Näytetään tekstit, joissa on tunniste Kirja jonka luin. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Kirja jonka luin. Näytä kaikki tekstit

12.9.2013

Kirja, joka oli bussimatkaa tylsempi


Myönnän kyllä, että alun alkaenkin valitsin Georges Bataillen lyhyttäkin lyhyemmän teoksen Madame Edwarda vain sen vuoksi, että minulla on nyt tämä lukuhaaste käynnissä. Ja se toinenkin. Siinä se kirjaston hyllyssä näytti niin pieneltä ja sopivalta bussimatkalla lukaistavaksi. Kirjan kansi on kauttaaltaan pinkki ja pienellä alareunassa on etanan kuva ja teksti: "lue vähemmän".

Aloitin kirjan heti bussissa, ja mietin, että onneksi kännykässäni on niin huono akku, ettei se taas kestänyt koko päivää päällä, joten en voi kesken lukemisen karata nettiin. Ahaa, kirjan alussa on pitkä esipuhe ja esipuheen lisäykset ja vielä kääntäjän huomautukset. Jopas nyt, koko teoksesta suurin osa on siis jotain muuta kuin päätarinaa.

Saan selville, että Madame Edwarda julkaistiin ensi kerran vuonna 1941 ja uudelleen vuonna 1945 pieninä painoksina, ja että se on kirjoitettu aluksi salanimellä. Kaisa Siveniuksen suomennos on vuodelta 1998. Sitten paljon pohjustusta siitä, kuinka teos on oikeasti vakava eikä kepeä, kuten sukupuolielämää käsittelevät kirjoitukset yleensä on. Tai niitä sellaisina pidetään.

Katse alkaa jo harhailla muualle, ja minua huvittaa, kuinka virolainen bussikuski joutuu joka pysäkillä huutamaan ensimmäisenä, että tämä bussi on numero 52. Ja jokainen matkustaja sanoo ensimmäisenä, että tuo kyltti on mustana. Takanani räkättää neljän naisen kimppa, hekin ovat kuskille rikkimenneestä numerokyltistä maininneet ja kovaäänisin heistä toteaa kuskin varmaan pian kyllästyvän näihin huomautuksiin. En pidä naisesta, vaikka kohtaamisemme bussipysäkillä oli hyvin lyhyt. Minua ei häirinnyt piimän, ruisleivän ja muiden ruoka-aineiden luettelointi vatsaoireiden aiheuttajina, mutta en pitänyt siitä, kuinka aikuinen nainen jaksaa esiintyä ystävilleen heittelemällä karkkipapereita maahan. Siinä vaiheessa, kun hän bussissa alkaa kertoa tarinaa vantaalaisesta bussikuskista, joka toden totta kyllästyi kesken ajon ja lähti suuttuneena bussista jättäen matkustajat sisälle ihmettelemään, syvennyn takaisin Madame Edwardan esipuheeseen. Nautinnon ja sukupuolisen rakkauden filosofointia..

Istun ensimmäisellä penkillä, ja tämä joka pysäkillä toistuva näytös on lempikohtaukseni, enkä malta enää jättäytyä vain katselijan rooliin. Kun bussikuski avaa taas oven ja toteaa, että bussin numero on 52, huomaan, ettei tämä tieto tavoita kaikkia bussipysäkillä olevia ihmisiä. Nousen paikaltani ja menen ovelle. Sanon kahdelle naiselle, että tämä on bussi numero 52. He haluavat tietää, miksi numerokyltti ei ole toiminnassa. Sanon, että se on rikki. Olen reipas, eivätkä rouvat edes halunneet alun perinkäään nousta tämän bussin kyytiin. Kuitenkin kaikki kiittelevät minua siitä, että tilanne sujui niin mukavasti. Olen jotenkin ylpeä itsestäni.

"Ahdistukseni saa vihdoin ehdottoman ylivallan. Kuollut ylivaltiuteni on ulkona kadulla. Se on kiinni saamaton – sitä ympäröi haudan hiljaisuus – se kyyristelee odottaen jotain kauheaa – ja silti sen surullisuus nauraa kaikelle."

En tajua mitään.

Kunnes tarinaan tulee joku tolkku. Päähenkilöä repii ahdistus siitä, että hän näkee kaksi ohikiitävää tyttöä, jotka haluaisi riisua paljaaksi. Naurattaa, että keskityn siihen, että sana ohikiitävä on kirjoitettu yhteen, vaikka tässä olisi heti alkuunsa mahdollisuus tutustua päähenkilön mielenliikkeisiin.

