Teoksen kesäjuhlat

Olimme aivan kesäkuun alussa muutaman kirjabloggajan (kiitos vain Marjikselle, Karoliinalle ja Katjalle seurasta) kanssa Teoksen kesäjuhlilla. Tokoinrannalle oli pystytetty suuri katos, jonka alla oli lokoisa jutella muiden vieraiden kanssa. Auringonpalvojat saivat istua lavan edessä tyynyjen keskellä. Todella lämmin tunnelma ja hienot puitteet kiittää keväästä, nauttia kesästä ja tähyillä tulevaa kirjasyksyä. Nappasin kuvan teltasta ja tyynykeitaasta ennen kuin suurin osa vieraista tuli paikalle.

Aiemmista kirjatapahtumista, joissa olen käynyt, poiketen kirjailijat puhuivat melko vähän ja syksyn kirjojen tarkempi esittely jätettiin katalogin varaan. Kirjailijat saivat olla tilaisuudessa rennommin ja kaikilla vierailla oli mahdollisuus vapaaseen keskusteluun, sillä ohjelmaa ei ollut järjestetty liikaa. Välillä lavalla esiintyivät mm. Tomi Kontio ja Iiro Rantala.

Ihana kesäinen ilta, hyvä tarjoilu, rento tunnelma.

Mitkä kirjat sitten nousivat katalogista ylitse muiden? Juttelin Marjiksen kanssa Johanna Sinisalon Enkelten verta -teoksesta, sillä tiesin heti sen nähtyäni, että se on hänen kirjansa. Minulla on vielä lukematta hänen Finladia-palkittu teoksensa Ennen päivänlaskua ei voi, mutta aion tämän paikata ennen kuin luen hänen syyskuussa ilmestyvän maagisen tarinan mehiläiskadosta. Olen tänä kesänä miettinyt, että kuinka vähän olen nähnyt mehiläisiä ja kimalaisia. Kirja vaikuttaa todella kiinnostavalle sen eettisen kannanoton ja aiheen takia.

Jenni Linturin Isänmaan tähden -teoksessa on upea kansi ja hän näyttää katalogiin napatussa kuvassaan erehdyttävän paljon Alexandra Salmelalta. Kiinnostun näistä ulkokirjallisista syistä tutustumaan Linturin esikoiseen tarkemmin. Yleensä sotakirjat eivät kauheasti kiinnosta minua. Tai oikeastaan perun heti sanani. Pidän Linnasta, Merestä, Katzista, Eeva Kilvestä jne. Pidän siitä, että sotaa lähestytään eri kanteilta ja kirjoissa saa olla opettavainenkin sävy. Pidän kirjoista. Joka tapauksessa Linturin esikoista kuvataan sanoilla "ei aivan tyypillinen sotakirja". Kiinnostavaa, sillä niin sanottiin myös Hilvon Viinakortista ja se oli minusta upea teos.
"Kumpi on järkyttävämpää, kammottavat teot vai niiden elinikäinen taakka? Henkeäsalpaavalla kielellä ja taidokkaalla kerronnalla Linturi näyttää lukijalle, kuinka sodasta ei aina palaa, ei vaikka jäisi henkiin."

Johanna Holmströmin novellikokoelmaa Camera Obscuraa kuvataan sadunkaltaiseksi ja psykologiseksi teokseksi. Sitä voi lukea myös episodiromaanina. "Kenet kohtaisit metsässä mieluummin, suden vai nuoret ympäristöaktivistit jotka ovat valmiit kuolemaan vakaumuksensa puolesta?" Jotenkin kiinnostavia pieniä ja koukuttavia "tiisereitä" on saatu kasattua kirjaesittelyihin. Näinhän se toki pitääkin olla, sillä on kiinnostava tutustua teokseen etukäteen ja sovittaa näitä tekstikatkelmia teoksen kanteen ja siitä syntyvään mielikuvaan.

Teos tarjoaa syksyllä taas naisvoimaa esseissään. Keväällä ilmestynyt Anu Silfverbergin Luonto pakastimessa on vielä minulta lukematta, mutta olen kuullut siitä paljon kehuja. Syksyllä ilmestyy Kaarina Hazardin Julkinen poru ja Rosa Meriläisen Hyvät miehet ja herrat!. Tiivistäen, Hazard kirjoittaa uutisista ja Meriläinen miehistä.

Tässä muutamia itseäni kiinnostavia poimintoja Teoksen syksystä. Aika naisvoittoinen lista.

Sami Hilvo: Viinakortti

Urho, Toivo ja Rakkaus

Takakannessa sanottua:
"Se tuntematon sotilas, josta Linnakin vaikeni."

