Näytetään tekstit, joissa on tunniste McEwan Ian. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste McEwan Ian. Näytä kaikki tekstit

9.7.2016

Blogistanian lukumaraton – kirja kirjalta


Aloitin lukumaratonin tänään klo 18.00. Valitsin lukupinosta viihteellisemmän lukusukkulan. Olen aiemmin lukenut Liane Moriartyn teoksen Mustat, valkeat valheet (näköjään, kun olen kirjasta blogannut, olen juuri pohtinut teoksen lukusukkulamaisuutta), ja minulla odotti hyllyssä tämä hänen aiempi suomennoksensa Hyvä aviomies. Molemmat on suomentanut Helene Bützow.

Olen kokenut, että lukumaraton on hyvä aloittaa vähän paksummalla teoksella, vaikkei sivumäärillä sinällään ole mitään sen suurempaa merkitystä kuin että niitä on mukava lukemalla kerätä itselle asetetun haasteen muodossa. 444 sivua meni noin neljässä tunnissa, viihdyin kirjan parissa, kuten alun perin toivoinkin. Moriarty osaa kirjoittaa lyhyitä, tarinaa eteenpäin vieviä kohtauksia ja lukuja, jotka saavat lukijan ahmimaan sivuja "cliffhangerista" toiseen.

Suosittelen Moriartyn teoksia sellaisille lukijoille, jotka haluavat kiinnostavaa ihmissuhdevatkausta, vähän mysteeriä tarinaan, ylemmän keskiluokan avioliitto-, työelämä-, ja perhekiemuroita, huumoria, nokkeluutta, hyvän mielen kirjoja, ajanviettokirjoja, vähän väkevämpiäpätevämpiä välipalakirjoja.

Tämäkin teos alkaa kiinnostavalla alkuasetelmalla. Cecilia on Australian menestyneimpiä Tupperware-myyjiä, hänellä on kolme tytärtä ja mies, joka on aivan hurmaava mutta jostain syystä ei halua enää harrastaa seksiä, on lopettanut mieluisat harrastuksensa kesken ja itkee salaa suihkussa. Nämä kaikki Cecilia kuitenkin osaa yhdistää pariin muuhun kummalliseen käytökseen vasta sitten kun hän löytää yllättäen ullakolta kirjeen, jossa lukee: Avattava vasta kuoltuani. Miksi hänen miehensä on halunnut kirjoittaa tällaisen kirjeen?


Tässä vaiheessa kaadan lisää teetä ja valitsen seuraavan kirjan. Ehdin varmasti lukea ainakin yhden kirjan ennen nukahtamista. Kaksi, jos oikein lykästää.

Hyvää huomenta!

Kello on nyt vähän yli 9. Nukuin suht hyvin, vähän päätä särkee, mutta melko lailla muuten perushyvä vire jatkaa yöllä aloitettua kirjaa, Ian McEwanin Vieraan turvaa.

Mutta sitä ennen sain luettua Banana Yoshimoton omituisehkon romaanin N.P. En kyllä ennakko-odotuksistani huolimatta juurikaan teokselle sykähtänyt. Mie olen lukenut vuosia sitten Yoshimotolta Kitchenin, mutten muista, että olisin näin hämmentynyt sen äärellä ollut.

Piti ihan aamutuimaan vilkuilla bloggarikollegojen mahdollisia mietteitä kirjasta, sillä minua teos jotenkin ahdisti, tympäytti, utelutti ja välillä pysähdyin ihastelemaan hyvin sanottuja ajatuksia. Kai Nieminen on suomentanut teoksen, ja N.P. on julkaistu suomeksi 1996. En valitettavasti ollut kauhean tyytyväinen suomennokseen. Suomennos oli aika epätasainen, kieli oli välillä turhan töksähtelevää ja virheitä, vääriä sanavalintoja ja muita epäloogisuuksia vilisi.

Kirjassa ei ole oikein juonta, paitsi, että teoksen henkilöt liittyvät toisiinsa pahaenteisen novellikokoelman kautta. Japanintajia kiinnostaa tämä mystinen alun perin englanniksi kirjoitettu japanilaisen miehen kokoelmateos, mutta yksi toisensa jälkeen he tekevät kesken työskentelyn itsemurhan. Teoksen päähenkilö on Kanoo-niminen nainen, jonka poikaystävä Shooji on yksi näistä henkensä ottaneista japanintajista. Tämän jälkeen Kanoo tapaa sisarusparven, jotka liittyvät tavalla tai toisella teoksen kääntämiseen, ja hänelle paljastuu jotain häiritsevää kolmikosta ja teoksen aihepiirien todellisuudesta.