Bussikuskit vaihtuvat. Suomalainen kuski kysyy kyltistä, virolainen kertoo, että on soittanut asiasta, mutta ei tiedä, koska korjaaja on tulossa. Mutta koska bussimatka tuntuu jo sketsiltä, totta kai korjaaja tulee jo samalla pysäkillä, kun kuskit ovat vaihtuneet. Kestää jonkin aikaa, kunnes matka voi jatkua.

Sillä aikaa kirjassa päähenkilö on kohdannut Madame Edwardan, joka on jumalainen huora. Sitten haarojen esittelyä, törkypuheita, ja koko ajan vaikeroidaan ja vapistaan. En ole yhtään kiinnostunut kirjasta, vaikka se on kyllä hyvin suorasukainen ja sikäli raikkaan erilainen normaalilukemistooni verrattuna.

Naiset ovat poistuneet jo bussista, joten kuulen muitakin matkustajia. Kaksi nuorempaa tyttöä ihastelee bussipysäkillä näkyvää puuromainosta. Heitä ei kiinnosta omenanmakuiset puuropussit, mutta vadelmanmakuisia aikovat he molemmat etsiä heti seuraavan kerran puurohyllyltä. Vain 4% rasvaa ja paljon proteiinia. Myönnän, että minua kiinnosti katsoa, että kuinka paljon proteiinia tähän uuteen puuron on saatu, mutta en näe sitä. Mutta mainoslauseessa luvataan kuitenkin 25% enemmän kuin tavallisesti. Molemmat haluavat aamuisin syödä tuota puuroa.

Ette kyllä enää usko, jos sanon, että bussimatkani huipentui siihen, että tämä uusi kuski ärähti nuorelle pojalle, joka oli pistänyt jalkansa tuolille. Mutta näin todella tapahtui! Vanhempi mieshenkilö vielä todisti päälle, että toiset ihmiset istuvat vielä siinä. Olimme kaikki samaa mieltä, että näin tulee käymään, ja nuorempi huligaani säikähti ulosheittämisen uhkaa niin paljon, että laski jalkansa alas. Silti hänen piti ystävälleen vähän jupista. Niin miekin olisin, myönnän sen, sillä nolostuminen pitää purkaa heti jotenkin. Se on niin kiusallinen tunne.

Saan kirjan loppuun puolisilmäillen, vähän hävettää se myöntää, kun tämänkin kirjan lukemisesta aion pyytää Lukutaitokampanjaan euron sponsoroinnin lukijoiltani. Takakannesta vielä luen, että kirja asettautuu muun kirjallisuuden yläpuolelle ja se on aivan muuta kuin pornografinen. Se on myös tekijänsä pääteos. Vähän nolottaa nyt tämä lukutapani ja miten kirjan nyt tänne blogiini arvioin.

Ihmettelette varmaan myös tuota kuvaa, jonka olen tällä kertaa kamerastani valinnut. Eihän se ole edes kuva kyseisestä kirjasta saati bussista. Minusta se oli hieno otos yhdestä berliiniläisestä metrosta, ja koska minulla ei ole kuvaa helsinkiläisestä bussista, ei edes siitä rikkimenneestä kyltistä, ajattelin, että teitä miellyttä tuo metro. Minusta se on hieno kuva.

25.4.2013

Kirja, joka mursi käteni (Tämä kirja muutti elämäni -tarina)

Kuvaaja: Jonas Tana

”Olen aina eläytynyt voimakkaasti kirjojen maailmaan. Kun olin kolmannella luokalla, koko pieni kyläkoulumme luki Angela Sommer-Bodenburgin Pikku vampyyri -sarjaa ja leikimme välitunnit kirjojen innoittamina vampyyreita. Kiipesin leikin tuoksinassa korkealle kaiteelle ja hyppäsin, sillä kuvittelin osaavani lentää. Kirja opetti ymmärtämään faktan ja fiktion eron. Käsi kipsissä jatkoin vampyyrikirjojen lukemista.”


Olen mukana yhtenä seitsemästä bloggaajasta Helmet-kirjaston Tämä kirja muutti elämäni -kampanjasta. Tänään monet kaveribloggaajat ovat jakaneet tätä pientä tarinaa, joka julkaistiin kuvan kanssa facebookissa. Käykää vilkaisemassa muidenkin bloggaajien tarinat ja kuvat tästä linkistä (vie facebookkiin).

Jossain vaiheessa Pikku vampyyri -kirjojen lukeminen jäi, enkä edes tiedä, montako kirjaa niitä lopulta oli. Entä jos sarja jatkuu vieläkin? Luin muutama vuosi sitten uudestaan ensimmäisiä kirjoja, mutta koska pidin lapsena niistä niin paljon, en halunnut pilata muistoa. Tuohon aikaan tosiaan leikimme välituntisin vampyyrileikkejä, hahmoja kirjoissa oli niin paljon, että jokaiselle riitti jonkinlainen rooli. Toisaalta pihalla taisi yhtä aikaa hypellä useampi Pikku vampyyri, ei se ollut niin tarkkaa, mutta tärkeä muisto tästä jäi. Kirja imaisi niin mukaansa, etten noinkaan vanhana tajunnut tuon taivaallista maan vetovoimasta, tärkeintä oli vain lentäääää...

