Taina Latvala: Arvostelukappale

Taina Latvala: Arvostelukappale
WSOY, 2010
Sivuja: 190
Kansi: Sanna Sorsa
Mistä minulle: oma ostos
Luettu: ympäri Berliiniä, suurin osa kuitenkin kylpyammeessa
Kalevi Jäntin -palkinnolla palkittu esikoisromaani, kertomuskokoelma

On vaikea olla kirjoittamatta tätä arviota ilman henkilökohtaisuuksiin menemistä. Taina Latvalan Arvostelukappale oli monella tapaa sopiva matkaluettava: Teos on kompaktin kokoinen ja erilaisista kertomuksista rakentuvaa romaania on helppo lukea lyhyissä pätkissä. Päähenkilö viettää aikaa myös Berliinissä, ja Helsingissä hän asuu samassa rakennuksessa, missä miekin olen asunut, ja katsoo samaa näkymää, joka näkyi suoraan omasta ikkunastani. Ja se kertomus, jossa kuvataan kielikurssiajan pientä romanssia, muistutti minua omasta lukioajan stipendimatkastani ja vieraaksi jääneestä saksalaispojasta. Tarina ei ole sama, mutta muistojälki tuli mieleeni niin vahvasti, että tuntui hyvälle reissata kirjan kanssa läpi Berliinin ja muistella ihan toista aikaa ja kaupunkia.

Mutta kirja ei ole minun elämästäni ja siinä on niin paljon vierautta, joten kirjaa jaksaa oikeasti lukea. Tutut piirteet antavat vain luettuun lisämaustetta. Arvostelukappale on nurin kurin hauska, kuten elämän kuuluu ollakin, ja traaginen, jonka jälkeen ilo tuntuu ilolta eikä joltain sinnepäin. Ei minua ääneen naurattanut, harvoin niin oikeasti edes käy, enkä sellaista odotakaan, mutta teoksen huumori on jotain lakonisen ja pirullisen välimaastosta. Päähenkilö, nuori nainen, on puolestaan kaikkien tunnetilojen välitilassa, eikä osaa olla oikein millään tuulella kunnolla. Kertomuksista avautuu syitä ja kerrostuu seurauksia tälle päähenkilön jähmeydelle, ja lukija tulee aina vähän tutummaksi, vaikka koskaan ei kunnolla pääse päähenkilön kanssa sinunkaupoille. Lukijaa hämmentää monet kysymykset, miksi nainen ei halua päästää ketään lähelleen ja miksi hän pettää niitäkin, jotka lähimmäs pääsevät? Miksi mikään ei tunnu miltään, vaikka kaikki tuntuu kuitenkin niin paljon?

Helppolukuinen ja näennäisen kepeä teksti sopii hyvin tarinaan. On kuin lukisi jonkun päiväkirjaa ja näkisi alusta alkaen, että mikä meni vikaan ja miten tästä voisi selvitä. Kerronnassa on surua ja huumoria, ja kaikkia tuntojen ja tuntemusten kuvataan niin uskottavasti, että tuntuu kuin seuraisi jonkun terapiaistuntoa. Lopulta viimeisessä kertomuksessa ollaan terapiassa, ja terapeutti kysyy nuorelta naiselta juuri samankaltaisia kysymyksiä, joita lukija hänelle läpi romaanin esittää.

Arvostelukappale on paljon parempi kuin Paljastuskirja, ja vaikka esikoisromaani on hyvä, terävä ja yllättävä, kalpenee se silti ihan vähän suosikilleni. Välimatkassa oli vähemmän minäkeskeisyyttä ja äidin hahmo tasapainotti tyttären – joka muistuttaa aika tavalla Arvostelukappaleen päähenkilöä! – koettua, ajateltua ja sanottua.

Kirjamessut 2012 – mitä oikein tapahtui?

Helsingin kirjamessut päättyivät eilen, mutta ehdin kirjoittaa messuraportin vasta tänään. Minulla meni monta tuntia käydessäni läpi satoja kuvia ja valitessani tänne blogiin onnistuneimpia ja sopivia. Minulla oli oikein monipuoliset messut, sillä osallistuin niin monessa eri roolissa. Olin kirjabloggajana ja messuyleisönä, kustannustoimittajana paneelikeskustelussa ja kuvasin Siltalan kirjailijoiden haastatteluja.

WSOY järjesti kirjabloggaajille aamiaisen messulauantaina. Oli todella ihana aloittaa kiireinen messupäivä rauhoittumalla kuuntelemaan hienoja kirjailijahaastatteluja. Seita Vuorelan Karikko on vain vähän aiemmin ilmestynyt, ja sain sen messuilta mukaani luettavaksi. Luen melko vähän uusia nuortenkirjoja, joten olen oikein iloinen, että sain nyt mahdollisuuden tutustua rauhassa kahteen sujuvasanaiseen kirjailijaan ja heidän uutuusteoksiinsa. Laura Lähteenmäen dystopia-romaani Northend kiinnostaa minua myös, sillä näytteen perusteella kirjassa on sekä yhteiskunnallista kritiikkiä ja huumoria mukana.

