Finlandia-juhlahumussa mukana

Eilenhän se selvisi.

Ulla-Lena Lundbergin Jää on Tarja Halosen mielestä vuoden paras kirja (niistä kuudesta, jotka raati oli valinnut hänelle luettavakseen), vaikka hän – luonnollisesti – piti kaikista. Mutta Jäähän presidentti rakastui täysin, ja hän kehui kirjan tempaisseen mukaansa. Minusta oli viehättävää, että Halonen tunnusti lukeneensa kirjan nimenomaan suomeksi käännettynä, mutta samalla hän pystyi tietysti antamaan kiitoksensa myös Leena Vallisaarelle, kirjan kääntäjälle.

Halonen perusteli valintaansa näin: 

Ulla-Lena Lundbergin käyttämä kieli on konstailematonta. Samalla se on jollain selittämättömällä tavalla iätöntä. Kirjahan kuvaa sodan jälkeistä pulan vielä leimaamaa saaristolaiselämää. Pappi Peter Kummel on minusta melkein uuden rauhan kauden symboli: hyvään uskova optimisti, joka kyllä tarvitsee käytännön toteutukseen muita – ennen kaikkea vaimonsa Monan.
 
Kirjan alkupuolen lähes pastoraalisesta idyllistä huolimatta ainakin minut vatalsi varsin pian antiikin kreikkalaisen tragedioiden uhka. Jotain pahaa tulee tapahtumaan ja lukija-parka antautuu tuon tumman virran vietäväksi.

Lopun jo arvaattekin. Olen päättänyt, että Ulla-Lena Lunbergin kirja Is/Jää saa vuoden 2012 Finlandia-palkinnon.

Kirjailija Ulla-Lena Lundberg, olen erittäin kiitollinen, että kymmenen vuoden tauon ja työn jälkeen annoitte kirjanne tulla julkisuuteen. Se ei ole kunnianosoitus Kummelin perheelle, vaan myös saaristolaisille ja ilo meille lukijoille.

Minusta Halosen palkintopuhe ja Minna Castrénin avajaispuhe olivat molemmat hyviä, Halonen puhui luonnollisesti vain lukemistaan kirjoista ja perusteli valintansa. Castrén enemmän suomalaisesta kirja-alasta ja joulumyynnin kovista odotuksista.

Oli hieno päästä ensimmäistä kertaa mukaan Finlandia-juhliin, mutta ensi kerralla voisin olla tarkkaavaisempi. Kävelin nimittäin ensin melkein Bottalle asti ennen kuin muistin, että tilaisuushan olikin Vanhalla ylioppilastalolla. Olin viimeinen tilaisuuteen rynnijä ja pakkasesta huolimatta juoksusta hikinen. Hyvä Hanna!!

Salla tosin kirjoittikin, että kyllä siellä muutkin onnistuivat mokaamaan: "Tilaisuus itsessään oli näin ensikertalaisen silmiin tyylikäs, tosin muutamia perisuomalaisia ilmiöitä nähtiin. Juuri kun Halonen aloitti puheensa, ryhtyi erään rouvan kännykkä pirisemään äänekkäästi, ja rouvaparalla kesti ikuisuus löytää puhelimensa ja sammuttaa se. Samalla tarjoilijat siirsivät kahvipöytää keskemmälle ja oikein jyrisyttivät pöydänjalkoja lattiaa vasten. No sattuuhan näitä paremmissakin piireissä..."


Eilen ratkesi myös se, että mikä kirja löytyy monien suomalaisten paketeista tänä jouluna.

Mie en ole vielä voittajakirjaa lukenut, mutta uskallan toivoen väittää, että kirja on monille mieluisa lukuelämys, niin paljon hyvää palautetta se on saanut laajalti. Blogeissa sitä on luettu paljon ja kehuttu poikkeuksetta, Jää on Nälkävuoden kanssa aika varmasti Blogistanian Finlandia -mittelöissä kärjessä.

