeä. Lähteenä siis wikipedia:  

"Lea Karvonen on yhteinen salanimi, jota useat kustannusosakeyhtiö Tammelle työskennelleet kääntäjät käyttivät erityisesti 1950–1960-luvuilla. Salanimeä käytettiin pääasiassa naisille suunnatun viihteen sekä lasten- ja nuortenkirjallisuuden suomennoksissa. Nimen käyttöön voitiin päätyä esimerkiksi siinä tapauksessa, että kääntäjä – joista monet loivat pääasiallista uraansa kirjailijoina – ei halunnut omaa nimeään yhdistettävän alempiarvoiseksi koettuun viihdekirjallisuuteen. 

Aina salanimen käyttämisen syynä ei ollut kirjan viihteellisyys. Esimerkiksi syksyllä 1955 Tammi halusi julkaista mahdollisimman nopeasti käännöksen Françoise Saganin kohuromaanista Bonjour tristesse (Tervetuloa ikävä). Pätevää ranskantaitoista kääntäjää ei kuitenkaan ollut juuri silloin tarjolla, joten Eeva Joenpelto suostui suomentamaan teoksen ruotsinnoksen pohjalta. Ruotsin käyttämistä välikielenä ei kuitenkaan haluttu paljastaa, eikä Joenpelto tunnetusti osannut ranskaa, joten suomentajan henkilöllisyys salattiin Lea Karvosen nimimerkillä."

Emmanuel Carrère: Viikset

Emmanuel Carrère: Viikset
Like, 2006 (2.painos. Kirja ilmestyi suomeksi ensimmäisen kerran 2002)
La Moustache, 1986
Suomennos: Kristina Haataja
Sivuja: 154
Mistä: kirjastosta
Ranskalainen pienoisromaani

Muutaman viikon aikana olen törmännyt Emmanuel Carrèren nimeen siellä täällä. Viikset-pienoisromaania on itse asiassa suositeltu vielä kahteen eri otteeseen suoraan, ja olen lukenut kirjasta ja kirjailijasta mainintoja toisten facebook-keskusteluista. Kaikki ihan sattumanvaraista mutta aivan kuin kirja olisi täsmäpommittanut itsensä minun luettavakseni. Siispä eilen riensin kirjastoon juuri ennen sulkemisaikaa ja toivoin, että kirja löytyisi hyllystä. Tämän voisi lisätä yhdeksi ihmeeksi, että lähikirjastoni karsitusta kirjavalikoimasta vielä jotain löysin ilman ennakkovaraamista.

Ennakolta tiesin kirjasta vähän, mutta sen aihe oli alkanut kiehtoa mieltäni. Samainen aihe sitten teki lukemisesta oikeasti hauskaa.

Mies päättää yllättää vaimonsa ja ystävänsä ja ajaa ennen illallista viiksensä pois. Hän ajaa kahdesti päivässä parransängen pois, mutta viiksiinsä hän ei ole koskenut. Häntä huvittaa tämä yhtäkkinen mielitekonsa, vaikka hän näyttääkin omasta mielestään kovin kummalliselta ilman viiksiä. Ruskettuneilla kasvoilla valkoinen, paljas iho nenän alla näyttää naurettavalta. Vaimo ei kuitenkaan sano mitään, eivätkä ystävätkään mainitse miehen muodonmuutosta mitenkään.

"Etkö huomannut mitään? mies kysyi kuitenkin.
En. En ole huomannut mitään, ja nyt saat selittää mitä minun olisi pitänyt huomata?
Tämähän on mieletöntä, mies ajatteli kuullessaan naisen päättäväisen, lähes uhkaavan äänensävyn, aivan kuin tämä olisi päättänyt asiastaan varmana järjestää kunnon kohtauksen."

Onhan se nyt ihan kummallista, ettei kukaan näe muutosta ja mies epäilee vuoroin vaimon tekevän hänestä pilaa tai tulleen hulluksi, vuoroin omaa mielenterveyttään tai että häntä vastaan suunnitellaan jotain. Käänteitä riittää, ja yllättävien havaintojen myötä pyrin miehen mukana ratkaisemaan mysteeriä ja pallottelin eri vaihtoehtoja. Onko kyse muistikatkoksista, mielenterveysongelmista, vainosta, harhasta vai vainoharhasta.

Miehen nimeä ei mainita, mutta lukija on ihan miehen tulkintojen, muistikuvien ja järkeilyjen varassa. Tieto tulee häneltä, mutta hän on samalla myös mahdollisimman epäluotettava tarinaa kertomaan. Onko hänellä ollut edes alun perin viiksiä? Kuinka herkullisen pieni mutta nerokas idea, ja hyvin koukuttavasti Carrère tarinaa kuljettaa.

Wikipedian mukaan kirja luetaan fantasiakirjallisuuteen. Minulle kirjasta tulee kuitenkin mieleen toisen ranskalaissatiirikon, Marie Darrieussecqin Sikatotta. Samalla tavalla yliluonnollinen selittää luonnollista. Tai ainakin huvittaa lukijaa ja saa innostumaan hyvästä kirjallisuudesta.

Viikset on jotain oikein hyvää ja salaperäistä. En ole varmaan koskaan varma, mitä siinä oikein tapahtui, mutta jos asiat jäävät kiinnostavalla tavalla auki ja lukukokemus on niin hyvä, etten olisi millään malttanut nukkua välissä, niin minun kirjoissani kirja on erinomainen.

Luru on katsonut myös filmatisoinnin, Jenni luki viikonlopun aikana kolme Carrèren teosta ja piti tästä kirjasta eniten, Hreathemus kuvaa osuvasti, kuinka tässä kirjassa ei ole yhtä oikeaa tulkintaa.

Kirja, joka oli bussimatkaa tylsempi

Myönnän kyllä, että alun alkaenkin valitsin Georges Bataillen lyhyttäkin lyhyemmän teoksen Madame Edwarda vain sen vuoksi, että minulla on nyt tämä lukuhaaste käynnissä. Ja se toinenkin. Siinä se kirjaston hyllyssä näytti niin pieneltä ja sopivalta bussimatkalla lukaistavaksi. Kirjan kansi on kauttaaltaan pinkki ja pienellä alareunassa on etanan kuva ja teksti: "lue vähemmän".

Aloitin kirjan heti bussissa, ja mietin, että onneksi kännykässäni on niin huono akku, ettei se taas kestänyt koko päivää päällä, joten en voi kesken lukemisen karata nettiin. Ahaa, kirjan alussa on pitkä esipuhe ja esipuheen lisäykset ja vielä kääntäjän huomautukset. Jopas nyt, koko teoksesta suurin osa on siis jotain muuta kuin päätarinaa.

Saan selville, että Madame Edwarda julkaistiin ensi kerran vuonna 1941 ja uudelleen vuonna 1945 pieninä painoksina, ja että se on kirjoitettu aluksi salanimellä. Kaisa Siveniuksen suomennos on vuodelta 1998. Sitten paljon pohjustusta siitä, kuinka teos on oikeasti vakava eikä kepeä, kuten sukupuolielämää käsittelevät kirjoitukset yleensä on. Tai niitä sellaisina pidetään.

Katse alkaa jo harhailla muualle, ja minua huvittaa, kuinka virolainen bussikuski joutuu joka pysäkillä huutamaan ensimmäisenä, että tämä bussi on numero 52. Ja jokainen matkustaja sanoo ensimmäisenä, että tuo kyltti on mustana. Takanani räkättää neljän naisen kimppa, hekin ovat kuskille rikkimenneestä numerokyltistä maininneet ja kovaäänisin heistä toteaa kuskin varmaan pian kyllästyvän näihin huomautuksiin. En pidä naisesta, vaikka kohtaamisemme bussipysäkillä oli hyvin lyhyt. Minua ei häirinnyt piimän, ruisleivän ja muiden ruoka-aineiden luettelointi vatsaoireiden aiheuttajina, mutta en pitänyt siitä, kuinka aikuinen nainen jaksaa esiintyä ystävilleen heittelemällä karkkipapereita maahan. Siinä vaiheessa, kun hän bussissa alkaa kertoa tarinaa vantaalaisesta bussikuskista, joka toden totta kyllästyi kesken ajon ja lähti suuttuneena bussista jättäen matkustajat sisälle ihmettelemään, syvennyn takaisin Madame Edwardan esipuheeseen. Nautinnon ja sukupuolisen rakkauden filosofointia..

Istun ensimmäisellä penkillä, ja tämä joka pysäkillä toistuva näytös on lempikohtaukseni, enkä malta enää jättäytyä vain katselijan rooliin. Kun bussikuski avaa taas oven ja toteaa, että bussin numero on 52, huomaan, ettei tämä tieto tavoita kaikkia bussipysäkillä olevia ihmisiä. Nousen paikaltani ja menen ovelle. Sanon kahdelle naiselle, että tämä on bussi numero 52. He haluavat tietää, miksi numerokyltti ei ole toiminnassa. Sanon, että se on rikki. Olen reipas, eivätkä rouvat edes halunneet alun perinkäään nousta tämän bussin kyytiin. Kuitenkin kaikki kiittelevät minua siitä, että tilanne sujui niin mukavasti. Olen jotenkin ylpeä itsestäni.

"Ahdistukseni saa vihdoin ehdottoman ylivallan. Kuollut ylivaltiuteni on ulkona kadulla. Se on kiinni saamaton – sitä ympäröi haudan hiljaisuus – se kyyristelee odottaen jotain kauheaa – ja silti sen surullisuus nauraa kaikelle."

En tajua mitään.

Kunnes tarinaan tulee joku tolkku. Päähenkilöä repii ahdistus siitä, että hän näkee kaksi ohikiitävää tyttöä, jotka haluaisi riisua paljaaksi. Naurattaa, että keskityn siihen, että sana ohikiitävä on kirjoitettu yhteen, vaikka tässä olisi heti alkuunsa mahdollisuus tutustua päähenkilön mielenliikkeisiin.

Bussikuskit vaihtuvat. Suomalainen kuski kysyy kyltistä, virolainen kertoo, että on soittanut asiasta, mutta ei tiedä, koska korjaaja on tulossa. Mutta koska bussimatka tuntuu jo sketsiltä, totta kai korjaaja tulee jo samalla pysäkillä, kun kuskit ovat vaihtuneet. Kestää jonkin aikaa, kunnes matka voi jatkua.

Sillä aikaa kirjassa päähenkilö on kohdannut Madame Edwardan, joka on jumalainen huora. Sitten haarojen esittelyä, törkypuheita, ja koko ajan vaikeroidaan ja vapistaan. En ole yhtään kiinnostunut kirjasta, vaikka se on kyllä hyvin suorasukainen ja sikäli raikkaan erilainen normaalilukemistooni verrattuna.

