Eunsun Kim: Pohjois-Korea – yhdeksän vuoden pakomatka helvetistä

Eunsun Kim: Pohjois-Korea – yhdeksän vuoden pakomatka helvetistä
Siltala, 2014. Suomennos: Pirjo Thorel. 195 sivua.

Luin viime viikonloppuna tämän pienen mutta kovin ihmeellisen teoksen Pohjois-Koreasta. Eunsun Kim on kirjoittanut (Sébastien Falletti on teoksen toimittaja) vaarallisesta matkasta, jonka hän teki äitinsä ja siskonsa kanssa pois kotimaastaan. Aliotsikko jo kertoo, että kaikkinensa matka Kiinan ja Mongolian kautta Etelä-Koreaan kesti yhdeksän vuotta. Aihe on todella kiinnostava, Pohjois-Korea kiinnostaa minua loputtomasti, mutta ei tämä teos mikään kirjallinen elämys ole. En sellaista kyllä nyt kaivannutkaan, sillä tarina on kaikessa hurjuudessaan tärkeä.

Kirja alkaa Eunsun Kimin lapsuusvuosista, millaisia hänen koulupäivänsä ja perusarkensa on ennen kuin 1990-luvun suuri nälänhätä tappaa hänen isänsä ja isovanhempansa. Perheellä on jonkinlainen asema yhteiskunnassa, missä kaikkein heikoimmista ei välitä kukaan, ja he pystyvät pitämään itsensä hengissä vähän pidempään kuin muut. Mutta maine on katoavaista, ja lopulta Eunsunin äiti joutuu toteamaan, että ainoa mahdollisuus selvitä itse ja pelastaa lapsensa on yrittää mahdotonta ja karata rajan yli Kiinaan. Siellä on ruokaa, mutta maanpakolaisten asema paperittomina on ihan yhtä huono kuin aiemminkin. Selviytymiseen vaaditaan sinnikkyyttä ja kekseliäisyyttä – ja onnea.

Onnen merkitystä ei voi kieltää, sillä vaikka he kohtaavat hyväksikäyttäjiä ja hirviömäisiä ihmisiä, muutaman kerran olosuhteet ja oikeanlainen ihminen pelastavat mahdottomalla hetkellä.

Muistelmien tarinallisuus ja vaihtuvien "juonikuvioiden" ihmeellisyys ovat teoksen parasta antia. Toisteisuus ja melko lapsellinen kerronta sen sijaan vievät paikoin liikaa huomiota. Esimerkki Eunsun Kimin elämästä kiinalaisessa kylässä:

"Olin saanut kylältä paljon ystäviä, jotka tulivat joskus talolle leikkimään. Useimmat olivat poikia, sillä kylässä oli hyvin vähän tyttöjä. Kiinahan oli aloittanut yhden lapsen politiikan välttääkseen ylikansoituksen. -- Koska enemmistö heistä halusi mieluummin pojan, lukemattomat äidit teettivät abortin jos odottivat tyttölasta. -- Kylässä oli siis vähän tyttöjä, kuten monissa muissakin kiinalaisissa maaseutukylissä."

Kaikki tämä yhden kappaleen aikana, vähemmälläkin selittämisellä asia olisi selvinnyt, mutta veikkaan, että näin on haluttu säästää koulunsa keskeyttämään joutuneen ja vasta aikuisiällä kouluun palanneen Eusunin ääni.

Pohjois-Korean lukee muutamassa tunnissa, mutta sen tarina jää mietityttämään pitkään. Se ei ole mikään sankaritarina, eikä kirjan motiivina ole oman sinnikkyyden kehuskelu, mutta se kertoo paljon siitä, kuinka suuren riskin ottaa ihminen, joka elää epätoivoisessa tilanteessa mutta jaksaa nähdä vielä vähän toivoa edessäpäin.

Xinran: Kiinan kadotetut tyttäret

Xinran: Kiinan kadotetut tyttäret
Atena, 2013
Good Woman of China, 2010
Englannin kielestä suomentanut: Taina Wallin
Sivuja: 304
Kansi: Emmi Kyytsönen
Asiaproosaa


Ihan kauhea myöntää, että pidin tästä kirjasta. Kauheaa siksi, että Xinranin Kiinan kadotetut tyttäret käsittelee nimensä mukaisesti kiinalaisten tyttölasten ikävää kohtaloa, eikä siinä ole mitään viihdyttävää. "Tyttövauva ei ole lapsi" -ajatus on sanellut ja varmasti yhä sanelee syrjäseuduilla pienten vastasyntyneiden kohtalon. Kiinalaissyntyinen toimittaja-kirjailija Xinran kertoo tässä hyvin henkilökohtaisessa teoksessa oman tarinansa lisäksi lukuisten muiden kiinalaisten äitien ja tyttärien tarinan. Kirjan agenda on välittää tietoa ja tarinoita adoptoiduille tyttölapsille, että mistä syystä heidän äitinsä ovat saattaneet joutua luopumaan heistä ja kuinka äidit yhä tyttäriään kaipaavat.

