Lukusukkuloiden ahmintaa

Olen nyt viime aikoina lukenut paljon, mutta erityisesti olen nyt nauttinut näiden lukusukkuloiksi nimittämieni kirjojen lukemisesta. Viihdekirjoja ne tietysti ovat, mutta koska viihdyn niin monien kirjojen parissa, kutsun tällaisia mielettömän nopealukuisia ja ahmittavia kirjoja mieluummin tällä keksimälläni sanalla. Englanninkielinen termi page-turner olisi myös hyvä, mutta, noh, se ei ole suomea.

Jojo Moyesin Kerro minulle jotain hyvää (suomennos: Heli Naski, Gummerus 2015) on pokkarina lähes 500 sivua pitkä. Luin sen miltei kokonaan sunnuntaina, olin ehtinyt vähän jo aloittaa launtaiyönä. Tarina on tunteisiin vetoava, kiinnostava, romanttinen epätavallisemmalla tavalla kuin mitä odotin ja siinä ei ollut ärsyttäviä henkilöitä (Jee!). Yksiulotteisiin hahmoihin, manipuloivaan juonenkuljetukseen ja lässytykseen yleensä kyllästyn ensimmäisenä viihteellisimmissä rakkauskirjoissa.

Olin lukenut blogiarvioita, joissa väitettiin lukemisen aiheuttaneen vähän itkumaisia olotiloja, mutten odottanut, että näin kävisi myös minulle. En ole itkun yläpuolella, mutta eivät kirjat minua yleensä itketä ja olin varautunut tunnemanipulointiin. Liikutuin lähinnä siitä, että kirja päättyi tarinan kannalta juuri oikein, vaikka olisin voinut tunnekuohuissani hyväksyä toisenlaisenkin lopetuksen.

Aurinko paistoi kalliolla, tarina kulki, ihana olotila elämästä muutenkin. Lukusukkula on omiaan paikkaamaan eräänlaisen työuupumuksen ja "remonttimuuttokesän" aiheuttamaa kirjaköyhiötä eloa. Olen koko elokuun taas nauttinut lukemisesta ja uppoutumisesta, saanut työvaihemoodin pois päältä vapaa-ajalla, enkä koko ajan mieti, miten tekisin/muokkaisin tämän ja tämän kohdan kirjasta. Ihanaa. Lukeminen on niin rentouttavaa.

Eilen tulin lukeneeksi toisen paksummanpuoleisen kirjan vähän vahingossa, kun päivään liittyi paljon  yleisluontoista odottelua eri tiloissa (en puhu päänsisäisistä asioista nyt). Australialaisen Liane Moriartyn Mustat valkeat valheet (suomennos: Helene Bützow, Wsoy 2015) on lähes 450-sivuinen, enkä voinut lopettaa sen lukemista, kun pääsin heti alkusivuilla tarinaan mukaan. Traagisista puolista (väkivalta, koulukiusaaminen, seksirikokset, kuolema) huolimatta kirja on enemmän hauska kuin totinen.

Ihan pienellä rakenteellisella ratkaisulla ylemmän keskiluokan koulun juhlissa tapahtuvaan kuolintapaustutkintaan tulee pirullista moniäänisyyttä mukaan. Eikä tämä mikään dekkari ole, eikä erään kuolema ole pääasia, siihen päästään oikeastaan vasta ihan lopussa. Pikemminkin tämä on sujuvasanainen tarina siitä, miten tilanne kärjistyi pikkuasiasta niin pahaksi. Hyvin viihdyttävää.

Lähes 1000 sivua kahdessa päivässä, vaikka päiviin mahtui toki muutakin, kertoo vahvasta tarinaan uppoamisen tarpeesta. Molemmissa on aika erikoinen tarina vielä, joista annan kiitosta. Tällä hetkellä on kaksi muuta kirjaa kesken, joista pitää lukea Huumasema Zoo ensin loppuun, sillä siitä päättyy laina-aika ihan lähipäivinä.

Ulla-Lena Lundberg: Suureen maailmaan

Ulla-Lena Lundberg: Suureen maailmaan. Gummerus 1991. Stora världen 1991. Suomennos: Leena Vallisaari. 304 sivua.

Suureen maailmaan on ensimmäinen lukemani Ulla-Lena Lundbergin kirja. Finlandiavoittaja Jää on edelleen hyllyssäni lukematta, ja omistan myös muun muassa Leon, joka on tämän kyseisen teoksen edellinen osa. Työtehtävän myötä päädyin sitten aloittamaan Lundbergin tuotantoon tutustumisen vuonna 1991 julkaistusta teoksesta, joka nimensä mukaisesti vie lukijan kauas suureen maailmaan ja sitten niin lähelle, mutta ainakin minulle aina niin eksoottiseen Ahvenanmaahan.

Itse asiassa Suureen maailmaan on Ahvenanmaa-trilogian toinen osa, päätösosassa Mitä sydän halajaa eletään ilmeisesti jo kirjoittamisajankohdan nykyaikaa, 1990-luvun loppua. Leo sijoittuu 1800-luvulle, lukemani kirja lyhyempään ajanjaksoon mutta historiallisesti monella tapaa merkittävään murroskohtaan 1900-luvun alusta 30-luvulle asti.

Kirjan voi lukea kyllä täysin itsenäisenäkin, sillä minulle ei tullut juurikaan tunne, että pitäisi tuntea henkilöiden taustoja, mutta kiinnostuin heistä kyllä sen verran, että haluan lukea koko trilogian, ehdottomasti. Vaikka pakko kyllä myöntää, että luulen Lundbergin kehittyneen kirjoittajana ja tarinankertojana huimasti, sillä oletukseni muiden lukukokemusten perusteella on, että Jää on todella upea teos. Suureen maailmaan on kyllä hieno lukukokemus, mutta ei vielä mitenkään poikkeuksellinen historiallinen romaani. Tarina on monisyinen, sillä tietysti ajankohta tarjoaa jo jännitystä mutta lisäksi elämänmenon kuvaus neljän veljeksen ja yhden vävypojan kautta maalla, merellä ja usealla eri mantereella tuo väriä, tapahtumia ja uusia ajatusvirtoja tekstiin. Henkilöitä on heidän lisäkseen runsaasti muitakin, sukua, kyläläisiä – kateellisia ja myötämielisiä.

Pidin erityisesti liioittelevan ja vähän ilkikurisen Leonardin osuuksista. Hänen Amerikan-matkallaan teos myös alkaa, ja Suomessakin hän elää vielä kuin pieni amerikanherra taskussaan. Vakavamielisempi, itseään tuhlaajapojan veljeksi kutsuva pappismies Isidor on toinen suosikkini. Ja ihan päinvastaisesta syystä kuin Leonard. Hän on taas realistisempi toimisssaan mutta ei mitenkään synkkämielinen hahmo, jonka kerronta olisi tympeää tai valjua. Isidor joutuu pitämään monia lankoja käsissään ja silti tuntuu, että hän on tunteiden edessä saamaton nahjus. Merikapteenina toimivien kaksoisveljien tarinat ovat ihan mielenkiintoisia, mutta selvästi en niin laivan kyytiin halaja, sillä juuri heidän osuutensa olivat paikoin pitkästyttäviä.

Leonardin kautta tulee myös sisällissotakuvaukseen poikkeuksellinen näkökulma. Entä jos ei ole kenenkään puolella vaan oikeastaan viihtyy kaikkien seurassa työläisistä maanomistajiin. Tarvitseeko silloin pelätä ketään vai oikeastaan vähän kaikkia?

Kiinnostava teema, joka tuntuu taustalla ja henkilöiden puheissa on se, kuinka yhteisöllisyys ja kylämäisyys alkaa kadota ja ihmisiä riepottelee paitsi sodat ja muut yhteiskunnalliset murrokset, niin myös halu lähteä kotoa merta edemmäs.

Sujata Massey: Rei Shimura Havaijilla

Sujata Massey: Rei Shimura Havaijilla
Gummerus, 2010, pokkaripainos
Shimura Trouble, 2008
Suomennos: Paula Korhonen
Sivuja: 349
Kansi: Sami Saramäki
Mistä: oma ostos
Kesäviihdettä rannalle

Olen lukenut ennen blogiaikoja kaikki aiemmat Sujata Masseyn Rei Shimura -sarjan teokset. Pidin niistä erityisen paljon silloin kun aloitin japanin kielen opinnot, ja tunnistin helposti niitä muutamia Masseyn käyttämiä japanilaisia sanoja. Sarjan alussa Rei asui vielä Japanissa, joten sekin toi teoksiin lisäviehätystä. Tämä päätösosa vain oli jäänyt syystä tai toisesta lukematta. Ehkä siksi, että se ei ollut "shimura-ahmintojeni" aikoihin vielä ilmestynyt ja sitten aivan kuin unohdin pitkäksi aikaa koko sarjan. En ole kyllä täysin varma, olenko lukenut tätä edeltävääkään teosta, mutta oletan nyt jostain hyvästä syystä, että olen.

Löysin sunnuntaina Hietsun kirpparilta Rei Shimura Havaijilla -pokkarin eurolla, ja se lähti sitten heti mukaani rannalle. Pokkarit ovat mahtavaa rantaluettavaa, varsinkin nopealukuiset dekkarit sopivalla fontilla. Ei haittaa hiekka ja merivesikään, kunhan vain silmät jaksavat tihrustaa tekstiä auringossa.

Nimensä mukaisesti tässä teoksessa Rei ratkoo pulmia Havaijilla. Hän on matkustanut sinne isänsä, serkkunsa ja setänsä kanssa sukujuhlien vuoksi. He eivät olleet aiemmin edes kuulleet tästä sukuhaarasta, mutta velvollisuudentunto ja uteliaisuus saavat heidät matkustamaan kuukaudeksi Havaijille. He halusivat matkalta sitä samaa, mitä miekin kesäiseltä rantapäivältäni, lepoa ja rentoutumista, mutta sukulaismiehellä on Rein varalle muita suunnitelmia. Ja kuin vahingossa Rei päätyy selvittämään hankalaa maanomistuskiistaa.

Rei Shimura Havaijilla on sujuvajuoninen teos, jonka ahmaisin kirjan melkein yhden päivän aikana. Väkisin silmät lipsuivat kiinni ja jotain jäi vielä seuraavalle päivällekin. Mutta jotain jäi myös tarinasta uupumaan, kuin yö olisi jännittävyyden varastanut, ja seuraavana päivänä kirjan loppuosa tuntui lattealta. Pidän viihdekirjoissani juuri mysteereistä, salaisuuksista, juonikudelmista, murhista ja selvitystöitä, mutta hohhoijaa-romantiikka, liian nopeasti ratkeava mysteeri ja henkilöiden yksiulotteinen kuvaus saavat aina muistamaan, miksi tämänkaltaisia kirjoja – vaikka niissä on selvästi hyvä tarinallinen imu ja lukemiseen oikein uppoaa – ei määräänsä enempää pysty lukemaan.

Rei ei ollut minusta tässä teoksessa niin kiinnostava kuin aiemmin muistin hänen olevan. Koko ajan kuvataan, kuinka hoikka ja hyvännäköinen hän on, kauniit kesämekot oikein hivelevät ja laskeutuvat kauniisti hänen treenatun vartalonsa päälle, Rei syö aina terveellisesti ja usein hänellä ei ole ruokahalua kuin muutamaan haarukalliseen salaattiannoksestaan. Ja maistuvia ruoka-annoksia kuvataan kirjassa usein, mikä haaskuu, että Reille ei ikinä ruoka maistu!

Ja kaikki miehet ihastuvat Reihin, totta kai!

Onneksi hän saa myös jotain aikaiseksi ja tutkimukset etenevät. Vaikka rakkauselämäkuvaus ja sitoutumiskammoinen eestaas-souvaaminen ovat ihan kiinnostaavaa luettavaa paikoin, niin niiden varassa tarina ei kanna. Typerin käänne on vielä, että Rein entinen poikaystävä käy Havajilla ehkä kolmen sivun verran. Ihan turha muistutus tästä juonikuviosta sarjan päätökseen.