Naiset ovat poistuneet jo bussista, joten kuulen muitakin matkustajia. Kaksi nuorempaa tyttöä ihastelee bussipysäkillä näkyvää puuromainosta. Heitä ei kiinnosta omenanmakuiset puuropussit, mutta vadelmanmakuisia aikovat he molemmat etsiä heti seuraavan kerran puurohyllyltä. Vain 4% rasvaa ja paljon proteiinia. Myönnän, että minua kiinnosti katsoa, että kuinka paljon proteiinia tähän uuteen puuron on saatu, mutta en näe sitä. Mutta mainoslauseessa luvataan kuitenkin 25% enemmän kuin tavallisesti. Molemmat haluavat aamuisin syödä tuota puuroa.

Ette kyllä enää usko, jos sanon, että bussimatkani huipentui siihen, että tämä uusi kuski ärähti nuorelle pojalle, joka oli pistänyt jalkansa tuolille. Mutta näin todella tapahtui! Vanhempi mieshenkilö vielä todisti päälle, että toiset ihmiset istuvat vielä siinä. Olimme kaikki samaa mieltä, että näin tulee käymään, ja nuorempi huligaani säikähti ulosheittämisen uhkaa niin paljon, että laski jalkansa alas. Silti hänen piti ystävälleen vähän jupista. Niin miekin olisin, myönnän sen, sillä nolostuminen pitää purkaa heti jotenkin. Se on niin kiusallinen tunne.

Saan kirjan loppuun puolisilmäillen, vähän hävettää se myöntää, kun tämänkin kirjan lukemisesta aion pyytää Lukutaitokampanjaan euron sponsoroinnin lukijoiltani. Takakannesta vielä luen, että kirja asettautuu muun kirjallisuuden yläpuolelle ja se on aivan muuta kuin pornografinen. Se on myös tekijänsä pääteos. Vähän nolottaa nyt tämä lukutapani ja miten kirjan nyt tänne blogiini arvioin.

Ihmettelette varmaan myös tuota kuvaa, jonka olen tällä kertaa kamerastani valinnut. Eihän se ole edes kuva kyseisestä kirjasta saati bussista. Minusta se oli hieno otos yhdestä berliiniläisestä metrosta, ja koska minulla ei ole kuvaa helsinkiläisestä bussista, ei edes siitä rikkimenneestä kyltistä, ajattelin, että teitä miellyttä tuo metro. Minusta se on hieno kuva.

Marie NDiaye: Kolme vahvaa naista

Marie NDiaye: Kolme vahvaa naista
Gummerus, 2013
Trois femmes puissantes, 2009
Suomennos: Anna-Maija Viitanen
Sivuja: 279
Kansi: Jarkko Hyppönen
Mistä: Arvostelukappale

Kolme vahvaa naista on nimensä mukaisesti romaani, joka kertoo kolmen naisen tarinan. Kirjaa voi pitää myös kolmen novellin kokoelmana, jos kaipaa vahvempia sidoksia tarinoiden välille pitääkseen kirjaa romaanina. Minusta oli kiinnostava lukiessa etsiä ja löytää linkkejä, jotka sitoivat Norahin, Fantan ja Khadyn kertomukset toisiinsa. Isäsuhde, lintusymboliikka, Ranska, Senegal, matkustaminen, maahanmuuttokokemukset ja ne pienet sivulausemaininnat, jotka jäävät alitajuntaan, koska niitä ei ensi alkuun osaa tärkeänä pitää, mutta joihin pitää palata, kun on lukiessa saanut näistä kolmesta naisesta lisätietoa.

En tiedä, miksi minulla oli tarve löytää linkkejä, ehkä se auttoi hahmottamaan kokonaisuutta, varsinkin kun en alun alkaen edes ymmärtänyt, miten kirja rakentuu. Luulin lukevani erilaista kirjaa, millaisen lopulta luin. Ja hyvä näin, pidän yllätyksistä.

Kolme tarinaa, joista ensimmäisestä en olisi halunnut luopua tarinan vaihtuessa toiseen, toisessa ihailin taidokkuutta, miten se on kirjoitettu ja miten sen vahva tunnelma lukijalle välittyy, kolmas on surullisin mutta samalla myös mielestäni vahvimman naisen kertomus.

Norah asuu uusiperheineen Ranskassa ja hän työskentelee asianajana. Hän on kadottanut aikaa sitten yhteyden isäänsä, mutta matkustaa kuitenkin tätä tapaamaan, sillä isällä on hänelle jotain tärkeää asiaa. Narsistinen isä, joka on omalla tavallaan tuhonnut jokaisen läheisen ihmisen, vaikuttaa tyttäreen ristiriitaisesti. Norah haluaa isäsuhteen mutta ei voi silti ymmärtää, millainen ihminen kohtelee läheisiään sillä tavoin. Koska tarinaa tarkastellaan Norahin kautta mutta ei hänen kertomanaan, tulee välillä lukiessa outo tunne ja sitä alkaa arvuuttella hänenkin mielenterveyttään.

Toinen tarina on kirjan pisin. Vasta vähän matkaa luettuani, ymmärsin, että Norahin tarina ei jatkukaan ja kesti hetken ennen kuin pääsin Rudyn, Fantan aviomiehen, kerrontaan mukaan. Teksti on myös haastavampaa kuin aiemmin, ja vasta tässä osassa kiinnitin huomiota Marie NDiayen tyyliin kirjoittaa yhden kappaleen pituisia lauseita. Teksti ryöppyy hurjaa vauhtia lukutunnelman muuttuessa samalla uhkaavammaksi. Fantaan lukija tutustuu Rudyn vouhkotuksen kautta, sillä tunnontuskaisen aviomiehen sisäinen ääni kertaa heidän suhteensa hyviä ja huonoja puolia.

Keskimmäinen ja viimeinen tarina ovat ensimmäistä synkempiä, ja kaikista viimeinen kosketti eniten. Kaikissa tarinoissa läheiset pettävät, perhesiteet ovat katkolla ja kaikki kolme naista joutuvat elämää muuttavalle matkalle. Khady elää köyhyydessä ja on aviomiehensä kuoleman jälkeen täysin tämän sukulaisten armoilla. Hän joutuu matkalle epämiellyttävien ja kylmien sukulaisten pakottamana.

Kirja on kiinnostavasti kirjoitettu, tarinat mielenkiintoisia ja ajatuksia herättäviä, henkilöt moniulotteisia eikä heistä pääse ihan heti selville. Jouduin lukiessa myös vähän ponnistelemaan, sillä minulla kesti hetken päästä aina seuraavaan tarinaan sisään. Mikäs siinä, lukemallahan siitäkin selvisi.

Minua kiinnostaa tämän kirjan osalta erityisen paljon muiden lukijoiden kokemukset. Toivon mukaan kuulen teiltä lukijoilta tai muiden arvioita lukemalla saan tietää, mikä tarina nousee kenellekin parhaaksi ja mistä syystä. Minusta ensimmäinen tarina ei ole vahvin, enkä osaa kunnolla edes perustella, miksi se oli mielestäni paras, mutta ehkä siinä jäi lopulta eniten kaihertamaan loppuratkaisu. Tai liian avoin loppu.

Grégoire Delacourt: Onnen koukkuja

Grégoire Delacourt: Onnen koukkuja

La liste des mes envies, 2012

WSOY, 2013

Käännös: Leena Leinonen

Sivuja: 164

Kansi: Marianna Corrénte

Ranska

Yllätyksetön.

Se oli päällimmäinen ajatus lukiessani rankalaisen Grégoire Delacourtin romaania Onnen koukkuja. Voisin kirjoittaa parilla lauseella koko juonen auki, mutta en tietenkään tee, sillä silloin pilaisin joltain muulta lukukokemuksen. Onnen koukkuja ei ole myöskään mikään pieni kirjallinen helmi, joten odotin juonelta paljon – siksi varmaan jo varhaisessa vaiheessa nähty "eeliäinen" tulevista tapahtumista vesitti senkin puolen lukukokemuksesta.

En vaikuttunut, ei sille mitään voi.

Ei minulla ole mitään ranskalaisia, kepeitä kirjoja vastaan, vaikka kun katsonkin näitä blogini luettujen listaa, niin olen melkein järjestäen ne tyrmännyt (ja silti jatkan aina yrittämistä!) milloin mistäkin syystä. Gavalda, Foenkinos ja nyt Delacourt. Mutta Onnen koukkuja saa siitä erityismaininnan, etten ärsyyntynyt naishahmoihin, mikä on yleensä ollut kompastuskiveni näiden aiemmin mainittujen kirjailijoiden kohdalla.

Onnen koukkuja sisältää kuitenkin ihan hauskan alkuidean:
Pikkukaupungin kasvatti ja pienyrittäjä Jocelyne voittaa yllättäen 18 miljoonaa lotosta, eikä oikein tiedä, mitä kaikella sillä rahalla tekisi tai uskaltaako ollenkaan lunastaa voittoaan. Elämä on jo näissä uomissa hänen mielestään ihan tyydyttävää, mukavaa suoraan sanottuna. Ei ehkä jännittävää, ja muistoissaan hän palaakin nuoruuden ihastuksiinsa, mutta avioliitto on kuitenkin ihan toimiva, kaksi lasta maailmalla, lankakauppa menestyy ja varsinkin Jocelynen silmäterä, käsityö-blogi, kerää koko ajan uusia innostuneita lukijoita.

Pitäisikö shekki lunastaa ja muuttaa nykyinen elämä? Vai pitäisikö se pitää salassa kaikilta?

Koska päähenkilö on passiivinen, täytyy draaman oppien mukaisesti tapahtua jokin ulkopuolinen käännekohta, että tarina pysyy kasassa ja juonessa on imua. Jotain siis tapahtuu shekille. Valitettavasti ratkaisu olisi voinut olla jännittävämpi. Varsinkin kirjan loppupuoli oli pettymys, sillä saattohoito oli liian pitkä. Näin pieni tarina olisi kerrottu napakammin novellissa.

Mutta kirjan suomennettu nimi on minusta oivallinen. Siinä vähän johdatellaan teemoihin: mitä onni oikeastaan on ja tuoko raha onnea. Koukku liittyy Jocelynen käsityöliikkeeseen ja blogiin, ja se myös vihjaa siihen, että nimenomaan onnellisuudessa tapahtuu jotain käänteitä.

Kirjasta on kuitenkin pidetty muualla. Sanna ja Laura ihastuivat molemmat ikihyviksi.

