Eeva Rohas: Syvä pää

Eeva Rohas: Syvä pää

Otava, 2012

Sivuja: 239

Kansi: Emmi Kyytsönen

Ihastuin Rohaksen esikoisteokseen, novellikokoelmaan Keltaiset tyypit ja tyytyväisenä avasin tämän uutuuskirjan Syvä pää. Keltaiset tyypit olivat oikeastaan melko traagisia tyyppejä, Syvän pään henkilöt ovat yhtä särkyneitä, uivat ilman tukea syvässä päässä.

- Sinähän sanoit, ettei tässä ole mitään sairasta. Silloin asematunnellissa, muistatko?
- Niin taisin sanoa.
- Nytkö et enää ajattelakaan niin?
- En tiedä, mitä ajattelen.

Eikä tiedä lukijakaan. Kolmikymppinen kotonaan yhä asuva Susanne hankkii aidon reborn-nuken hoivattavakseen. Jonkinlainen äidinvaisto hänessä herää, ja hän hankkii nukelle ruokaa, vaippoja ja muita tarvikkeita vanhempiensa järkytykseksi. Susanne on selvästi henkisesti hauras, eivätkä vanhemmatkaan täysin tiedä, miten hänen haaveisiinsa ja tekoihinsa tulisi suhtautua. Susanne odottaa jotain muutosta, hän toimii siivoojana, mutta haaveilee muutosta ulkomaille. Hän haluaa itsenäistyä, mutta ei tunnu oikein osaavan olla omillaan.

Toinen tarinalinja seuraa nuoren uimarin Fannyn kasvukipuilua. Tyttö asuu yksin eläinlääkäri-isänsä kanssa, harrastaa kilpauimista ja haaveilee satuhäistä. Fannyn kaveri Henriikka on muutaman vuoden vanhempi, juuri oikeanlainen, ja Fanny yrittää imitoida ystäväänsä hankkimalla samanlaisen takin, haluamalla samoja asioita. Fanny kasvaa imitoiden, odottaen ja haluten.

Kirja sopi hyvin pariksi juuri Kansallisteatterissa näkemälleni esitykselle, Godota odottaessa, joka perustuu Samuel Beckettin romaaniin Huomenna hän tulee. Tarinassa kaksi resuista kulkuria odottavat pitkästyneinä Godoota tulevaksi, ainakin kahden vuorokauden ajan. Klassikkonäytelmä on mieleenpainuva muistutus siitä, mitä tapahtuu jos koko ajan vain odottaa, ja tätä jotain suurta onnea odottaessaan antaa elämän valua ohi. Rohaksen henkilöt tuntuvat istuvan samalla kohtauspaikalla kulkureiden kanssa, godottamassa. Lukijan tehtäväksi jää selvittää, että onko odotus loputonta vai kehittyvätkö henkilöt teoksessa riittävästi.

Teoksen henkilöt olivat kiinnostavia, sillä he ovat toisaalta samalla tavalla rikkinäisiä, mutta silti hyvin uskottavia ja ainutlaatuisia. Kirja tuntuu aluksi paljon viihteellisemmältä kuin esikoisteos, mutta kun hyppää syvään päähän, löytää monia merkityksiä. Kiehtova on jo kirjan nimi. Syvä pää. Viittaa uintiin, mielenterveysongelmiin, sukeltamiseen, johonkin pelottavaan ja toimii kirjassa toistuvien päähän liittyvien tapahtumien kanssa hyvin yhteen. Syvässä päässä sukelletaan ihmismieleen, kauhotaan syyllisyyttä, häpeää, onnettomuutta. Ei mikään helppo kirja, vaikka teksti kulkee helposti eteenpäin.

Godotan seuraavaa Rohaksen teosta, sillä hän on taitava, vaikka saa sen näyttämään helpolta.

Eeva Rohas: Keltaiset tyypit

"Meri välkehti ja mies mietti, miten onnellinen täällä voisikaan olla, jos vain olisi onnellinen"

Poikkeuksellisesti valitsen blogiini kuvaksi kirjan oman kannen, koska yleensä yritän otsikoida ja "kuvittaa" blogaukseni vastaamaan omia lukutunnelmia. Nyt kuitenkin tartuin Eeva Rohaksen esikoiseen Keltaiset tyypit (Otava, 2010) nimenomaisesti kannen takia. Se vetosi minuun ja nappasi sen uutuushyllystä luettavakseni. Teos pitää sisällään 8 novellia, pidempää ja lyhyempää. Itselle jäi parhaana mieleen novellit: Keltaiset tyypit, Mustalaisen päiväkirja, Aprikoosit ja Posliinikana.

Kantavana yhteisenä teemana tuntui olevan nuorten kasvukipuilu, voimasuhteiltaan epätasapainoiset suhteet, erityisesti naisten rakastuminen renttuihin. Näitä asioita ei nostettu kuitenkaan tapetille, ei kummasteltu, ei tarjottu ratkaisua, ne vain kulkivat tarinan mukana. Perusvire oli jollain tasolla surumielinen, koska tuntui että ihmiset vähän ajautuivat vaikeisiin tilanteisiin. Sellainen elämä kuljettaa- vire, mutta loppujen lopuksi hyvää tuoden. Parhaat novellit olivat minusta sellaisia, joista olisin mielelläni lukenut kirjankin verran. Samoin kävi Miina Supisen novellikokoelman Apatosauruksen maa:n kanssa, josta blogasin aiemmin. Olen ehkä sinällään huono lukemaan novelleita, koska aina jään janoamaan lisää, enkä anna ehkä novellille sen ansaitsemaa omaa paikkaansa. Toisaalta voidaan ajatella, että novelli on onnistunut hyvin, koska se jättää nälkäisen olon ja seuraavaan novelliin tarttuu hyvin odotuksin.

Eeva Rohas on kanssani samanikäinen, kirjallisuustieteiden tutkija Jyväskylän yliopistossa ja tämä ajatus pyöri päässäni, kun luin teosta. Tunsin alemmuudentunnetta, koska novellikokoelma oli huikaisevan taitava. Vähän hakemalla hain yhden ärsytyksen, joka toistui joka novellissa. Vaikka novellit olivat pääasiassa dialogimuotoisia ja niitä oli helppo seurata, välillä tuli pidempiä pätkiä, joissa ei ihan pysynyt kärryillä, että kuka puhui. Teos oli kuitenkin sujuvasti kirjoitettu ja henkilöiden sen hetkisiä tunnelmia ja tekoja kuvattu mielenkiintoisesti, ei liian tarkasti eikä maalaillen.

Olisi hienoa, jos tämä esikoiskirja nostettaisiin Helsingin Sanomain kirjallisuuspalkinnon finalistiksi.


Päivitystä 30.10: Kuinka ihanaa olikaan tänään nähdä Eeva Rohas Helsingin kirjamessujen Helsingin Sanomain esikoiskirjapalkinnon finalistina. YES!