Kieltämättä teoksessa myös näillä kohtaloilla mässäillään, mutta toisaalta en tiedä, miten muulla tavoin Xinran olisi voinut asiansa välittää, muuten kuin tekemällä näistä lapsista ja äideistä lukijalle läheisiä. Minua ihmetytti, miksi Xinran toistelee samoja asioita kirjan aikana (muun muassa, että hän on saanut kuulla nämä tarinat pitkälti radiotoimittaja-aikoina ja hänellä on hyväntekeväisyysjärjestö, joka pyrkii lisäämään lännen ja Kiinan keskinäistä ymmärrystä), aivan kuin nämä tarinat olisi kirjoitettu alun perin itsenäisiksi kokonaisuuksi, ja joista on kasattu myöhemmin yhtenäinen teos.

Toistoa on myös tarinoissa, mutta se on teoksen tarkoituskin. Kiinan kadotetut tyttäret on narratiivinen tietokirja, ja teosta lukee kuin parhainta juonivetoista romaania. Paitsi, että tarinat ovat todellisia ja ikäviä. Ei sitä käy kieltäminen. Ja samalla haluan tietää ja olla tietämättä siitä, miksi tyttölapsi voidaan surmata heti syntymän jälkeen ja miksi orpokodit ovat pahimmillaan raakaa bisnestä.

En halunnut silti lopettaa lukemista, vaikka minua inhotti niin moni asia. Yksikään tarina ei noussut toista suuremmaksi, enkä nauttinut missään nimessä surusta ja lapsimurhista, vaan hyvästä lukukokemuksesta. Vähän ärsyttikin, että kirja niin koukutti, sillä olen tottumaton lukemaan tämänkaltaisia tietokirjoja. Sain kuitenkin lisätietoa asiasta, josta olin aiemminkin lukenut ja kuullut, ja tarinoiden imu kuljettaa sivuja kuin itsestään.

Yhden lapsen politiikka, poikalapsen perimisoikeus, hellyyden osoitusten kieltäminen tai suoranainen kykenemättömyys puhua tunteista, köyhyys ja perinteet, tapa ja politiikka. Kaikki yhdessä vaikuttavat siihen, miten tyttölapsia on kohdeltu ja millaiseen häpeään vain tyttöjä synnyttänyt nainen on joutunut. Kuitenkin tähän kaikkeen sisältyy vielä preesens. Eivät tavat ole hetkessä kadonneet, vaikka Kiina on viime vuosikymmeninä kehittynyt huimasti. Ja siihen sisältyy myös kysymys, koskeeko tyttöjen syntymäoikeuden kieltäminen vain Kiinaa.

Kirja on ajankohtainen ja samalla historiallinen. Se on sujuvasanainen ja kamala. Sen lukee hetkessä.

Ja se on erikoinen vastinpari, vaikkapa tälle kirjalle.

Yiyun Li: Kulkurit

Yiyun Li: Kulkurit
Tammi, 2013
The Vagrants, 2009

Suomennos: Seppo Lopponen
Kansi: Tuija Kuusela
Sivuja: 431
Kiina, Keltainen kirjasto

Kiinassa syntyneen ja sittemmin Amerikkaan muuttaneen Yiyun Lin esikoisromaani Kulkurit on kyllä hyvin mielenkiintoinen teos. Se on samanaikaisesti kaunis kertomus suhteista, jotka kestävät ja vahvistuvat kovan paineen alla, ja rankka tarina kyläyhteisöstä, jota järjestelmän brutaali ote kuristaa.

Kirjassa on myös sellaisia kohtauksia, jotka jäävät kyllä mieleeni hyvässä ja pahassa pitkäksi aikaa, mutta joiden vuoksi en kirjaa voi sen vaikuttavuudesta huolimatta suositella ihan kaikille. Lapsiin ja eläimiin liittyvät kohtaukset pysäyttävät, vaikka niitä ei mitenkään erityisen raa'asti ole kirjoitettu, kirjan tunnelma ja sen todenmukaisuus vaan saa hetkittäin nieleskelemään. Mutta jopa nämä syyt vetävät kirjassa puoleensa, niin oudolta kuin se kuulostaakin.