Pekka Hiltunen on aivan valtavan vetovoimainen esiintyjä, hän on lisäksi myös yksi miellyttävimmistä ihmisistä, kenet olen tavannut, joten hänen suhteensa en pysty olemaan täysin puolueeton. Isäni piti valtavasti Pekan esikoiskirjasta Vilpittömästi sinun, ja hän odottaakin uutuuskirja Sysipimeän lukemista kovasti. Myös minua Lontooseen sijoittuva kuusiosaiseksi suunniteltu kirjasarja kiinnostaa, sillä Hiltusta on kiitelty niin blogeissa kuin lehtiarvioissakin. En vain ikinä malta olla lukematta arvioita ja olen jo melko lailla spoilaantunut erityisesti esikoiskirjan tapahtumista. Hiltunen kertoi, että jokainen osa toimii myös itsenäisenä teoksena, joskin kokonaiskuvan vuoksi hän suositteli lukemaan kaikki alusta alkaen. Ihailtavaa, että hänellä on tulevista osistakin jo ideoita valmiina ja silti hän kirjoittaa samalla myös jotain aivan erilaista. Mielenkiinnolla odotan, että mitä muita lajeja hän taitaa.

Katja Kettu on bloggareille tuttu erityisesti Kätilön ansiosta, ja hän saikin viime vuonna Blogistanian Finlandia -palkinnon. Kätilöstä on valmistunut teatterisovitus ja myöhemmin tarina siirtyy myös valkokankaalle. Kirjaa ollaan kääntämässä neljälletoista kielelle, ja koska kirjan kieli on niin erityistä, rikasta ja siinä on paljon murresanoja, järjestetään kääntäjille yhteinen seminaari, jossa toivon mukaan esimerkiksi räähkä löytää vastineensa vieraille kielille. Tilaisuudessa hän kertoi kuitenkin enemmän keväällä ilmestyneen antologian Pimppini on valloillaan esseistä ja novelleista.

Minun messukiireisiini kuului mielenkiintoisten kirjailijahaastatteluiden seuraaminen ja valokuvaaminen. Pääsin osallistumaan messuihin vain perjantaista sunnuntaihin, sillä torstain matkasin vielä pohjoisesta junalla kohti Helsinkiä. Kuuntelin lähinnä Siltalan kirjailijoiden esiintymisiä ja lisää kuvia voi käydä katsomassa kustantamon facebook-sivuilta. Meillä oli todella paljon ohjelmaa messuilla, joten nopeasti sai siirtyä lavalta toiselle, jotta ehtisin mahdollisimman monia kuvata.

1. Aki Ollikaisen Nälkävuosi on Helsingin Sanomien esikoiskirjaehdokas.
2. Ari Ahola ja Marjo Heiskanen kertoivat, miksi sota kiinnostaa nyt niin monia kirjailijoita.
3. Siltalan uutusteoksia.
4. Päivi Istala veti hurjan määrän yleisöä kertoessaan muistelmateoksestaan Ristivetoa.
5. Raimo Pesonen Yle-lavalla puhumassa Automiehestä.
6. Anne Mattsson kirjoitti ihanan Seela Sellan elämäkerran.


Kuvasin myös muita messuosastoja, haahuilin kirjakasojen ympärillä. Ihmisiä oli paljon, erityisesti lauantaina, mutta minua ei ahtaus häirinnyt yhtään. Hykertelin vain onnessani. Toivon niin paljon, että kirjat kulkeutuivat myös messuyleisön matkassa yöpöydille.

Ehdin kuunnella jonkin verran myös muiden kustantamoiden kirjailijahaastatteluja. Monika Fagerholmilta kävin myös pyytämässä omistuskirjoituksen, ja jonossa takanani oli Riikka Pulkkinen ja Taina Latvala, jotka keskustelivat äng-äänteistä ja kirjojensa oikeinkirjoituksesta. Mielenkiintoista salakuunneltavaa tämän kirjanörtin mielestä. :) Ostin Fagerholmin uutuuskirjan Lola ylösalaisin ja olen sitä parhaillani lukemassa, arviota varmaan loppuviikosta luvassa. Latvalan Välimatka oli syksyn raikkaimpia uutuuksia, Pulkkisen tuotantoon en ole tutustunut kuin yhden epäonnistuneen äänikirjakokeilun verran. Hän on kyllä yksi blogimaailman luetuimpia nykykirjailijoita, ja nakkipaperikeskustelu on eeppinen. Mie ajattelin kokeilla uutuuskirja Vierasta Helmet-kirjastojen sähkökirjapalvelun kautta, jos vain saan kirjan toimimaan Kindlessäni.