Minulla on nyt kesähelteillä ihan mieletön tarinavetoisten kirjojen himo, joten Rei Shimura Havaijilla maistui puutteistaan huolimatta oikein hyvälle.

Daniela Krien: Vielä joskus kerromme kaiken

Daniela Krien: Vielä joskus kerromme kaiken
Gummerus, 2014
Irgendwann werden wir uns alles erzählen, 2011
Suomennos: Ilona Nykyri
Sivuja: 200
Mistä: oma ostos

Daniela Krienin esikoisteos on kuin kevytversio Lolitasta. Se on ensinnäkin paljon lyhyempi, kesäinen pienoisromaani. Siinä on nuori 16-vuotias tyttö Maria, joka ihastuu ja antautuu seksisuhteeseen naapurin isännän kanssa, joka on häntä yli puolet vanhempi. Kirjassa viitataan venäläiseen klassikkokirjaan Karamazovin veljeksiin tuon tuosta, sillä Maria lukee kirjaa poikaystävänsä, Johanneksen, maatilalla ja välttelee kouluun menoa. Yhtä hyvin Vielä joskus kerromme kaiken -teoksessa voitaisiin viitata Lolitaan, mutta tässä kohdin Krien malttaa jättää painottamatta ihan kaikkea.

Olin aluksi kirjan kanssa hämilläni, sillä se tuntui jotenkin kamalan helpolta ja kepoiselta. Maria on teoksen minäkertoja, eikä hän ole kauhean pohtiva ja monipuolinen havannoija. Tietysti tarinakin tukee tätä, sillä Maria ei ole kauhean kiinnostunut Saksojen yhdistymisestä johtuvasta yhteiskunnallisesta muutoksesta. Johannes on puolestaan hyvin innoissaan niistä mahdollisuuksista, jotka hänelle nyt tarjoutuvat: taidekoulu ja mahdollisuus muuttaa länteen ja päästä pois isänsä maatilalta.

Maria elää päivä kerrallaan, ja useimpina päivinä hän pystyy ajattelemaan vain Henneriä, juroa ja kovakouraista miestä, joka pystyy tarjoamaan Marialle enemmän nautintoa kuin valokuvaamiseen uppoutunut Johannes.

Kirja lähtee kyllä sitten vetämään ja on hetkittäin ihan kuumaakin kamaa. Aistikas, kehuu takakansikin. DDR:n kuolinkorinat pienenä sivujuonteena antavat kirjalle sopivasti pulssia, että Marian haahuilulle saatiin vastapainoa.

Leppoisa kesäkirja, jossa parasta oli se, miten kolmen draama yhdistyi kuumana kesänä. Mutta olisi kirjailija voinut jättää pois sen maininnan, että Marian isällä on suhde tyttärensä ikäiseen naiseen. Hohhoijaa, _alleviivausvaroitus_.

Paula McLain: Nuoruutemme Pariisi

Paula McLain: Nuoruutemme Pariisi
Gummerus, 2014
The Paris Wife, 2011
Suomennos: Irmeli Ruuska
Sivuja: 390
Kansi: Anna Bauer
Mistä: arvostelukappale

Tänä keväänä olen lukenut jo useamman viihteellisen historiallisen käännösromaanin. Muutama päivä sitten bloggasinkin Jo Bakerin Longbournin talossa -romaanista, joka oli onnistunut riskiluku, sillä siinä ei pilailtu Austenin klassikkokirjalla. Paula McLainin kirja valikoitui niin ikään luettavakseni samaisen lehtijuttutyypin vuoksi.

Kirjan nimi – Nuoruutemme Pariisi – viittaa vahvasti Ernest Hemingwayn muistelmateokseen Nuoruuteni Pariisi, mutta tämän kirjan kohdalla ei samanlaista riskiä minun kohdallani ollut, sillä en ole Hemingwayn kirjaa vieläkään lukenut. Omistan kirjan pokkarina, mutta pakko myöntää, että ostin sen elokuvan huumaamana. Woody Allenin Midnight in Paris hurmasi ja halusin lukea kaiken (kaiken!) Hemingwaylta, Fitzgeraldeilta – ja kuinkas sitten kävikään. Omistan kirjan, mutta en ole vielä saanut sitä luettua. Tämä tämmöisenä alustuksena sille, mitä vasten lähdin McLainin "Pariisin vaimoa" lukemaan.

Hadley Richardson on 8 vuotta miestään Ernest Hemingwayta vanhempi, mutta ikä ei ole mikään este silloin kun oikein toiseen hullaantuu. Avioliittoarki käynnistyy oikeastaan Pariisissa, sillä toimittajan ja aloittelevan kirjailijan työ vie pariskunnan sinne. Alku vei mennessään, ja minäkertoja-Hadley tuntuu aluksi niin raikkaalle ja kiinnostavalle henkilölle. Halusin ehdottomasti kuulla tämän puolen tarinasta, sillä faktapohjaisessa kirjassa lukija tietää jo, miten avioliiton lopulta käy.

Pohjatyö tuntuu perusteelliselta. Kirjailija on perehtynyt Richardsonin ja Hemingwayn kirjeenvaihtoon, kirjailijan tuotantoon ja muuhun aikalaisaineistoon ja tutkimukseen. En ole 1920-luvun pariisilaisen elämän asiantuntija, mutta levottomuus ja sulokas hällä väliä -asenne välittyy juuri niin kuin mielikuva ajasta etukäteen oli.

Pidin kirjasta pitkän aikaa todella paljon, mutta sitten jotain tapahtuu. Hadley, jonka kanssa minulla ei ollut mitään toraa, tuntuukin tylsältä hahmolta ja hengettömältä kertojalta. Tapahtumia luetellaan ja ymmärrän, että avioliiton tuho on tuloillaan, mutta tunnepuoli ja epätoivo tilanteesta eivät oikein välity.

Mutta yksi kohtaus jäi erityisen hyvin mieleen. Hadley matkustaa Ernestinsä luokse tämän esikoisromaanin käsikirjoituksen kanssa, mutta hukkaa sen vahingossa matkalla. Ihan hirveä tilanne, ettei tekstistä tietenkään ole "varmuuskopioita". Kohta jäi – paitsi sen kauhean traagisuuden vuoksi – mieleeni erityisen hyvin, sillä tämä on kuin ensimmäinen hetki, kun minulle lukijana tuli tunne, ettei liitto tule kestämään. Ehkä olisin jollain tapaa toivonut, että Hadley muuttuisi pirullisemmaksi ja väkivahvemmaksi, kun rouva Hemingway numero 2 saapuu kuvioihin mukaan.

Keväisen viehkona viihdekirjana tätä suosittelen. En ymmärrä, miksi kesken lukemisen aloin ladata kirjalle sellaisia odotuksia, joita se ei ole luvannutkaan täyttää.

En ole Pariisissa nyt, vaikka Euroopan turuilta ja toreilta tämän juttuni julkaisen. Sinne kuitenkin seuraavaksi kaipaisin, vaikka ajassa taaksepäin en voikaan matkustaa.

NoViolet Bulawayo: Me tarvitaan uudet nimet

NoViolet Bulawayo:
Me tarvitaan uudet nimet
Gummerus, 2014
We Need New Names, 2013
Suomennos: Sari Karhulahti
Kansi: Eevaliina Rusanen
Sivuja: 288
Mistä: arvostelukappale
Zimbabwelais-amerikkalainen romaani

"He eivät koskaan enää palaa entiselleen, sillä se on kerta kaikkiaan mahdotonta sen jälkeen kun on jättänyt taakseen minuutensa, ominaislaatunsa.” 

NoViolet Bulawayo on saanut heti ensimmäisellä teoksellaan paljon positiivista huomiota. Me tarvitaan uudet nimet oli arvostetun Man Booker -palkinnon finalistien joukossa, ja täällä Suomessakin monet kirjabloggaajat ovat ihastuneet Bulawayon taidokkaaseen, kielellä leikittelevään teokseen.

Me tarvitaan uudet nimet on jaettu kahteen osaan. Ensimmäisessä osassa 10-vuotias Kulta asuu ystävineen slummissa. He eivät käy koulussa ja kuluttavat aikaansa keksimällä erilaisia leikkejä. Nälkää yritetään pitää loitolla varastamalla ruoaksi guavoja rikkaiden asuinalueelta. Väkivalta, köyhyys ja avustustyöntekijöiden läsnäolo ovat kaikille arkipäivää. Kulta on joukon ainoa, jolla on kuitenkin mahdollisuus muutokseen, sillä hänen tätinsä asuu Yhdysvalloissa. Romaanin toisessa osassa teini-ikäinen Kulta havainnoi terävästi amerikkalaista arkea ja yrittää sopeutua uuteen maahan parhaansa mukaan.

Kirja on asetelmaltaan tyypillinen maastamuuttoromaani. Köyhissä oloissa lapsuutensa viettänyt muuttaa länsimaahan suurten toiveiden saattelemana. Bulawayo onnistuu kuitenkin kerrontaratkaisuillaan tuomaan tarinaan jotain uutta.

Ihastuin kirjassa erityisesti siihen, kuinka hyvin nämä kaksi osaa toimivat ja miten kirjailija on tavoittanut sekä lapsen että teini-ikäisen kielen ja maailman. Suomentaja Sari Karhulahti on tehnyt loistavan työn siinä, miten hän saa lapsen puhekielisemmän kerronnan soimaan. Minua aluksi häiritsi pilkuttomuus, mutta mitä pidemmälle luin, sen paremmalta rosoisuus ja lauseiden ketjuttaminen tuntui. Teini-ikäisen puheessa on asianmukaisesti enemmän uhmaa, ja kerrontatapa poikkeaa alusta juuri sopivasti.

On aina vaikuttavaa ja pökerryttävää lukea raadollisista asioista lapsen näkökulmasta käsin.Varsinkin, jos lapsen ääni kertojana toimii, eikä se etäännytä tilanteesta liikaa. Monta kertaa juuri epäonnistunut kertojaääni pilaa teoksen, varsinkin, jos lapsen älykkyys heittelee puolelta toiselle. Mutta kun kirjailija onnistuu lapsikertojan kanssa, tulee tarinaan hyvin koskettava taso. Pahat – ja tärkeät! – asiat tulevat kerrotuksi tavallaan vähän mystisemmin, ja hurja kohtaus on vieläkin voimakkaampi.

Mutta lapset ovat lapsia kaikkialla. Uhkarohkeiden leikkien seasta löytyy myös viatonta toivoa paremmasta. Tämä ilo on tärkeä, sillä henkilöihin ihastuu ja näille lapsille haluaa hyvää.

Minulle kirjassa on parasta se, kuinka saman tarinan sisään on mahdutettu kaksi todentuntuista mutta hyvin erilaista maailmaa.

Kulta tulee tutuksi lapsena ja nuorena, ja hänen jatkuva kaipuunsa kotiin, jota ei missään ole, pakahduttaa.

Kirjan on lukenut ainakin Katja, Karoliina, Mari A., Maija, Tiina, Krista.

Maria Vaara: Annansilmät

Maria Vaara: Annansilmät
Gummerus, 1977
Sivuja: 168
Kansi: Pekka Nissinen
Mistä: kirjastosta
Kotimainen nuortenkirja, omakohtainen

Luin pari viikkoa sitten Sarianna Vaaran esikoisteoksen Huomenkellotyttö, jonka jälkeen kiinnostuin kovasti hänen äitinsä kirjoista. Erityisesti tästä nuortenkirjasta Annansilmät, joka on kuin eräänlainen teospari vuosien takaa.

Maria Vaara oli kirjailija, joka kirjoitti omasta sairaudestaan, skitsofreniasta. Annansilmät teoksen päähenkilö on Anna-niminen reipas 11-vuotias tyttö, joka kantaa vastuuta ja huolta viisihenkisestä perheestä. Isälle ja äidille on tullut avioero, isä ei juurikaan lapsia näe eikä ruokkojakaan juuri maksa. Äidin sairastuminen on kuitenkin vielä suurempi tragedia perheelle, ja pieni Anna huolehtii veljistään ja monin tavoin perheen arjesta. Hän käy äitiään myös sairaalassa katsomassa, miettii perheen toimeentuloa ja jopa sitä, kuka hoitaa kirjastotyöt sillä aikaa kun äiti on sairaana.

