Nappasin perjantaina töistä mukaani Tuomas Vimman Raksan (Gummerus, 2011) bussilukemiseksi. 438-sivuinen rakennus- ja remontointialaan liittyvä teos oli aiheeltaan niin kiinnostava, että lukaisin sen erittäin nopeasti. Puhun helppolukuisuudesta usein lukukokemusten kohdalla kuin se olisi joku ylivertainen hyve kirjallisuudessa, mutta niiden kirjojen kohdalla, joiden ansiot ovat selvästi nimenomaan tarinassa, pidän siitä että se kyseinen tarina sitten etenee niin ettei tarvitse laskea sivuja. Sellaisissa kirjoissa, jossa rakenne, kieli, tunnelma, tematiikka, vaikuttavuus, kokeellisuus, haastavuus, sun muut kiehtovat elementit vievät huomion tarinalta, en kiinnitä huomiota niinkään ajalliseen lukukokemukseen, vaan teokseen sinällään.
Mutta miten tämä kaikki liittyy ensimmäiseen vimmaiseen lukukokemukseeni. Raksassa minua kiehtoi oikeastaan vain sen kiinnostava tarina. Kirjan kanssa viihtymisessä ei ole mitään pahaa ja koin, että rakennusalan kiemurat ja jopa sen ahdistavat piirteet tulivat tutummaksi, vaikka en ole eläissäni itse osallistunut mihinkään remppaan. Vimma on omien sanojensa mukaan työskennellyt rakennustyömailla, haastatellut alan osaajia ja tehnyt muutenkin pohjatyötä, ja kyllä puitteet uskottavalta näin maallikosta tuntuivatkin. Toivon vain, että ylilyöntejä silti aiheen parissa tehtiin, eikä rakennusala ole tosiaan noin villi länsi, jossa harmaa talous kukoistaa ja pahaa-aavistamattomat ihmiset maksavat maltaita hämäristä lisälaskutuksista.
Jorin tapaan minua vähän kummastutti henkilöhahmojen epäuskottavuus: vaikka päähenkilö Sami ei ole mikään perusduunari(mikä sellainen edes on), vaan johtaa työprojekteja puku päällä kohteissa, tuntee laatujuomat, -ruuat ja ennen kaikkea Helsingin, ei hän silti tiedä yhtä pääkaupungimme harvoista Michelin-tähden ravintoloista, Chez Dominiquea. Miten niin itseään täynnä oleva suhari, jolle hakaniemeläiset ovat jo merkittävästi maalaisempia kuin etelähelsinkiläiset, ei ole edes vahingossa kuullut ravintolasta. Tämä on nyt niin pieni yksityiskohta kirjassa, mutta kertoo myös siitä, kuinka teoksen henkilöhahmon asenteet voivat todella lukiessa minua, junantuomaa, käydä nyppimään.
Tarina yksinkertaisuudessaan näyttää mädäntyneen rakennusalabisneksen, hämäräpuuhat tavallisten ihmisten keittiörempoissa, sutkit kuittihuijarit, työmaiden alipalkatut veljemme idästä sekä - onneksi - yhden kunnollisen ja suoraselkäisen firman, jonne Sami hyväveli-verkoston kautta pääsee töihin. Hyperborea pitää liikkeessä nuori kolmikymppinen Danika, hänen hyvää sukupuuta olevan isänsä ollessa nimellisesti vielä toimitusjohtajana. Arvatakin saattaa, että kaiken bisnessotkujen ja konnankoukkujen sekaan sotketaan perisuomalaiset synnit: alkoholiongelma ja rähinärakkaus. Kömpelösti juoksutetut naisseikkailut veivät liikaa huomiota kiinnostavammilta aiheilta ja veivät lopulta myös liiaksi terää teoksen mahdolliselta yhteiskuntakritiikiltä.
En pitänyt Vimman kielestä ja taidan olla selvästi yleiskielisemmän dialogin ystävä. Teoksen viimeistelyssä olisi kaivattu vielä yksi kierros, sillä toisteisuus ja kirjoitusvirheet nousivat yllättävän paljon esiin. En vakuuttunut täysin, mutta en silti voinut jättää kirjaa kesken.
Jennin blogista voi vilkaista, alaa tuntevan lukijan kommentit. Norkulta taas teoksesta tekstinäytteen.