Insestiä, epätoivoisia rakkaussuhteita, välinpitämättömyyttä, rajattomuutta, jotain sekopäistä. Olin iloinen, kun kirja viimein päättyi, vaikkei se ollut sinällään vaikeasti etenevä.


Nyt jatkan maratoniani lukemalla Vieraan turvan loppuun.


Kello nyt lähemmäs yhtätoista. Tuntuu, että luen nyt vain hämäriä, tympeitä, väkivaltaisia tai muuten visvaisia kirjoja. Silti seuraavaksi valikoituu narkkarin muistelmat. :D

Vieraan turva (Otava, 2010, suomennos: Marjo Alopaeus) ei ollut sekään kovastikaan mieleeni. Oikeastaan kirja oli vähän tylsä, ja sen hurjin aines oli mulla jo tiedossa etukäteen. Kerronta oli jotenkin mahtipontisen ja umpinaisen sekoitusta, vaikea oikeastaan selittää, koska en vain olisi millään jaksanut lukea typerästä pariskunnasta, joka kokee pelottavia asioita toisen sekopäisen pariskunnan kanssa ja toimesta. Odotin jotain hienovireisempää jännitystä, parempaa imua. No tulipa viimein luettua, sillä teos on ollut ikuisuuden hyllyssäni. Olen pitänyt aiemmin lukemistani McEwanin kirjoista melko lailla, joten ei tämä sinällään vielä mitään keikuta suuntaan jos toiseen. Luettu, koettu, maratonkirjana ok.

Seuraavaan kimppuun!


Minun tämänkertaisen lukumaratonin teema taitaa olla "tympeiden päähenkilöiden kavalkadi". Bill Cleggin muistelmateos Nuoren addiktin omakuva (Siltala, 2010, suomennos: Tero Valkonen) on kiinnostanut minua siitäkin syystä, että Clegg on kirja-agentti ja ajattelin, että kirjassa olisi vähän muutakin kuin crack-narkkausta. Sinällään ihan vetävästi hän addiktiostaan kirjoittaa, pistää ihan vihaksi, kuinka hän on toiminut läheisilleen ja kuinka hän selvästi yrittää vähän lapsuutensa kokemuksilla myös selittää sitä, miksi hän oli niin koukussa.

Ja onhan siinä aina jotain tirkistelevän kiehtovaa lukea, mitä kaikkea ihminen tekee kamatuskissaan, mutta kyllä tämäkin kirja alkoi ennen pitkää vähän pitkästyttämään.




Lukumaratonini on tosiaan vähän jämähtänyt nyt sellaisten "ihan ok" -kirjojen lukemiseksi. Tietyllä tavalla syy on siinäkin, etten ole itse asiassa valinnut nyt kirjoja, jotka haluaisin hetihetiheti lukea vaan olen miettinyt sellaisen sopivan mittaisia, vähän viihteellisempiä (tässä tietysti en ole ihan onnistunut, koska lukeminen on nyt ollut jo jonkin aikaa vähän sellaista vähemmän viihtynyttä) ja helppolukuisia kokonaisuuksia.

Haluaisin nyt kuitenkin kaikkein eniten lukea kirjaa, joka minulla jäi kesken ennen lukumaratonin alkua. Ehkä nyt viisi tuntia ennen loppusuoraa lukumaratonilla on vähän pinnistelyn makua, mutta en aio luovuttaa kesken kaiken.



Huumekirjan jälkeen valitsin viime vuonna Kirjan ja ruusun päivänä ilmestyneen Kari Hotakaisen Kantajan. Se oli ihan piristävä välipalakirja, vähän huumoria, hotakaista lausetta, välillä painavampaa tuumittavaa siitä, kuka yksinäisen ihmisen hautajaisiin saapuu ja kuka hänestä osaa haudalla jotain sanoa. Päähenkilö ei kyllä sen miellyttävämpi ole kuin aiempienkaan teosten vastaavat, ehkei niin hullupäinen ja ongelmainen kuitenkaan.

Ei mikään tajunnanräjäytysteos, mutten toisaalta sitä tältä odottanutkaan. Nämä Kirjan ja ruusun päivän kirjat ovat aina olleet vähän sellaisia pikalukukirjoja muutenkin.