Kirja sijoittuu kuitenkin niin toisenlaiseen aikaan ja aate- ja arvoympäristöön, että on kiinnostava peilata lukemaansa omaan aikaan ja siihen, miten itse toimisi yhteiskunnassa, jossa ei ole juurikaan sananvapautta.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat vuoteen 1979, Kurajoki-nimiseen kylään, jossa nuori nainen, Shan Gu, teloitetaan vastavallankumouksellisen toimintansa vuoksi. Työläiset, koululaiset ja monet muut kyläläiset pakotetaan paikalle, jotta he näkisivät, mitä tapahtuu niille, jotka vastustavat yhteiskuntajärjestelmää ja lakeja. Edes Shan Gun vanhemmat eivät saa julkisesti surra tyttärensä kohtaloa, heidät jopa käsketään maksaa teloitusta varten tarvittavat patruunat.

Pinnan alla kuitenkin kuohuu, vaikka ääneen järjestelmänvastaisia mielipiteitä harva uskaltaa lausua.

Kulkurit on rakennettu erittäin taidokkaasti: se ei sisällä vaan yhtä kertomusta vaan useita rinnakkaisia tarinoita, jotka piirtävät mielenkiintoisella tavalla Kiinan lähimenneisyyden lukijan eteen. Moniäänisyys auttaa myös ymmärtämään tätä aatteen värittämää punaista arkea ja päähenkilöiden yritystä selviytyä tässä sääntöjen ja kieltojen viidakossa. Näissä kohdin sitä tulee huomanneeksi ristiriitaisuuksia oman arvomaailmansa ja henkilöiden tekoihin kohdistuneen ymmärryksen välillä. Miten voin sympatiseerata jotain niin väärää, vaikka pelkkä sen lukeminenkin värisyttää?

Teoksen päähenkilöt ovat kiinnostavan eriskummallisia. Teloitus sähköistää koko kylän, ja jokaisella on kuitenkin siitä oma mielipiteensä, vaikka sen pitäisi pysyä visusti omana. Kuoleman tuhovoimaisuutta tarkastellaan niin ramman pikkutytön, irstaan haudankaivajan, nuoren kylähullun, vakaumuksellisen uutistenlukijan, teloitetun erimielisten vanhempien kuin hylättyjä tyttövauvoja adoptoineen kerjäläisparin kautta.

Kiinan (kommunistinen) historia on kiinnostava, vaikka sitä on niin kovin vaikea ymmärtää. Lukemalla pääsee kuitenkin jonkin verran lähemmäksi historiaa – vaikka tarina onkin lähtökohtaisesti fiktiivinen.

Sarjakuvasuosituksia 3

Olen aiemminkin kerännyt luettuja sarjakuvia myös yhteen postaukseen, sillä kaikista ei ehdi tehdä omaa yksittäistä arviota. Joskus jaan sarjakuvia myös teemojen mukaan yhteispostaukseen. Aiemmat sarjakuvasuositukset 1 ja 2 löytyvät linkeistä.

Mariko ja Jillian Tamakin Skim (2008) on aiheeltaan minulle, sarjakuvarohmulle niin tuttu. Tuntuu, että olen lukenut viimeisen vuoden aikana määrättömästi angstisten teinien elämänkohtaloita, kuinka heidän on vaikea saada ystäviä, rakastua, tulla hyväksytyksi, selviytyä arjesta. Ja onhan se universaalista, kovin tuttuakin. Sellaiseen nuoruudenlähteeseen en haluaisi astua, joka veisi minut takaisin yläastevuosien kasvukipuihin. Minulle riittää nykyisin ihan hyvin se, että palaan teini-ikäään viihtymään ja muistelemaan sarjakuvien, kirjojen, elokuvien ja tv-sarjojen muodossa. Musiikki on myös yksi loistavimmista tavoista saada kiinni siitä ihmisestä, joka joskus ennen muinoin oli. Sarjakuvia lukemalla taas saa hyvin kiinni siitä tunteesta, mitä kulloisetkin päähenkilöt kokevat. Epämiellyttävä olotila näkyy muun muassa ilmeissä, asennoissa ja välillä myös piirrosjäljessä.

Skim on kuin teini-ikä, sen sivuilta löytyy lähes kaikki. Ihastumiset, seksuaalisen heräämisen, itsemurhayritykset, ystävyssuhteiden vaikeudet. Rakkaus, kateus, mustasukkaisuus.

