Jaakko Yli-Juonikas: Uneksija (2000 merkin versio)

Unikuvia ja herätyssaarnausta

Minulla on kaikki kunnioitus ja arvostus lehtikriitikoita kohtaan, ei ole oikeasti helppo tehtävä kirjoittaa arvioita, kun merkkimäärä on rajoitettu. Kyllä blogikirjoittaminen tuntuu vapauttavalle näiden kritiikkiyritysteni jälkeen. Siksi blogissani samasta kirjasta kaksi versiota, ensin vähän vapaammin ja sitten tiukemmassa paketissa.

Jaakko Yli-Juonikkaan teos Uneksija on itsenäinen pari kirjailijan aiemmalle teokselle Valvoja. Molemmissa teoksissa liikutaan toden ja kuvitelman rajalla. Valvojassa päähenkilö yrittää rikkoa hereillä olon maailmanennätystä ja Uneksijassa herätysliikkeen unisaarnaaja Eino Teräs kerää ihmisiä ympärilleen kuuntelemaan unen ja valveen rajamailla pidettyjä horrospuheitaan.

Uneksijassa liikutaan sisällissodan jälkeisessä Suomessa. Yli-Juonikas tuo aikaan ilahduttavan tuoreen näkökulman. Poliittinen vastakkainasettelu on läsnä taustalla, mutta teoksessa keskitytään enemmän ajan ilmiöihin, unissaarnaamiseen ja unitutkimuksiin. Nukkuessaan messuavat herätyssaarnaajat olivat tuohon aikaan suosittuja, vaikka monet osoittautuivat huijareiksi. Kirjailija kehittelee ansiokkaasti tarinan Teräksen ammatin ympärille näyttämättä sanaakaan itse saarnasta. Sen vaikutukset ovat silti nähtävissä, saahan Eino jo alkusivuilla hurjistuneen toisinuskovan kimppuunsa.

Herätyssaarnan aikana kerronta kulkeutuu Teräksen uniin. Niissä hän muuttuu nuoreksi naiseksi, joka yrittää epätoivoisesti päästä pakoon henkeään uhkaavaa pyöveliä. Unikuvat sekoittuvat välillä toden kanssa ja uneksittu tuntuu tällöin totta todemmalta – valvetilan unelmien täyttymiseltä.

Teräksen unikuvissa on erotiikkaa, elämäntavoissa taas puritaanisuutta ja pidättyneisyyttä. Hän ei ole koskaan harrastanut "haureutta", eikä tunnista uniensa latausta, vaikka ne koko ajan vihjaavat alitajuisesta seksuaalienergiasta. Vaimon löydettyään hän kysyy hyvältä ystävältään: "Onko tieteellisessä katsannossa miehellä ja naiselle perusteltua aihetta lykätä siitinelon aloitusta avioitumisen yli?" Saarnaveli painottaa, ettei sukupuolihimoa saa tyydyttää kuin lastentekopuuhissa ja tuomitsee jyrkästi apteekin "preservatiivit".

Uskonnollisuus, luonnontieteet ja unimagia vääntävät kättä luoden jännitettä tarinaan. Ärhäkämminkin aiheeseen olisi voinut tarttua.

Jaakko Yli-Juonikas: Uneksija
Otava, 2011
Sivuja: 191

Maritta Lintunen: Mozartin hiukset

"Musiikki tunkeutuu ihmismielen sisimpään"

Kuva

Musiikki ympäröi ihmisiä lähes kaikkialla. Maritta Lintusen novellikokoelmassa Mozartin hiukset haarukoidaan musiikin herättämiä erilaisia tunnekokemuksia ja reaktiota. Sitä lähestytään monipuolisesti monelta kantilta – katselijan, kuuntelijan, oppijan ja esittäjän kautta.

Useimpia novellikokoelman henkilöhahmoja yhdistää herkkä, jopa järkkynyt mieli. Niminovellissa pakkomielteinen nainen matkustaa miesystävänsä kanssa Wieniin nähdäkseen Mozartin museon. Matkan aikana hän huomaa rakastuneensa Mozartiin ja varastaa vitriinistä tämän hiuskiehkuran. Tämän jälkeen hän ei pysty enää näkemään elämässään muita miehiä. Hiustupsu tuo hänet lähemmäksi rakastamaansa miestä ja lapsuudesta saakka turvaa tuonutta musiikkia.