Anna on hyvin sankarillinen hahmo, ehkä vähän liiankin. Kyllä äiti kirjoittaa tyttärelleen roolin, jossa on hyvin vähän liikkumatilaa kapinalle. Sarianna kirjoittaa teoksessaan hyvin kiinnostavasti siitä, miltä tuntui lukea äidin kirjoittama kirja heidän perheestään:

"Olin lukenut äitini kirjoittamista kirjoista vain ensimmäisen runokirjan josta en ollut tajunnut juuri mitään, ja sitten sen joka kertoi minusta.  Sen olin lukenut tarkasti ja moneenkin kertaan, nuortenkirjan joka kertoi pienestä urheasta tytöstä. Olin pyytänyt äitiä kirjoittamaan kirjan minulle. Minulle, ei minusta. Ja äiti kirjoitti, tuosta vain, ja se julkaistiin. En kertonut koskaan äidille että en olisi halunnut siitä sellaista kuin siitä tuli. En olisi halunnut että meidän asioita kerrotaan, että tyttö siinä kirjassa on ihan kuin minä. On ja ei ole. En minä tosielämssä ollut ollenkaan niin kiltti ja ymmärtäväinen, kirjan Annan ajatukset olivat puhtaampia kuin minun. Mutta ei sellaista voi sanoa, ei tietenkään. Tai ehkä kirja ei kertonutkaan minusta?"

En voi sille mitään, että lukiessa mietin hyvin vahvasti nimenomaan tyttären ja äidin oikeaa suhdetta, enkä niinkään kirjan tarinaa. Oliko kirjan tarkoitus olla myös samalla äidin kiitos tyttärensä ponnisteluista? Tai anteeksipyyntö siitä kaikesta, jonka lapsi on joutunut kestämään? Vai ajatteliko äiti Annan olevan erityisen sinnikäs? Päädyin siihen, että kirja on ollut varmasti kaikkea tätä.

Kun tytär teoksen sivuilla parahtaa siitä, miksi juuri tyttöjen tulee kantaa vastuu, tuntuu se erityisen painokkaalta ja merkittävältä. Anna saa liiankin vähän mahdollisuuksia kertoa, kuinka väärin koko asetelma on. Mutta välillä kuori murtuu.

Toisaalta juuri tämä on osoitus siitä kuuliaisuudesta, josta Sariannakin omassa kirjassaan puhuu. Hän kirjoittaa vain paljon rehellisemmän tuntuista tekstiä.

Totta kai laji on eri. Samoin aika. Myös näkökulma, vaikka molemmissa teoksissa seurataan tapahtumia Annan kautta. Sillä on silti suuri merkitys, kumpi oikeasti tietää, mitä Anna ajatteli.

Annansilmät-teoksen takakannessa mainitaan siitä, kuinka rohkea aihevalinta äidin mielenterveysongelmat tuon ajan nuortenkirjalle ovat. Tunnen vähemmän nyky-nuortenkirjojen aiheita, mutta minulla on hyvin vahva mutu sille, että myös vanhempien mielensairauksista uskalletaan tai uskallettaisiin kirjoittaa. Ehkä myös monipuolisemmin.

Loppuun on selvästi haluttu saada paljon lämpöä. Onnellinen perhe muuttaa uuteen kotiin äidin eläkerahojen turvin. Toimeentuloasioista kirjoitetan vähän turhankin tarkasti, mutta ainakin koko joukko on vihdoin yhdessä ja ilmaan jätetään tuntu siitä, että pahin on takana.

Teoksesta en löytänyt muita blogiarvoita, mutta Likaisista legendoista ovat kirjoittaneet ainakin Susa ja Annami.

Marie NDiaye: Kolme vahvaa naista

Marie NDiaye: Kolme vahvaa naista
Gummerus, 2013
Trois femmes puissantes, 2009
Suomennos: Anna-Maija Viitanen
Sivuja: 279
Kansi: Jarkko Hyppönen
Mistä: Arvostelukappale

Kolme vahvaa naista on nimensä mukaisesti romaani, joka kertoo kolmen naisen tarinan. Kirjaa voi pitää myös kolmen novellin kokoelmana, jos kaipaa vahvempia sidoksia tarinoiden välille pitääkseen kirjaa romaanina. Minusta oli kiinnostava lukiessa etsiä ja löytää linkkejä, jotka sitoivat Norahin, Fantan ja Khadyn kertomukset toisiinsa. Isäsuhde, lintusymboliikka, Ranska, Senegal, matkustaminen, maahanmuuttokokemukset ja ne pienet sivulausemaininnat, jotka jäävät alitajuntaan, koska niitä ei ensi alkuun osaa tärkeänä pitää, mutta joihin pitää palata, kun on lukiessa saanut näistä kolmesta naisesta lisätietoa.

En tiedä, miksi minulla oli tarve löytää linkkejä, ehkä se auttoi hahmottamaan kokonaisuutta, varsinkin kun en alun alkaen edes ymmärtänyt, miten kirja rakentuu. Luulin lukevani erilaista kirjaa, millaisen lopulta luin. Ja hyvä näin, pidän yllätyksistä.

Kolme tarinaa, joista ensimmäisestä en olisi halunnut luopua tarinan vaihtuessa toiseen, toisessa ihailin taidokkuutta, miten se on kirjoitettu ja miten sen vahva tunnelma lukijalle välittyy, kolmas on surullisin mutta samalla myös mielestäni vahvimman naisen kertomus.

Norah asuu uusiperheineen Ranskassa ja hän työskentelee asianajana. Hän on kadottanut aikaa sitten yhteyden isäänsä, mutta matkustaa kuitenkin tätä tapaamaan, sillä isällä on hänelle jotain tärkeää asiaa. Narsistinen isä, joka on omalla tavallaan tuhonnut jokaisen läheisen ihmisen, vaikuttaa tyttäreen ristiriitaisesti. Norah haluaa isäsuhteen mutta ei voi silti ymmärtää, millainen ihminen kohtelee läheisiään sillä tavoin. Koska tarinaa tarkastellaan Norahin kautta mutta ei hänen kertomanaan, tulee välillä lukiessa outo tunne ja sitä alkaa arvuuttella hänenkin mielenterveyttään.

Toinen tarina on kirjan pisin. Vasta vähän matkaa luettuani, ymmärsin, että Norahin tarina ei jatkukaan ja kesti hetken ennen kuin pääsin Rudyn, Fantan aviomiehen, kerrontaan mukaan. Teksti on myös haastavampaa kuin aiemmin, ja vasta tässä osassa kiinnitin huomiota Marie NDiayen tyyliin kirjoittaa yhden kappaleen pituisia lauseita. Teksti ryöppyy hurjaa vauhtia lukutunnelman muuttuessa samalla uhkaavammaksi. Fantaan lukija tutustuu Rudyn vouhkotuksen kautta, sillä tunnontuskaisen aviomiehen sisäinen ääni kertaa heidän suhteensa hyviä ja huonoja puolia.

Keskimmäinen ja viimeinen tarina ovat ensimmäistä synkempiä, ja kaikista viimeinen kosketti eniten. Kaikissa tarinoissa läheiset pettävät, perhesiteet ovat katkolla ja kaikki kolme naista joutuvat elämää muuttavalle matkalle. Khady elää köyhyydessä ja on aviomiehensä kuoleman jälkeen täysin tämän sukulaisten armoilla. Hän joutuu matkalle epämiellyttävien ja kylmien sukulaisten pakottamana.

Kirja on kiinnostavasti kirjoitettu, tarinat mielenkiintoisia ja ajatuksia herättäviä, henkilöt moniulotteisia eikä heistä pääse ihan heti selville. Jouduin lukiessa myös vähän ponnistelemaan, sillä minulla kesti hetken päästä aina seuraavaan tarinaan sisään. Mikäs siinä, lukemallahan siitäkin selvisi.

Minua kiinnostaa tämän kirjan osalta erityisen paljon muiden lukijoiden kokemukset. Toivon mukaan kuulen teiltä lukijoilta tai muiden arvioita lukemalla saan tietää, mikä tarina nousee kenellekin parhaaksi ja mistä syystä. Minusta ensimmäinen tarina ei ole vahvin, enkä osaa kunnolla edes perustella, miksi se oli mielestäni paras, mutta ehkä siinä jäi lopulta eniten kaihertamaan loppuratkaisu. Tai liian avoin loppu.

Maria Semple: Missä olet, Bernadette?

Maria Semple: Missä olet, Bernadette?
Gummerus, 2013
Suomennos: Outi Järvinen
Sivuja: 319
Mistä minulle: Arvostelukappale
Lyhyesti: Kevyt mutta nokkela satiiri täydellisistä naisista

Maria Semplen hersyvän kipakan romaanin päähenkilö Bernadette on omalaatuinen henkilö. Hän on palkittu ja arvostettu arkkitehti, joka on viimeiset parikymmentä vuotta surrut tärkeimmän projektinsa epäonnistumista ja sulkeutunut miltei kokonaan kotinsa suojiin. Hän on jopa palkannut intialaisen assistentin hoitamaan netin kautta kaiken matkajärjestelyistä reseptien uusimiseen. Microsoftilla huippuvirassa työskentelevä mies on lannistuneen tottunut vaimonsa oikkuihin. Hän ei tiedä Bernadetten ongelmien laajuutta, eikä tarkkaan vaimonsa kuulumisten perään kysele. Älykkötytär Beelle äiti on kuitenkin paras ystävä.

Eliittiperheen ongelmia on kuvattu ennenkin, mutta niissä yleensä aina pinnan alla kuohuu ja ulkokuoresta pidetään tarkkaan kiinni. Bernadette ei tunnu välittävän, vaikka on seattlelaisten kotirouvien jatkuvan pilkan ja kummastelun kohde. Siitä rehellisyydestä ja uhmakkuudesta pitää väkisinkin, vaikka juonikuviot eivät muuten viihdyttäisi.
 
Missä olet, Bernadette? -romaani ei etene perinteiseen tapaan kertojan varassa. Romaani rakentuu sähköposteista, kirjeistä, raporteista ja monista muista dokumenteista. Aluksi olin epäileväinen rakenteen suhteen, sillä tuntui, että tarina jäi muodon jalkoihin. Nopeasti tyyliin kuitenkin tottui ja se toi lukemiseen vaihtelua ja jännitystä. Tirkistelynhalukin tyydyttyy juorunnälkäisten kotirouvien sähköpostikeskusteluiden myötä. Nämä itsekkyydestä sokeutuneet sivuhenkilöt tekevät lukemisesta hauskaa. Jopa niin hauskaa, että heidän keskinäiset välinsä kiinnostivat paikoin enemmän kuin Bernadetten perheen kuviot.

Missä olet, Bernedette? onnistuu olemaan samanaikaisesti viihdyttävä lukusukkula ja älykäs sosiaalinen satiiri. Torikammoinen Bernadette on surkuhupaisa keulakuva toisen ihmisen kohtaamisen vaikeudelle. Hän osaa kuitenkin olla sen verran kipakka hulluttelija, joten missään nimessä lukiessa ei tarvitse säälitellä.

Ei hömppää, ei painavaa yhteiskuntakritiikkiä, eikä kirjaa tarvitse lukea uudelleen muistaakseen, että se oli nokkelasti kirjoitettu.

Jutun pohjana toimi Olivia-lehteen kirjoittamani arvio. Kuvituksena kesä.

Julie Kibler: Matkalla kotiin

Julie Kibler: Matkalla kotiin 
Gummerus, 2013
Calling Me Home, 2013
Suomennos: Riie Heikkilä
Kansi: Anna Gorovoy ja Eevaliina Rusanen
Sivuja: 504
Yhdysvallat

"Sydän on vaativa vuokralainen; se pullikoi usein voimakkaasti maalaisjärkeä vastaan."