Sarjakuvapäivän satoa

Olen lukenut tänään ja eilen illalla aika monta tulipahan luettua -teosta. Hyvä puoli on se, että ne sarjakuvat, jotka olen tilannut vain arvostelujen perusteella itselleni, ovat olleet ostamisen arvoisia. Kun taas näitä vähemmän mieluisia on mukava viedä kirjastoon takaisin. Enkä nyt puhu huonoista teoksista, vaan sellaisista, jotka eivät sykäyttäneet sen kummemmin.

Olen lukenut kaikki muut kuvassa näkyvät teokset kokonaan, mutta Joann Sfarin Pascinin (Huuda Huuda, 2009) jouduin jättämään kesken. Sarjakuvapäiväni alussa kerroinkin, että jätän harvoin sarjakuvia kesken, sillä niiden loppuun saattamisen ei kuitenkaan mene kauheasti aikaa ja toivon, että tympeä voi kokonaan lukemalla muuttua positiiviseksi yllätykseksi. Nyt jäi kesken, sillä pettymykseni johtui lähinnä siitä, että todelliseen henkilöön perustuva novellimainen sarjakuvateos poikkesi liikaa niistä Sfarin teoksista, Rabbin kissa ja The Professor's Daughter joista olen aiemmin nauttinut. Onhan se vähän typerää moittia teosta siitä, ettei se ole kuin tekijältä aiemmin luetut, mutta en vain jaksanut innostua elostelevan, ryypiskelevän ja jatkuvasti kaluaan esittelevän taidemaalarin edesottamuksista tuon taivaallista. Kiitän kyllä sitä, että novellien välillä on hyvin paljon tyylillistä vaihtelua. Mutta kun lukiessa mietin vain, että kumpa tämä jo loppuisi, niin sama se oli kannet sulkea ja siirtyä seuraavan pariin. Ranskalaista sarjakuvaa on päivääni mahtunut mielin määrin, vaikka yhden jätin kesken.

Esimerkiksi juuri Jean-Philippe Peyraudin Kauneuspilkkuja (WSOY, 2010) ja Sibyllinen Ensi kertaa (WSOY, 2009). Jälkimmäinen on koottu vielä kymmenestä tarinasta, joiden käsikirjoitus on Sibyllinen, mutta toteutus on ranskalaisten sarjakuvataitelijoiden. Minulle sieltä löytyi muutama tuttu nimi. Kauneuspilkkuja viehätti ideallaan. Kirja koostuu kolmesta muunnelmasta, joista kaikki alkavat niin että ex-poikaystävä laskee naisen alastomalta vartalolta kauneuspilkkuja. Heillä on ollut yhden illan juttu, vaikka he molemmat ovat jo löytäneet uudet kumppanit. Ensimmäisessä tarinassa on päädytty naisen luo, toisessa miehen ja kolmannessa hotelliin. Pidin sekä piirrosjäljestä, värityksestä että henkilöiden vuorovaikutuksesta, dialogista, joissa ei kohdata tai nostetaan vanhoja esiin yhä uudelleen. Ensi kertaa oli ensi kertani eroottisten sarjakuvien parissa. Seksiä nyt on kaikkialla, mutta tämän teoksen idea oli kuvata erilaisia eroottisia seikkailuja naisen näkökulmasta. Useammista piirtäjistä johtuva vaihteleva tyyli jaksoi viehättää, ja se toi teokselle sävyjä, tunnelmia ja ilmeitä.

Arne Bellstorfin Baby's in Black – The Story of Astrid Kirchherr & Stuart Sutcliffe (Sammakko, 2012) oli tämän kasan paras teos, mutta se oli silti vähän liian "lälly" ollakseen ihan huippu. Teos on nimensä mukaisesti sarjakuvaromaani The Beatlesin alkuperäisen basistin Stuart Sutcliffen ja hampurilaisen Astrid Kirchherrin rakkaustarina. Bellstorf haastatteli teostaan varten Kirchherria. Rakkaustarinana teos on onnistunut, mutta Hampurin 60-luvun paheiden kuvaaminen näkyy vain sivulauseissa, vaikka suomentajan Seppo Lahtisen loppusanoissa viitataan siihen, kuinka hyvin beatlet sopeutuivat elämäänsä Saksassa Reeperbahnin hämyyn, ja kuinka he ystävystyivät baarimikkojen, transvestiittien, prostituoitujen kanssa. Huumausaineista kuvataan lähinnä tupakointia – valkoinen savujuova näkyykin sitten lähes joka kuvaruudussa. Viihdyttävä teos, jossa saksankieliset repliikit on suomennettu, mutta englanninkieliset dialogit on jätetty sikseen. Kuvituksessa minua häiritsi henkilöiden samankaltaisuus, enkä kyllä aina erottanut että kuka milloinkin oli äänessä. Varsinkin silloin kun Astrid parturoi Stuartin entisen poikaystävänsä Klausin näköiseksi. Silloin juuri repliikit pelastivat, Stuartin kanssa puhutaan englantia, Klausin kanssa suomea.

Reetta Laitisen Kirjailija ja madame (Lempo Kustannus, 2012) alkoi kiinnostaa minua, kun kuuntelin sarjakuvamessuilla tekijän haastattelun. (Tai kyseessä ei ollut kyllä haastattelu, niin valmistautumaton haastattelija oli, mutta ehkä juuri Laitisen esiintyminen epävarman haastattelijan kanssa vakuutti siitä, että hänen teoksensa minun tulee lukea.) Salla kirjoitti vielä niin kiinnostavasti Olavi Paavolaisen ja Minna Craucherin suhteeseen perustuvasta sarjakuvasta, joten tämä oli ehdoton tärppi sarjakuvapäivälleni. Minulle kävi kuitenkin niin, että olisin halunnut pitää sarjakuvasta enemmän kuin lopulta pidin.

Siinä oli hyvä idea, kieli jäljitteli hyvin 20–30-lukujen sanavalintoja (tai näin ainakin oletan, enhän ole tuolloin elänyt), mutta taidan vain pitää enemmän pitkistä sarjakuvaromaaneista. Kieltä on kiitellyt myös Reijo. Kronologia on rikottu, ja teos koostuu lyhyistä kohtauksista. Liian lyhyistä, minun mielestäni, sillä monella tapaa henkilöt jäivät liian litteiksi, eikä "pääparin" välinen kemia ehtinyt syventyä tarpeeksi. Kokonaisuudesta jäi vähän hoppuisa maku. Salla piti siitä, että teokseen jäi aukkoja lukijan mielikuvituksen täytettäväksi, mie puolestani olisin viihtynyt vähän paremmin jos teoksessa olisi ollut hitaampiakin "leikkauksia", eräänlaisia suvantopaikkoja lukea kuvia.

Luke Pearsonin Everything we miss oli pieni teos siitä kaikesta, mitä ihmiset voivat jäädä kaipaamaan tai mitä eivät elämässään huomaa. Jokin tavallaan kulkee heidän lävitseen, huomaamatta. Teoksessa tämä jokin on toteutettu hienosti mustana varjona tai huoneessa tarkkailevina otuksina.

Pinon ylimpänä oleva Tappaja on tarina palkkamurhaajasta. Näin nokkelan tyhjentävästi sanottuna. Vinkkaan Kvaakin arvosteluun lisätietojen pariin.

Manu Larcenet: Blast

Manu Larcenet: Blast

Röykkiö ihraa & Pyhän diilerin ilmestys

WSOY, 2011 & 2012

Suomennos: Heikki Kaukoranta

Sivuja yhteensä: 408

Tekstaus: Mika Lietzen

Ranskalainen sarjakuva

Päähenkilö Polza Mancini on suurikokoinen mies, jonka mielenterveys on ollut epävakaa lapsuudesta saakka, mutta isän kuolema tuntuu sysäävän hänet lopullisesti raiteiltaan. Hän on arvostettu keittokirjailija, mutta hän hylkää vaimonsa, kotinsa ja uransa ja lähtee elämään kiertolaisen elämää. Hän on ulkomuodoltaan suuri röykkiö ihraa, kuten ensimmäisen osan nimikin kertoo. Kuvakerronta saa kylmiä väreitä aikaan, kun muun muassa Mancinin irstaita ja kuvottavia ruokailutapoja piirtyy lukijan nähtäväksi. Koko on päähenkilön identiteettiä eniten määrittävä asia, hän on lihava, ruuduissa muilta elementeiltä tilaa vievä, mutta hän myös puhuu usein koostaan. Kuinka paljon nokkeluutta hän tarvitsee paetessaan vuoroin poliiseja vuoroin sairaalahenkilökuntaa, sillä hänen kokoisensa mies ei noin vain piiloudu.

Kahdessa ensimmäisessä kehystarina vie poliisilaitokselle. Polza Mancini on pidätetty erään naisen murhasta ja kaksi etsivää yrittävät saada kuulusteluissa tutkintaa varten kaikki aukot selvitetyiksi. He eivät voi kiirehtiä tai suututtaa epäiltyä, sillä hänen mielenterveysongelmansa ovat poliisien tiedossa. Mielenkiintoista lukijan kannalta on se, että päällimmäisistä epäilyksistä huolimatta Mancinin muistelut ovat kirkkaita ja "juonivetoisia". Ihraisen irtolaisen ilkivaltakin kiinnostaa, kun tarinassa on imua.

Mikä on sitten tämä blast, jota Mancini lähtee tavoittelemaan ja jonka tähden hän syö ja juo liikaa, hakkaa päätään kivellä tai on muuten täysin huoleton oman terveytensä ja turvallisuutensa suhteen. Mietin, että lopulta se taitaa olla levottoman ja persoonallisuushäiriöisen mielen toive löytää onnellisuutta ja vakautta. Vaikka tavat pyrkiä siihen ovat hyvin epäkonventionaaliset, riskialttiit. Blastiin pakkomielteinen pyrkiminen on lopulta varmasti myös selitys sille, miksi Mancini on polisiikuulustelussa, mutta se jää nähtäväksi tulevissa osissa.

Yksi upeimpia visuaalisia kohtia syntyy silloin, kun sarjakuvataitelija sallii lastensa piirtää omien kuviensa päälle. Tällainen on heroiinista syntynyt blast, värilliset sivut tuovat kaipaamaani kontrastia mustanpuhuviin kuviin. Blast-kohtaus näkyy selvästi lukijallekin väreinä, levottomina viivoina, lasten piirroksina, ilotteluna ja kaoottisuutena.

Blastit ovat kotimaassaan Ranskassa kriitikoiden, lukijoiden ja palkintoraatien ylistämiä teoksia, eikä suotta. Olen Manu Larcenetin sarjakuviin tutustunut aiemminkin, joskin Maallemuuttajat ja Pieniä voittoja eivät ole mitään tällaista. Eikä tarvitsekaan. Blastin kolmas osa on ilmestynyt jo ranskaksi, suomeksi se saadaan toivottavasti ensi vuonna.