Suosittelen sille, joka haluaa lukea teini-ikäisten ongelmista. Muuten kokonaisuus ei tarjoa sen suurempia yllätyksiä.

Derek Kirk Kim on palkittu korealais-amerikkalainen sarjakuvataiteilija. Same Difference and Other Stories (2004) on kokoelma pieniä tarinoita. Kokoelman lukemisesta on jo hetki, tämä arvio oli jäänyt roikkumaan luonnostilaan, joten rehellisesti on sanottava että muisto muista tarinoista on häilynyt kauas mielensopukoiden pimentoon ja muistan vain Same Diffrence -tarinan juonesta jotain. Halusin kuitenkin kirjoittaa tarinasta lyhyesti, sillä luen parhaillani saman tekijän Gene Luen Yangin kanssa yhteistyössä tehtyä The Eternal Smile: Three Stories -teosta.

Same Difference käsittelee Skimistä poiketen puolestaan teini-iän juuri ohittaneiden parikymmpisten nuorten elämää. Kouluvuosien surut ja ilot ovat vielä tuoreessa muistissa, aikuistuminen, työelämä ja sen oman paikan löytäminen nakertavat takaraivossa. Päähenkilöt ovat ystäviä keskenään ja heitä molempia vaivaa jokin asia, jonka he haluavat ratkaista. Simon haluaa pyytää anteeksi entiseltä opiskelukaveriltaan, sokealta tytöltä, jolle hän valehteli säästyäkseen viemästä tätä treffeille. Nancy puolestaan on saanut pidemmän aikaa rakkauskirjeitä, joita ei ole oikeasti osoitettu hänelle. Hän haluaa kohdata miehen ja paljastaa, että hän on vastannut tälle toisen naisen puolesta. Samalla kun he väijyvät ihmisiä, joita heidän on vaikea kohdata, lukija seuraa mielenkiinnolla heidän liikkeitään.

***

Gene Luen Yangin American Born Chinese (2006) on pärähdyttävän hyvä teos. Kirja koostuu kolmesta tarinasta, jotka liittyvät toisiinsa muutenkin kuin teeman tasolla. Ensimmäisessä tarinassa kung fu -taiturina kunnostautunut apina-jumala haluaa tuntea kuuluvansa muiden jumalhahmojen joukkoon, mutta häntä ei päästetä mukaan juhliin siksi, että hän näyttää apinalta. Toisessa tarinassa Amerikassa syntynyt kiinalaispoika yrittää sopeutua kouluun, mutta hän on kahden kulttuurin ristipaineessa. Hän ei ole koulutovereidensa mielestä amerikkalainen, vaan "koiransyöjäkansaa", vanhemmat eivät puolestaan haluaisi pojan seurustelevan, vaan tämän tulisi keskittyä opintoihin ja hankkia hyvä koulutus/ura. Kolmannessa tarinassa amerikkalainen poika yrittää tunnustaa tunteensa hyvälle ystävälleen, mutta epämiellyttävän äänekäs kiinalaisserkku on hänen elämässään kuin häpeällinen riippakivi.

Kirjan sanoma on selvästi se, että jokaisen meistä tulee hyväksyä itsemme sellaisina kuin olemme, vaikka muiden ihmisten olisi vaikea kestää erilaisuutta, toiseutta ja vieraita asioita. Mutta matka itsensä hyväksymiseen ei ole ruusuinen kenellekään, eikä määränpää taida koskaan täysin löytyä, mutta matkanteko itsessään on arvokasta. Tai ainakin paljon helpompaa, jos hyväksyy sen, että koskaan ei pysty vakuuttamaan kaikkia ihmisiä, riittää kun itsensä kanssa pystyy elämään.

Vaikka kuulostan tässä vähän lattealle, niin kirja ei sitä silti ollut. Se oli hauska, rakenteeltaan kekseliäs, pidin jokaisesta tarinasta ja huumorista. Norkku mainitseekin omassa arviossaan, että miten amerikkalaisen pojan kiinalainen serkkupoika on "selkeästi kiinalaisen henkilön karikatyyri, sellainen, jollaisena kiinalaiset on esitetty vaikkapa Lucky Luke -sarjakuvissa."