Joskus tuntuu, että on ihan sattumankauppaa, mihin kirjaan sitä ihastuu. Julie Kiblerin juonivetoisen esikoisromaanin Matkalla kotiin luin melkein kerralla, vaikka kyseessä on yli 500-sivuinen teos. Lukeminen tuntui miltei elokuvan katsomiselta, sillä tarina on senkaltainen, joita nyt myös mielellään valkokankaalla halutaan esittää. Kahden naisen tarina, jota kerrottaessa vuorotellaan menneen ja nykyisyyden välillä: Valkoihoinen, hyvin iäkäs nainen on ystävystynyt tummaihoisen parturinsa kanssa ja pyytää tätä mukaansa hautajaisiin vanhaan kotikaupunkiinsa. Naisten ajaessa syvemmälle etelään, yli tuhannen kilometrin päähän kotikaupungistaan, Isabelle kertoo Dorrielle pala palaselta, millaista elämä oli hänen lapsuutensa Kentuckyssa 40–50-luvuilla. Dorrie toimii puolestaan nykyaikaan sijoittuvissa kohtauksissa kertojana.

En ollut ihan alussa vakuuttunut tarinasta, sillä aluksi olin kiinnostuneempi nykyajasta ja Isabellen tarina tuntui liian tutulle ja moneen kertaan esitetylle, mutta aika nopeasti vaakakuppi kääntyi niin, että halusin tietää enemmän Isabellen ja Robertin rakkaustarinasta kuin Dorrien huolista avioerolasten, rahavaikeuksien ja sitoutumispelkojen sekasotkussa.

Isabelle on lääkäriperheen ainoa tyttölapsi, isänsä silmäterä äidin suosiessa kurittomia poikia. Perheessä on tummaihoisia palvelijoita, ja Isabelle ei ole ymmärtänyt aiemmin tarkastella kriittisesti kaupungin järjestyssääntöjä, muun muassa sitä, että tummaihoisilta on kielletty liikkua auringonlaskun jälkeen kaduilla. Vasta kun hän rakastuu Robertiin, hän havahtuu pohtimaan pienoisella maailmanparantaja-asenteella näitä oikeita ja vääriä tapoja kohdella toista ihmistä. Isabellen kerronta on teoksen alkuosassa vähän naiivia, mutta sen antaa anteeksi, sillä kyseessä on kuitenkin teini-ikäinen, jonka kuuluukin kertojana vähän julistaa. Loppua kohden kerrontaa tulee enemmän rosoja – tai ainakin tarinassa on tällöin jo niin paljon imua, että kerrontapaan ei kiinnitä enää samalla tavalla huomiota.

Suuria tunteita, rasistista järjettömyyttä, kielletty rakkaus, uhkarohkea silloista lakia rikkova avioliitto, normeja häpäisevä raskaus, kasvojen menettämisen pelko, syyllisyys, viha, intohimo. Lista on loputon, sillä näiden piirteiden tähden kirja on mitä parhainta viihdettä. Asiat, joista normaalisti olisin moittinut, tuntuvat vähäpätöisiltä silloin kun teos nappaa koukkuunsa. Vaikka osasin ennalta arvata tärkeitä juonenkäänteitä, esimerkiksi sen, kenen hautajaisiin naiset ovat matkalla, ei sekään häirinnyt lukukokemusta.

Teksti on suoraviivaista, eikä suomennokseenkaan ole liiemmin pilkkuja lisätty. Kirja, joko herättää tunteita tai sen tyyli jättää kylmäksi, jolloin todennäköisesti kirjan jättää kesken. Minusta oli kiinnostava lukea näistä ulkopuolisista esteistä, jotka rasittivat Isabellen ja Robertin suhdetta, sillä vaikka nykyisin on luvallista erirotuisten mennä keskenään naimisiin, niin syrjintää tapahtuu edelleen. Kävin DocPointissa tammikuussa katsomassa muutamia dokumentteja, jotka sivusivat myös tätä aihetta ja sitä, miten huono-osaisuus periytyy niin Yhdysvalloissa kuin täällä Suomessakin. Näin räikeästä rotusyrjinnästä, josta Matkalla kotiin kertoo, on niin vähän aikaa, joten monet nyky-yhteiskunnan yhteiskuntaluokkien eriarvoisuudesta johtuvat ongelmat juontavat juurensa näihin asenteisiin.

Suosittelen kirjaa hyvää, juonivetoista lukusukkulaa kaipaaville ja romantiikan nälkäisille, jotka haluavat vähän nyyhkiä.

Ingmar Bergman: Kohtauksia eräästä avioliitosta

Ingmar Bergman: Kohtauksia eräästä avioliitosta
Gummerus, 2007 (1.painos 1974)

Scener ut ett äktenskap, 1973

Suomennos: Risto Hannula
Kansi: Kirjan kuvat tv-sarjasta
Sivuja: 208
Ruotsi

Lyhyesti: 

Kuusi dialogikohtausta rakkaudesta

En ole katsonut teoksesta tehtyä tv-sarjaa enkä elokuvaa. En oikeastaan tiennyt kirjastakaan kauheasti etukäteen, mutta Karoliinan bloggauksen luettuani päätin lukea kirjan heti, sillä se oli valmiina hyllyssäni. Minulla on myös samalta divarireissulta ostettu Yksityisiä keskusteluja odottamassa lukuvuoroaan.

Kohtauksia eräästä avioliitosta on elokuvajaohjaajana tunnetun Ingmar Bergmanin ensimmäinen kirja. Mutta oikeastaan tämäkin on paremminkin näytelmä tai elokuvan käsikirjoitus, sillä teos rakentuu kuuden kohtauksen varaan ja se on kirjoitettu lähes kokonaan dialogimuotoon. Henkilöiden tunnetiloja kuvataan yhdellä kahdella sanalla ennen kyseisen repliikin alkua. (Hämmentyneesti.) (Vihaisesti.) (Hiljaa.) (Kiihkoissaan.) Ja niin monessa eri tunnetilassa vuorosanoja toistetaankin, sillä Johan ja Marianne eivät jätä oikein mitään sanomatta, mutta toisaalta he valehtelevat ja vaikenevat niin monesta asiasta, jonka takia heidän avioliittonsa on vaikeuksissa.

Heidän avioliittonsa on kuin painekattila, joka pihisee, sihisee, natisee liitoksistaan, pomppii ja kolisee. Ensimmäisessä kohtauksessa he monta kertaa toistavat, kuinka heillä menee hyvin ja kaikki on niin mukavaa, mutta kaiken aikaa se tuntuu harjoitellulta näytelmältä. He ovat tottuneet toistamaan näitä sanoja toisilleen, mutta niin valheellisesti, että tarkkailijan rooliin pakotettu lukija pihisee, sihisee ja natisee liitoksistaan taustalla.

Kohtauksia eräästä avioliitosta on loistava teos, sillä se pakottaa seuraamaan typeriä kohtauksia, kiinnostavia keskusteluja, epätoivoa ja onnea, suurta kiihkoa ja niin ahdistavan tyyntä käyttäytymistä ennen suuren myrskyn puhkeamista. Mutta koska Kohtauksia eräästä avioliitosta on kirja tai elokuva tai tv-sarja, ei sivullisella ole mahdollisuutta päästä vaikuttamaan keskusteluun. Ei ole mahdollisuutta huutaa tyynelle Mariannelle, että mitä ihmettä sinä nyt nöyristelet siinä, kun miehesi on kertonut lähtevänsä puolta nuoremman naisen perässä Pariisiin. Ei ole mahdollisuutta pyytää Johania ryhdistäytymään ja olemaan vähemmän hemmoteltu ja kroonisesti elämäänsä kyllästynyt riitapukari. Ei ole mahdollisuutta sanoa heille, että ottaisivat toisistaan taukoa tai että heidän kuuluu olla yhdessä, sillä eihän kukaan muu tuollaista huopaamista ja soutamista jaksaisi.

Sitä vain lukee, kääntää vimmaisesti sivuja ja nauttii ihan kaikesta.

Karoliina kuvaa tuntojani omassa arviossaan hyvin: "Se on kuin ruotsalaista Woody Allenia – vaikka oikeasti se menee niin päin, että Allen on ottanut vaikutteita Bergmanilta. Sarjassa piehtaroidaan aivan mahtavasti siinä porvarillisessa ahdistuksessa, jonka kuvailua rakastan niin kirjoissa, näytelmissä, elokuvissa kuin tv-sarjoissa."
Kirjassa tosiaan piehtaroidaan, ja sen vuoksi se onkin niin mielekästä luettavaa. Marianne ja Johan ovat molemmat todella sanavalmiita, mutta heillä on molemmilla sama ongelma: kumpikin on mieluummin oikeassa kuin onnellinen.

"Marianne (raivoissaan): -- Kun ajattelenkin, mitä olet minulle viime vuosina tehnyt, tulen melkein sairaaksi raivosta. Katso sinä vain. Kestän tuon katseen aivan mainiosti. Olen paaduttanut mieleni. Kunpa tietäisit, kuinka monta kertaa olen unelmoinut siitä, että iskisin sinut hengiltä, murhaisin sinut, pistäisin sinuun veitsen, pahoinpitelisin sinua. Kunpa tietäisit, kuinka helvetin ihanalta tuntuu päästä lopultakin sanomaan sinulle tämä kaikki.
Johan (äkkiä hymyillen): Sinä olet kyllä hurjan kaunis, kun suutut tuuolla tavoin."

Melanie Gideon: Vaimo 22

Melanie Gideon: Vaimo 22
Wife 22, 2012
Gummerus, 2013
Suomennos: Paula Takio
Sivuja: 446
Yhdysvallat, chick lit / mama lit


"Hei taas
Minä en kaipaa aikoja, jolloin olin tavoittamattomissa. Kun olen netissä, pääsen minne tahansa, voin tehdä kaikenlaista. Esimerkiksi tänään piipahdin pienessä portugalilaisesa kirjatossa. Luin Shaker-uskonon harjoittajien korinpunonnasta ja sain tiettää, että yläasteaikojen paras kaverini rakastaa veriappelsiinisorbettia. Sain myös tietää, että muuan poplaulaja uskoo olevansa keijukainen, ihan oikea satuolento siis, mutta pointtini on siinä, että nykyään me pääsemme käsiksi vaikka mihin tietoon. Minun ei tarvitse katsoa edes ikknasta ulos, jotta saan tietää, millainen sää on. Saan säätiedotuksen joka aamu läppäriini. Voiko mikään olla parempaa?"


Melanie Gideonin "varttuneemman naisen" chick lit -romaani Vaimo 22 oli miellyttävä sunnuntaikirja. Aloitin sen aamulla sängyssä ja pötköttelin kirjan parissa, kunnes tuli olo, että pitäisi näin kauniina päivänä käydä ulkonakin ja seisoin sitten kirjaa lukien ulkona parikymmentä minuuttia ja matkasin bussilla kirjaa lukien ostamaan sunnuntai-sushit. En malttanut lopettaa lukemista, sillä kirja oli eilen lopettamani Yiyun Lin Kulkureiden jälkeen mielen hyvin nollaava lukusukkula.

Kirja muistutti paljon Daniel Glattauerin sähköpostiromaaneja Kun pohjoistuuli puhaltaa ja Joka seitsemäs aalto, mutta Gideonin kirjassa keskitytään kuitenkin enemmän päähenkilön perheen ja avioliiton kuvaukseen, kun taas Glattauerin kirjoissa tyyli on lähes kokonaan sähköpostimuotoon kirjoitettua ja keskittyy tähän "kiellettyyn", uuteen suhteeseen.

Alice on 44-vuotias ilmaisutaidon opettaja, joka haluaa olla kahden lapsensa kanssa läheinen ystävä ja ymmärtää heidän elämäänsä – välillä ihan patologisesti. Hän väittää miehelleen, että heidän poikansa on homo ja tytöllä on syömishäiriö, vaikka kumpikaan näistä asioista ei pidä paikkansa. Mieheensä hän ei puolestaan osaa enää suhtautua oikein mitenkään, heitä voisi kuvailla ystäviksi, mutta 20 vuoden avioliiton jälkeen puheenaiheita ei ole juurikaan ole. Alice innostuu vastaamaan sähköpostiinsa tulleeseen avioliitto-tutkimuspyyntöön, sillä oman avioliittonsa ja menneisyytensä läpikäyminen Tutkija 101 kanssa nimimerkin suojissa tuntuu hänestä turvalliselta ja tarpeelliselta. Alicen nimimerkistä on saatu teokselle myös nimi.