Perjantaina kuuntelin blogikollegoiden kanssa ihanien mieskirjailijoiden Reidar Palmgrenin ja Juha Itkosen mietteitä naisista heidän elämässään ja tuotannossaan. Päivän ehdoton huippu oli ystäväni Karoliina Timosen haastattelu esikoiskirjapaneelissa. Haastattelija kehui, että hänen teoksensa Aika mennyt palaa on epätavallinen suomalainen kirja. Kiinnostuin paneelikeskustelun myötä erityisesti Asko Jaakonahon teoksesta Onnemme tiellä.

Oli hieno hetki, kun haastattelija mainitsi myös, että Karoliina on kirjabloggaaja ja kysyi, että onko yleisössä muita bloggaajia kuuntelemassa. Käsiä alkoi nousta, ja saimme vaihteeksi kehuja kirjakeskustelujen laajentamisesta nettiin. Nyt on jonkin aikaa kuulunut soraääniä suunnasta jos toisesta, ja kirjabloggaajia on moitittu milloin mutuhutusta ja milloin liian kriittisistä tai lempeistä arvioista. On meidän syyksi ennätetty jo sysätä lehtikritiikkien väheneminenkin (ei nyt ihan suoranaisesti, mutta tämä asia nostetaan aitona huolena esiin kun puhutaan kirjablogeista, mutta voin vannoa että tämä asia huolettaa myös bloggajia, ei tässä kukaan ole kriitikoiden työtä väheksymässä sillä että kirjoittaa jo muodoltaan hyvin erilaisia kirja-arvioita), joten hienoa että tavallisten lukijoiden kirjarakkaus sai myös kiitosta.

Esiinnyin itse perjantaina käännöskirjallisuutta koskevassa paneelissa, joka oli samalla Café Voltaire -sarjan viidennen, Unkarin nykykirjallisuutta käsittelevän, osan Ristiaallokoissa julkistamistilaisuus. Kirja on Olga ja Juhani Huotarin toimittama, mie olen kirjan kustannustoimittaja ja Hanna Meretoja on koko kirjasarjan päätoimittaja. Olemme kaikki kirjoittaneet teokseen myös kirjallisuusesseitä. Kirjoittajajoukko koostuu Unkarin kirjallisuuden asiantuntijoista, kääntäjistä ja tutkijoista. Minulla oli ennen tätä Unkarin teemavuotta melko vähän ymmärrystä unkarilaisesta kirjallisuudesta, mutta on ollut huikeaa päästä toimittamaan tänä vuonna kahta unkarilaista käännöskirjaa ja olla mukana Ristiaallokoissa-teoksen valmistumisessa.

Jos Café Voltaire ei ole aiemmin tuttu, niin suosittelen tutustumaan varauksetta. Olen saanut aiemmista osista hyviä kirjavinkkejä, mutta ennen kaikkea ymmärrystä ja tietoa kirjailijoista ja heidän tuotannostaan. Kaikkia huipputeoksia ei voi koskaan ehtiä lukea, mutta yleistajuisesti kirjoitetut kirjallisuusesseet sopivat minulle, sillä niiden avulla on mahdollista saada vähän tuntumaa itselle vieraisiin kirjailijoihin.

Yksi messujen kohokohta oli Eeva Kilven kohtaaminen. Saavuin myöhässä kuuntelemaan hänen haastatteluaan ja jouduin kiipeämään ylemmäs ravintolan puolelle, että näin ja kuulin edes vähän. Vinkkaan samalla lukemaan Jennin jutun Eeva Kilven messuesiintymisestä.

Huh, tulikohan kaikki oleellinen mainittua!?

Kirjasaaliista kuvia myöhemmin..

Taina Latvala: Välimatka

Taina Latvala: Välimatka

WSOY, 2012

Kansi: Anna Makkonen

Sivuja: 252

Kotimainen kirjallisuus

Lyhyesti: Hieno!

Jotain ekstraa:
Kurkkaa kirjailijan hauska kirjoitus Välimatkan kotiutumisesta.

Taina Latvalan kolmas romaani Välimatka on jotain sellaista, mitä en aiemmin kesällä lukemani Paljastukirjan jälkeen osannut odottaa, mutta tunnistin silti kirjailijan äänen molemmista teoksista. Välimatka on vain monella tapaa kauniimpi, toimivampi ja, kauhea sanoa näin, tärkeämpi teos.

Latvalalla on taito kirjoittaa hyväntuulisesti myös surulliset kohtaukset ilman että haikeista tunteista tulee banaaleita, vähemmän tärkeitä, hetkiä jotka vaivaannuttaisivat niin että ne täytyy vitseillä peittää. On oikeastaan vaikea täysin onnistua kuvaamaan, miten hän sen tekee, sillä kirja on samanaikaisesti hauska, mutta sen suru on läpitunkeva, todellinen. Siinä missä Paljatuskirja oli karrikoidusti sanoen ahmittavan nopealukuinen viihdekirja, Välimatka on hienoa taideproosaa. Tällä luonnehdinnalla en yritä tehdä hallaa kummallekaan teokselle, vaan suhteuttaa lukukokemuksia toisiinsa. Aion ihan ehdottomasti lukea Kalevi Jäntin palkinnon saaneen esikoisteoksen Arvostelukappaleen.