Sarjakuvapäivä

Tänään on oikein otollinen päivä toteuttaa pitkään haaveilemani sarjakuvapäivä. Haluan lukea omasta hyllystäni keräilemiäni löytöjä, mutta kävin lisäksi kirjastosta etsimässä lisää luettavaa. Toteutin keväällä 24 tunnin -lukuhaasteen ja tämän päiväinen on eräänlainen jatko tälle, mutta kevyempänä versiona. Sarjakuvia on tuossa ajassa mahdollista lukea aika paljon enemmän, sehän on selvä. Mutta niihin voi käyttää myös paljon enemmänkin aikaa, jos tutkii kuvan ja tekstin suhdetta tarkemmin. Minun tarkoitus ei ole tänään tehdä näistä suoranaisesti kumpaakaan. En pyri sarjakuvien tarkkaan lähilukuun, mutta en myöskään yritä lukea mahdollisimman paljon ihan-mitä-vain.

Luen pitkin vuotta paljon sarjakuvia, mutta olen ollut nyt turhan laiska bloggaamaan niistä. Silloin tällöin bloggaan jostakin, mutta moni hyvä ja itselle tärkeä sarjakuvateos jää arvioimatta syystä tai toisesta. Yleensä syy on se, että sarjakuvateoksen arvioiminen on minulle hankalampaa ja minua nolottaa kirjoittaa epäasiantuntijaimaisemmin niistä kuin esimerkiksi proosasta. Ehkä kyseessä on riman nostaminen liian korkealle, sillä kyllä sarjakuvien lukeminenkin herättää paljon ajatuksia, onhan niissä jo muodoltaan runsaammin ainesosia kuin romaanissa. Tämänpäiväisen pienen henkilökohtaisen haasteeni tarkoitus on rikkoa näitä itsekyhättyjä bloggausmuureja. Olen kirjoittanut rohkeammin aiemmin sarjakuvista, mutta nyt kun katsoin luettujen listaani, niin hyvin suuri prosentti pitämistäni teoksista jää bloggaamatta. Maailma kyllä selviää ilman arvioitani, mutta minua itseäni tämä harmittaa.

Tänä päivänä aion siis lukea paljon sarjakuvia, mutta nimenomaisesti myös blogata niistä. En jokaista sarjakuvaa eritellen, vaan haluan nostaa esiin jotain tunnelmia ja teemoja, joita mietin niitä lukiessani. Koska viikolla huutelin fanfaareja novelleille, tänään on tarkoitus nostaa esiin sarjakuvia.

Tämä on lähinnä mukava haaste myös itselle, mutta toivon tämän päivän sarjakuvapostausten kiinnostavan myös muita.

Sen verran eilen jo malttamattomana aloittelin, että luin muun muassa Manu Larcenetin Blastin ensimmäisen osan Röykkiö ihraa (WSOY, 2011), joka on minun sarjakuvatuntumallani melkoinen tiiliskivi, sillä se on yli 200-sivuinen. Seuraavaksi aion lukea toisen osan, jonka ostin myös vähän kuin sian säkissä, sillä en ollut tutustunut ollenkaan jo omistamaani ensimmäiseen osaan. Onneksi pidin teoksesta paljon ja odotan kovasti toisen osan lukemista. Näistä luvassa siis tänään oma arvionsa.

Minua ihan nauratti, kun olin tästä sarjakuvapäivästä niin tohkeissani, etten malttanut olla eilen availematta ja lukematta jo ennakolta "tälle päivälle varattuja". Huomasin myös, että minun on helpompi jättää "huono" kirja kesken kuin epämiellyttävä sarjakuva. Ehkä se johtuu siitä, että sarjakuvan, huononkin, lukaisee verrattain nopeasti ja tuntuu typerälle jättää se kesken, mutta koin eilen niin suuren pettymyksen, että yksi "suttukasa" oli pakko jättää kesken. Tästäkin ja saman tekijän teoksista enemmän tänään.

Amin Maalouf: Leo Afrikkalainen

Amin Maalouf: Leo Afrikkalainen 
WSOY, 2011
Léon l'Africain, 1986
Suomennos: Anna-Maija Viitanen
Sivuja: 442
Kansi: Anna Makkonen
Ranska, Libanon, Aikamme kertojia -sarja

Libanonissa syntyneen, mutta vuosikymmeniä Ranskassa asuneen Amin Maaloufin esikoisteos Leo Afrikkalainen on muistelmamuotoon kirjoitettu runsas seikkailukertomus. Joku ehkä ihmettelee luonnehdintaani, mutta päähenkilö Hasan al-Wassan/Johannes Leo Africanuksen elämäntarina on niin tapahtumarikasta, että lukiessakin meni pää pyörälle. Minua vaivasi myös aluksi, kuten Mariakin kirjoitti omassa arviossaan, että koska teos liikkuu ajallisesti, paikallisesti ja historiallisesti niin laajalla alalla, omasta elinpiiristäni hyvin etäällä, että ennen lukemista pelkäsin, että saako siihen tarpeeksi tarttumapintaa. Tämä piirre viehätti teoksessa, sillä sen runsaus pakotti lukemaan tarkkaavaisesti ja koin lukiessani suurta iloa, tuntui että kirja viihdytti ja sivisti samanaikaisesti. Mutta tämä yltäkylläisyys tapahtumissa ja henkilöhahmoissa myös etäännytti ja olin välillä ihan läkähtyä, kun en meinannut muistaa henkilöiden nimiä.

Minua viehätti, että luvut oli jaettu vuosien mukaan ja ne oli nimetty aina kulloisenkin tarinan mukaisesti, vaurauden vuosi, salajuonen vuosi, kaappauksen vuosi ja niin edelleen. Lukujen alussa oli myös merkitty vuosiluvut tarkkaan sekä gregoriaarisen että islamilaisen kalenterin mukaisesti. Vaikka teksti oli kirjoitettu muistelmina Leon pojalle, itse tarina etenee kronologisesti eteenpäin alkean vuodesta 1488 ja päättyen vuoteen 1527. Sen lisäksi pääluvut oli jaettu paikkakuntien mukaan, missä Leo kulloinkin pääasiallisesti vaikutti: Granadan kirja, Fésin kirja, Kairon kirja ja Rooman kirja. En väitä, että kirja olisi ollut sekava, mutta runsauden sarvesta oli ammennettu niin paljon aineksia teokseen, että kiitin tästä, että kiinnostavasta jaottelusta. Lisäksi siitä tuli mieleen uskonnolliset, pyhät kirjat, joten rakenne tuki näinkin aihetta.

"Missä sinä ikinä oletkin, haluavat jotkut aina tutkia mitä sinussa on pinnan alla ja miten rukoilet. Varo myötäämästä heidän odotuksiaan, poikani, varo taipumasta siihen mitä enin osa ajattelee! Ovat he sitten muslimeja, juutalaisia tai kristittyjä, on heidän otettava sinut sellaisena kuin olet tai menetettävä sinut."

Kirja on valitettavasti alati ajankohtainen. Uskonsotien (tai sotien ylipäänsä) järjettömyys näyttäytyy yksilötasolla jopa siinä, ettei päähenkilö aina itsekään tunnu tietävän kenen sulttaanin, hallitsijan, paavin tai auktoriteettihahmon nimeen hän eniten tukeutuisi. Hän tuntuu tulevan kaikkien kanssa toimeen, siksi hänet lähetetään ympäriinsä sopimaan kauppasuhteista, rauhasta ja selvittämään kiistoja. Hän on diplomaatti, hyvin kielitaitoinen ja sivistynyt mies. Rakkaudessa kiihkeä, ja teoksen romanttisuus toi hyvää vastapainoa tylsemmille "sotajutuille". Ihmissuhteet yhteiskunnan myllerryksissä ovat aina kiinnostavaa luettavaa.

Leo Afrikkalaisen suurimpia teemoja ovat juuri uskontojen ja erilaisten kulttuurien yhteentörmäys. Mitä tehdään idässä ja mitä lännessä, suvaitaanko toiseutta ja vierasta käytöstä. Kuka omistaa toisen ihmisen? Voiko orja olla joskus vapaampi kuin uskonnollisten dogmien alla elävä ihminen? Ei mitään pieniä kysymyksiä, mutta tässä teoksessa tuntuu olevan kaikkea. Rakkautta, sotaa, elämän viisauksia, seikkailua ja historiallisiin tapahtumiin nojaava pohja.

Suosittelen niille, jotka lisäävät mieluummin vähän enemmän kuin vähemmän mausteita.

Hélène Grémillon: Uskottuni

Sairausloman kipuinen ja tunkkainen olo katkesi totaalisesti mukaansatempaaavan Hélène Grémillonin Uskottuni-teoksen (Otava, 2012. Suomennos: Anna-Maija Viitanen) parissa. En ole viikkoon jaksanut lukea yhtään mitään, enkä ole kirjoittanut tänne blogiinkaan saati lukenut muiden juttuja, sillä en ole pystynyt istumaan koneen ääressä. Kesäfiilis on tavallaan ollut kateissa, kun ulos en ole päässyt, eikä sisälläkään jaksa muuta kuin nukkua, mutta eilen luin 264-sivuisen Uskottuni yhdeltä istumalta ja muistin, miksi lukeminen on aina parasta lääkettä.

"En tiedä miten sain luetuksi kirjeen loppuun.
Kun laskin sen käsistäni olin kalmankalpea ja voimaton, toistin toistamistani samaa elettä: sivelin sormellani niskakuoppaa ihan hiusrajasta.
Sen pikku kauneuspilkkua."




Camilla on juuri menettänyt äitinsä, ja avatessaan suruvalittelukirjeitä hänen käsiinsä osuu paksu kirjekuori. Siitä päivästä eteenpäin joka tiistai hän saa samankaltaisen kirjeen: tarinamuotoon kirjoitettu jatkokertomus toisen maailmansodan aikaisesta rakkaustarinasta. Camilla on hämmentynyt ja uskoo aluksi, että kirje on toimitettu väärälle henkilölle tai että se on jonkun kekseliään kirjailijaksi aikovan tapa lähettää hänelle, kustannustoimittajalle, romaaninsa pätkittäin. Näin hän on pakotettu lukemaan sitä, ja jatkotarina on yhtä kiehtova ja kiinnostava Camillasta kuin mitä se oli minusta.