”Olin opetellut upottautumaan toiseen todellisuuteen – ääni ei ollut pelkkää kuuloaistimusta; se oli ainetta joka kannatteli ja suojeli. Mozart halkaisi mieleni kahtia.”

Novellista Valentiinit löytyy samanlaista pakkomielteistä ihailua ja musiikilla on myös tässä psyykettä eheyttävä rooli. Kaksi elämänhylkimää fania seuraa tangolaulaja Valentin Oikarista ympäri Suomen tanssilavoja. Heille Oikarisen esiintyminen ja kappaleiden toistuvan tarkka tulkinta on sisintä hellivää terapiaa, eivätkä he siedä uudelleensovitusta tai muusikon uudistumista. Riittää kun Oikarinen laulaa toistuvan mantran lailla ne sanat, jotka täyttävät sisimmästä henkisen tyhjiön. Toinen faneista sanookin: ”- Ei tavallinen ihminen löydä tunteilleen omia sanoja, ne on otettava Oikariselta. -- ja jos sanat loppuvat, jää musiikki”. Tragikoominen ristiriita syntyy siitä, että samat sanat merkitsevät eri asioita kuuntelijalle ja esittäjälle.

Novellit soivat yhtä aikaa sekä duurissa että mollissa. Lintusella on helpottava taito tuoda mieleltään järkkyneiden henkilöhahmojensa toimintaan mukaan niin paljon huumoria, että lukeminen soljuu rytmikkäästi ja suruttomasti eteenpäin. Äärimmäisesti käyttäytyvät ihmiset eivät ole järjettömiä, vaan heidän tunne-elämänsä eheytyminen vaatii radikaalia heittäytymistä. Tarinoiden onnettomimmat ihmiset ovat itse asiassa niitä, jotka eivät uskalla siirtyä elämässään eteenpäin. Musiikki on kaikissa novelleissa ärsykkeenä muutokseen, riippumatta siitä tartutaanko siihen elämää muuttavaan hetkeen vai ei.

Musiikilla on suora tie ihmisen sisimpään ja se resonoi vahvasti meidän tunteidemme ja muistojemme kanssa. Mozartin hiuksissa eri musiikkilajien kautta näytetään erilaisia tunteita, joista rakentuu novelleille sopiva tunnelma. Yhdessä novellissa soi tango, toisessa klassinen musiikki, mutta kokonaisuutena niissä kaikissa on yhteensopiva sävelkieli.

Novellissa Joiku nuori shamaanityttö hurmaa etelänturistin mystisellä, eroottisella laulullaan. Oopperalaulaja esiintyy puolestaan kotitilallaan veljellensä teatraalisesti, diivamaisesti ja äänekkäästi. Työkyvytön konserttipianisti joutuu soittamaan marketissa lastenlaulupotpureita, koska muusikkokollegaansa tunteman naiivin kateuden tähden ei pysty enää esiintymään kansainvälisillä areenoilla. Tarinat tuntuvat kulkevan valitun musiikin tapaisessa rytmissä.

Moni novelleista sivuaa esiintymispelkoa. Lintunen kuvaa uskottavasti näiden ”lavakammoisten” muusikoiden psykologiaa ja ruumiintuntemuksia, heidän joutuessaan kohtaamaan pelkonsa.
Konserttipianisti tärisee horkassa yrittäessään tapailla koskettimia ja joutuu valitsemaan helpoimmat kappaleet soitettavakseen. Koko ajan mieli liikkuu menneisyyden pettymyksiin ja kykenemättömyys leviää läpi vartalon. Pelko vaikuttaa kappalevalintoihin, vaikka sisäiset vaatimukset kurkottavat pilviin. Valentin Oikarinen ei pysty puolestaan keskittymään laulamiseen, sillä hän häiriintyy kahden suurimman faninsa jatkuvasta läsnäolosta ja vaatimuksista. Hän päätyy lopulta radikaaliin ratkaisuun voidakseen säilyttää kasvonsa ja uransa.

