Blogistanian Globalia

Osallistuin aiemmin alkuvuodesta kirjabloggaajien Finlandia-raatiin, joka oli mielenkiintoinen ja hyväntuulinen kisa viime vuoden parhaasta kotimaisesta teoksesta. Kirjavan kammarin Karoliina innostui järjestämään vastaavanlaisen kisan käännöskirjoille, joten tässä ovat minun ehdokkaani taistelemaan parhaasta käännöskirjasta. Jätin pois ne käännöskirjat, joita olen itse ollut toimittamassa, sillä niihin on muodostunut muita tärkeämpi suhde jo itse tekoprosessin tähden. En kuitenkaan halua nostaa nyt niitä kirjoja ehdokasasetteluun, koska ne olen lukenut myös useamman kerran, kun kaikki muut teokset olen lukenut vain kerran.

Lainaan kisakutsua:
"Saamme Suomessa nauttia laajasta ja monipuolisesta käännöskirjatarjonnasta, kiitos kustantajien ja taitavien kääntäjien. Käännöskirjallisuus on meille lukijoille tärkeä ikkuna muuhun maailmaan.

Käännöskirjallisuus ei kuitenkaan pääse mediassa esille samoissa mitoissa kuin kotimaiset teokset - johtuen esimerkiksi sopivien kirjallisuuskilpailuiden puutteesta. Suomalaiset kirjabloggaajat haluavat pyrkiä muuttamaan tilannetta, sillä myös ulkomainen ja käännetty kirjallisuus, sen kustantamisesta päättävät tahot sekä ansioituneet kääntäjät ansaitsevat tunnustusta ja näkyvyyttä."

Oma ehdokaslistani:
Daniel Glattauer: Kun pohjoistuuli puhaltaa (Atena, 2011)
- Luin yhdessä yössä, ihanan kevyenrosoinen ja vetävästi toteutettu tarina. Odotan jo kovasti jatko-osaa.
Ljudmila Ulitskaja: Naisten valheet (Siltala, 2011)
- Mullisti täysin kiinnostukseni venäläistä kirjallisuutta kohtaan. Upea novellikokoelma, ja keväällä saamme nauttia kirjailijalta lisää käännöksiä.
Daniel Kehlman: Maine (Tammi, 2011)
- Jäänyt kutkuttamaan mieltä kivasti ja oli viime vuoden keltaisen kirjaston lukukokemuksistani paras. Se oli myös opettavainen lukukokemus siitä, mitä oikeastaan tarkoittaa romaani.
Stefan Moster: Nelikätisen soiton mahdottomuus (Siltala, 2011) (arvio tulossa)
- En ole pystynyt kirjoittamaan vielä arviota, sillä sulattelen vielä teosta. Yksi parhaista lukukokemuksistani viime vuodelta.
Li Kunwu: Isän aika - Minun Kiinani (Wsoy, 2011)
-Tällekin odotan jatko-osaa. Ensimmäinen kiinalainen sarjakuvaromaanini ja pidin omaelämäkerrallisesta ja  yhteiskunnallisesta näkökulmasta sekä historian siivistä.
Chimamanda Ngozi Adichie: Huominen on liian kaukana (Otava, 2011)
-  Mosterin kirjan ohella yksi parhaista viime vuoden käännöskirjoista, jonka olen lukenut. Upea novellikokoelma ja nostin tämän teoksen myös matkakirjavinkkinä esiin.


Kisa ratkeaa huomenna torstaina 2.2.

Minun Kiinani - Isän aika

P.Ôtie & Li Kunwu: Minun Kiinani 1. Isän aika (Wsoy, 2011)
Suomentanut: Saara Pääkkönen
Sivuja: 254
Laji: Historiallinen sarjakuvaromaani
Tiivistelmä: Entisen propagandapiirtäjän kuvaus Maon Kiinasta punalipun alla kasvaneen lapsen silmin. Trilogian ensimmäisen osa.
Erikoista: Trilogialle myönnettiin parhaan historiallisen sarjakuvan palkinto Ranskassa vuonna 2010.
Pisteet: Neljä punaista tähteä


Olen suuri historiallisten ja yhteiskunnallisten sarjakuvien ystävä. Minua on kiinnostanut Maon ajan kuvaukset kirjallisuudessa siitä asti, kun luin lukiolaisena Jung Changin Villijoutsenet. Se oli ensimmäinen Kiina-aiheinen kirja ja jätti tosi syvän jäljen minuun. Aasian historiaa ehdittiin käsitellä melko pintapuolisesti tunneilla ja minusta tuntui, kun kirjan kautta olisin ymmärtänyt ja hahmottanut paljon paremmin Kiinan tapahtumia.  