Sopimaton rakkaus, epätoivo, mustasukkaisuus, kateus ja himo on kuvattu yhtä tarkasti kuin historialliset faktat on osattu lomittaa tekstiin itse päätarinaa katkomatta. Sodan etenemistä kuvaavat tarkat päivämäärät siellä täällä sitovat teoksen aikaan ja raamittavat ihmisten kohtaloita. Henkilökohtainen draama voi tuntua suuremmalta kuin jossain kaukana syttynyt sota. Kuinka sydänsuru ei katso aikaa saati mahdollisuutta. Miten ihminen voi kauhistella lukemattomia surmantöitä, joita sota aiheuttaa, mutta tuntea samalla murhanhimoista vihaa ja pettymystä läheistä ihmistä kohtaan. Uskottuni sekoittaa mukaansatempaavalla imulla historialliset tapahtumat ja miljöön päähenkilöiden tunteiden ja ajatusten piirun tarkkaan kuvaukseen. Kuvaukseen, joka on ajaton.

Uskottuni on Grémillonin esikoiskirja, ja se on herättänyt ihastusta useammissa maissa. Teoksen rakkaustarina on yleismaailmallinen, mutta sopivasti omissa uomissaan, niin ettei koe lukevansa jälleen kerran samaa tarinaa. Väistelen tässä arviossani puhumasta sen tarkemmin itse tarinasta, joka Camillan kirjeisiin sisältyy, sillä koska itse luin teoksen vailla mitään ennakko-odotuksia, tuntui pienien sivujuonteiden ja kertomuksen eri tasojen merkitys piristävältä, joten jätän kehyksen kuvailun hyvin minimaaliseksi. Teokseen kuuluu oma mysteerinen jännityksensä, kun kirje toisensa jälkeen kaikkien henkilöiden motiivit ja unelmat avautuvat.

Suosittelen teosta kaikella lämmöllä, sillä juuri tällaisista rakkaustarinoista itse sytyn. Ne ovat kekseliäästi rakennettuja, henkilöt ovat rikkonaisen eheitä ja uskottavia, heidän kohtaloistaan oikeasti välittää, eivätkä he ole yksiulotteisia litteitä hahmoja. Tarina etenee sujuvasti, eikä se jätä loputtuaankaan rauhaan. Ainoa miinukseni tulee kirjan viimeisistä sivuista, joillekin vihoviimeinen loppuratkaisu on piste iin päälle, minulle kokonaisuus olisi toiminut paremmin ilman tätä viimeistä silausta. Loistava rakkauskertomus, parempi mieli.

2 x ranskalainen välipalakirja

Sain Claire Castillonin Kuplissa-teoksen (Gummerus, 2012. Suomennos: Lotta Toivainen) hyvältä ystävältäni lainaan, sillä kaipasin jotain kevyttä ranskalaista kevääseen. Novellit olivat kepeän pirullisia ihmissuhdemonologeja, muutama sivu per puhuja. Niiden tyyli muistuttaa minua vähän aikaa sitten lukemistani jäähyväiskirjeistä, samanlaisella mustalla huumorilla näissäkin käsitellään uusi ja vanha rakkaus.

"Mies sytytti takkaan tulen. Mies ja nainen rakastelivat lampaantaljalla, joka oli tuota kuusi vuotta aiemmin Himalajan huipulta. He todistivat toisilleen, että heillä molemmilla oli jonkin verran kokemusta rakkaudesta, mutta he suosivat perinteisiä asentoja, jotta eivät olisi näyttäneet toisen silmissä irstailijoilta."

Kuplissa on hienosta ideastaan ja raikkaudestaan huolimatta minun makuuni sopiva välipalakirja, sillä se ei mielestäni sovellu kerralla luettavaksi. Monet muutkin bloggaajat ovat maininneet tämän saman asian: novellit ovat kuitenkin liian samankaltaisia, ne on nimetty tekstissä keskiössä olevan henkilön mukaan, joten nimetkään eivät riitä erottamaan tarinoita tarpeeksi toisistaan. Jos malttaisi lukea novellin sieltä täältä eri kirjojen välissä, teos toimisi olettamukseni mukaan silloin parhaiten.

"Kun mieheni ja sisareni saivat sisarenpoikani, he palauttivat minulle loputkin tavarani. Katsoin pussin pohjalle, josko he olisivat sujauttaneet sinne ohimennen pikku viestin, jossa ilmoitettaisiin, että minä olen lapsen äiti."

Katjan lisäksi teoksen ovat lukeneet ainakin Susa (joka muistuttaa, että näitä erilaisia kuplia lukiessa saattaa kokea hämmentäviä kurkistuksia johonkin tuttuun ja tunnistaa tarinoista heijastumia omista läheisistä), Morre (jonka mieleen ei jäänyt novelleista jälkikäteen mitään ja kehottaa lukemaan myös lyhytnovellit pieninä annoksina), Jenni (joka moittii sitä, että kokoelmasta puuttuu samankaltaisen iskevyyden takia rytmi), Kaisa (joka oli lukemisen jälkeen sekä surullinen että ärtynyt, mutta myös vaikuttunut), Noora (joka kuvaa tekstejä osuvasti: "[ne] ovat kuin sammakoita, jotka pompsahtavat ilmoille puhujan huulilta ennen kuin ajatus on ehtinyt kunnolla mukaan"), Erja (jonka mielestä novelleissa on jotain periranskalaista, että pohjoismainen nainen voi nauraa niille vapautuneesti), Sonja (joka kokee, että novelleissa on jotain sellaista, joka pitää itse lukemalla todeta, joista ei toisten tekstien kautta saa kunnon kuvaa), Päkä (joka koki, että novellit ovat riemustattavan ilkeitä luettavaksi), Aamunkajo (joka kuvaa kokoelmaa näin: "älykästä, mutta silti hyvin maanläheistä luettavaa"), Minna (kuvaa teosta pieneksi helmeksi), Rva Kepponen (jonka mielestä kirjailijan aiempi teos Äidin pikku pyöveli oli tätä teosta parempi), Maija (joka kehuu vielä erikseen kirjan hienoa kantta), Marissa (joka piti kokoelmasta, mutta kaipasi vaihtelua ja variaatiota monologeihin).

Kuten listasta huomaa, teos on ollut hyvin esillä blogeissa, useimpien kanssa lukukokemukseni oli hyvin samankaltainen. Pirullisuus viehätti, vinksahtuneisuus ja tiivis kerronta ovat teoksen parhainta antia, mutta monologien samankaltaisuus tylsistytti terävyyden ja se, mistä aluksi lukiessa kiittelee kääntyy loppua kohden kokoelmaa vastaan.

---

Toinen ranskalainen, jonka luin tänä keväänä (tiedän, nyt on jo kesä) ja jonka lukaisi nopeasti paksumpien romskujen välissä on Jean-Louis Fournierin Isi, mihin mennään? (Siltala, 2009. Suomennos: Ville Keynäs ja Anu Partanen.)  Kirjoittaja käy monia tunteita läpi kirjoittaessaan eräänlaisia tunnustuskirjeitä kahdelle kehitysvammaiselle pojalleen. Kirjeitä hän ei kuitenkaan pojilleen anna, vaan hän kirjoittaa niitä kuin terapiana itselleen ja noh, meille tuhansille lukijoille.

Ei ole mikään ihme, että isä on hyvin pettynyt ja katkera kun selviää, että hänen esikoispoikansa on kehitysvammainen, ja kun hänen toinen poikansakin todetaan myöskin sairaaksi: se on koko perheen maailmanloppu.

"Käsi pystyyn kaikki, jotka eivät ole koskaan pelänneet saavansa epänormaalia lasta.
Kenenkään käsi ei nouse. Kaikki ajattelevat sitä niin kuin ajatellaan maanjäristystä tai maailmanloppua, jotakin sellaista, mikä sattuu vain kerran.
Minulla on ollut kaksi maailmanloppua."

Se, mikä tekee kirjasta erityisen, on isän rehellisyys. Hän moittii ja haukkuu poikiensa käytöstä, älykkyyttä ja ulkonäköä, mutta kaikissa sanoissa kuultaa silti rakkaus läpi. Hän sanoo jotain sellaista, mikä tuntuu rikkovan sovinnaisuuden sääntöjä, mutta tyylin antaa hänelle anteeksi. Mutta kuten Castillonin kirjan kohdalla, niin myös tämän kirjan paras puoli kääntyy lopulta sitä vastaan. Kirjassa on valtavasti toisteisuutta, mutta jo tämän sanominen kaduttaa, sillä se on kuitenkin omaelämäkerrallinen teos yhden perheen arjesta. Totta kai siinä on silloin toistoa, mutta jos ajattelen teosta puhtaasti vain lukukokemuksen kannalta, niin jokin jää puuttumaan, että tämä nousisi erinomaiseksi. Mieleenpainuva se kyllä on, varsinkin kun en ymmärtänyt kuinka rehellinen Fournier sanavalinnoissa onkaan. Mutta sopiva välipalakirja, joka herättää ajatuksia. En mie ainakaan jaksa lukea vain lukemisen vuoksi, haluan tulla herätetyksi monenlaisin keinoin. Fournierin kirja pisti kyllä miettimään myös omaa suhtautumista kehitysvammaisiin lapsiin.

"Teidän ansiostanne sain tiettyjä etuja, joita normaalien lasten vanhemmilla ei ole. Minun ei tarvinnut huolehtia opiskelustanne tai ammatinvalinnastanne. Meidän ei tarvinnut valita luonnontieteellisen ja humanistisen uran välillä. Meidän ei tarvinnut pohtia, mitä te tekisitte myöhemmin, sillä me tiesimme sen jo: ette mitään. Ja ennen kaikkea sain monen vuoden ajan nauttia autoveron puuttumisesta. Teidän ansiostanne olen voinut ajaa isoilla amerikkalaisilla autoilla."

Musta huumori on Fournierin selviytymiskeino, mutta hän myös esittää hyviä kysymyksiä: Miksi kehitysvammaiselle lapselle ei saa nauraa tilanteissa, jotka terveemmän lapsen kohdalla aiheuttaisivat suun nykimistä? Mikä on oikea tapa selvitä yksinhuoltajana kahden kehitysvammaisen pojan kanssa, eikö jokainen tee omanlaisia ratkaisuja, jotta arjessa jaksaa? Saako olla välillä itsekäs ja miettiä vain omia tarpeitaan?

Hreathmus  olisi halunnut lukea kirjaa vielä toiset sata sivua lisää. Erja muistuttaa, että vaikka huumori on mustaa, se ei ole halventavaa.

"En pidä ranskankielen vammaista tarkoittavasta sanasta handicapé. Se tulee englannista ja kuulotsaa siltä kuin se tarkoittaisi 'käsi hatussa'. En myöskään pidä sanasta epänormaali, varsinkaan lapsista puhuttessa. -- Kun puhun lapsistani sanon, että he 'eivät ole kuten toiset'. Se jättää sijaa epäilykselle."