Muut vuoden 2012 Finlandia-voittajaehdokkaat olivat Riikka Ala-Harjan Maihinnousu, Pirjo Hassisen Popula, Heidi Köngäksen Dora, Dora, Aki Ollikaisen Nälkävuosi ja Juha Seppälän Mr. Smith.

Riikka Ala-Harja: Maihinnousu

Riikka Ala-Harja: Maininnousu

Like, 2012

Sivuja: 209

Kansi: ??

Kotimaista proosaa

Lisäksi: 

Teos on Finlandia-ehdokas

Emma kävelee sairaalan parkkipaikalla. Kävely on parantunut. 
Emma valittaa, että kolme sen sairaalaan tuoduista merirosvonukeista on hävinnyt. Joku on varastanut ne, Emma väittää itkuisena. 
Ei Emma itke, että sillä on leukemia, ei Emma itke sairaalaelämää, ei Emma itke ahdistusta siitä että isä ja äiti välttelevät toisiaan eivätkä viihdy toistensa seurassa; paria muovilelua Emma suree.
Oletko etsinyt joka paikasta, kysyn.
Olen, Emma vastaa.

Melko pian Riikka Ala-Harjan Maihinnousu-teosta lukiessani se iski. Epävarmuus. Onko minussa jotain vikaa, kun tämä teksti ei kosketa? Luen ahdistuneen ja väsyneen naisen ajatuksia: mies pettää ja ainoa lapsi on sairastunut vakavasti, leukemiaan. Mutta minua teksti ei kosketa ja tunnen salakavalan pettymyksen hiipivän mieleeni ja keskityn tarinan tunnelman kannalta vääriin asioihin. Tai sitten juuri niihin minun kannaltani oikeisiin, niihin piirteisiin, jotka saivat minut etääntymään tarinan maailmasta liiaksi, etten tuntenut sitä, mitä halusin.

Minua häiritsi tekstin yksitoikkoisuus ihan suunnattomasti. Kuinka kertoja toistaa muiden henkilöiden nimiä liiaksi, miten lyhyet lauseet katkaisivat tunnelmaa liiaksi, tuntuu kuin koko kirja olisi vain täynnä pisteitä. Samalla ymmärrän, että tämä on keino vahvistaa sanottua. Nainen on ihan hukassa lapsensa sairauden ja tylyn petturimiehen kanssa, hän tuntuu olevan niin voimaton, että jokaisen asian ajatteleminenkin tuntuu käyvän työstä. Kun hän taas kiihtyy, innostuu ja vihastuu, ketjuttuu teksti sivulauseista ja pilkut rytmittävät lukijankin kiristämään tahtiaan. Tässä on siis varmasti harkintaa mukana, mutta juuri tuo tympeiden päälauseiden toteavuus ja lakonisuus vieraannuttivat minut liiaksi tuntemasta vahvemmin.

Kirja on Finlandia-ehdokas, sitä on kehuttu kansainväliseksi kirjaksi, sen kieltä ja koskettavaa tarinaa on kehuttu kritiikeissä, blogeissa ja kirjakeskusteluissa. Ymmärrän kyllä, mutta Maihinnousun vimma jäi minulta kokematta. Pidin yllättäen siitä, että Julie antoi kuitenkin itsestään niin uhrautuvaisen kuvan ja miehensä näyttäytyi lukijalle suoranaisena hirviönä, tunteettomana pettäjänä, joka ei edes lapsen sairastuessa pysty tukemaan omaa vaimoaan, vaan aina kohdatessa syyttelee ja välttelee.