Teksti on nopealukuista jo itsessään, mutta tyylittelyvaihtelut "kerrotun tarinan", sähköpostien, facebook-viestien, näytelmätekstien kautta tekevät lukemisesta myös visuaalisesti kiinnostavaa. Alice on yhden epäonnistuneen näytelmän jälkeen lopettanut kirjoittamisen, mutta hän pistää parastaan kyllä tutkimusvastauksiin. Gideonilta järkevä ratkaisu tehdä päähenkilöstään dramaturgi, sillä tällöin selittyy järkevästi se, miksi Alice kirjoittaa esimerkiksi niin yksityiskohtaisia dialogeja menneisyydestään tutkijan luettavaksi. Ratkaisu on lukijan mieleen, sillä tällä tavalla myös aikahyppäykset Alicen ja Williamin suhteen alkuvaiheeseen ovat mielenkiintoisia ja "eläviä", eivätkä vain lyhennettyjä muistopätkiä.

Keski-iän kriisejä hoidetaan tasaisella virtuaalisurinalla, ja varsinkin Alice on erittäin riippuvainen sosiaalisesta mediasta. Hän ei edes ystäviensä seurassa malta jättää tarkistamatta, että mitä facebookissa sillä hetkellä tapahtuu ja onko hän saanut sähköposteja. Mies tuntuu vieraalta niin kodin arjessa, työelämässä kuin virtuaaliverkostoissa. Siksi Alice intoutuu kirjoittamaan hyvin pateettisia viestejä salaperäiselle tutkijalle, johon myös hyvin heppoisesti rakastuu.

Viihdyttävä sunnuntai, sillä välillä on aivan mahtavaa lukea paksu kirja nopeasti. Loppuratkaisuun liittyy mielestäni pienoinen loogisuusvirhe, jota eräs kohtaus tarinassa ei tue, mutta sekin saattaa selittyä Alicen nettiriippuvuudella. Vaikea sitä on tarkemmin avata, kun en halua kirjan tärkeintä käännekohtaa paljastaa, mutta lopulta ei se ole niin väliksikään. En luultavasti muista loppuvuodesta kirjasta juuri mitään, joten ei tämmöinen "virhekään" jää mieltäni kalvamaan. Tämän kirjan parissa viihdyin rakenteen, juonivetoisuuden ja mielenkiintoisten henkilöiden takia. Ja sen vuoksi, että kirja on kuin luotu rannalle mukaan kuljetettavaksi, iso fontti ja pehmeät kannet, eikä niin haittaa, vaikka kannet vähän taittuvat ja sivujen väliin jää hiekkaa.

Vaimo 22 on ihanteellinen lomakirja.

TTT – bloggaamattomat luetut (eli kymmenen kirjan arvio viime vuoden luetuista)

Bloggaamattomien kirjojen pinoista ei pääse minnekään, vaikka kuinka pyhästi aikoisi heti lukemisen jälkeen kirjoittaa edes muutama sana tänne. Osan olen näistä viime vuoden puolella luetuista jo kirjastoon aikapäiviä sitten palauttanut, mutta halusin niistäkin jonkun lyhytarvion kirjoittaa. Varsinkin kun perjantaina valitaan Blogistanian Globalia ja tässäkin pinossa on muutama erittäin hyvä käännöskirja.

Tiistainen blogirutistus – Top Ten Tuesday – on kätevä tapa listata kymmenen luettua kirjaa, joista aion kirjoittaa joskus kokonaisen arvion, mutta aikapulan vuoksi yritän tiivistää teoksista "timantin kirkkaan analyysin"* muutamaan riviin.

1. Sergei Dovlatov: Matkalaukku (Idiootti, 2012) 

Kiitos kustantamolle Dovlatovin kirjojen suomennoksesta, sillä niin tämä kyseinen Matkalaukku kuin aiemmin keväällä lukemani Meikäläiset ovat kirjavuoteni parhaimmistoa. Ilahduin huomatessani myös, että Akateemisen kirjakaupan älykkäät kirjanostajat olivat löytäneet teoksen myös, sillä se oli viimeksi kaupassa vieraillessani päässyt neljänneksi myydyimmäksi käännöskirjaksi.

Matkalaukku muistuttaa rakenteeltaan Meikäläisiä, molemmat ovat eräänlaisia muistelmateoksia (joskin lukijalle ei ole koskaan varmaa tietoa siitä, mikä on totta ja mikä valhetta) ja teos koostuu pienistä kertomuksista. Aiemmassa kerrotaan Dovlatov-nimisen henkilön sukulaisista ja muutosta Amerikkaan, tässä puolestaan avataan kaappiin unohtuneen matkalaukun sisältöä ja jokaisen laukusta löytyneen tavaran myötä kerrotaan hauska, absurdi ja vetävä tarina. Teos on siis otollinen kiireisiin hetkiin, jos vain oikeasti malttaa lukea vain yhden tarinan kerralla.

Molemmat teokset ovat lisäksi upean näköisiä kannesta taittoon.

"Komppaan" Kurt Vonnegutin sanoja: "Hyvä Sergei Dovlatov! Myös minä rakastan sinua."

2. Sarah Winman: Kani nimeltä jumala (Tammi, 2012)

Teoksen nimi on mielenkiintoinen, ja aloin heti arvuutella, miksi jumala on kirjoitettu pienellä ja millainen maaginen maailma lukiessa mahtaakaan paljastua. Kirja oli sinällään hyvin viihdyttävä, joskin siihen oli minusta sulautettu mukaan ihan liikaa rankkoja aiheita, jotka veivät toisiltaan tilaa ja syvyyttä.

Erityisesti kiitän teoksen alkuosan lapsikertojan viehättävää ääntä. Yleensä vierastan lapsikertojia, mutta nyt olen onnistunut lukemaan useamman teoksen, jossa kertojavalinta toimii, joten olen pikkuhiljaa luopunut vastarinnastani.

Oletin, että olisin uppoutunut kirjaan, mutta lopulta se jätti aika haalean jälkimaun.

Kirjaa on kiitelty blogeissa runsaasti, mutta vastarannankiiskejäkin löytyy
(klikkaa sanoja, löydät muita arvioita)

3. Marina Lewycka: Traktorien lyhyt historia ukrainaksi (Sammakko,2008)

Valitsin kirjan alun perin siksi, että se sopi viime vuoden Ikkunat auki Eurooppaan -lukuhaasteeseen. En ole lukenut aiemmin ukrainalaista kirjallisuutta, joskin Lewycka on ukrainalaista alkuperää oleva brittiläinen kirjailija. Harmi, että kiireiden vuoksi lopullinen kirjakatsaus vuoden aikana luettuihin eurooppalaisiin teoksiin jäi tekemättä, sillä haasteen myötä luin melko ennakkoluulottomasti teoksia, joihin en olisi muuten ehkä tarttunut. Tämäkin hauska teos olisi jäänyt todennäköisesti kokematta ilman haastetta.

Kirjan olisi voinut lukea myös vakavasti, sillä yksi päähenkilöistä – hivenen höppänä isäukko, joka rakastuu palavasti itseään noin 50 vuotta nuorempaan ukrainalaisnaiseen – kirjoittaa teoksen nimen mukaisesti ukrainalaisten traktoreiden historiikkia ja tulee samalla luodanneeksi Ukrainan yhteiskuntahistoriaa tekniikan ja yksilön kautta. Mie en silti malttanut niin kauheasti näihin kohtiin keskittyä, sillä juuri tuo kummallinen avioliitto ja tyttärien syvä paheksunta ikämiesisänsä villikkovuosia kohtaan kiinnosti enemmän. Silti näitä suvantokohtia kaivattiin, sillä muuten kirja olisi jäänyt hyvin yksiulotteiseksi ja yhden vitsin pyörittelyksi.

Tälläkin teoksella on erityisen hyvä ja mieleenpainuva nimi. Katja on kirjoittanut kirjasta oikein hyvän arvion.

4. Markus Nummi: Karkkipäivä (Otava, 2010)

Karkkipäivä on yksi parhaista viime vuonna lukemistani kirjoista, ja se on siitä harvinainen teos, että olen nähnyt siitä version myös teatterissa. Hyvä aikeeni oli kirjoittaa juttu myös KOM-teatterin versiosta ja koko illasta, sillä sain esityksen jälkeen tilaisuuden myös jutella Nummen kanssa, mutta joistakin asioista on vain vaikea kirjoittaa niin että tekstiin olisi tyytyväinen ja sen voisi luovuttaa "maailmalle". Olin niin vaikuttunut, etten vain löytänyt sanoja. Upea teatteriesitys ja hieno hetki kaiken kaikkiaan.

Teoksen tunnelma on ahdistava, mutta silti siinä on paljon toivoa mukana. Luen harvoin kirjoja uudelleen, mutta tiedän, että tähän teokseen palaan vielä. Tarina on myös ollut nyt Suomessa valitettavan ajankohtainen, mikä tuo lukemiseen oudon lisävivahteen.

Tälle teokselle painava suositus!

Teatteriesityksestä ovat bloganneet ainakin Linnea ja Suketus. Molemmat kirjoittajat ovat eräänlaisia kulttuuriblogisteja, sillä he kirjoittavat myös muista kuin kirjoista.

5. Linn Ullmann: Aarteemme kallis (WSOY, 2012)

Tälle toinen erittäin painava suositus. Kirja oli niin hyvä, että päätin lukea ehdottomasti muutkin Ullmanin suomennokset mitä pikimmiten.

Kirja on jännittävä, sillä yksi tarinalinja kohdistuu lapsenvahdin outoon kuolemaan ja tapahtumiin ennen ja jälkeen ruumiin löytymisen. Toinen tarinalinja syventyy perheen isän ja äidin avioliiton tarkasteluun, kirjailijamiehen kriisiin, kun seuraava kirja ei ota luonnistuakseen ja vaimon ristiriitoihin epävakaan tyttären, pettävän aviomiehen ja vanhentuneen äitinsä edesottamusten keskellä. Lapsenvahdin kuolemaa ennen on tapahtunut toinen epäonninen kuolintapaus, joka varjostaa koko perheen elämää.

Aarteemme kallis on samalla ahdistavan synkkä, sillä se on parempi ja väkevämpi kuin vain jännityskirja tai dekkari. Siinä on myös jotain hyväntahtoista ja hauskaa, varsinkin kun eri näkökulmien myötä outoon perhedynamiikkaan syntyy ristivalotusta. Se on täynnä salaisuuksia, mutta ennen kaikkea ilmaa lukijan omille tulkinnoille. Siinä on niin monet palaset kohdallaan, tapahtumapaikoista ihmiskuvauksiin, että uskallan suositella kirjaa varauksetta. Yksi parhaista viime vuoden käännöskirjoista, ehdottomasti.

Leena on lisännyt arvioonsa mielenkiintoisia otteita kirjailijan haastattelusta. Karoliinan arvioon on puolestaan liitetty mukaan myös muiden maiden kansikuvataidetta.

6. Anne Swärd: Kesällä kerran (Otava, 2012)

Lisää ahdistavia kirjoja, joiden lukemisesta nautin. Selvästi pohjoismaiset perhetarinat kaikkine outoine twisteineen ovat mieleeni.

Mutta pidän oikeasti myös sellaisista perhekuvauksista, joissa kaikilla ei ole asiat huonosti, vaikka nyt näistä suosituksista saa ehkä päinvastaisen kuvan. Tietysti kirjan jännite rakentuu paljolti myös tapahtumille, eikä sellainen hymistely ja perheidyllin kuvaus ole kauhean mielekästä luettavaa, ellei pinnan alla kuohu tai jokin edes värähtele.

