The Papers – Jarkko Martikaisen novelli lyhytelokuvana

Minulle tarjoutui tilaisuus katsoa The Papers – Tärkeitä papereita -lyhytelokuva ennen kuin se esitetään Suomen televisiossa sunnuntaina 29.9. Yle Fem-kanavalla. Kalle Kotilaisen ohjaama ja  Jarkko Martikaisen novelliin perustuva animaatio on esitetty myös Rakkautta&Anarkiaa-festivaaleilla tällä viikolla.

The Papers kertoo naapuruussuhteista tai pikemminkin siitä, miten eri tavalla me ihmiset toimimme arjessa, työpaikoilla ja muissa yhteyksissä. Ja kuinka vaikea on ymmärtää, jos toisen ihmisen tavat poikkeavat täysin omista.

Päähenkilö on säntillinen, hivenen takakireä, mies, joka on työpaikalla ahkera ja toteuttaa päivittäiset rutiinit kellontarkasti samalla tavalla. Hän herää aamulla, pakkaa kunnon eväät mukaan ja pyöräilee työpaikalle. Edes pyöräilyvauhti ei totutusta poikkea. Hänen naapurinsa toimii täysin päinvastoin: kulkee bussilla, röhnöttää herkkukasan kanssa, on lihava, kovaääninen ja laiska.

Kummankin toimintatavat tuntuvat silti miltei yhtä järjettömiltä. Pingotus on tehokasta, mutta ei näytä kovin luontevalta ja ihailtavalta toiminnalta sekään. Katsojalla on mielessään ehkä kolmaskin tapa, kumpikin tyyppi ärsytti ainakin minua. Mutta väistämätön yhteentörmäys – tai miten se tapahtui – yllätti minut täysin.

Animaatio kestää 10 minuuttia ja perustuu Martikaisen Pitkät piikit ja muita kertomuksia -novellikokoelmasta löytyvään kertomukseen (Like, 2005). En ole tuota kokoelmaa lukenut, mutta minua viehätti erityisen paljon se, että novellista on tehty animaatio. Tällaisia tekisin itsekin, jos osaisin. Pieniä, merkittäviä hetkiä, jotka jäävät kutkuttavasti avoimeksi ja lukijan, katsojan mieleisellä tavalla täydennettäväksi.

Löysin hienon luonnehdinnan netin kätköistä:
"Kotilan vinoileva animaatio on sekä visuaalinen että sisällöllinen karkkipussi. On harmillisen harvinaista törmätä kekseliäästi toteutettuihin, aikuisille suunnattuihin lyhytanimaatioihin, jotka pakottavat ajattelemaan muutakin kuin aina vain lähestyvää talvea. Jo pelkästään siksi, että uusia lyhytelokuvia näkee niin harvoin muualla kuin festivaaleilla."

Kannattaa lukea kokonaan Henna Raatikaisen arvio. Minua yllätti tieto siitä, miten animaatio on toteutettu.  Elokuvassa on oikeat näyttelijät (Lauri Warsta ja Tapio Wilska), jotka esiintyvät paperimassapäähineet yllään. Näyttelijät on kuvattu green screeniä vasten. Yllättävä ja kiinnostava ratkaisu!

Sunnuntain Lyhytelokuvaillassa näytetään myös muita elokuvia kahden tunnin ajan (alkaa klo 21.00), joten täytyy ehdottomasti nähdä näitä kotimaisia tarinoita lisää! Suosittelen muillekin!

Lisätietoja elokuvan kotisivuilta.

Symphonie Cinétiquethe – The Poetry of Motion

Kävin perjantaina katsomassa hyvin kiehtovan installaationäyttelyn MADE-nimisessä tilassa. Olimme kuulleet ystäviltämme, että The Poetry of Motion -näyttely on jotain sellaista, joka koskettaa ilman että ihan ymmärtää, mistä se johtuu. Niinpä aika hyvillä ennakko-odotuksilla varustettuna nousimme rakennuksen 9. kerrokseen ja siirryimme näyttelytilaan.

Tilaan ei ollut mitään pääsymaksua, ja sieltä sai vielä ottaa mukaansa pienen kovakantisen kirjan, jossa oli kuvia aiemmista näyttelyistä ja tietoa MADE:sta. Mutta en mie siellä sitä kirjaa selailemaan ehtinyt, istahdin vain ensimmäiselle sohvalle katsomaan valojen ja varjojen vuorovetoja seinillä ja lattialla. Mutta erityisen kauniita olivat heijastukset, joita installaatioiden peilipinnat siirsivät ympäriinsä. Yksi teos leikitteli heijastuksilla niin, että taskulamppu siirtyi ylhäältä alas kasvattaen ja kaventaen varjoa, mutta mikä alkuaan vaikutti aika yksinkertaiselta toteutukselta, muuttui täysin kun katseen siirsi kattoon. Pöydällä olevan rakeisen peilipinnan kautta, kattoon heijastui taskulampun valon kautta alati muuttuvia geometrisia muotoja.

Saksalaisen taiteilijan Joachim Sauterin teosten liike kulki täydellisesti yhteen islantilaisen säveltäjän Ólafur Arnaldsin musiikin kanssa. Parhaiten sen huomasi niiden teosten kohdalla, joiden tauotus sopi kaikkialla soivan musiikin tyhjempiin kohtiin. Esillä oli kuitenkin neljä installaatiota, jotka kaikki soivat yhteen saman musiikin kanssa, mutta joiden oma, erityinen tyyli sai kulloisenkin teoksen kohdalla musiikinkin tuntumaan vähän erilaiselta.

Harhaahan se on, mutta vahva tunnelma niistä välittyi ja välillä tuntui melkein siltä, että pillahtaa itkuun. Harvoin näyttely on minua näin koskettanut. Se oli niin vaikuttava, että halusin kirjoittaa siitä blogiinikin pienen jutun, vaikka se ei mitenkään liittynyt kirjoihin ja vaikka harva on kiinnostunut lukemaan juttua näyttelystä, joka on mahdollista nähdä enää vain tämän viikon ajan, täällä Berliinissä.

Yritin kuvata paljon, mutta tila oli aika pimeä, enkä ole muutenkaan niin hyvä kännykkäkuvaaja, että saisin napattua sellaisia kuvia, joissa näkyy se upea liike, jonka esineet musiikin tahtiin tekivät. Eikä omaa liikutusta ja sitä sisintä lämmittävää pysty edes sanoilla kuvaamaan, mutta silti tästä jää jonkinlainen muisto nyt blogiini ja se on tällä hetkellä yhtä tärkeää. Aion käydä vielä uudelleen katsomassa näyttelyn, kunhan vanhempani tulevat tänne. Näyttely on enää viikon verran avoinna.

Inspiroivaa sinänsä, että aion nyt ehdottomasti Helsingissäkin käydä enemmän näyttelyissä. Mieli lepäsi, vaikka kaiken aikaa keksin uusia ideoita. Näyttelyn aikana kulttuurinnälkä vain kasvoi.

Tämä tarkoittaa myös sitä, että haluaisin jatkossa kirjoittaa myös blogiini silloin tällöin näyttelyistä, näytelmistä, dokumenteista. Sellaisen inspiraation siellä häkeltyneenä istuessani ja liikkeitä seuratessani sain.