Tätä bloggausta olen odottanut itsekin, sillä samalla tiesin käyväni kaikki meidän matkalla otetut valokuvat läpi. Ja voih, olen kyllä vähän pettynyt siihen, kuinka vähän hyviä kuvia osasinkaan matkan aikana ottaa. Kuitenkin ihana nähdä kuvienkin kautta, kuinka paljon kiersimme ympäriinsä. Puhelimen matkamittari osasi kertoa, että yli 100 kilometriä taivallettiin viikon aikana jalan.
Meille sattui harmillisen kylmä viikko, vain yhtenä päivänä paistoi aurinko. Alkuviikko erityisesti oli niin kylmä, että oli talvivaatteita todella ikävä. Osin harmaudesta ja kylmyydestä johtuen myös kuviin on tallentunut aika annos ankeutta, vaikka matka oli niin kertakaikkisen ihana! Sain etukäteen ja matkan aikana paljon hyviä vinkkejä parhailta, rakkailta, ystäviltäni. Tätäkin kautta kiitos, sillä sain niistä niin paljon hyviä ideoita.
Näimme siis paljon, paljon, paljon! Ja niin paljon jäi vielä seuraavillekin matkoille nähtävää. Etukäteen luulin ehtiväni ehdottomasti käydä Dickensin museossa, mutta sen sijaan näinkin täysin omaksi yllätykseni vaikkapa Keatsin ja Yeatsin entiset asuinsijat.
Kirjailijoita, kirjojen tapahtumapaikkoja, muita kirjallisia kohteita ja mitä tahansa kirjallisuuteen liittyvää on Lontoo täynnä. Tämän vuoksi kaupunkista on tehty myös hyvinkin kekseliäitä kirjallisia karttoja. Esimerkiksi tämänkaltaisen ottaisin mieluusti kotiin tauluksi. Matkalla ollessani ja joka ilta tulevan päivän matkareittejä suunnitellessani löysin googlella vielä komeamman ja selkeämmän, mutta nyt en enää koto-Suomessa löytänyt sitä mistään. Siinä kartassa oli paljon selkeämmin piirretty kirjalliset kohteet, joten ne eivät sotkeneet muuten puistojen ja teiden ääriviivoja.
No samapa tuo, näistä kirjallisista kartoista sain kuitenkin idean etsiytyä miehen kanssa sinne tänne ja tuonne. Kylmä sää sotki suunnitelmia aina sen verran, että kun oikein puhalsi luihin ja ytimiin asti kalskeutta, hyppäsimme kaksikerroksiseen bussiin ja suuntasimme ihan minne sattui. Tämän vuoksi näimme kyllä Lontoosta hyvin monia kaupunginosia ja kaikki suunnitelmani vaihtuivatkin sokkeloisten katujen ja "pikkukylien" seikkailuhenkiseen tutustumiseen.
Yksi ihanimpia kirjoja oli rakkaalta ystävältä lainaan saatu teos, johon oli kerätty kirjailijoiden teoksista pitkiä lainauksia Lontoosta. Tekstit olivat englanniksi, jutut oli jaettu eri teemojen mukaisesti ja mukana oli paljon sellaisia kirjoja ja kirjailijoita, joihin en ollut aiemmin mitenkään muuten tutustunut. Yhtenä aamuna sinnikkäästi ulkoterassilla aamupalaa nauttiessani minua huvitti erityisesti Margaret Atwoodin teksti siitä, kuinka hän ensimmäistä kertaa saapui Lontooseen ja oli kovin kylmissään ja halusi nähdä ihan kaiken. Näin tiivistetysti. Hän sanoi tämän kaiken paljon värikkäämmin ja kiehtovammin.
Reissumme yksi tärkeimmistä kohteista oli fiktiivisen Hercule Poirotin kotitalo. Minulla on hyvin syvä kiintymyssuhde Agatha Christien terävään, munapäiseen etsivään. Rakastan kirjoja, ne olivat ensimmäisiä aikuistenkirjoja, joihin tutustuin nuorena. Vielä nuorempana David Suchetin tähdittämä tv-sarja oli ihan ensimmäisiä rikossarjoja, joita sain vanhempieni kanssa katsoa, vaikken niin paljon tarinasta silloin ymmärtänytkään. Ne eivät olleet missään nimessä liian raakoja minun ikäiselleni, ja lauantaiset rikosohjelmat äitin ja isän kanssa ovat niitä harvoja televisiomuistoja lapsuudesta. Moni muu on jo minulta unohtunut. Nyt taas aviomieheni kanssa olemme katsoneet kaikki tv-sarjan osat ja elokuvat. Ja itkin tietysti, kun viimeinen elokuva näytettiin televiossa.
Siispä matkasimme käymään niillä kulmilla, missä Hercule Poirot kerran majaili. Taloa kuvatessamme meidän luokse tuli yksi brittiläinen nainen, joka ihmetteli, miksi kuvaamme taloa. Hän myönsi pitävänsä myös rikoskirjoista, mutta erityisesti skandinaavisista (lue: ruotsalaisista). Yllätyin, kuinka nostalginen olo minulle yhdestä rakennuksesta tuli, mutta pakkohan oli kierrellä vähän ympäriinsä ja ihastella vanhoja rakennuksia. Hyvä kuvauskohde kieltämättä.
Mutta kuten yllä jo sanoin, paljon jäi seuraavaankin kertaan nähtävää. Kävely teki siinä mielessä tehtävänsä, että aika lailla tarkalleen siinä kahdeksan maissa oli jo aivan pakko päästä serkkuni asunnolle lepäämään.