Pidin valtavasti Sami Hilvon Viinakortista, vaikka siinä oli ärsyttäviäkin puolia. En ole kuitenkaan nyt hetkeen kirjaa lukiessa itkenyt ja yön pimeinä tunteina eräs kohtaus kahden 1940- luvun sotamiehen Urhon ja Toivon toivottomasta mutta urhoollisesta rakkaudesta kosketti minua kovasti. Tajusin kuitenkin, mikä lahja on saada kirjoista niin paljon irti, että pystyy eläytymään ja tuntemaan näitä moninaisia tunteita. Viinakortin jälkeen jouduin lukemaankin yhden välipalakirjan, josta bloggasinkin jo aiemmin, koska tarvitsin tunteiden sulatusuunia, missä nauru auttaisi haikeuteen.

Viinakortti on jaettu kahden kertojan jaksoihin, Mikaelin ja hänen isoisänsä Urhon tarinaan. Mikael löytää isoisänsä vanhat sota-ajan lokirjat ja päiväkirjat ja menneisyys ottaa vallan. Urhon kertoma tarina on itseasiassa Mikaelin lukemaa ja sitä mukaa, mitä Urhon tarina etenee, myös Mikaelin elämässä tapahtuu muutosta. Hänen isoisänsä elämä vaikuttaa häneen vuosien jälkeen. Kirjassa on hyvällä tavalla rakennettu kahdelle saman suvun miehelle yhtäläisyyttä, sillä molemmat ovat viinaan surunsa hukuttavia homoseksuaaleja. Monesti yhtäläisyydet ovat osoittelevia ja lukijaa aliarvioivia, mutta koska kerronta on niin sulavaa ja tarina kaunis, ei tämä suuremmin haitannut. Sen sijaan minua häiritsi se, että samaan soppaan oli sekoitettu myös kolmaskin sukupolvi, Mikaelin isä, joka oli myös piilohomoseksuaali. Tuntui kuin kirjassa ei olisi yhtään heteromiestä. Eikä varsinkaan onnellista heteroliittoa.

Urhon tarina sijoittuu lähinnä talvi- ja jatkosodan aikoihin, mutta hän kertoo päiväkirjoissaan myös elämästä sotien jälkeen. Toivo oli hänen koko elämänsä kestänyt rakkaus, mutta jota hän ei koskaan voinut todella saada. Mikaelilla puolestaan oli aika puolellaan ja hänellä on mahdollisuus rakastaa vapaammin ketä haluaa, mikäli hän ei huku viinaan. Urhon tarina oli mielestäni mielenkiintoisempi, mutta täydentyi muhkeammaksi vasta Mikaelin tarinaan suhteutettuna ja tälle vastaparina. Mikaelin rehkiessä isoäitinsä kasvitarhassa, puutarhakirjan opit kaikuvat hänen korvissaan ja niiden kautta lukijalle tarjotaan kirjan luentatavan avain. "Oikea sääntö hedelmäpuiden kasvatuksessa on se, ettemme saa koskaan pakottaa puuta muodustumaan vastoin sen omaa taipumusta, vaan päinvastoin tulee meidän kaikella tavalla tukea ja auttaa sitä --  Tosin voidaan vastakkaiseenkiin suuntaan menetellen saavuttaa varma tulos, mutta tavallisesti seuraa siitä rangaistus ennemmin tai myöhemmin."

Pidin kirjassa erityisesti siitä, että se herätti ajatuksia ja hyvät puolet voittivat ehdottomasti kirjan homoseksuaalisuudella alleviivauksen. Urhon ja Toivon tarina oli kaunis rakkaustarina ja rakastelukohtaukset kuvattu pelkistetyn kauniisti, kuvastolla mässäilemättä. Kunpa vain kirjasta olisi jätetty pois Mikaelin vanhempien onneton avioliitto, silloin se olisi ollut paljon hengittävämpi.


Tekstinäyte kirjasta:
"Löysin sinut vuoteesta. Olit kohottautuneena puoli-istuvaan asentoon, mutta hervahdit sitten takaisin. Olit likainen ja haiseva. Likaisuus rintamalla oli jotain, mitä meidän oli siedettävä. Likaisuus kotona, pyhässä ja puhtaassa oli julkeaa. Etsin sinulle valmiiksi puhtaita vaatteita omistani. 
-Oletko saanut syödäksesi?
- Amanda käy. Säälistä ja salaa.
Lähdin lämmittämään saunaa. Olin surullinen tilastasi, ihmisen julmuudesta ja välinpitämättömyydestä, mutta iloinen siitä, että löysin tieni sinun luoksesi. Sinun laihtunut ja likainen, tärisevä ruumiisi oli kuin varjo entisestään. Katseesi oli tallella tuttuna ja lohdullisena, mutta piiloutuneena syvien silmäkuoppien pohjalle.


Palasin tupaan, riisuin sinut ja kannoin saunaan. Ihosi oli kylmä ja nihkeä, se sinersi. Itkin kantaessani sinua. Nostin sinut lauteille ja menin saunakamariin riisuutumaan. Laitoin meille löylyveden ja kiipesin viereesi lämpimään.
- Milloin Amanda lähti?
- Jätti tilan minulle. Häpesi.
- Miksi et kirjoittanut?
- Häpesin."

Sami Hilvo: Viinakortti
Tammi, 2010
Sivuja: 208