***

Yangin ja Kimin yhteisteos Eternal Smile (2009) oli myös hyvä, mutta kolmen tarinan kokoelma kärsi selvästi siitä, että luin sen heti perään American Born Chinesen jälkeen. Odotin vähän samankaltaista twistiä, mutta jokainen tarina oli silti hyvin erityinen. Pidin varsinkin viimeisestä tarinasta. Siinä reppana toimistotyöläinen Janet saa huijaussähköpostin "nigerilaiselta prinssiltä", ja hän heittäytyy täysin unelmiinsa paremmasta tulevaisuudesta ihanan prinssin kanssa. Ensimmäisessä tarinassa nuori poika valitsee karumman arjen unelmiensa loppuratkaisun sijaan. Toisessa tarinassa selviää myös mikä 'eternal smile' on, mutta se oli joukosta vähiten mieluisa.

Tässäkin teoksessa näytetään niitä sisimmässä värjötteleviä unelmia, jotka ovat ristiriidassa arjen kanssa. Ei ehkä osata hyväksyä sitä, millainen oma elämä on. Kaikissa näissä suosittelemissani sarjakuvissa on yhteistä eräänlainen muukalaisuus.

Kaikki tekijät ovat syntyperältään aasialaisia, ja teoksissa käsitellään toiseutta hyvin paljon. On se puettu sitten millaiseen tarinaan tai pakettiin hyvänsä. Joka kerta henkilöiden tulee hyväksyä jotain. Yleensä itsensä.

Minun Kiinani - Isän aika

P.Ôtie & Li Kunwu: Minun Kiinani 1. Isän aika (Wsoy, 2011)
Suomentanut: Saara Pääkkönen
Sivuja: 254
Laji: Historiallinen sarjakuvaromaani
Tiivistelmä: Entisen propagandapiirtäjän kuvaus Maon Kiinasta punalipun alla kasvaneen lapsen silmin. Trilogian ensimmäisen osa.
Erikoista: Trilogialle myönnettiin parhaan historiallisen sarjakuvan palkinto Ranskassa vuonna 2010.
Pisteet: Neljä punaista tähteä


Olen suuri historiallisten ja yhteiskunnallisten sarjakuvien ystävä. Minua on kiinnostanut Maon ajan kuvaukset kirjallisuudessa siitä asti, kun luin lukiolaisena Jung Changin Villijoutsenet. Se oli ensimmäinen Kiina-aiheinen kirja ja jätti tosi syvän jäljen minuun. Aasian historiaa ehdittiin käsitellä melko pintapuolisesti tunneilla ja minusta tuntui, kun kirjan kautta olisin ymmärtänyt ja hahmottanut paljon paremmin Kiinan tapahtumia.  

Minun Kiinani trilogian ensimmäisessä osassa Isän aika näyttäytyy Maon aika omaelämäkerrallisen, historiallisen sarjakuvan keinoin. Li Kunwu on piirtänyt 30 vuotta propagandaa Kiinan kommunistiselle puolueelle ja tässä Minun Kiinani -teoksessa hän hyödyntää taitojaan piirtäen ajan hulluutta lapsen näkökulmasta. Hän näyttää suuria tapahtumia ilman selittelyjä ja arvottamista: Kulttuurivallankumous, Suuri harppaus, julkiset itsekritiikkiesiintymiset näyttävät älyttömältä ilman sormenosoitteluakin. Näkökulma on teoksen parasta antia, älyttömyys näytetään alhaalta käsin. Mao pysyy etäänä, palvottuna. P.Ôtie on kymmenen vuotta Kaukoidässä asunut ranskalainen, joka on käsikirjoittanut tarinan. Kerronta pohjaa Li Kunwun tarinaan, mutta päähenkilönä on silti 1955 syntynyt Xiao Li. Luonnollisesti tämä vapauttaa tarinan fiktioksi ja historian eri vaiheita on voitu vapaammin yhdistellä muistoihin ja Lin henkilöhistoriaan.

1950- luvulla Lin isä on arvostettu puoluekaaderi ja Li sisaruksineen elää Punaisen kirjan oppien mukaisesti, eikä kukaan osaa, uskalla tai halua kritisoida ympärillä näkyvää järjetöntä nälänhätää. Kun isä lopulta alkaa epäillä omaa vallankumousvalitustaan, hän joutuu uudelleenkoulutettavaksi ja perhe hajoaa. Isän aika kuvataan Lin kautta, mutta isän rooli näkyy läpi teoksen. Alkuaikojen kasvatus ja isän vähittäinen murtuminen varjostavat pojan nuoruutta. Isän kadottua neljäksi vuodeksi, nuori piirtäjä hakee muualta miehenmalleja. Anarkia valtaa koulut ja kadut. Punakaartilaiset kulkevat ympäriinsä tuhoamassa vanhan Kiinan historiaa, taidetta ja esineitä poltettiin. Kaikkialla tuntui vallitsevan joukkohysteria ja sokea hulluus. Li lausuu ulkoa Punaisen kirjan säkeitä ja osallistuu vallankumokseen piirtämällä tuhansia kuvia Maosta. Teos tuntuu absurdille, silti aidolle.