Kesällä kerran on "visvaisen ihana" kirja. Siinäkin tapahtuu paljon, mutta moni asia jäänee myös paljastumatta. Riippuu lukijasta, miten hän haluaa tulkita. Arvostan kirjoissa sitä, että kaikkea ei kirjoiteta auki, mutta ei tehdä tarinasta kuitenkaan niin monitulkintaista ja vaikeaselkoista, että siihen ei pääse uppoamaan. En haluaisi lukea kirjaa, jonka toivon jo pian loppuvan, että pääsen seuraavan teoksen pariin. Kesällä kerran oli kuitenkin vähän sellainen kirja, että toivoin sen pian päättyvän, mutta aivan toisista syistä. Siinä oli niin painostava tunnelma, ja se koetteli mieltä ja hermoja. Siinä on semmoista inhottavaa tuhovoimaa, kun joitakin kohtauksia ei haluaisi lukea, mutta ei malta lopettaakaan. Ummehtuneita hajuja, linnun siipisulkia, tunkkainen ilmapiiri, kieroutunut seksuaalinen värähtely, väkivalta. Silti kirja on kaunis. Niin kummallinen on lukijan mieli.

Erjan arviosta löytyy hyviä otteita kirjasta. Minnan arviossa teosta on peilattu myös kirjailijan esikoiseen. Liisa kuvaa hyvin, miten kirjan maailma voi kiehtoa, vaikkei sen parissa viihdy.

7. Torgny Lindgren: Muistissa (Tammi, 2012) 

Muistissa on ihana autofiktiivinen teos, joka on lähtenyt siitä, kun kirjailija ryhtyy vahingossa miettimään menneitä. Kustantaja ehdottaa muistelmateoksen kirjoittamista, mutta kirjailija ei ole niinkään kovin innostunut toteuttamaan sellaista kirjaa. Mutta eräänlainen muistelmateos silti syntyi, tai ennen kaikkea teos, joka pohtii muistoja ja muistamisen problematiikkaa. Ihana, että kirjailija on luonut teoksen, joka on lukijalle kuitenkin täydellisimmillään fiktiivisenä teoksena. Tosi ja kuviteltu sekoittuvat tarinan ehtojen mukaisesti, eikä varmuutta oikeasta tai väärästä ole. Herkistävä huumori, rapsakka synkkämielisyys, alati vaihteleva tunnelma, muistojen pirstaleisuus ovat tärkeämpiä kuin kaiken kertominen juuri niin kuin se tapahtui.

Maria on tiivistänyt kirjan ytimen todella hyvin: "[t]uloksena ei ole ehyt ja kronologinen kertomus, vaan moneen suuntaan versova, ilkikurinen ja salaviisas tarinoiden rypäs." Anna Elina nostaa arviossaan esiin myös eläintarinat, minuakin ilahdutti että kirja oli myös kokoelma "elämäni eläimistä". Marissa kertoo Lindgrenin olevan hänen mielestään paras ruotsalainen elossa oleva kirjailija ja hän on arviossaan pohtinut myös muistin problematiikkaa.

8. Alice Hoffman: Punainen puutarha (Gummerus, 2012)

Luin teoksen syksyllä pitkän junamatkan aikana. Erittäin hyvää matkalukemista, lyhyet kertomukset sopivat muihinkin katkonaisiin hetkiin, kunhan vain pitää mielessä, ettei lukuväli kasva liian pitkäksi. Jokainen tarina liittyy tavallaan toiseen: kertomus kertomuksella kuljetaan yhdessä amerikkalaisessa kaupungissa ajassa eteenpäin, 1700-luvun lopulta nykyaikaan.

Aloitin kirjan aluksi väärällä ajankohdalla, enkä päässyt oikein tarinan lumoon. Onneksi varasin sille paremman hetken myöhemmin, sillä kirja oli juuri oikeanlaista viihdettä paikkakuntien vilahtaessa junan ikkunoista ja olotilan ollessa vähän haikea. Kun haluaisi olla kaikkialla yhtä aikaa, elää monta elämää samanaikaisesti, yhden siellä pohjoisessa ja yhden täällä etelässä. Sitten luen kirjaa, jossa sekoittuu monen ihmisen tarina. Kuinka eräälle paikkakunnalle muuttaa yhteisö, josta vuosien mittaan kasvaa kaupunki. Ja tarinat solmiutuvat keskenään ja ihmiselämän lainalaisuudet toistuvat kertomus kertomukselta, vaikka jokainen on silti tarpeeksi uniikki ja mielekäs. Enkä enää muista henkilöiden nimiä, enkä kunnolla edes tapahtumia, mutta tunnelman muistan.
Se oli hyvä kirja, sen muistan pitkään.

Sonja vertaa teosta aikuisten tyttökirjoihin. En ole koskaan oikein lukenut tyttökirjoja, joten en tiedä, kuinka hyvin tämä pitää paikkansa, mutta pidän luonnehdinnasta. Elma Ilona kuvaa kirjan lumovoimasta ja on haltioitunut kirjasta. Norkku kuvaa kirjaa puolestaan näin. "Hoffmanin teksti on kaunista ja kirjan tunnelmat mystisia ja haikeita ja vähän katkeransuloisiakin. Minusta Punaisen puutarhan lukeminen sopikin hyvin syksyyn, hetkeen jossa hyvästellään kesä."

9. Carol Shields: Ruohonvihreää (Otava, 2012)+ Pikkuseikkoja (Otava, 2011)

Kaksi kertaa Shields, ensimmäiset Shieldisini. Lainasin kirjastosta Ruohonvihreää-teoksen, joka oli niin pikkutarkan koukuttava että ostaa päräytin heti perään Pikkuseikkoja, sillä ne ovat keskenään sisarteoksia (tämän tiedon opin muista blogeista). Minulle on jäänyt mieleen hauska mielikuva Shieldistä, sillä hänen kirjojaa on luonnehdittu "silkkipuserokirjallisuudeksi" ja tavallaan ymmärrän, että mistä syystä. Shields on näppärä kertomaan keskiluokkaisesta perhearjesta kuin kahvikupposten ääressä lukijan kanssa rupatellen. Kirjat eivät ole "räkärealismia" nähneetkään, mutta ei jännitettä silti millän pääntaputtelulla luoda.

Ruohonvihreää oli muistini mukaan jännityskirjamaisempi, mutta molemmissa oli perhekuvaus, erityisesti avioliittokuvaus, kohdillaan. Välillä pikkutarkkaan kuvailuun arjen toiminnoissa saattaa kyllästyä, mutta jos lukijan mieli antaa myöten, löytyy niistä myös paljon kiinnekohtia ajankuvaukseen.

Jenni kirjoittaa Ruohonvihreäästä ja pidemmin vielä suhteestaan Shieldin tuotantoon (huom: täältä löytyy myös silkkipuseron alkulähde!). Arja ihastelee perhekuvausta Pikkuseikkoja-teoksessa.

10. Äänikirjat

Olen kuunnellut nyt töiden vuoksi enemmän äänikirjoja kuin yleensä. En ole niistä kuitenkaan blogiini aiemmin arvioita kirjoittanut, koska oikokuuntelen niitä työn puolesta. Haluan kuitenkin tässä postauksessa antaa äänikirjoille suosituksen, sillä nyt niiden kuuntelu on paljon luontevampaa ja nautin kirjoista myös tässä muodossa.

Oikokuunnellessa täytyy olla koko ajan tietokoneella, mutta minusta äänikirjojen parhaat puolet pääsevät esiin juuri liikkuessa tai yöllä, jos ei saa unta. Olen kuullut monen nauttivan äänikirjoista esimerkiksi kokatessaan tai käsitöitä tehdessään.

Salla bloggaa useamminkin äänikirjoista, suosittelen etsimään hänen blogistaan hyviä vinkkejä.

*Huomaa itseironia!

Tarquin Hall: Vish Puri & kadonneen palvelijattaren tapaus

Tarquin Hall: Vish Puri & kadonneen palvelijattaren tapaus
The Case of the Missing Servant, 2009
Gummerus, 2013
Suomennos: Tero Valkonen
Kansi: Tuomo Parikka
Sivuja: 360
Intia, Englanti
Kiva tietää: tämä teos on ensimmäinen osa dekkarisarjaa, jossa seikkaillaan nyky-Intiassa.

Vish Puri & kadonneen palvelijattaren tapaus -teoksen takakansitekstiin on otettu lainaus Alexander McCall Smithin kehuista ja liepeissä on vielä kriitikkiote Financial Times -lehdestä, jossa Vish Puri kytketään myös Mma Ramotsween, Miss Marpleen ja Poirottiin. Joten selvää on jo lukemaan alkaessa, että Tarquin Hallin dekkari edustaa cozy mysterya intialaisittain – tai brittiläisittäin, sillä Hall on englantilainen toimittaja ja kirjailija, joka asuu perheineen nykyisin New Delhissä.

Koska "kodikas mysteeri" on suosikkini dekkarin alagenreistä ja koska olen viime aikoina pitänyt kaikista Intiaan sijoittuvista kirjoista, joita olen sattunut lukemaan, oli Vish Puri -sarjan ensimmäinen teos nappiosuma.

Päähenkilö Vish Puri "Pullukka" on, ainakin omien sanojensa mukaan, Intian paras yksityisetsivä, jota työllistävät lähinnä rikkaiden perheiden avioliittotutkimukset. Hän etsii neuvokkaiden avustajiensa kanssa ennalta niin sanotut luurangot kaapeista, jotta sovitut avioliitot voisivat onnistua, eikä suku joudu myöhemmin häpeän kohteeksi. Tässäkin teoksessa on sivujuonena tämänkaltainen tilanne, vaikka pääjuoni kulkeekin nimensä mukaisesti kadonneen palvelijattaren tapauksen parissa.

Kirja ei ole oikeastaan mitenkään jännittävä tai salaperäinen, mutta sen vetovoimaisuus ei oikeastaan ole pelkästään perinteisessä "kuka teki mitä" -kuviossa, vaan tarinassa, hahmoissa, intialaisen nykykulttuurin, tai lähinnä sen ongelmien, esittelyssä. Sivut ovat tulvillaan intialaisia ruokaan, vaatetukseen, tapoihin ja ihmisiin liittyviä sanoja, jotka voi loppuosan sanastosta kätevästi tarkistaa. Aluksi kävinkin sanoja kurkkimassa, mutta lopulta tarina vei mennessään, eikä enää huvittanut tarkistaa vieraita sanoja. Joskus tuntui, että niitä on liikaa, mutta oman erityislaatuisen mausteensa ne kirjan sivuille toivat ja yllättävän monen sanan tiesin jo muista kirjoista.

Toisinaan taas tuntui, että jokin tapahtuma tai kuvattava asia ei vienyt niinkään tarinaa eteenpäin vaan se oli puhtaasti lisätty teokseen sen edustaman asian takia. Joskus tarina jäi tarkoituksen alle. Mutta se ei oikeastaan haitannut. Tämänkaltainen dekkari on kuitenkin myös oivallinen paikka valistaa lukijaa ja näyttää esimerkiksi intialaisen oikeusjärjestelmän ongelmat, korruption tuhovoima, kastijärjestelmän toimimattomuus, rikkaiden ja köyhien eriarvoinen kohtelu millä tahansa elämänalueella. Silti kirjassa on alati leppoinen tunnelma, nokkela yksityisetsivä ylensyö rasvaisia pakoroita ja vetää teoksen lopuksi kaikkien osallisten keskuudessa loppuyhteenvedon. Kuulostaako vähän tutulta?

Vish Puri toi mieleeni Hercule Poirotin, vaikka hän ei yhtä karismaattinen henkilöhahmo olekaan. Ehkä seuraavissa teoksissa myös itse tapaukset ovat vähän visaisempia, niin Puri pääsee Poirotin tasolle myös tapausten ratkaisijana. Yhtä kaikki, aion ehdottomasti Kirsin tapaan lukea seuraavat osat Hallin dekkarisarjaa. Amma vinkkasi, että kannattaa vilkaista myös teossarjan hienoja kotisivuja.