Minun Kiinani trilogian ensimmäisessä osassa Isän aika näyttäytyy Maon aika omaelämäkerrallisen, historiallisen sarjakuvan keinoin. Li Kunwu on piirtänyt 30 vuotta propagandaa Kiinan kommunistiselle puolueelle ja tässä Minun Kiinani -teoksessa hän hyödyntää taitojaan piirtäen ajan hulluutta lapsen näkökulmasta. Hän näyttää suuria tapahtumia ilman selittelyjä ja arvottamista: Kulttuurivallankumous, Suuri harppaus, julkiset itsekritiikkiesiintymiset näyttävät älyttömältä ilman sormenosoitteluakin. Näkökulma on teoksen parasta antia, älyttömyys näytetään alhaalta käsin. Mao pysyy etäänä, palvottuna. P.Ôtie on kymmenen vuotta Kaukoidässä asunut ranskalainen, joka on käsikirjoittanut tarinan. Kerronta pohjaa Li Kunwun tarinaan, mutta päähenkilönä on silti 1955 syntynyt Xiao Li. Luonnollisesti tämä vapauttaa tarinan fiktioksi ja historian eri vaiheita on voitu vapaammin yhdistellä muistoihin ja Lin henkilöhistoriaan.

1950- luvulla Lin isä on arvostettu puoluekaaderi ja Li sisaruksineen elää Punaisen kirjan oppien mukaisesti, eikä kukaan osaa, uskalla tai halua kritisoida ympärillä näkyvää järjetöntä nälänhätää. Kun isä lopulta alkaa epäillä omaa vallankumousvalitustaan, hän joutuu uudelleenkoulutettavaksi ja perhe hajoaa. Isän aika kuvataan Lin kautta, mutta isän rooli näkyy läpi teoksen. Alkuaikojen kasvatus ja isän vähittäinen murtuminen varjostavat pojan nuoruutta. Isän kadottua neljäksi vuodeksi, nuori piirtäjä hakee muualta miehenmalleja. Anarkia valtaa koulut ja kadut. Punakaartilaiset kulkevat ympäriinsä tuhoamassa vanhan Kiinan historiaa, taidetta ja esineitä poltettiin. Kaikkialla tuntui vallitsevan joukkohysteria ja sokea hulluus. Li lausuu ulkoa Punaisen kirjan säkeitä ja osallistuu vallankumokseen piirtämällä tuhansia kuvia Maosta. Teos tuntuu absurdille, silti aidolle.

Isän aika ei ala ilman kontekstualisointia. Ranskalainen toimittaja Pierre Haski on kirjoittanut alkusanat, jotka toisaalta valottavat pintapuolisesti aikaa ja sen tapahtumia, toisaalta tuntuvat tahattoman koomisilta. Kuvatessaan nykykiinalaisten ristiritaista suhtautumista Maoon, Haski pitää pahimpana sitä että Kansantasavallan perustajasta on tullut pilkan kohde nykytaitelijoille. Maon naama koristaa seteliä ja Taivaallisen rauhan aukiolla jököttää häntä esittävä patsas, mutta kukaan ei pidä eriskummallisena talouskasvun ihanteita. Ja kauheinta on toimittajan mukaan se, että nykytaiteilijat karrikoivat Maoa. Kummallista. Toimittajan ajatus ei auennut ainakaan minulle.

Piirustustyyli on paikoitellen hyvinkin tarkkaa ja tuttu Maon naama koristaa propagandatauluja. Toisinaan taas kovinkin tukkoista. Ruutu on täynnä katsottavaa ja tiettyyn rosoisuuteen kesti hetken tottua. Kuvat ovat silti lempeitä, raakuus tuntuu ajassa ja tarinassa, mutta kuvissa sitä ei näy.

Suosittelen teosta lämpimästi, odottelen innolla seuraavien osien suomennosta. Tartuin jo kirjahyllystäni Jung Changin Maoon, sillä Minun Kiinani toimi hyvänä yllykkeenä lukea lisää kiinalaista kirjallisuutta. Toivon kovasti, että jatkossakin käännetään lisää aasialaisia sarjakuvaromaaneja.