17.2.2013

Kirja, jonka luin liian väsyneenä

Joskus tuntuu, että luen ihan liikaa.

Luen rentoutuakseni, luen viihtyäkseni, luen milloin mistäkin syystä. Usein kuitenkin siksi, että se on niin luontevaa, että yhden kirjan loputtua tartun uuteen – tai minulla on koko ajan monta kirjaa kesken. Olen kirjastosta lainannut nyt ohuempia Tammen Keltaisen kirjaston kirjoja, sillä välillä on ihana lukea kirja alusta loppuun kerralla ja samalla tutustua arvostettujen kirjailijoiden tuotantoon.

Muutama yö sitten valitsin yökirjaksi Antonio Tabucchin Taivaanrannan ja jostain syystä, en muista juuri mitään lukemisestani. Tiedän, että luin kirjan loppuun asti, käänsin kaikki sivut (noin sata väljästi taitettua sivua). Minulla oli varmaan lukiessa jo sellainen tunne, etten ihan kaikkea ymmärrä, mutta eiköhän se tässä matkan varrella selviä. En tiedä, en muista oikeastaan mitään muuta kuin sen, että tiedän aloittaneeni kirjan ja sulkeneeni sen lopulta, jonka jälkeen nukahdin saman tien.

Mietin aluksi, etten voi tällaisesta kirjasta edes blogata, kun minulla ei ole siitä paljon mitään sanomista, mutta toisaalta minua huvitti tämä muistamattomuuteni ja tarpeeni lukea kirjoja, vaikka silmät ristissä. Ei kukaan pakottanut minua lukemaan tätä teosta, jostain syystä yöllä kuvittelin kaiken selviävän, vaikka olen lukenut mielestäni melko vaikeaselkoista teosta puolinukuksissa. Ja on hauska kirjata blogiin myös vähän epäonnistuneimpia tai eriskummallisempia lukukokemuksia, jotka johtuvat oikeasti olosuhteista. Enhän lopulta osaa edes sanoa, että oliko kirja mielestäni hyvä vai ei.

Muistan etsivän, muistan, että joku oli kuollut, muistan ruumishuoneen ja selvitystyön, muistan, että jossakin vaiheessa etsivä haastatteli pappia. Muistan fontin.

En muista, että selvisikö lopulta kuolleen henkilöllisyys ja se, että kuka hänet oli murhannut. En edes muista, että oliko kirjassa edes tarkoitustakaan selvittää henkilöllisyyttä vai haahuilla vain syyllisyyden ja syyttömyyden välimaastossa.

Seuraavana päivänä etsin muita bloggauksia ja arvioita kirjasta, mutta löysin vain Kirjavinkkien arvostelun, jossa sanotaan näin: "Antonio Tabucchi on mielenkiintoinen kirjailija, jonka tiivis ilmaisu imee mukaansa. Tämäkin kirja — vain sata väljää sivua — olisi saattanut jonkun toisen kirjailijan käsissä paisua sivumäärältään moninkertaiseksi tiiliskiveksi asiasisällön ja sanottavan olennaisesti muuttumatta. Kun Taivaanrannan kerran käsiinsä saa, sen lukee saman tien loppuun. Suosittelen."
Minua vähän naurattaa, sillä minäkin luin kirjan alusta loppuun yhtä kyytiä, mutta en tiedä, kelle teosta suosittelisin, kun en siitä juuri mitään muista.

En osaa sanoa myöskään Tabucchista mitään, sillä tämä oli ensimmäinen kirja, jonka kirjailijalta "luin". Mietin, että lukisinko sen uudestaan paremmilla silmillä vai jättäisinkö Taivaanrannan painumaan muististani kokonaan ja lukisin tuoreeltaan jonkun ihan muun Tabucchin kirjan. Luin wikipediasta, että Intialainen yösoitto on hänen tunnetuimpia teoksiaan, joten pitäisi varmaan lukea se.

Tunnetko Tabucchia? Oletko lukenut Taivaanrannan? Ja ennen kaikkea luetko joskus kirjoja ihan liian väsyneenä?



Antoni Tabucchi: Taivaanranta
Tammi, 1995
 Il filo dell'orizzonte, 1986
Suomennos: Liisa Ryömä
Sivuja: 112
Italia, Keltainen kirjasto