"Kapsäkkiin on pakattu panamahattu ja lakeuden suru"

Kertoja on 27-vuotias nuori nainen, joka haluaisi asua maailman turuilla ja toreilla, olla vapaa anonyymi ihmismassojen keskellä. Sen sijaan hän asuu lyhyen matkan päässä kotikylästään, eteläpohjalaisesta Synkkylän kylästä ja työskentelee myyjänä suuressa kyläkaupassa. Hän ei ole kotonaan oikein missään tai kenenkään kanssa, mutta isän katoamisesta johtuva kaipaus on hitsannut hänet liiankin kiinteästi yhteen alati surullisen äidin kanssa.

60-vuotispäivien vuoksi suunniteltu Teneriffan matka on tarkoitus piristää äitiä, antaa hänen kokea jotain sellaista, joka isän kanssa jäi tekemättä. Mutta matka on monella tapaa päätepysäkki. Tyttärelle se antaa kaivatun selityksen, äidille mahdollisuuden muutokseen.

"Jos äiti olisi lapsi, voisin ojentaa hänelle lelun. Mutta hän on 59-vuotias nainen, hän tietää millaista on tulla raskaaksi ja millaista on synnyttää itkevä ihminen, hän tietää miltä tuntuu vuotaa verta joka kuukausi ja millaista on kun se kaikki vihdoin lakkaa."

Välimatka on sukupolvikirjallisuutta ilman pyrkimystä kasvaa vuosikymmeniä kattavaksi sukusaagaksi. Se on kasvutarina, jossa kasvu on jäänyt surun myötä kesken. Siinä ollaan oltu lamaannuksen-pisteessä A niin pitkään, että vain toiveissa elävä eteenpäin pääsyn -piste B on niin kaukana, että sekä äiti että tytär elävät jatkuvassa välitilassa.

Teoksen nimi on monella tapaa nerokas. Matka on merkittävä muutokseen sysääjä, ikuisuuden jatkuneen välitilan poistaja. Se kuvaa sitä välimatkaa, mikä kahden läheisen ihmisen välillä voi olla. Välimatkaa menneen ja nykyisyyden välillä. Tarpeellista välimatkan ottamista itseensä ja niihin toteuttamatta jääneisiin unelmiin, toipumista matkalla staattisesta tilasta elämänmakuiseen arkeen. Välimatka lapsuudesta aikuisuuteen. Ikääntymiseen.

"Tännekö me tultaas kiiparoomahan? Hyvä jos jaksetahan tasaasella maalla siltuta."

Parasta teoksessa on äidin hahmo, ja se, miten murre ja lukijalle (ainakin minulle) vieraat sanat rakentavat ja syventävät henkilöä. Väkisin sitä alkaa ääneen tapailla äidin vuorosanoja tai hänen päiväkirjamerkintöjään, mutta eivät ne suostu hoon pääle taipuhmaan. Eteläpohjalainen murre väkevöittää, eikä ärsytä tippaakaan, ja se tuntuu ainoalta oikealta ratkaisulta tuoda niin äidin salaisuudet kuin nariseva persoonallisuus esille.

Hän ei ole kertoja, mutta tuntuu tytön kertomana olevan läsnä kaikessa. Tässäkin Latvala onnistuu, sillä niin kuin äiti ja äidin suru ovat jättäneet tyttöön jäljen ja isän katoaminen itsesyytökset ja tyhjyyden tunteen, niin samoin tuntee myös lukija. Äiti on kaikkialla, poissaoleva isä läsnä kaiken aikaa. Tyttö on hukuksissa, kertojana muille tilaa antava.

Tyylillisesti (tunnelma kaiken aikaa leikittelevää surua) kielellisesti (murteilla syvennettyjä henkilöhahmoja) ja tarinallisesti (maltillinen sukupolvitarina) Latvala on onnistunut erinomaisesti. Välimatka on hieno teos!

Lukuhaaste: 24 h lukemista

Kansainvälinen Read-a-Thon-haaste starttasi huhtikuussa, mutta silloin vietin omia synttäreitäni, enkä voinut saati halunnut osallistua lukuhaasteeseen. Päätin kuitenkin, että seuraavan vapaan aikoihin voisin kokeilla tätä lukumaratonia henkilökohtaisena haasteena. Kirjantila-blogissa osallistuttiin haasteeseen silloin ja tästä sain vain lisäpontta ryhtyä tähän. Jaakko luki seitsemän kirjaa ja yhteensä 1775 sivua. Mie en ole vielä valinnut tarkkaan kirjoja, mutta minulla on iso kasa hyviä ehdokkaita odottamassa.