Cécile Slanka: 101 tapaa jättää rakas

Cécile Slanka: 101 tapaa jättää rakas

Avain, 2008

Comment lui dire adieu, 2007

Sivuja: 127

Suomennos: Titia Schuurman

Graafinen suunnittelu: Satu Kontinen

Lyhyesti: 

Nimikin sen jo kertoo, 101 erilaista jäähyväiskirjettä.

---

SADISTI
Henkka,
tiedän kokemuksesta, että jätetyksi tulemisessa
on tuskallisinta se, ettei ymmärrä jättämisen syitä.
Joten en kerro niitä.

Matleena

Lyhyestä virsi kaunis. Ranskalainen kirjailija Cécile Slanka on kirjoittanut Raymond Queneaun kulttikirjan Tyyliharjoituksia hengessä 101 erilaista erokirjettä. Lähtösanoista voi lukea, millaisissa suhteissa ihmiset olivat, lähdetäänkö ovet paukkuen, hirttosilmukkaa heiluttaen vai lempeästi hyvästellen. Teos on nopealukuinen, ja sellaisenaan nopea välipalakirja. Erityisesti nautin suomentajan työstä, merkkasin monta kohtaa, jossa ihailin kääntäjän kekseliäisyyttä.

Aluksi minua hämäsi nimien suomennos, mutta pidin oikeastaan siitä, että kirjeitä lähettivät niin Sannat kuin Borikset. Suomalaisilla nimillä tuli myös erilainen särinä ja sointi erokirjeisiin. Raijan kirje Jussille on ihan erilainen kuin Marthan Sigmundille. Onhan se myös jännä nähdä omalle nimelle osoitettu hyvästijättö joltain Severiltä.

Hanna,
kun rakastaa, täytyy lähteä.
Minä en enää rakasta sinua, mutta se ei ole mikään syy jäädä!

Hyvästi.
Severi.

Yhdessä erokirjeessä suomentaja on käyttänyt tosissaan mielikuvitustaan ja käyttänyt hyväksi suomalaisia paikannimiä: "Loviisa, me kohtasimme kauniina kesäpäivänä Pellon laidassa. Muisatn vielä miten nätti Häme sinulla oli Ylläs. Minä nojailin ujona Hankoon ja kaivelin kannuksella Multia --." Tutut paikat kuljettavat pitkin Suomea, mutta näyttävät erään suhteen alun ja lopun. Vaikka mies kuinka uskoi "sen olevan Aitoo rakkautta", suhteessa ei lopulta "käynyt Hyvinkää". ja tunteet "ajautuivat Kolariin." Kokoelman mittapuulla melko pitkässä jäähyväiskirjeessä suomentaja Titia Schuurman on osannut käyttää ilahduttavasti suomalaisia paikannimiä ja niiden merkityksiä hyväkseen. "Kun aamun Rusko sarastaa, minä olen jo maailman Turuilla. Hyvästi."

Erokirjeet on otsikoitu kirjeen tyylin mukaan. Supliikkimiehen kirje on ihan erilainen kuin Ekspertin lausunto. Pannahinen-kirjeessä suomentaja on osannut loruilla panna-sanalla mennen tullen, kun Anna P. käskee Panun panna mieleensä, mitä kaikkea tämä on pannut alulle. Virke toisensa jälkeen panemiset ja panettelut vyöryttyvät kyllästyneen naisen kirjeessä. Huikean kekseliästä. Samanlaista tyylittelyä löytyy Perecin tapaan -kirjeestä, jossa on käytetty vain e-vokaalia sanoissa. "Et lepertele! En pehmene, en edes perheemme eteen. Menneet veneretket, hempeet lemmenhetket? Menneet teeskennellen, heh! Terve herpesperse!"

---

LASKENTATOIMI


Harto,
olet kuudestoista poika, jonka jätän, mutta ensimmäinen, jota minun ei tule tippaakaan ikävä.

Anniina


HUOLITELTU

Hyvästi Maija-Liisa, oli kovin ikävä tutustua.

Niilo

 
VANDAALI

Fredrik,
Jätän autosi samaan kuntoon kuin sinä jätit minun sydämeni !

Martina


HUOMAAVAINEN
 
Rakas,
valitettavasti kellarissa ei enää ole köyttä, minun piti ottaa se että sain sidottua tavarani autosi katolle, mutta kylppärissä on yllin kyllin rauhoittavia.
 
Camilla


HELLITELLEN
 
Paukkuseni,
pikkupupuseni, mussukkani, namuseni, kultamuruseni, höpönassuni, kölliseni, nallekarhuni, jänöjussini, hauvelini, kyyhkyläiseni, hanipalleroni, mörrimöykkyni, kultsipuudelini, sokeritoppaseni, pehmoleluni, kollinroikaleeni, rakas rutjakkeeni, murmelini, hunajaiseni, puppelini, Pauli-kultaseni !

Milja ! Olet vuosikausia kiusannut minua näillä idioottimaisilla nimityksillä, mutta nyt saa riittää !!!

Hyvästi, sinä kylmä suihku tunteideni valkamaan !

Pauli

---

Ihminen on yhtä järjetön erotessaan kuin rakastuessaankin.

Blain & Lanzac: Ulkoministeriö

Ulkoministeriö - Diplomaattisia merkintöjä
Käsikirjoitus: Abel Lanzac (salanimi)
Piirrokset ja käsikirjoitus: Christophe Blain
Suomentanut: Saara Pääkkönen
Wsoy, 2012
Quai d'Orsay 1 - Chroniques diblomatiques
Genre: Yhteiskunnallinen sarjakuva

Näin vaalien alla on ihan hyvä olla kiinnostunut politiikasta ja sopivasti luettavaksi päätyi ranskalaiskaksikon ulkoministeriöön sijoittuva sarjakuva Ulkoministeriö. Olen lukenut aiemmin Blainin Maalari ja merirosvo -albumisarjaa ja pidän valtavasti hänen piirrostyylistään. Harmikseni kyseinen albumisarja on kesken, enkä tiedä, koska jatkoa sarjalle on tulossa. Varsinkin kun nyt tämä kotimaassaan Ranskassa huikean myyntimenestyksen saavuttanut sarja on kesken ja vasta kaksi osaa on ilmestynyt.

Ulkoministeriöön on palkattu nuori puheidenkirjoittaja, jonka kautta koko mieletön asioiden ja sotkujen sekamelska näytetään. Hän on tavallaan päähenkilö, sillä hänen kanssaan käydyissä dialogeissa kaikkien ministeriön työntekijöiden ajatukset näkyvät. Ulkoministeri vie kuitenkin suurimman huomion, sillä hänen puheensa täyttää ruudut vieden näin sekä lukijan, että muiden henkilöhahmojen keskittymisen osakseen.

Puheenkirjoittajan urakka ei ole helppo, sillä ulkoministerin ja muiden virkamiesten ohjeet ovat keskenään ristiriitaisia ja usein myös täysin kryptisiä yläkäsitteitä, joista on vaikea saada tolkkua. Useita versioita tehdään ja kaikilla eri alueiden erikoisosaajilla on omat intressinsä saada heitä liikuttavia tietoja puheisiin lisättyä.

Tätä pomputusta kutsutaan talossa "kabinettien seksuaalisuudeksi" ja "sillä tavalla meillä rakastellaan", kun sanotaan yhtä, vaikka oikeasti tarkoitetaan toista.



Ulkoministeri haluaa Euroopan ihmisoikeuskomission tapaamiseen erityisen painavan puheenvuoron, mutta ei kelpuuta mitään versioita. Hän huutelee erilaisia adjektiiveja ja synonyymeja ohjeiksi, mutta kukaan ei tunnu tietävän, että miten puhetta pitäisi parantaa. Koomista sekasotkua asioista, jotka pyörivät poliittisessa keskustelussa kaiken aikaa. Koko ajan pitäisi olla jotain mieltä, mutta ei liian vahvasti, ettei synny selkkausta toiseen suuntaan. Ulkoministeri on rohkea ja toisinaan tavattoman kyllästynyt puhumaan tärkeistä asioista yleisen linjan mukaisesti. Hän ei arvosta juurikaan pääministeriä eikä presidenttiä, mutta ei myöskään välitä miettä Saksan ja Ranskan suhteita, Natoa tai entisten siirtomaiden kriisitilanteiden selvittämistä maltilla.

Kiireen, sekasotkun ja asioiden päällekäisyyden tunnetta lisää se, että tapahtumat etenevät vauhdikkaasti. Pääministeriä ympäröi alinomaan vauhtiviivat, sillä hän heiluttaa käsiään kiivaasti komentaen alaisiaan. Mielenkiintoista, että teos perustuu Ranskan ulkoministeriön entisen virkamiehen (salanimeltään Abel Lanzac) kertomiin tarinoihin. Kuinkahan paljon oikeasti ulkoministeriöissä joudutaan kaiken aikaa priorisoimaan kriisejä ja kokouksia. Turvatako kansalaisten elinolot kupruilevassa entisessä siirtomaassa vai pitäisikö keskittyä valtiovierailuihin ja kansainvälisiin suhteisiin? Kuinka paljon puheenkirjoittajat joutuvat toimimaan ajatustenlukijoina?

Yhteiskunnallinen reipas ote houkuttaa lukemaan myös loput tulevat osat.

David Foenkinos: Vaimoni eroottinen potentiaali

David Foenkinos: Vaimoni eroottinen potentiaali (Gummerus, 2012)
203s.
Suomentanut: Pirjo Thorel. Kansi: Tuomo Parikka

Naakku lähetti minulle David Foenkinoksen uusimman, suomennetun teoksen. Vaimoni erottinen potentiaali oli jo toinen Foenkinoksen kirja, jonka olen lukenut, mutta sekään ei oikein vakuuttanut minua. Sääli, sillä teoksella on ihan huikean hyvä nimi ja todella kiinnostava kansi. Nainen, jonka nimi on Nathalie lähinnä ärsytti minua. Vaimoni eroottinen potentiaali oli omaan makuuni vielä tylsempi, vaikka siinä on kyllä kiinnostava aihe. Eroottinen potentiaali ei kuitenkin hyödyntänyt minusta kaikkea potentiaaliaan. Tai sitten syy on vain minussa ja olen täysin vailla Foenkinos-potenssia.

Oikeastaan en pidä Foenkinoksen naishahmoista tai siitä, miten heitä teoksessa kuvataan. Liioittelemalla ja toistoilla on varmasti oma merkityksensä ja siten voidaan myös tiettyä "täydellisen pariisittaren" kuvaa myös ironisoida, mutta mielestäni tässä ei ole kyse siitä. Tiedän, että Nainen, jonka nimi on Nathalie on ihastuttanut monia lukijoita, eikä se missän nimessä ole mielestäni niin sanotusti susihuono, mutta en vain sietänyt sitä eteeristä ihastelua, millä Nathalieta teoksessa kuvattiin. Arvelin lukiessani, että jos tästä tehdään elokuva, niin Nathalieta esittää Audrey Tautou (toisaalta en muita ranskalaisia näyttelijöitä muista nimeltä. Myöhemmin luin, että arveluni osuivat oikeaan. Teoksen jokainen mies oli täysin hullaantunut Nathalieen, enkä ymmärtänyt tätä ollenkaan. Päähenkilöiden ei todellakaan tarvitse olla räväköitä sutturoita, joiden älykkäästä kielestä ei voi olla pitämättä, mutta pliis, jotain rajaa siihen salaperäiseen sensuellisuuteenkin.