Haikuarviot – Haahtela, Hautala, Hotakainen

Poika kuuntelee

yhden päivän aikana

isän koettua

Taas se haahuaa:

mies, kertoja Haahtelan.

Lukijan tuttu.

 Nuori mies kertoo 
miltä näyttää Suomi nyt 
kuin pieni vitsi!

2 x ranskalainen välipalakirja

Sain Claire Castillonin Kuplissa-teoksen (Gummerus, 2012. Suomennos: Lotta Toivainen) hyvältä ystävältäni lainaan, sillä kaipasin jotain kevyttä ranskalaista kevääseen. Novellit olivat kepeän pirullisia ihmissuhdemonologeja, muutama sivu per puhuja. Niiden tyyli muistuttaa minua vähän aikaa sitten lukemistani jäähyväiskirjeistä, samanlaisella mustalla huumorilla näissäkin käsitellään uusi ja vanha rakkaus.

"Mies sytytti takkaan tulen. Mies ja nainen rakastelivat lampaantaljalla, joka oli tuota kuusi vuotta aiemmin Himalajan huipulta. He todistivat toisilleen, että heillä molemmilla oli jonkin verran kokemusta rakkaudesta, mutta he suosivat perinteisiä asentoja, jotta eivät olisi näyttäneet toisen silmissä irstailijoilta."

Kuplissa on hienosta ideastaan ja raikkaudestaan huolimatta minun makuuni sopiva välipalakirja, sillä se ei mielestäni sovellu kerralla luettavaksi. Monet muutkin bloggaajat ovat maininneet tämän saman asian: novellit ovat kuitenkin liian samankaltaisia, ne on nimetty tekstissä keskiössä olevan henkilön mukaan, joten nimetkään eivät riitä erottamaan tarinoita tarpeeksi toisistaan. Jos malttaisi lukea novellin sieltä täältä eri kirjojen välissä, teos toimisi olettamukseni mukaan silloin parhaiten.

"Kun mieheni ja sisareni saivat sisarenpoikani, he palauttivat minulle loputkin tavarani. Katsoin pussin pohjalle, josko he olisivat sujauttaneet sinne ohimennen pikku viestin, jossa ilmoitettaisiin, että minä olen lapsen äiti."

Katjan lisäksi teoksen ovat lukeneet ainakin Susa (joka muistuttaa, että näitä erilaisia kuplia lukiessa saattaa kokea hämmentäviä kurkistuksia johonkin tuttuun ja tunnistaa tarinoista heijastumia omista läheisistä), Morre (jonka mieleen ei jäänyt novelleista jälkikäteen mitään ja kehottaa lukemaan myös lyhytnovellit pieninä annoksina), Jenni (joka moittii sitä, että kokoelmasta puuttuu samankaltaisen iskevyyden takia rytmi), Kaisa (joka oli lukemisen jälkeen sekä surullinen että ärtynyt, mutta myös vaikuttunut), Noora (joka kuvaa tekstejä osuvasti: "[ne] ovat kuin sammakoita, jotka pompsahtavat ilmoille puhujan huulilta ennen kuin ajatus on ehtinyt kunnolla mukaan"), Erja (jonka mielestä novelleissa on jotain periranskalaista, että pohjoismainen nainen voi nauraa niille vapautuneesti), Sonja (joka kokee, että novelleissa on jotain sellaista, joka pitää itse lukemalla todeta, joista ei toisten tekstien kautta saa kunnon kuvaa), Päkä (joka koki, että novellit ovat riemustattavan ilkeitä luettavaksi), Aamunkajo (joka kuvaa kokoelmaa näin: "älykästä, mutta silti hyvin maanläheistä luettavaa"), Minna (kuvaa teosta pieneksi helmeksi), Rva Kepponen (jonka mielestä kirjailijan aiempi teos Äidin pikku pyöveli oli tätä teosta parempi), Maija (joka kehuu vielä erikseen kirjan hienoa kantta), Marissa (joka piti kokoelmasta, mutta kaipasi vaihtelua ja variaatiota monologeihin).

Kuten listasta huomaa, teos on ollut hyvin esillä blogeissa, useimpien kanssa lukukokemukseni oli hyvin samankaltainen. Pirullisuus viehätti, vinksahtuneisuus ja tiivis kerronta ovat teoksen parhainta antia, mutta monologien samankaltaisuus tylsistytti terävyyden ja se, mistä aluksi lukiessa kiittelee kääntyy loppua kohden kokoelmaa vastaan.

---

Toinen ranskalainen, jonka luin tänä keväänä (tiedän, nyt on jo kesä) ja jonka lukaisi nopeasti paksumpien romskujen välissä on Jean-Louis Fournierin Isi, mihin mennään? (Siltala, 2009. Suomennos: Ville Keynäs ja Anu Partanen.)  Kirjoittaja käy monia tunteita läpi kirjoittaessaan eräänlaisia tunnustuskirjeitä kahdelle kehitysvammaiselle pojalleen. Kirjeitä hän ei kuitenkaan pojilleen anna, vaan hän kirjoittaa niitä kuin terapiana itselleen ja noh, meille tuhansille lukijoille.

Ei ole mikään ihme, että isä on hyvin pettynyt ja katkera kun selviää, että hänen esikoispoikansa on kehitysvammainen, ja kun hänen toinen poikansakin todetaan myöskin sairaaksi: se on koko perheen maailmanloppu.

"Käsi pystyyn kaikki, jotka eivät ole koskaan pelänneet saavansa epänormaalia lasta.
Kenenkään käsi ei nouse. Kaikki ajattelevat sitä niin kuin ajatellaan maanjäristystä tai maailmanloppua, jotakin sellaista, mikä sattuu vain kerran.
Minulla on ollut kaksi maailmanloppua."

Se, mikä tekee kirjasta erityisen, on isän rehellisyys. Hän moittii ja haukkuu poikiensa käytöstä, älykkyyttä ja ulkonäköä, mutta kaikissa sanoissa kuultaa silti rakkaus läpi. Hän sanoo jotain sellaista, mikä tuntuu rikkovan sovinnaisuuden sääntöjä, mutta tyylin antaa hänelle anteeksi. Mutta kuten Castillonin kirjan kohdalla, niin myös tämän kirjan paras puoli kääntyy lopulta sitä vastaan. Kirjassa on valtavasti toisteisuutta, mutta jo tämän sanominen kaduttaa, sillä se on kuitenkin omaelämäkerrallinen teos yhden perheen arjesta. Totta kai siinä on silloin toistoa, mutta jos ajattelen teosta puhtaasti vain lukukokemuksen kannalta, niin jokin jää puuttumaan, että tämä nousisi erinomaiseksi. Mieleenpainuva se kyllä on, varsinkin kun en ymmärtänyt kuinka rehellinen Fournier sanavalinnoissa onkaan. Mutta sopiva välipalakirja, joka herättää ajatuksia. En mie ainakaan jaksa lukea vain lukemisen vuoksi, haluan tulla herätetyksi monenlaisin keinoin. Fournierin kirja pisti kyllä miettimään myös omaa suhtautumista kehitysvammaisiin lapsiin.

"Teidän ansiostanne sain tiettyjä etuja, joita normaalien lasten vanhemmilla ei ole. Minun ei tarvinnut huolehtia opiskelustanne tai ammatinvalinnastanne. Meidän ei tarvinnut valita luonnontieteellisen ja humanistisen uran välillä. Meidän ei tarvinnut pohtia, mitä te tekisitte myöhemmin, sillä me tiesimme sen jo: ette mitään. Ja ennen kaikkea sain monen vuoden ajan nauttia autoveron puuttumisesta. Teidän ansiostanne olen voinut ajaa isoilla amerikkalaisilla autoilla."

Musta huumori on Fournierin selviytymiskeino, mutta hän myös esittää hyviä kysymyksiä: Miksi kehitysvammaiselle lapselle ei saa nauraa tilanteissa, jotka terveemmän lapsen kohdalla aiheuttaisivat suun nykimistä? Mikä on oikea tapa selvitä yksinhuoltajana kahden kehitysvammaisen pojan kanssa, eikö jokainen tee omanlaisia ratkaisuja, jotta arjessa jaksaa? Saako olla välillä itsekäs ja miettiä vain omia tarpeitaan?

Hreathmus  olisi halunnut lukea kirjaa vielä toiset sata sivua lisää. Erja muistuttaa, että vaikka huumori on mustaa, se ei ole halventavaa.

"En pidä ranskankielen vammaista tarkoittavasta sanasta handicapé. Se tulee englannista ja kuulotsaa siltä kuin se tarkoittaisi 'käsi hatussa'. En myöskään pidä sanasta epänormaali, varsinkaan lapsista puhuttessa. -- Kun puhun lapsistani sanon, että he 'eivät ole kuten toiset'. Se jättää sijaa epäilykselle."

Toukokuun luetut + haasteasiaa

Toukokuu oli erikoinen lukukuukausi, sillä en ole aiemmin lukenut näin paljon yhden kuun aikana, vaikka loppukuusta keskityin lähinnä Downton Abbeyn ja Mad Men -sarjojen katsomiseen. Muhkea lukukuukausi johtuu kuitenkin siitä, että osallistuin kuun alussa Read-a-Thon-haasteeseen ja luin 24 tunnin aikana 9 kirjaa. Kiitos kaikille haasteeseen osallistuneille, kommentoijille ja tsemppaajille innostamisesta. Haaste oli mukava, ja aion jossain vaiheessa yrittää rikkoa oman ennätykseni. Minulla ei ollut mitään vaikeuksia lukea yhtä vuorokautta (unet ja tauot kyllä nautin hyvillä mielin), mutta kuun loputtua huomaan sen vaikuttaneen siihen, etten niin paljoa jaksanut lukea ja katsoin mieluummin tv-sarjoja. Jotain tuli kuitenkin myös toukokuussa luettua, sillä sivumäärä kipusi itselleni ennätyksellisiin mittoihin (toisaalta en ole kuin parina kuuna laskenut sivuja yhteen): luin 5276 sivua, joista 884 sivua tuli kuvien kera. Luin kaikkiaan 20 kirjaa ja 3 sarjakuvaromaania. Kuuntelin loppuun yhden äänikirjan.


Lukuhaasteen aikana luetut:

Taina Latvala: Paljastuskirja
Carlos María Domínguez: Paperitalo  
Haruki Murakami: Mistä puhun kun puhun juoksemisesta 
Tuomas Kyrö: Miniä 
Kristín Steinsdóttit: Omaa tietä 
Maritta Lintunen: Sydänraja 
Sanna Eeva: Olot  
Simon Lelic: Katkeamispiste 
Kerstin Johansson i Backe: Näkymätön Elina 

Muut kuun luetut:

Philip Pullman: Rehti mies Jeesus & kieromieli Kristus
James Franco: Palo Alto
Lotte & Sören Hammer: Kaikella on hintansa
Antonio Hill: Kuolleiden lelujen kesä 
Patrick deWitt: Sistersin veljekset 
Chris Cleave: Little Been tarina

Sarjakuvat (näistä omat arviot tulossa):
Faith Erin Hicks: Friends with boys
Guy Delisle: Burma Chronicles
Guy Delisle: Jerusalem

Luetut, mutta ei blogattu:

Kirjablogisti Booksylla on mukava tapa kertoa kuun vaihteessa myös niistä kirjoista tarkemmin, joista hän ei muuten ole ehtinyt tehdä pidempää arviota. Mie ajattelin nyt napata häneltä tämän toimintavan, sillä muuten roikutan kuukausitolkulla kirjoja mielessäni, joista haluaisin kirjoittaa jotain, mutta ajan kuluessa se on aina vain vaikeampaa. En ehdi kuitenkaan kirjoittaa kaikista, joten Booksyn tapa on mielestäni mitä mainion, sillä haluan kuitenkin jotain kirjata itselleni muistoksi bloggaamattomistakin kirjoista.


