Raimo Pesonen: Automies
Siltala, 2012
Kansi ja kuvat: Jussi Karjalainen
Sivuja: 148
Kotimainen kaunokirja, taideproosaa
Automies tarkkailee maailmaa ratin takaa. Hän ajaa läpi Suomen, tuntee ihmisiä monesta pitäjästä, jonkin verran itsetuntemustakin hänelle on vuosien vieriessä siunaantunut. Hän on tottunut kymmenien tuntien työrupeamaan, ajamiseen, pimeyteen ja yksinoloon. Puhelimessa hän antaa vastakaikua useamman naisen tunteille. Hän vaikuttaa päällepäin yksinkertaiselta mieheltä, ainakin hyvin yksinäiseltä, jonka läheisin kontakti on auton navigaattori, mutta on oikeastaan hyvin sympaattinen hahmo.
Raimo Pesosen Automiehen kertojaääni on erityisen hyvä. Usein nämä pienet-suuret miehet, jotka kommentoivat yhteiskuntaa ja maailmanmenoa ovat vähän sellaisia muka-nokkelia. Parhaimmillaan he saavat sarkasmillaan lukijan miettimään, joka on aina hyvän kirjallisuuden merkki, noloimmillaan he ryhtyvät saarnaamaan ja osoittelemaan. Automiehen ääntä on puolestaan rakennettu huolella, sillä se on hauska, lempeän sympaattinen ja hyvin todellinen. Henkilö on hyvin läsnä siinä, mitä jotkut kutsuvat suomalaiseksi mielenmaisemaksi.
"Taru kehottaa kääntymään kolmensadan metrin jälkeen oikealle, sitten sadanviidenkymmenen ja vielä viidenkymmenen metrin jälkeen, minä sanon etei minulle tarvitse jankuttaa, eikä siellä edes ole risteystä, vain vähän jyrkempi mutka ja minun on pakko kivahtaa mitä tämä hölmöily nyt oikein on. Taru vaikenee. Kulta, anon sille pienen tauon jälkeen, tehtäisiinkö sovinto ja mentäisin sen kunniaksi Heinolassa ABC:lle syömään seisovasta pöydästä, lämmintä ruokaa ei ole nautittu moneen päivään. Gps-signaali on kadotettu. Taru väittää, ja se tuntuu melkein iskulta palleaan. Noh noh, sanon ja väännän hymyn kasvoilleni. Pyydän sitä lopettamaan mököttämisen ja myöntämään että se tykkää minusat kuitenkin, ainakin vähän. Gps-yhteys muodostettu uudelleen, Taru ilmoittaa ja minä muiskautan pusun puhelimen näyttöruudulle."
Kertojaäänen taidokkuus on lukiessa tärkeää, sillä teos on tiivis, eheä, monologin varaan rakennettu. Repliikkiviivoja ei löydy, eikä suoraa kommentointia juurikaan, mutta ei Automiehen tarvitse koko kirjaa kannatella vain omien mietteidensä voimalla. Henkilögalleria on laaja, Hullu-Hannasta Puntti-nimiseen ystävään. He tulevat kuitenkin eläviksi kertojan ajattelun, muistojen ja takautumien myötä. Takaumilla rikotaan muuten kronologisesti etenevää kertomusta, ja siellä täällä on vihjeitä rikosjuonen ratkaisuun. Myönnän, että harhauduin vähän, keskityin muihin asioihin ja vihjeitä jäi huomaamatta. Kuten monissa hyvissä kirjoissa, lopussa kaikki paljastuu ja kuitenkin jää täysin auki.
Erityiskiitos kannesta ja kirjan valokuvista. Graafinen ilme on upea!