Rakenne on puolestaan kiinnostava. Vaikka en sanoisi, että teos oli mitenkään raskas aiheeltaan (rakkaus, kuolema, pakkomielle) vaan oikeastaan aika perinteinen, mutta silti välissä esiintyi ruokaohjeita, anekdootteja, listoja. Niin paljon kuin Nathalieen kyllästyinkin, teos oli kuitenkin helppolukuinen, sopivan kevyt ja viihdyttävä. Teoksen on kerrottu useissa yhteyksissä olevan kirjallinen Amélie, mutta rakastin sitä elokuvaa. Eli en ole täysin immuuni lajille. Ajattelin, ettei yksi ärsyttävä naishahmo koko kirjailijaa pilaa ja tartuin Vaimoni eroottiseen potentiaaliin kiinnostuneena.

Minusta molempien teosten henkilöhahmot ovat lopulta melko samankaltaisia. Miehiä vaivaa joku pakkomielle, he ovat sosiaalisesti melko rajoittuneita, ujojakin, melko omituisia, mutta silti hyväntahtoisia. Naiset ovat puolestaan upeita, eikä näiden päänsisälle pääse miesäänten kautta kovinkaan helposti. Naiset ovat palvonnankohteita, korkealla jalustalla ja heillä on joku erityisominaisuus, jolla salaperäisesti pitävät miestä (tietämättään) koukussaan. Mikäs siinä, mutta vaikka teosten aihe on täysin erilainen, tuntuu kuin lukisi samaa kirjaa uudestaan.

Hector keräilee pakkomielteisesti kaikkea. Kyllästyttyään postimerkkikokoelmaansa hän keräilee pian jotain muuta sarjaa. Vaikka metrolippuja. Kunnes lopulta saa tarpeeksi touhuistaan ja pyrkii selvittämään päänsä ja sysäämään moiset tarpeet toisaalle keskittymällä työhön ja rakkauteen. Rakastuttuaan palavasti vaimoonsa hän löytää tämän eroottisen potentiaalin ja keräysvimma lyö taas yli. Hector siirtyy keräilemään omaa vaimoaan. Lukemalla kirjan selviää, että mitä tällä oikein tarkoitetaan.

Näistä kahdesta suosittelen Nainen, jonka nimi on Nathalie -teosta enemmän. Siinä oli jotain herttaista ja omituista samassa paketissa. Molemmat ovat nopealukuisia, kevyitä ja sopivan kummallisia teoksia. En selvästi ole Foenkinoksen kohdeyleisöä, sillä en lämpene hänen henkilöhahmoilleen, enkä "kertojaäänelle". Jos niissä on rutkasti ironiaa, niin en vain ymmärrä sitä. Obsessiivinen parisuhde vaivaannuttaa liikaa, naisten sensuellisuuden korostuminen haukotuttaa ja liian keveästi kuvattu suru väsyttää. Räkärealismia en kaipaa Foenkinoksen pariisittariin, mutta edes jotain, joka laskisi heidät yläilmoista alas.

Mutta makuni on erehtyväinen. Kiittäviä arvioita Foenkinoksen teoksista löytyy useista arvostamistani kirjablogeista ja siksi moittiva arvioni nolostuttaa: Kulttuuri kukoistaa, Ilselä, Oota, mä luen tän eka loppuun, Mari A., Lurun luvut, Humisevalla harjulla, Annelin lukuvinkit, Sanojen jano, Sinisen linnan kirjasto,

Rikokset sarjakuvissa

Olen nyt innostunut lukemaan rikossarjakuvia, joissa rötöksiä, murhia, kaappauksia ja petoksia ratkovat sympaattiset yksinäiset sudet. Agatha Christien dekkarit ovat suosikkejani, joten innolla tartuin kirjastosta myös hänen teoksistaan tehtyihin sarjakuva-adaptaatioihin. Yhtä paljon en kuitenkaan näistä innostunut, sillä jotain mystiikkaa ja luonteikkuutta tuntui sarjakuvaversioista katoavan. Yleensä koen, että kuva antaa moneen tarinaan niin paljon lisäpontta ja -merkitystä, ettei sitä ihan helposti voisi pelkästään sanoilla kertoa, mutta selvästi nautin Christien dekkarit mieluummin kirjoina kuin kuvina. Upeasti kuvitettuja, kauniisti väritettyjä, mutta liian nopeatahtisia ja suoraviivaisia makuuni.

Sen sijaan Ankardot yllättivät. Alkoholisoituneeseen, trenssitakkiseen ankkarähjään törmäsin sekä Sallan että Linnea blogeissa. Benôit Sokalin luoma tarkastaja Ankardo ei ole mikään "köyhän miehen aku ankka", vaikka näin aluksi luulin kun kirjastosta teoksia selailin. Lukiessa huomaa, että näitä sarjakuvamaailman ankkoja yhdistää, noh, pelkästään se, että he ovat molemmat ankkoja. Ankka kuin ankka, mutta Ankkalinna on näistä kujista kaukana.

Kaikki Tarkastaja Ankardon tutkimuksia -sarjan henkilöt ovat eläinhahmoisia ihmisiä. Kaikki naiset näyttävät vartaloltaan samalta, mutta heidän kasvojaan koristaa joko turpa, nokka tai kuono. Miehet tuntuvat näyttävän kokonaisvaltaisemmin eläimiltä. Ei tässä mitään söpöläisiä ja karvakuonoja kuvata, vaan meno on kuin villissä lännessä kaikkine bordelleineen, pyssytaisteluineen ja yksinäisine ratsastajineen. Tarkastaja Ankardo on tarinoiden konna ja sankari. Kiehtovan yksioloitteinen aluksi, mutta aika ajoin hänestä paljastuu muutakin kuin sama tympeä ilme, joka koristaa lähestulkoon jokaisen albumin kantta.

Lukaisin melkein koko sarjan kerralla. Taidan olla ahmimisiässä, mitä tulee näihin sarjakuva-albumien jatkosarjoihin. Hyvä puoli tässä tavassa on se, että pääsee kunnolla tarinoiden imuun ja on jotenkin kiehtovaa sulkea yksi tarina ja aloittaa heti perään uusi. Huono puoli on luonnollisesti se, että kiireessä laatu tuntuu kärsivän ja monet tarinat muistuttavat liikaa toisiaan ja mössöytyvät yhdeksi ja samaksi. Taisin tilata. Eipä sillä, en olisi pystynyt lopettamaan, kun kerralla lainasin, niin paljon pidin tästä nihilistisestä Ankardosta ja hänen ympärilleen rakentuvista rikostarinoista.

Ankardon jälkeen siirryin samaisten bloggaajakollegoiden johdattelemana Blacksadin pariin. Canales & Guarnido kaksikon tarinankerronta ja piirrosjälki miellyttivät heti. Kissaetsivä on sharmikas, nyreä ja niin ikään trenssitakkinen etsivä. Piirrosjälki on niin upeaa, että se kannattalee paikoin melko tavanomaista rikostarinaa hellästi sylissään. Näitäkin lukiessa kiinnitin huomion nais- ja mieshahmojen epätasapainoiseen kuvittamiseen. Miehet tuntuvat miespiirtäjien käsissä olevan rohkeammin eläimellisiä ja naiset ovat aina isotissisiä ja hyvin ihmismäisesti kuvattuja - vartaloltaan. Mikäs siinä, mutta olisi oikeastaan aika mielenkiintoista lukea naispiirtäjien pitkiä rikossarjakuvia ja tarkkailla, miten sukupuolierot näkyvät hahmojen kuvaamisessa.

Blacksad sijoittuu 1940-50-luvun New Yorkiin. Rotusyrjintä näkyy erityisesti toisessa albumissa Valkoinen valtakunta, mutta myös ensimmäisessä Kissa varjoisilta kujilta-albumissa löytyy baareja, joihin karvaisilla eläimillä ei ole asiaa. Liskot pitävät siellä puotiaan, eivätkä suvaitse erilaisuutta. Valkoinen valtakunta kuuluu taas kokonaan valkoisille eläimille, eikä musta Blacksad herätä ihastusta, vaikka kissaetsivämme turpa onkin valkoinen.

Rikossarjakuvat eivät tyydy vain vetävään, verenmakuiseen tarinaan, vaan teoksissa on myös paljon yhteiskuntakritiikkiä, terävää satiiria, lajikonventioilla leikittelyä, ihmisten inhimillisten heikkouksien esittämistä ja ensivilkaisulta moniulotteisempia henkilöhahmoja. Väkivalta viihtellistyy myös sarjakuvissa, mutta mitä sitten. Aikuisten sarjakuvissa ei paha saa aina palkkaansa, mutta senkaltaista lukukokemusta en odotakaan. Välillä hyvät voittavat, välillä hyvä tarina.

Sarjakuvien ystävät, olisiko teillä vinkata muita hyviä rikossarjoja?

Anna Gavalda: Karkumatka

Anna Gavaldan Karkumatka (Gummerus, 2010) on ensimmäinen "gavaldani", ja uhkaa myös jäädä viimeiseksi, ellei jokin perverssi uteliaisuus aja minua tutkailemaan hänen aiempia käännöksiään. Vaikka taittaja oli saanut tehdä toden teolla töitä, että teos sai edes 120 sivun raamit, oli lukeminen silti yhtä kitkuttelua ja toivoin vain pääseväni loppuun. Vaikka kyse onkin lyhytproosasta, niin odotin tekstiltä jotenkin kunnianhimoisempaa otetta, jolloin lyhyys ei käänny esteeksi, vaan näyttää juuri sopivasti. Jättäen sopivasti lukijan nälkäiseksi, mutta tietoiseksi siitä, että juuri tässä oli kaikki, mitä pitikin olla.

Minun on oikeasti vaikea löytää Karkumatkasta hyvää sanottavaa, enkä ole edes olemassa ylikriittinen lukija. Olen helposti lämpeävä, pidän erilaisista tyyleistä ja arvioin usein kirjoja juuri lajin, tyylin ja kokonaisuuden osana. Nyt tuntuu jopa typerälle sanoa, että tässä teoksessa mätti kaikki.