Silloin tällöin joku mainitsee, että luen varmaan aika nopeasti, koska ehdin lukea muutaman kirjan viikossa. Minulla ei ole oikeastaan kunnon tuntumaa, että olenko oikeastaan nopea lukija, vai luenko vain sopivasti pitkin päivää eri hetkinä, jolloin saan kirjan luettua melko pian sen aloittamisesta. Eräs anonyymi kävi kommentoimassa edellisen kuun luettuihin, että taidan "suorittaa lukemista", ja tästä samasta aiheesta eilen Morre avasikin sanaisen arkkunsa. En mie lukemista suorita, pidän vain lukemisesta, se on olennainen osa työtäni ja myös vapaa-aikaani. Mutta tästä haasteesta nyt konkreettisesti suoriudun, koska en normaalisti käytä vapaapäivääni vain lukemiseen (tuskin teen sitä nytkään, mutta kokeilen ainakin).

Lukuhaasteeni tarkoitus on lukea mahdollisimman paljon yhden vuorokauden aikana. En aio luopua yöunista, sillä minulla on huomenna rästitöitä ja maanantaina koittaa arki taas, joten en halua pitkin viikkoa katua, että lukuhaasteen vuoksi olen kuolemanväsynyt.

Haaste ei ole missään nimessä vakavamielinen, se on hauska koe, joten ei huolta että täällä pää pimahtaa ja elämässäni ei olisi muuta sisältöä. Tiedän monia, jotka katsovat monta elokuvaa putkeen, tai viettävät anime allnighter -tapahtumia. Osa saattaa juhliakin vuorokauden putkeen. Samaa aion kokeilla nyt itse, mutta kirjojen äärellä. Etukäteen en sen kummemin pohdi, että onnistuukohan tämä ja menevätkö kirjat sekaisin, kärsiikö lukukokemus jne. Senhän on tarkoitus minulle haasteen aikana selvitä, jos saan luettua vain kaksi kolme kirjaa ja vietän loppuillan tehden muita asioita, niin sitten se on sen haasteen tulos, eli en aio tunkea tulitikkuja silmiin, että pystyn väkisin lukemaan vielä yhden kirjan (tai niin sanon nyt, kun alkuverryttelyt on vasta tehty ;)).

Minua kiinnostaa selvittää, että mitä tapahtuu lukiessa, kun useampi tarina, kertoja, tapahtuma, kieli, kirjailija, maa ottaa vallan. Miehän olen aina kauhean kiinnostus lukukokemuksista ja lukemiseen liittyvistä asioista, siksi toisinaan kyselen niitä myös muilta lukijoilta Miten luet -keskustelusarjan kautta. Tuleeko lukuhaasteen myötä saavutettua jonkinlainen kirjatranssi tai flow-tila? Kyllästyykö lukemiseen useamman kirjan jälkeen? Menevätkö kirjat sekaisin?

Sanoin alussa, etten ole valinnut tarkkaan kirjoja, mutta on minulla jotain suunitelmaa päivän varalle. En aio lukea kahta paksukaista, sillä vaikka niistä sivuja saa samalla tavalla kuin ohukaisisista, ei niitä pysty lukemaan määräänsä niin montaa, että kirjojen vaihtelevuuden kokemus haasteessa säilyisi. Lähdetään siis novellikokoelmilla, pienoisromaaneilla jne. On siellä muutama "kunnon" romaanikin, joista sivuja on yli 300, mutta en valinnut seitsemää keltaisen kirjaston kirjaa, vaan yritin pitää silmällä myös vaihtelevuutta lajeissa, tyyleissä jne. En halunnut lukea vain raskaita, maailmaajärisyttäviä kirjoja (tosin näistähän ei tiedä etukäteen), vaan myös "kevyempää" kamaa on mukana. Vaikka olen sarjakuvien ystävä, niin tähän haasteeseen ne eivät kuulu.

Haaste alkaa tänään klo 10.00 ja päättyy huomenna samaan aikaan. Enkä vielä tiedä, millä kirjalla aloitan.

Tähän samaan postaukseen päivitän väliaikatietoja.

---

10.00-12.30 Ensimmäinen kirja luettu. Taina Latvalan Paljastuskirja (324 sivua).

Kepeä kirja keltaisen lehdistön kirjailija-toimittajasta, jolla on salasuhde ulkoministerin kanssa. Kirja muistutti aiheeltaan juuri lukemiani Anja Snellmannin Ivana B.:tä ja Venla Hiidensalon Mediahuoraa. Latvalan kirja on kirjoitettu vain kolme vuotta aiemmin. Teos vilisi oikeita suomalaisia julkisuuden henkilöitä ja paljon viittauksia klassikkokirjoihin sekä Marilyn Monroen elämään. Etuliitteet "sala-", "shokki-", "kohu-" tai "yllätys-" vilahtelivat keskittyjen lööppien otsikoissa, mutta toisaalta ne olisivat ihan hyvin voineet olla totta. Susan Kurosen ja Matti Vanhasen romanssi tuntui nyt jo kulahtaneelta, vaikka sen esiin ottaminen oli tuolloin ajankohtaista, kuin myös viittaukset tekstiviestikohuihin jne. Mielenkiintoisinta kirjassa oli toimittajan pohdinnat siitä, että hän metsästää juttuja, joita hän itse tekee ja haluaa pitää salassa.