Hugh Lupton: Tarinatie  (lastenkirja)

Tarinatie on suloinen lastenkirja, jonka tarinat tulevat kaikkailta maailmasta. Tarina kolmesta kilipukista ja sillan alla asustavasta peikosta oli tuttu, mutta en tiennyt sen olevan alkujaan norjalainen satu. Saksalainen satu ääriään myöten täynnä olevasta puuropadasta ja englantilainen tarina pienestä kirjavasta kanasta, joka pyytää jokaiseen pieneenkin työvaiheeseen apua naapureiltaan ja syö lopulta leivän itse, ovat minulle tutuimpia entuudestaan. Intialainen satu matkivista apinoista ja afroamerikkalainen tarina lumoavasta laulusta puolestaan oudompia. Luin teoksen yhden työasian vuoksi, mutta viihdyin kirjan parissa, vaikkei minulla ollutkaan etuoikeus saada lukea sitä jollekin lapselle ääneen. Hugh Lupton on kirjannut loppuun tiedot siitä, miten on törmännyt valikoituihin tarinoihin. Näihin on myös suomentaja tuonut osansa, sillä löysin esimerkiksi tiedon siitä, että kolmen kilipukin rohkeudesta on myös useita suomalaisia versioita.

Kuvitus on runsasta, mutta silti jokainen aukeama on oma rauhallinen saarekkeensa. En pitänyt valitusta comic sans -fontista, mutta antaahan se tarinaan oman pehmeän sävynsä. Fontti on vain niin loppuunkulutettu, että kavahdan sitä kaikkialla.

Ihan miellyttävä kosketus lastenkirjoihin, sillä en ole niitä nyt hetkeen lukenut.


Matias Riikonen: Nelisiipinen lokki

Minua harmittaa, että tämä teos jätti lopulta hyvin lyhyen muistijäljen mieleeni. Olin etukäteen odottanut sitä, sillä kirjailija on minulle luentokursseilta tuttu opiskelukaveri, mutta valitettavasti kirkkain idealamppu jäi minulta tämän teoksen osalta huomaamatta. Teos on oikeastaan kertomuskokoelma koulurakennuksen ja -pihan tapahtumista yhden päivän aikana. Erilaiset kertojat tuovat moniäänisenä mittelönä päivän erilaisia kohtauksia näkyviin, mutta kokonaisuuden kannalta tässä häviää eniten lukija. Tai ainakin tämä lukija, sillä välillä on vaikea löytää yksittäisten tarinoiden johtoajatusta ja sopivuutta kokonaisuuteen. Tiedän, ettei aina ole tarviskaan, mutta jonkinlaisen koheesion kannalta kaipasin kädenojennusta suuntaviivojen määrittelyyn.

Riikonen on rohkea kirjoittaja, eikä hänen esikoiskirjansa ole ihan sellainen, mitä olen tottunut esikoiskirjoista etsimään. Kokonaisuus on yhtä aikaa armollinen ja raaka; teos ei moralisoi ja opeta, vaikka koulumaailmassa siihen voisi helposti sortua, mutta se ei myöskään peittele heikkouksia, himoja ja väkivaltaa.


Petri Tamminen: Piiloutujan maa ja Enon opetukset

Pidän valtavasti Petri Tammisen kirjoista, ainoastaan Enon opetukset oli vähän tylsempi tuttavuus. Toisaalta sekin saattoi johtua siitä, että kuuntelin sen äänikirjana, enkä välittänyt kauheasti kertojan tyylistä. (Hänestä huomasi heti, koska oli pitänyt tauon ja ääni kulki innokkaasti eteenpäin ja loppulukua kohti ääni jo vähän mateli ja hinkui.)

Piiloutujan maa muistutti minua suosikistani Muita hyviä ominaisuuksia, sillä kirja ei ole vain kirja, se on olotila. Olen ollut nyt jonkin aikaa sairaana ja vähäjaksoinen, joten Piiloutujan maa kolahti tähän oloon ja tilaan vaivattomasti. Teos on täynnä piilopaikkoja ja ihmisiä, jotka kaipaavat piiloon. Se ei ole kuitenkaan kokoelma toisiaan toistavia ujoustarinoita, vaan lyhyitä katkelmia arjesta. Piilo on olotila, joka kuvastaa meissä tarvetta olla näkymätön: Kun ei haluaisi soittaa puhelimella, mutta aina toisinaan on vain pakko. Kun pää on sekaisin monista yhtäaikaisista tunteista, on parempi mennä jonnekin rauhoittumaan, yksin olemaan ja selvittämään langanpätkiä. Kun hälyn keskellä paras paikka olla yksin on rauhallinen inva-vessa. Minulle luettiin tätä ääneen, kun kipuilin eniten, tuntui että pääsin niihin tarinoihin hetkeksi piiloon.

Tammisessa minua viehättää, että teksti on niin vaivatonta. Hän sanoo paljon kauhean yksinkertaisesti. Eikä tuhlaa sanoja.


Saija Nissinen: Sitomisen taito

Mitä jää mieleen novelleista monta viikkoa lukemisen jälkeen? Ensiksi katoavat novellien nimet, en taida muistaa niitä edes lukiessani. Niihin täytyy toki palata, että pystyy tarkentamaan lukemaansa - kuin pistäisi kartalle nastoja, että täällä ja täällä olen käynyt, niin myös novellien nimiä muistelemalla mieli pyrkii etsimään tiettyä muistikuvaa ja miitä yksittäisessä novellissa sanottiin.

En kirjoittanut ylös yhdenkään novellin nimeä, mutta Sitomisen taito edusti sellaisia novellikokoelmia, joista pidän. Tarinat ovat mahdollisia kuvauksia arjesta, mutta silti niin absurdeja ja järjettömiä, ettei niitä meinaa uskoa todeksi. Siitä se taika syntyykin, se voisi tapahtua minulle, mutta onneksi niin ei käy. Mies, joka elää Elviksen lauluista, pesee sairaalassa osastolle joutuneita mielenterveyspotilaita. Hän on onnellinen arjessa, se kulkee kuin tanssi tai pikemminkin kuin laulu. Mutta aina on oltava joku, jolle tämmöinen tavanomaisuus ei kelpaa. Novellin särmää kiristetään huippuunsa, kun mukaan otetaan ihminen, joka ei voi hyväksyä moiseen yksinkertaisuuteen tyytymistä. Onni ei saa olla myötäsyntyinen olotila, vaan jokin asia, mitä pitää jatkuvasti tavoitella.

Jotain outoa on siinäkin, että tämä novelli jäi parhaiten mieleen. Osa katoaa taustahyminäksi vahvistamaan parhaimpien novellien tehoa. Outotunnelmaisia tarinoita, jotka Nissinen on sitonyt yhteen taidolla (tiesitte kyllä, että käytän tuon kortin jossain vaiheessa).


Markus Leikola: Naamakirja

Naamakirjan varasin kirjastosta, kun olin lukenut arviot täältä, täältä, täältä. Luin sen lentokoneessa, kun käväsin pohjoisessa lumitöissä äitienpäivän aikoihin. Minusta oli miellyttävä lukea pitkästä aikaa runoja, joissa merkitystä ei tarvinut metsästää, enkä tarkoita sillä että Leikolan proosarunot olisivat kertakulutusta vailla mitään syvällisyyttä. Ainahan sanat ovat latautuneet jollakin merkityksillä ja arvoilla, mutta Naamakirjaa lukiessa tottumatonkin runonlukija saa heti jutun juonesta kiinni.

Aktiivinen facebookin käyttäjä tunnistaa ne monet äänet, jotka hakevat kirjan sivuilta huomiota. Niissä on samaan aikaan huumoria ja traagisuutta, eikä lukiessa välttämättä tiedä uskaltaisiko niille antaa iloisen peukun. Ymmärtääkö ihan, mitä runon kulloinen puhuja etsii. Huumorin seassa on juuri se traagisuus, hetken aikaa on näytöllä yksittäisen ihmisen huomiota kaipaava kirjoitus. Pitääkö siihen jotenkin reagoida?

Jos mä laitan tähän että Ellu ja Jari on suhteessa
niin pitääkö sitten kun ero tulee niin
ensin olla että hieman epäselvää
vai ajaako saman asian että vaan poistaa sen kavereista
kuka tänkin osais kertoa
kun en mä edes tiedä paljonko se musta tykkää
ja sais ne menkat jo pikkuhiljaa alkaa

---

Sitten haasteasioihin.

Vastasin toukokuussa 11-kysymyksen haasteisiin, joka kiersi tiuhaan ainakin kirjablogeissa. Sain haasteen neljä kertaa, joten keräsin kaikki hyvin kirjapainotteiset kysymykset yhteen, mukava haaste, ja vastauksiani voi käydä vilkaisemassa tästä linkistä.

Sain pari päivää sitten Marjikselta Ota riski ja rakastu kirjaan -haasteen, jonka otan nyt ilolla vastaan. Hän on aiemminkin suositellut minulle Maria Turtschaninoffin Arra-kirjaa, mutta nyt haasteen myötä tartun kesällä tähän fantasiakirjaan. Yritän lukea mahdollisimman monipuolisesti erilaisia teoksia, mutta fantasian olen jättänyt hyvin vähälle huomiolle. Tämän myötä tulee korjattua tämäkin erhe.

Haasteen tarkoitus on kiertää eteenpäin ja vähän taaksepäinkin, sillä saan haastaa Marjiksen lukemaan oman suosittelemani kirjan. Hän tiesi jo haastaessaan minut, että sarjakuvan hän saa luettavakseen. Mutta tiedän, että hän tulee pitämään valitsemastani kirjasta. Sain joululahjaksi Craig Thompsonin Habibin, ja se on yksi kaikkien aikojen parhaista lukemistani sarjakuvista. En edes osannut sanoiksi pukea, mutta nyt luen mielelläni Marjiksen arvion teoksesta.

Haastan myös Kirjavan kammarin Karoliinan lukemaan Sergei Dovlatovin Meikäläiset, sillä odotin kovasti hänen lukevan sen maratoninsa aikana. Haastan myös Luettua-blogin Sannan lukemaan Petri Tammisen Muita hyviä ominaisuuksia. Minua kiinnostaisi kovasti tietää, mitä mieltä hän olisi näistä novelleista, sillä hän on ennen inhonnut novelleita, mutta nyt selvästi lämmennyt niille kirja kerrallaan. (Päivitys: Hups. Karoliina oli haastettu jo, joten siirrän tämän haasteen sittenkin Jaanalle Täällä toisen tähden alla -blogiin. Hän on ainakin ilmaissut kiinnostuksensa kirjaa kohtaan.)


Haasteen säännöt tiedoksi myös haastetuille:
Mitä teet, jos sinut haastetaan Ota riski ja rakastu kirjaan -haasteeseen?
1. Joudut lukemaan haastajasi sinulle määräämän kirjan. Jos olet jo lukenut sen, voit pyytää haastajalta uuden kirjan. 
2. Vastavuoroisesti sinä saat määrätä haastajallesi yhden kirjan luettavaksi. 
3. Samalla voit siirtää haasteen eteenpäin ja määrätä vähintään yhdelle kanssabloggarillesi kirjan luettavaksi. Hän puolestaan saa tämän jälkeen määrätä sinulle takaisin yhden luettavan kirjan. Jos olet todellinen riskinottaja, haasta niin moni kuin uskallat! Muista, että joudut myös lukemaan kirjat, jotka he määräävät sinulle.

Kun lähetät haasteen eteenpäin, kopioi mukaan myös säännöt ja haasteen kuva. Haasteesta saa myös kieltäytyä, jos on jo esimerkiksi ehtinyt tai ei vain halua osallistua. Silloin haastaja voi siirtää haasteen jollekulle toiselle.


Entä muut haasteet sitten? Tuntuu, että minun pitää näin kesän ja tulevan kesäloman (iiih, ensimmäiseni) kunniaksi vähän tarkistaa, että mikä tilanne on vuosihaasteissa, jotta tiedän vähän suunnitella tulevia lomapäiviä kirjamielellä. Tilanne vaatii tarkempaa valmistautumista ja teen haastetilanteesta erillisen postauksen lähipäivinä, sillä tämä bloggaus uhkaa karata nyt käsistä pituudellaan.