Kieli olisi ollut tappavan tylsää, ellei sitä olisi rosouttanut töksähtelevä dialogi ja rumat sanavalinnat. Joku maksaa 70ekiä, asioista ei ota erkkikään selvää, jukopliut, helkkari... Helppolukuista, mutta ei anna oikeastaan mitään. Olen novellien, lyhytproosan ja muiden lyhyiden tekstimuotojen ystävä, joten en tarvitse sivutolkulla kuvailua ympäristöstä, henkilöistä ja tunnelmasta, jotta kokisin lukevani jotain syvällistä ja tärkeää. Mutta katkonaiset, muutaman rivin kappaleet vailla mitään kiinnostavaa substanssia, lähinnä ärsyttävät. Miksi on menty siitä, mistä aita on matalin. Tylsää, suoraviivaista kerrontaa, jossa ainoa pakotie henkilöiden jonninjoutavasta dialogista on päästä hetkeksi päähenkilön pään sisälle, kun tämä muistelee sisarustensa luonteenpiirteitä, jolla yritetään rakentaa teoksen toiselle puoliskolle jotain pohjustusta.

Henkilöhahmojen syventäminen ja sisarusparven suhteiden kuvaaminen on kuitenkin niin hätäisten ja tunneköyhien langanpätkien varassa, joten teoksen alleviivattu "ah, näin vietämme aikuisina hetken sisarustemme kanssa hullutellen ja lopulta ymmärtäen, kuinka paljon tämä viiden minuutin seikkailu meitä ihmisenä on taas kasvattanut" -idea lähinnä haukotuttaa.

Jääkö minulta nyt joku ymmärtämättä? Kyllä kai kepeä kirja voi silti olla merkittävä ja edes vähän älykäs. Ostin Karkumatkan alkusivujen perusteella, sillä ihastuin aluksi päähenkilön pirullisiin kommentteihin, kun hän piikittelee kälyään automatkalla kohti sukujuhlia. Ensimmäiset 60 sivua onkin tätä samaista automatkaa ja loppuosa neljän sisaruksen "karkumatkaa" näistä tylsistä sukujuhlista, ja näinä parin päivän aikana he kohtaavat vaikka mitä "seikkailuja".

Eli: Ensimäiset 60 sivua esitetään sitä, kuinka sisarukset ovat lopulta sivistyneitä mutta hulluttelevia, toisiinsa kiintyneitä vaikka luonnollisesti toisiaan täydentäviä, huumorintajuisia, rentoja, sanavalmiita mutta osaavat hillitysti pitää tämmöiset vastakkainasettelut vain omana tietonaan. Kaikkea sitä, mitä autossa räksyttävä käly ei ole. Viimeiset 60 sivua kerrotaan sitten siitä, kuinka typeriä miehiä maaseudulla voi kohdata, kuinka jokainen sisarus on kuitenkin valinnut oman tiensä, kuinka osuvasti perheen kuopus oli osannut valita ipodiin musiikin.

Kiitän kuitenkin kannesta, sillä siitä sai kuvan, mitä näkymiä olisin auton ikkunasta katsellut, mikäli olisin joutunut karkumatkalle heidän kanssaan.

Osana novellikokoelmaa, ehkä. Itsenäisenä romaanina tuomioni on jyrkempi. Älä aloita tästä Gavaldasta!

Anna Gavalda: Karkumatka
Gummerus, 2010
Suomentanut: Lotta Toivanen
120s.

Sarjakuvasuosituksia 2

Tein jo aiemmin kootun postauksen sarjakuvasuosituksista ja nyt jatkan samaa sarjaa.

Kuvassa näkyvät Marc-Antoine Mathieun kaksi sarjakuvaa Alkuperä (Like, 1991) ja Prosessi (Like, 1993) kyllä pistivät ajattelemaan kuinka rajallinen oma mielikuvitus onkaan. Aluksi olin hämmentynyt ja mietin, etten oikein pitänyt niistä, mutta luettuani molemmat kiinnostuin kyllä lukemaan loputkin saman sarjan sarjakuvat, Ne ja Lopun alku.



Sarjakuvissa esiintyy Julius Corentin Aqfaq, jonka unien tai tajunnan kautta tarina kehittyy. Sarjakuvissa on vielä lisäksi hienoja teknisiä kikkoja, jotka tukevat sekä sarjakuvan mielikuvituksellisuutta että tarinaa itsessään.

Alkuperässä on tosiaan keskellä tarinaa aukko, jonka läpi näkyy yksi ruutu, joka silti tukee aukottomasti (heh) tarinan juonen kuljetusta. Kun taas sivun kääntää ja sama aukko näyttää takautuvasti yhden ruudun, jälleen se sopii tarinaan kuin villasukat kumisaappaaseen.

Tästä syntyy hauska déjà vu-ilmiö.



Prosessissa puolestaan yhdellä sivulla on spiraali, jonka kanssa on kiva leikkiä kesken lukemisen. Tämä kikka tuo myös tarinaan oman lisänsä, mutta ennen kaikkea lukemisprosessiin. Sarjakuvasta tulee jotain käsinkosketeltavaa, konkreettista ja moniulotteista. Sen kanssa tulee käytyä ihan uudenlaista vuoropuhelua lukiessa.

Olen ymmärtänyt, että yhden albumeista pystyy
lukemaan molemmista suunnista. Toisesta suunnasta tarina on normaali mustavalkoinen, toisesta taas negatiiviväreissä ja tarina kulkee takaperoisesti. Albumin keskellä juonet lopulta kohtaavat.

Tällainen pieni kikkailu tuo sarjakuvaan itselleni uuden ilmiön. Ihastuttavaa, kuinka taidokas sarjakuvantekijä on. Kuinka rajoittunut oma mielikuvitus on, ettei tähän heti pääse kiinni ja sitten lopulta melko omituinen tarina aukeaa ja ihastuttaa.




Uutena sarjakuvakeräilijänä minua harmittaa, ettei näitä enää saa kaupasta. Mukaani nämä tarttuivat sattumalta kirjastosta, sillä ihastuin aiemmin Mathieun uutuuteen Jumala itse (Like, 2011). Tarinallisesti nämä kaksi jäivät Jumala Itse-teoksen jalkoihin, mutta visuaalisuudella ja kekseliäisyydellään pistivät hyvin kampoihin.

Gustave Flaubert: Rouva Bovary

"Mutta hän oli niin kaunis! Rodolphella oli harvoin ollut rakastettua, joka viattomuudessaan olisi vetänyt vertoja Emmalle."

Gustave Flaubertin Rouva Bovary on yksi kuuluisimmista naturalistisista teoksista ja sen tarina on vaikuttanut moniin suomalaisiinkin teksteihin, mm. Juhani Ahon Papin Rouvan Elli on nimensäkin mukaisesti melko lähellä Flaubertin Emma Bovarya.

Aikalaislukijat paheksuivat Emma Bovaryn avionrikkojan elämää, todellisuuspakoista unelmointia ja moraalittomia ratkaisuja. Aika on jälleen tehnyt tehtävänsä, sillä minun oli vaikeuksia saada nuttura niin kireälle, etten hyväksyisi Emman halua paeta rutinoitunutta ja pitkästyttävää arkeaan. Emmaa on kiinnostunut enemmän kirjallisuudesta, muodista ja kodin sisustamisesta kuin elämästä pikkukylän tohtorinrouvana. Hän on hivenen yltiöhaaveellinen ja haihattelija, mutta ei missään nimessä paha ihminen, ilkeä syöjätär tai laskelmoiva femme fatale-hahmo.

Emma päätyy naimisiin, koska hän on saanut romanttisista kirjoista ihanteellisen kuvan avioliitosta, mutta pettyy karvaasti, kun tunteet eivät herääkään automaattisesti. Emma on vähän höperö persoona olematta silti ärsyttävä. Kukapa meistä ei olisi vähän kirjojen romanttisista tarinoista mennyt "sekaisin". hih.

Charles Bovary on ihan läpitylsä hahmo. Voi hyvänen aika, en kyllä itsekään haluaisi olla naimisissa mokoman hidasälyisen ukkoon. Jos jostain pitäisi fiktiivisen maailman Emmaa kurittaa, niin siitä että hän alunperinkin meni naimisiin. Emma on kuitenkin jatkuvasti rakkaudennälkäinen ja hyväksyttää aviorikokset itselleen sillä, että eihän mikään asia niin kaunis asia kuin rakkaus voi olla väärin. Teosta lukiessa teki kyllä mieli vastata, että ei se kyllä voi olla väärin. Kertoja eläytyy Emman vaiheisiin ja unelmiin, joten sitä tulee väistämättä itsekin eläydyttyä niihin.

Emman tunteikkuus ja heittäytyminen rakkauden nimissä miesten jalkoihin tekevät silti hänestä melko itsekkään hahmon. Hänellä on lapsi, mutta äitiys tuntuu olevan hänelle toissijaisempi oman itsensä toteuttamisen ja valinnanvapauden sijasta. Siinä mielessä Emma muistuttaa Ibsenin Noraa.

Lasta odottaessaan Emma toivoo saavansa pojan, sillä  
"mies oli ainakin vapaa; hän voi toteuttaa halujaan, kulkea mielensä mukaan, ylittää esteet, maistaa etäisempiäkin iloja. Mutta naisen oli mahdoton vapautua kahleistaan. Naisessa yhdistyivät saamattomuus ja mukautuvaisuus, hänellä olivat vastassaan ruumiillisen voiman puute ja lain rajoitukset. Hänen tahtonsa oli kuin hatun harso, jota nauha pitelee paikoillaan ja kaikki tuulet liehuttavat: aina on jokin halu johdattamassa, jokin sopivaisuussääntö pidättelemässä.”

Kirja-arvion kuvat on otettu Posy Simmondsin sarjakuvakertomuksesta Gemma Bovery, jossa Flaubertin tarina adaptoituu nykyaikaan ja sarjakuvan maailmaan. Ihan mielettömän hyvä tarina, jonka en odottanutkaan olevan täysin uskollinen lähtötekstille. Sarjakuvan Gemma on minusta enemmän luonteikas kuin alkuemonsa ja hänen ilmeistään näkee turhautumisen ja intohimon. Gemma Boveryssa oli todella paljon tekstiä sarjakuvaruutujen ulkopuolella, joten toisinaan se muistutti kuvitettua kirjaa.

Rouva Bovaryn tarina on hyvä tuntea, sillä siihen viitataan hyvin monissa aikalaisteksteissä ja se on vaikuttanut ajan avioliittokuvauksiin. Enemmänkin siinä olisi voinut tapahtua, mutta toisaalta nautin siitä kuinka arkea ja sen pikkuaskareita kuvataan teoksessa.

Claudie Gallayta tapaamassa