Lukeminen sujui nopeasti, enkä malta odottaa, että pääsen seuraavan kirjan pariin.

---

13:45

"Lopeta lukeminen, kirjat ovat vaarallisia" varoittaa päähenkilön isoäiti Carlos María Domínguezin pienoisromaanissa Paperitalo (134 sivua).

Lyhyen kirjan lukeminen vei yllättävän paljon aikaa, niin mukava oli makustella ajatuksia kirjahulluudesta. Merkkasin monta kohtaa, joihin aion palata joskus myöhemmin, sain sormeeni paperihaavan kirjasta, joka varoittaa lukemisen vaaroista, sain välähdyksen siitä, miksi kerään kirjoja:

"Keräämme hyllyihin kirjoja, jotka tuntuvat muodostavan kokonaisuuden, mutta luvalla sanoen se on pelkkää harhaa. Kiinnostumme tietyistä aiheista, ja jossakin vaiheessa alamme määritellä maailmoja; tai hahmottaa kulkemaamme taivalta, ja vielä niin, että siitä jää jälkiä. Se on yksinkertaista. Se on prosessi, jonka kuluessa täydennämme elämäkertoja, joissa kaiketi harmiksi viitataan johonkin kokoelmastamme puuttuvaan teokseen, jonka sitten hankimme ja se puolestaan johdattaa meidän uuden kirjan pariin."

Kirjassa kirjoista paperitalon rakentanut mies haluaa luokitella kirjansa tunnetekijöiden mukaan. Shakespearea hän ei voinut panna Marlowen viereen miesten suhteita kalvaneiden plagiointisyytösten takia, eikä liioin Martin Amisia ja Julian Barnesia vierekkäin, koska kirjailijoilla oli toraisat välit.

Suosittelen muillekin kirjankerääjille, kiinnostava pieni romaani kirjahulluudesta.

Pidän taukoja kirjojen välissä, nyt vähän pidempi ruokatauko. Sitten lukaisen Murakamin.

---

15:32

Haruki Murakamin Mistä puhun kun puhun juoksemista -muistelmateosta luettu 70 sivua. Ihan mielettömän kiinnostava kirja, enkä voi mitään, että lähtisin nyt mieluummin ulos lenkille, kun lukisin sisällä kirjaa. Aurinko alkoi paistamaan, kirja on huikaisevan inspiroiva. Luen kuitenkin loppuun ennen ulkoilua.

16:58

Murakamin kirja on vain 175 sivuinen, mutta olen käyttänyt siihen enemmän aikaa kun kuvittelin. En taida ollakaan niin nopea lukija, kun olen kuvitellut. Mutta mikä kirja!! Jos olet joskus suunnitellut lukevasi tämän kirjan, niin älä aikaile, lue se pian! Tajusin myös, että tässä haasteessa on tavallaan kyse samasta asiasta kuin mistä Murakami puhuu kirjassaan. Itsensä voittamisesta asiassa, mistä nauttii. Mie haluan nähdä, että miltä tuntuu lukea paljon ja tunnustella eri mielialoja ja tunnetiloja lukiessa. Nyt on ihan mieletön flow päällä, huikeaa että maailma on täynnä upeita kirjoja. Tekisi mieli halailla kaikkia ja käskeä ihmisten lukea tämän kirjan. Tämän kirjan jälkeen voi oikeasti olla vaikea tarttua toiseen kirjaan, ehkä se oli siksi väärä valinta tähän haasteeseen, mutta toisaalta se sopi henkilökohtaisena muistelmana aika hyvin lukutunnelmien keräämiseen, haasteeseen, jossa haluankin lukea hyvin erilaisia kirjoja.

Aion kirjoittaa itse kirjasta myöhemmin kunnon bloggauksen, sillä nyt keskityin vain lukufiilisten ikuistamiseen.

Nyt täytyy syödä jotain, nepalilainen ateria on valmistunut tässä lukiessa. Hienoa, kun kotijoukot tsemppaavat suoritusta. Lisäksi: olen juonut kirjaa lukiessa yli kaksi litraa vihreää teetä.