Olen lukenut tähän mennessä (13.30) 1170 sivua. Oma tavoitteeni oli 1300 sivua maratonin aikana, joten voin tässä vaiheessa olettaa, että sen saavutan. Nyt vain loppuun jokin oikein mukava teos, niin saan vielä hyvän loppukirin ja mielen.

18.1.2012

Ian McEwan: Sementtipuutarha


Ian McEwan: Sementtipuutarha
Otava, 2009
The Cement Garden, 1978
Suomentanut: Eva Siikarla
Sivuja: 135
Genre: "kolkko realismi"
Lyhyesti: Tarina kuljettaa mukanaan niin  henkilöiden kuin lukijan mieltä koettelevaa synkkää ainesta. Lyhyen kirjan lukeminen otti aikansa, sillä välillä piti sulatella lian ja tahrojen keskellä.

Sementtipuutarha on Ian McEwanin esikoinen, mutta lisäksi ensimmäinen teos, jonka olen kirjailijalta lukenut. Olen ymmärtänyt, että McEwanin romaaneissa on usein jännitteenä miehen ja naisen parisuhde, johon liittyy jotain ikävää, traumaattista ja yllätyksellistä. Kriisejä ja kipuja löytyy myös Sementtipuutarhasta, mutta erityisesti sovinallisuuden rajoilla leikkimistä, joka saa lukijan selkäpiitä karmimaan. Tarinan keskiössä on nelilapsinen perhe, jossa molemmat vanhemmat menehtyvät nuorena traagisesti. Äidin kuolema salataan, jotta lapset saavat olla rauhassa talossa "jossa ei ikinä käynyt vieraita". Vanhin lapsista, Julie, ottaa eniten vastuuta arjen soljumisesta, mutta jokainen sisarus yrittää omalla tavallaan käsitellä traumaa ja siitä seurannutta uutta vapautta.

Kertojana toimii toiseksi vanhin lapsi Jack, joka tuntuu melkoisen epäluotettavalta kertojalta, sillä hänen ajatuksiaan ja tarkkailuaan värittää usein oletukset, mitä hän asettaa sisaruksilleen ja muihin ympärillä oleviin ihmisiin. Jack ei analysoi omaa käytöstään, eikä edes ajatuksissaan vastaa syytöksiin, joita hän kohtaa. Lukijalle jää päättelyvaraa, joskin Jackin alati likaantuvamman olemuksen merkitys - hänen pesemättömyytensä ja tarpeensa masturboida jatkuvasti - eivät jää huonommaltakaan kyökkipsykologilta huomaamatta.

Romaani keskittyy kertojaratkaisun takia eniten Jackin mielenmaisemaan ja sen kanssa operointiin, mutta myös muiden sisarusten pakonomaiset toiminnat ja yhteiset lääkärileikit virittävät lukijan pohtimaan yleisemmin ihmisten psykologisia käyttäytymismalleja. Yhteinen turvapaikka, koti, muuttuu koko ajan likaisemmaksi, ja koko talo täyttyy mädäntyneisyydestä, kärpäsistä, kuoleman hajuista, Jackin jättämistä likatahroista, pilaantuneista ruuista, tiskaamattomista tiskeistä. Lika, mätä, haju, kuolema. Siksi määrittelin teoksen genren kolkoksi realismiksi, McEwanin kerronta ja kuvaus on vahvaa realismia ja tarina etenee kronologisesti eteenpäin. Kuitenkin niin kolkosti, etten lopulta tiennyt kumpi oli inhottavampaa, sisarusten vääristyneet roolileikit vai kaikkialle tunkeutuva likaisuus. Jackin kerronnan lakoninen poljento lisää hyytävää tunnelmaa.

Keho on keskeinen motiivi teoksessa, sillä Jack tarkkailee läheistensä vartaloita esittäen välillä sopimattomia kysymyksiä tai kylmänviileästi kuvaillen kaaria, muotoja ja liikettä. Keho mädäntyy, haisee, kuolee, kääntyy itseään vastaan ja vetäytyy. Kehossa tuntuu lukiessakin, eikä ensimmäinen McEwan-kokemus ollut yhtään sellainen kuin kuvittelin ennalta. Jännite kantaa vieläkin ja luen jo seuraavaa teosta, Vieraan turvaa.