Pidin siitä siksi, että tämä oli kuitenkin Julien lukijalle antama kuva miehestään, yksi kirje on mukana todisteena siitä, että mies on pikkumainen ja vihainen, mutta lopulta kaikki kerrottu on kuitenkin Julien ja lukijan välinen asia. Onko näin väsynyt nainen tarkkasilmäinen oman avioliittonsa suhteen? Voiko mies olla noin kamala? Harhauduin miettimään lukijan ja kertojan suhdetta, kun pääsin yli kielestä ja siitä, että itse tarina ei minua koskettanut. Jotain herkullista siinä oli, että henkilöt olivat niin kykenemättömiä kohtaamaan toisiaan, tympeitä ja typertyneitä samanaikaisesti.

Joskus kirja vain sytyttää pienemmän liekin, mutta yhtä koska sen ratkaisuja voi kiittää, epäillä ja tutkiskella. Minulle tämä oli nimenomaan lukukokemus, jossa maininnousu, Julien avioliitto ja lapsen sairastaminen olivat toissijaisia. Jäin miettimään rytmitystä, kertojaa, kieltä, kaunista kantta ja selkeää taittoa.

Kirja Adlibriksessä ja kustantamon sivuilla.

Miten luet: Innostutko kohukirjoista?

Syksy on tullut, sen huomaa kirjanörtti viimeistään siitä, että uusia, kiinnostavia kirjoja julkaistaan harva se päivä. On messuja, syyspressejä, julkkareita, palkintoveikkauksia, vuoden parhaiten kirjojen pisteyttämistä, loppukirejä lukuhaasteissa, kirjakehuja ja -moitteita, kirjakohujuja.

Ja nyt ennen kaikkea niitä.

Jotkut kirjat nousevat lehtien palstoille suuremmalla sykkeellä, joistakin kirjoista tulee ilmiöitä ennen kuin niitä on toimituskunnan ulkopuolella lukenut yksikään lukija. Jotkut saavat aikaan vihaa, toiset kateutta, osa nousee esiin siitä, että kirjailija on ennestään niin tunnettu, että hänen seuraavaa teostaan on kovasti odotettu ja suuret lehdet julkaisevat ilmestymispäivänä ison arvion. On aika kysellä Miten luet -sarjani hengessä teiltä muilta lukijoilta, että miten nämä kohut vaikuttavat teihin? Tekeekö niihin mieli tarttua, jotta voi osallistua ajankohtaiseen keskusteluun vai tekeekö niitä mieli vältellä siksi, ettei keskusteluakaan jaksa seurata? Toisaalta eihän kirjan lukeminen ole ainoa pätevä syy osallistua keskusteluun, mutta nyt mietin kohuja lukukokemusten kannalta. Esittelen muutaman ajankohtaisen kohun ja omia tuntemuksiani siitä, että onko kohu vaikuttanut minuun lukijana.

Minttu Vettenterän Enkeli-Elisan ympärille rakentamasta kohusta voi lukea enemmän Sallan blogista. Puhun nimenomaan rakentamisesta, sillä Vettenterä tieten tahtoen johti harhaan monia ihmisiä ja rakensi fiktiivisen henkilöhahmon väittäen tämän olevan todellinen. Tämä kohu on vaikuttanut minuun niin, että en halua kirjaa edelleenkään lukea, mutta tiedän nyt sen olemassaolosta ja huomasin, että kirja löytyy nyt Helmetin uutuuskirjalistoilta. Eli selvästi kohu on herättänyt kiinnostusta ja Vettenterän teos Jonakin päivänä kaduttaa on varmasti suosituin omakustanne tällä hetkellä. Minulla on myös tämän kohun myötä tullut tunne, että itse kirja ei ole edes mitenkään erityisen hyvä, mutta rahankerääminen, valehtelu, fb-ryhmät, Elisan vanhempina esiintyminen ja blogiteksit ovat röyhkeydessään niin kiinnostavia, että moni haluaa tirkistellä myös kirjan sivuille ja yhtä moni haluaa lukea teoksen, joka toimi kimmokkeena tälle kaikelle. Kuinkahan moni haluaa tämän jälkeen lukea kirjan ilman ulkokirjallista kiinnostusta kohuun? Vaikea sanoa, mutta veikkaan, että ei kovin moni.