---

18:15

Tuomas Kyrön Miniä tuntui sopivalle Murakamin juoksukirjan jälkeen, sen luki nopeasti, se oli hauska, mutta tuntui kyllä kieltämättä vähän välipalakirjalta. Mielensäpahoittajat (1 ja 2) olivat niin huvittavia ja sopivan sarkastisia kirjoja, ettei Miniä vain mitenkään voinut päästä samaan. Näkökulmanvaihdos teki kuitenkin terää, sillä vanhan ukon jekut ja hokemat oli kuitenkin jo minun osaltani siinä muodossa nähty. Varsinaista veijarointia ja kohellusta, ja sen verta nopeatempoinen että kirja luki kuin itse itsensä.

Nyt taitaa olla taas käännöskirjan vuoro. Eurooppahaastetta silmällä pitäen taidan matkata seuraavaksi Islantiin.

---

20:00

Kristín Steinsdótterin Omaa tietä (191 sivua) oli samaan aikaan maaginen ja koruton. Islantilaisten nimien lukeminen tuotti vaikeuksia, enkä tiedä johtuuko se tästä lukuputkesta vai tottumattomuudesta. Aikatasot vaihtelivat, eikä tällainen yleensä vaikeuta lukemisen ymmärtämistä, mutta nyt olin vähän hukassa. Hyvä lukuflow on vaihtunut pienimuotoiseen kyllästymiseen.

Kirja oli surumielinen kertomus vanhasta naisesta, jolla toisen käden paikalla on evä. Hän varttui kasvattiäitinsä luona, ja vaikka heidän suhteensa oli hyvä, kaipasi tarinan päähenkilö (jonka nimeä en osaa kirjoittaa) kuitenkin aina yhteyttä juuriinsa. Hänellä oli lähes pakkomielteinen tarve tietää, oliko hänen isoisoisänsä ranskalainen. Kirja tuntui hyvin islantilaiselta, joka on aika kummallisesti sanottu, sillä en ole muita islantilaisia kirjoja muistaakseni koskaan lukenut.

Nyt on pakko pitää pari tuntia taukoa lukemisesta, sillä viiden kirjan ja 946 sivun jälkeen koko homman mielekkyys tuntuu olevan hetkellisesti kadoksissa. Ennen nukahtamista yritän lukaista vielä yhden kirjan, että saisin tuon tuhannen sivun rajan rikki, mutta tähän väliin sopii jakso Midsomerin murhia.

---

23:45

Vähän yli 10 tuntia haastetta jäljellä, tosin aion nukkua niistä osan. Ehdin vielä ennen yöunia lukea Maritta Lintusen Sydänrajan (233 sivua).

Rakenteellisesti haastava, kun monet minäkertojat ja aikatasot vaihtelivat, mutta suurimman osan aikaa vaihtelevuus toimi taiten. Surumielinen tarina nuoresta tytöstä, joka liittyy kiihkoisänmaallisiin, koska on itse kiinnostunut selvittämään isoenonsa kohtalonsolmuja sota-aikana. Nyt on kuitenkin vaikea sanoa, että pitkästyttikö tarina vai lukeminen, sillä en oikeastaan päässyt tarinan imuun. Henkilöt olivat karikatyyrimaisia, mutta toisaalta pidin jälleen Lintusen lauseista, kuvailevasta tarkasta kielestä. Henkilöiden mielenliikkeitä kuvataan aidosti, mutta minua ei ehkä tarpeeksi liikuttanut sodanaikaiset tapahtumat, tappomielinen isoeno, armeijahullu-Ronja ja muut radikaalit tarpeeksi.

Nyt tarvitsisin jonkun oikein vetävän tarinan ennen nukahtamista.

---

07:04

Sanna Eevan Olot (s.238) tuli luettua miltei kokonaan ennen nukahtamista. Aamuvalossa viimeiset 40 sivua taittui nopeasti. Enää kolme tuntia haastetta jäljellä ja unien jälkeen jaksaa taas lukea.

Ella on äiti, Elsa mummo, Emilia pieni lapsi, joka osaa pidättää hengitystään vaarallisen pitkään. Kolme kertojääntä ovat kiitettävän erilaiset, joten kolmesta näkökulmasta kerrottu tarina valottuu monipuolisesti. Tarina on vain niin tuttu ennestään, perhe täynnä salaisuuksia ja vaikeus rakastaa toisiaan.

Lukukokemuksena kiinnostava, sillä sivut oikeastaan ihan liitivät eteenpäin, kertojat puhuivat lyhyesti ja puheenvuorojen nopea vaihtuvuus siivittivät myös lukemista, lukeminen ei väsyttänyt ja luulin että ehtisin yöllä vielä hyvin tarttua yhteen kirjaan. Lopulta viimeisen kolmannes pysäytti lukijan. Kirja oli lopulta siirrettävä syrjään, valo sammutettava ja kokeiltava unta. Unia en muista nähneeni, kirjoissa taisi olla yhdellä päivällä päänliikettä, joten alitajuntakin pimessä, ärsykkeettä, halusi levätä.