Isän aika ei ala ilman kontekstualisointia. Ranskalainen toimittaja Pierre Haski on kirjoittanut alkusanat, jotka toisaalta valottavat pintapuolisesti aikaa ja sen tapahtumia, toisaalta tuntuvat tahattoman koomisilta. Kuvatessaan nykykiinalaisten ristiritaista suhtautumista Maoon, Haski pitää pahimpana sitä että Kansantasavallan perustajasta on tullut pilkan kohde nykytaitelijoille. Maon naama koristaa seteliä ja Taivaallisen rauhan aukiolla jököttää häntä esittävä patsas, mutta kukaan ei pidä eriskummallisena talouskasvun ihanteita. Ja kauheinta on toimittajan mukaan se, että nykytaiteilijat karrikoivat Maoa. Kummallista. Toimittajan ajatus ei auennut ainakaan minulle.

Piirustustyyli on paikoitellen hyvinkin tarkkaa ja tuttu Maon naama koristaa propagandatauluja. Toisinaan taas kovinkin tukkoista. Ruutu on täynnä katsottavaa ja tiettyyn rosoisuuteen kesti hetken tottua. Kuvat ovat silti lempeitä, raakuus tuntuu ajassa ja tarinassa, mutta kuvissa sitä ei näy.

Suosittelen teosta lämpimästi, odottelen innolla seuraavien osien suomennosta. Tartuin jo kirjahyllystäni Jung Changin Maoon, sillä Minun Kiinani toimi hyvänä yllykkeenä lukea lisää kiinalaista kirjallisuutta. Toivon kovasti, että jatkossakin käännetään lisää aasialaisia sarjakuvaromaaneja.

Jean Kwok: Käännöksiä

Jean Kwokin Käännöksiä (Bazar, 2011) linkittyi mielessäni vahvasti aiemmin lukemaani Tiikeriäidin taistelulauluun, sillä molemmissa on pätevä, ahkera ja älykäs kiinalaistyttö, joka pyrkii elämässä eteenpäin. Muuten kirjoja ei voi yhdistää, sillä aihe on hyvin erilainen. Siinä missä tiikeriäidin pienokaiset ahkeroivat suurilta osin totellakseen äitiään, Käännöksiä-teoksen Kimberly haluaa tehdä sen kiitollisuuttaan äitinsä tähden.

Kävin alkukeväästä Bazarin kevätpressissä kuuntelemassa Kwokia hänen kertoessaan esikoiskirjastaan ja omista taustoistaan. Hyvin paljon teoksessa ja Kwokin elämässä on yhteyksiä ja lopulta lukiessa päähenkilön Kimberlyn ulkonäkö sekoittui mielessäni kirjailijan olemukseen.

Hongkongilainen Kimberly muuttaa äitinsä kanssa New Yorkiin paremman elämän toivossa, mutta he päätyvät raatamaan tehdastyössä ja asumaan erittäin alkeellisissa ja kurjissa olossa. He ovat aluksi täysin kielitaidottomia ja eräs kiinnostavimpia piirteitä on ensimmäisessä persoonassa toimivan kertojan käyttö. Kwok on halunnut tällä tavalla näyttää, kuinka ulkomaalainen voi vaikuttaa typerälle, kun hän yrittää puhua vieraalla kielellä, mutta kuinka älykkääksi hän muuttuu hänen puhuessaan omaa äidinkieltään. Kimberlyn äiti osaa vain muutamia sanoja englantia ja hänen hokiessaan niitä, tulee puheeseen tahatonta komiikkaa. Kun hän puhuu tyttärelleen kiinaa, muuttuu lukijan silmissä henkilön olemus ihan täysin.

Tehokas ratkaisu kirjailijalta.

Sitä mukaa kun Kimberly oppii englantia, sitä mukaa lukijakin pääsee selvyyteen, mitä hänen ympärillään olevat ihmiset puhuvat. Minusta tämä on mielenkiintoinen tapa tuntea päähenkilön kasvutarina ja kehitys.
En ole tosiaan lukenut tätä englanniksi, mutta suomennoksessa on omaan makuuni saatu tämä kielellinen kömpelyys ja kehittyminen toimimaan loistavasti.