Tähän kohuun lankesin. Koska se oli ennen näkemätön ilmiö, ja halusin olla paikalla sitä todistamassa. Sofi Oksasen kirjanjulkkarit Tallinnassa, Kun kyyhkyset katosivat -teoksen kaikkialle ulottautuva/tunkeutuva vetovoima ja kiinnostus, kirjailijan haastattelut. Olin paikalla. Halusin kirjan heti. Luen kaikista lehdistä, jotka käteeni osuva. Tunnustan. Tunnustan. Tunnustan. Olen myös osaltani mukana ennakkohypetyksen lietsomisessa, sillä kerroin täällä matkasta, kirjoitan taas Sofista ja olen kiinnostunut tästä kohusta. Päinvastaisia mielipiteitä löytyy kaikkialta: "Voisin olla kiinnostunut, mutta en jaksa hypetystä.", "Olen skeptinen kirjan suhteen, sillä Sofi on koko ajan esillä.", "Minusta tuntuu, että kirjat eivät ole minua varten, etenkin koska niistä hypetetään kaikkialla." jne. jne. Tämän kirjan kohdalla kohu vaikutti minuun niin, että halusin omin silmin nähdä tilaisuuden, mutta olenkin lukenut kirjaa hitaammin, nautiskellen, sillä pidän siitä kovasti, enkä näin pyrikään ensimmäisten joukossa kertomaan siitä mielipidettäni.

Tapaus sisko-teki-siskolle-julman-tempun. Riikka Ala-Harjan Maihinnousu ei ollut lukulistallani ennen kohua, mutta nyt se on. Kohusta voi lukea enemmän Minnan blogista. Henkilökohtaisesti tämä pöyristyttää minua, sillä en ymmärrä, miten joku voi tehdä omalle siskolleen niin, mutta lukijana ja kirjallisuusihmisenä en odota kirjan olevan sama kuin kirjailija. Voin toki boikotoida tai jättää lukematta teoksia monista syistä, yleensä siksi, että vähemmän kiinnostavat tuppaavat jäämään luku-unelmien jalkoihin. Nyt tuntuu minua lukijana kiinnostavan myös se, että vaikuttaako tämä henkilökohtainen ärsyyntyminen lukukokemukseen, se on kuitenkin saanut hyviä kritiikkejä ja on ilmeisen taidokas teos.

Tuleeko teille muita tapauksia nyt mieleen?
Miten ne ovat vaikuttaneet lukukokemukseen?
Kiinnostavatko kohukirjat vähemmän tai enemmän kuin ilman ulkokirjallista kohkaamista? Miksi?
Entä jos syy kohuun on puhtaasti kirjassa itsessään, kiinnostutteko silloin teoksesta enemmän?

Mie myönnän, että selvästi kiinnostun. En seuraa päivänpolttavaa muotia, en monipuolisesti ulkomaanuutisia, en tiedä taloudesta oikeastaan mitään, mutta kirja-alassa on jotain sellaista, jonka mukana minun on luonteva aaltoilla. Kiinnostun puheenaiheena olevista kirjoista, seuraan kirjallisuusohjelmia netistä, televisiosta ja radiosta. Luen blogeja, kritiikkejä, kirjallisuuslehtiä. Työskentelen kirja-alalla. Kirjailijat, kirjat ja kustantamot kiinnostavat minua. Käyn paljon kirjastossa, haluan katsoa elokuvia, jotka perustuvat kirjoihin. Teatterissakin kirja kiinnostaa.

Olen selvästi näitä, joka innostuu kohukirjoista. Mutta en tietenkään poikkeuksetta. Jos jokin kirja ei kiinnosta aiheeltaan yhtään, saan riittävästi siitä tietoa vain seuraamalla ympäröivää hyörinää. Näistä esimerkkitapauksistani Vettenterän teos edustaa juuri tätä tunnetta.