---

09:15

Simon Lelicin Katkeamispiste (296 sivua) oli intensiivinen, hätkähdyttävä ja mieltä ärsyttävä rikoskirja koulusurmista. Jouduin jättämään sen yöllä kesken ja lukemaan tuon edellisen kirjan Olot sen sijaan, nyt aamulla tarina ei tuntunut enää niin synkälle, vaikka kiusaaminen, väkivalta ja välinpitämättömyys ei jäänyt vain koulun seinien sisäpuolelle.

En taida ehtiä enää 45minuutissa ehtiä lukea kokonaista kirjaa, mutta pakko vielä yrittää. Palaan pian!

---

10:15

Myöhästyin vartilla tämän viimeisen kirjan kanssa, mutta en malttanut jättää kesken. Merkkasin kuitenkin, että luin 88 sivua määräaikaan mennessä, vaikka Kerstin Johansson I Backen Näkymättömässä Elinassa on 124 sivua.

Mielenkiintoinen yhdistelmä lukea ensin oppilaista, jotka kiusaavat opettajia ja sitten opettajista, jotka kiusaavat oppilaita. Näkymättömän Elinan nappasin nopeasti mukaan vielä luettaviin, vaikka tiesin, että tuskin saan sitäkään täysin luettua haasteen aikapuitteissa. Kisavietti vei voiton, sillä en malttanut lopettaa kuitenkaan liian aikaisinkaan.

Luin 24 tunnin aikana 1801 sivua  (plus viimeinen kirja loppuun, mutta sitä en enää laske) ja 9 kirjaa.

Taina Latvala: Paljastuskirja (Wsoy, 2009) 324 s.
Carlos María Domínguez: Paperitalo (Basam Books, 2006) 134 s.
Haruki Murakami: Mistä puhun kun puhun juoksemisesta (Tammi, 2011) 175 s.
Tuomas Kyrö: Miniä (Kirjakauppaliitto, 2012) 122 s.
Kristín Steinsdóttir: Omaa tietä (Lurra Editions, 2010) 191 s.
Maritta Lintunen: Sydänraja (Wsoy, 2012) 233 s.
Sanna Eeva: Olot (Karisto, 2012) 238 s.
Simon Lelic: Katkeamispiste (Like, 2011) 296 s.
Kerstin Johansson i Backe: Näkymätön Elina (Seven-pokkari, alk. Otava, 2003) 124 s.

---

Luin kotimaisia kirjoja enemmän kuin alun perin kuvittelin, mutta oikeastaan luin aina sen, joka käteen tarttui. Vain kerran vaihdoin suunnitelmaa, viime yönä Lelicin Katkeamispiste sai väistyä Sanna Eevan Olojen tieltä, koska olin liian väsynyt silloin seuratakseni rikosromaanin juonta. Mutta Lelicin kirjassa oli hyvä kohta, joka sopi hyvin tähän lukuteemaan:

"Oli harmillista, että Lucia oli lukenut liian monta sivua luovuttaakseen, mutta ei tarpeeksi monta voidakseen alkaa laskea sivuja kohti loppua."

Huomasin, että haasteen kiiriessä loppua kohti, sananmukaisesti suoritin sen loppuun. Mietin, että teinkö väärän valinnan jonkun kohdalla, sillä typografia oli niin tiivistä, että sivut olivat ihan täynnä. Väljemmällä taitolla olisin selvinnyt tästä jo aikaa sitten.. Mutta tulipahan tämäkin kokeiltua, kirjat olivat keskenään hyvin erilaisia, vaikka huomasin kyllä myös toisteisuutta aiheissa. Useammassa kirjassa käsiteltiin kirjoittamista, kirjailijuutta ja lukemista. Loppuviimeksi kirjat muuttuivat surullisemmiksi, henkilöt olivat kadoksissa, kiusattuja, väärinymmärrettyjä, yksinäisiä.

Kävin kirjamatkalla Suomen lisäksi Islannissa, Ruotsissa, Englannissa, Japanissa ja Argentiinassa.

En ole koskaan elämässäni lukenut yhden vuorokauden aikana näin paljon, enkä usko, että ihan hetkeen olen tekemässä samanlaista tempausta. Ymmärrän nyt oikeasti mitä tarkoittaa kun puhutaan kirjan osalta paperinmakuisuudesta, heh, vaikka pääosin fiilikset olivat onneksi huikeat, sain toivomani lukuflown päälle ja valitsemani kirjat olivat keskenään niin erilaiset, jotta saatoin melko vaivatta hypätä tarinasta toiseen. Jos tämä olisi oikeasti ollut epämiellyttävää, niin olisin jättänyt sen siihen. Mutta eihän kukaan voi moittia, jos yhdeksän kirjan kanssa välillä vähän pitkästyttää.

Murakamin juoksukirja nousi porukasta ehdottomaksi ykköseksi, myös Paperitaloon voisin tarttua uudemman kerran.

Kiitos kaikille tsemppaajille niin fb-sivuillani kuin täällä blogissa. Jos tänään luen vielä jotain, niin olen virallisesti vinksahtanut.