"Etkö puhu englantia? He sanoivat, että puhut" Opettaja sanoi sen jotenkin marisemalla. Keistä "heistä" hän oikein puhui? Hän veti ilmaa keuhkoihinsa. "Miksi sinä olet myöhässä?". Sen ymmärsin. "Olen pahoilla, herra. Koulu hukassa."

Käännöksiä on epäoikeudenmukaisesta ja ihmisriistoisesta aiheestaan huolimatta hyvin elämänmyönteinen ja positiivinen kirja. Köyhyys ja rikkaus kulkevat teoksessa rinnakkain, vaikka paikoin alleviivataan liiallisesti rikkaiden tietämättömyyttä köyhien oloista, koin tarinan puitteet silti uskottaviksi. Kurjia oloja ei osoitella jatkuvasti sormella, mutta kyllä täytyy olla kivestä tehty, ellei sydänalassa värähdä lukiessa tehdastyöläisten arjesta. Pidin siitä, että kauhistelulle jätettiin kuitenkin teoksessa vähän tilaa ja elämänhaluisuus ja tarmokkuus kukoistavat Kimberlyn ja hänen äitinsä elämässä ja heidän keskinäisissä väleissään.

Kirjan loppu on kiinnostava, ja voin uskoa sen jakavan ihmisiä. Osalle se on nimenomaan se väärä loppu, kun taas itselleni se sopi hyvin ja pelkäsin jo toisenlaista ratkaisua. Enempää en halua paljastaa.
Lopussa hypätään yllättäen tarinassa 12 vuoden päähän ja lukijalle näytetään, mihin nuori Kimberly lopulta päätyy.

Kutkuttava ratkaisu jälleen.

Teoksessa on monia hyvin toimivia ja kiinnostavia keinoja ja odotan kovasti hänen toista teostaan, jonka hän kertoi olevan myös omaelämäkerrallinen. Kwok työskenteli opiskeluaikanaan myös yläluokkalaisten keskuudessa ammattilais-salonkitanssijana ja hän on näiden kokemusten ympärille kirjoittamasta uutta teosta.

Teokseen sopii hyvin suomalainen sananlasku: Ahkeruus kovankin onnen voittaa.

Kwokin esiintyminen Bazarin kevätpressissä löytyy mm. Youtubesta. Blogimaailmassa kirja on pyörinyt ainakin Mari A.n ja Katjan käsissä.

Jean Kwok: Käännöksiä
Bazar, 2011
Sivuja: 280
Suomentanut: Ulla Lempinen

Amy Chua: Tiikeriäidin taistelulaulu

Amy Chuan Tiikeriäidin taistelulaulu (Siltala, 2011) alkaa rohkealla, ärsyttävällä ja provosoivalla tavalla. Mutta tempaisee heti teoksen imuun. Hän selvittää heti alkuun, millainen on kiinalainen äiti ja miten kiinalainen malli toimii kasvatuksessa.

"Monet ihmettelevät, kuinka kiinalaisten vanhempien lapsista kasvaa niin stereotyyppisen menestyviä. Minulla on heille vastaus, sillä olen kasvattanut menestyviä lapsia kiinalaisen mallin mukaan. Tässä on muutamia asioita, joita tyttäreni Sophia ja Louisa eivät koskaan saanet tehdä:

- käydä yökylässä
- kutsua leikkikavereita kotiin
- osallistua koulunäytelmään
- valittaa siitä, että jäivät koulunäytelmän ulkopuolelle
- katsoa televisiota tai pelata tietokonepelejä
- valita itse harrastuksiaan
- tuoda koulusta kymppiä huonompia arvosanoja
- jäädä kakkoseksi missään muussa aineessa kuin liikunnassa ja ilmaisutaidossa
- soittaa muita instrumentteja kuin pianoa tai viulua
- olla soittamatta pianoa tai viulua  "
 

Mikä röyhkeys! Mikä aihe!

Tiikeriäidin taistelulaulu (Battle Hymn of the Tiger Mother) ilmestyi tämän vuoden alussa ja sai aikaan melkoisen mekkalan, sillä monet suuttuivat Chuan tavasta kirjoittaa länsimaalaisten ja kiinalaisten vanhempien kasvatuseroista. Mahtavaa, että Siltala on kääntänyt teoksen näin nopeasti suomalaistenkin luettavaksi, sillä on mielenkiintoista lukea myöhemmin, millaisen vastaanoton teos saa meillä. Helsingin Sanomat on ainakin jo ehtinyt tehdä kirjasta jutun otsikolla: Yale-professorin kasvatusmetodi: Jos et soita oikein, poltan pehmoeläimesi 

Luin teoksen siltä istumalta, se on kirjoitettu niin kärkkäästi ja vetävästi, etten voinut lakata sitä lukemasta. Aluksi ajattelin, että teos on jonkinlainen provokatiivinen elämäntapaopas oikeaoppiseen kasvatukseen, mutta se on paljon enemmän. Se on tarina erään perheen tavasta toimia kahden eri kulttuurin risteytyessä, kiinalaisen kasvatusmallin mukaisesti juutalaiseen uskontoon amerikkalaisessa yhteiskunnassa. Kirja on kertomus erään äidin tavasta puskea lapsiaan eteenpäin, paikoin varsin kiusallisillakin metodeilla, missä sekä äiti että lapset kehittyvät eri tavoilla.

Chua perustelee kyllä kärjistävän kahtiajaon lännen ja idän välille ja teoksesta löytyy myös lähdeluettelo tutkimuksiin, joilla osoitetaan "kiinalaisen mallin" (tähän hän laskee kaikki ankarasti ja tiukasti kasvattavat vanhemmat, muualtakin kuin Kiinasta) tuovan enemmän mm.musikaalisia tähtiä. Hänen tavastaan kirjoittaa näkyy myös se antaumuksellisuus ja kiinnostus aiheisiin, sillä asioita perustellaan ja pyöritellään taitavasti. Kun perheeseen tulee ensimmäinen koira, Chua intoutuu käyttämään tähänkin samoja kasvatusmalleja, tässä kuitenkaan onnistumatta.

Tiikeriäidin taistelulaulu ei kuitenkaan käsittele sitä, kuinka lapsia murretaan tai henkisesti pahoinpidellään. Vaikka toki sen voi myös sillä tavalla aluksi lukea. Kaikkia Chuan kasvatustapoja en tule varmaan koskaan ymmärtämään, mutta kulttuurien erilaisuus ja hyvin erilaisen näkökulman näyttäminen kiinnostavat. Tuloksetkin ovat huimia, sillä molemmat tytöt menestyvät erinomaisesti sekä koulussa että musiikin parissa. Minusta näitä tuloksia ja tapoja kiinnostavampaa on lopulta kirjoittajan tyyli esittää aluksi jotain kärjistäen totena ja toisessa hetkessä muuttua ja pehmentyä, vähän. Hän löytää lopulta myös länsimaalaisesta, rennommasta lellittelykulttuurista jotain hyvää, mutta teos ei onneksi ole mikään länsimaalaisuuden voitto idästä. Tai päinvastoin. Se on taistelua ja vääntöä, mutta ennen kaikkea erään aika erikoisen ja taloudellisesti yläluokkaisen, akateemisen perheen arkea.

Mutta entäpä sitten onnellisuus?
Siihenkin Chua ottaa kantaa, sillä vaikka hän kieltää sen, etteivät kiinalaiset äidit mieti lapsensa onnellisuutta, hän silti usein miettii rajoja ja sitä onko hän kuinka pahasti ylittänyt ne. Vanhempi tytär Sophia on äidin mukaan tyypillinen siirtolaisperheen esikoinen - enkelimäisen kuuliainen ja tottelevainen. Nuorempi Lulu kapinoi äitiään vastaan rankasti ja tästä nousee kirjan yksi kiinnostavimmista jännitteistä. Äidinrakkautta ei voi silti koskaan kiistää, vaikka välillä lukiessa häkeltyy ihan täysin siitä, millaisia vaatimuksia Chualla lapsiaan kohtaan on. Saadessaan lapsiltaan syntymäpäiväkortteja, hän palauttaa nekin takaisin, koska haluaa niistä paremman version.

Onnistuessaan kiinalainen kasvatusmalli on tehokas ja vertaansa vailla, mutta entäpä jos kaikista ei ole menestyjiksi? Länsimaalainen kasvatusmetodi ei takaa sen onnellisempia lapsia, mutta näiden kulttuuristen eroavaisuuksien edessä on vaikea kunnioittaen kumartaa. Kiinnostuen nostan silti hattua.

Todella mieleenpainuva teos.

Amy Chua: Tiikeriäidin taistelulaulu
Siltala, 2011
Sivuja: 243
Suomentaneet: Auri Paajanen ja Susanna Tuomi-Giddings