Taiteilija kilpailee aina vähintään itseään vastaan ja omien heikkouksien kohtaaminen ei ole aina hyväksi. Lavalla ollaan lisäksi yleisön ja kriitikoiden arvosteltavana. Arki voi olla myös syvässä ristiriidassa uran ja imagon kanssa ja näiden asioiden törmätessä myös läheisten sietokyky on koetuksella.
Novellissa Habitus oopperalaulaja huutaa kotiin palatessaan työttömälle veljelleen, koska hän ei ymmärrä taiteilijasisarensa vaikeutta sopeutua arkeen. ”SÄ olet vapaa, -- voit sairastaa hyvällä omallatunnolla vaikka kaksi kuukautta eikä kukaan vie sillä aikaa sun pestiä, ei puhu pahaa pomolle, vihjaile ettet ole töissä koska sun hermot ei kestä mennä lavalle sen ja sen kriitikon haukuttavaksi”

Myös lapsinäkökulmaa löytyy. Novellissa Mustavalkea musiikkia lähestytään oppimisen ja soittotuntipakon kautta. Kokoelman ensimmäisessä tarinassa puolestaan nuori tyttö traumatisoituu nähdessään, mitä isän keikoilla oikeasti tapahtuu.
Molemmat lapset kohdistavat tunteensa soitimeen. Piano nähdään mustavalkoisina hampaina, joiden tiukkaan otteeseen oppimaton lapsi kokee jääneensä. Tyttö purkaa puolestaan raivonsa isän soittimiin, koska ei ymmärrä täysin kokemaansa. ”Karavaanin äänet olivat kadonneet korvistani, musiikin sijasta niissä kaikui nyt sanoja, vihjeitä ja paljastuksia, jotka olin yrittänyt painaa unohduksiin.” Lapsinäkökulmien myötä kokoelmaan tulee vaihtelua ja kekseliäisyyttä. Teema pysyy silti kokoajan yhteneväisenä ja lukukokemus syvenee novelli kerrallaan.

Musiikkimotiivin lisäksi novelleita yhdistää matkustaminen. Pomonsa alistama siivooja karkaa kiertävän tanssitähden matkaan, sillä musiikki tuo hänen epätyydyttävään arkeensa seikkailun tuntua. Karavaani -novellin nimi viittaa kulkemiseen, mutta sen seikkailut kuitenkin tapahtuvat lähinnä jazzbändin takahuoneessa.
Monissa tarinoissa kotioloja paetaan joko ulkomaille tai Suomen toiseen päähän. Matkantekoa tehdään myös musiikin avulla omaan sisimpään. Tai samaistutaan ihailtuun musiikki-ikoniin niin vahvasti, että ei osata erottaa enää itseään hänestä.

"Sibeliuksen ensimmäinen sinfonia alkoi hulmuta silmissäni kuvina ja väreinä. Ei enää minkäänlaisia epäilyksiä. Ymmärsin että minussa puhkeavat aivomyrskyt olivat olleet totta myös hänelle. Olin Jeanin sukulaissielu."

Mozartin hiukset on aiemmin myös proosaa ja runoja julkaisseen Lintusen kolmas novellikokoelma. Tarinoissa näkyy sekä monipuolisen kirjoittajan jälki että muusikon kokemuksen tuoma uskottavuus. Pidän siitä että novelleissa on yhteinen harmonia ja kaikkia tapahtumia ei kirjoiteta auki. Salaperäisyys tuo tekstiin särmää ja tunkeutuu lukiessa sisimpään. Traagiset ihmiskohtalot sokeroituvat huumorilla, mikä tekee kokoelmasta hyvänmakuisen.

Mozartin hiukset on kiinnostanut myös Joanaa.

 Maritta Lintunen: Mozartin hiukset
Wsoy, 2011
Sivuja: 220

Eleanor Catton: Harjoitukset

Hyvä näyttelijä saa yleisön uskomaan teatteriesityksen todellisuuteen ja hän pystyy välittämään tunnetiloja ja kokemuksia, joihin katsomossa voi samaistua tai ainakin uskoa niiden olemassaoloon. Esitys kuten hyvä kirja vaatii osallistumista, aktiivisuutta ja varastaa huomion itselleen kokonaan. ”Teatteri ei ole tosielämää, eikä täydellinen kopio tosielämästä. Se on kuin ovi.”

Elenor Cattonin esikoisteos Harjoitukset perustuu epäluotettavuudelle,  juorun ja tapahtuneen yhdistämiselle ja teatterintodellisuudelle. ”Näyttämö piittaa vain siitä, mikä näyttää todelliselta. Jos jokin näyttää todelliselta, niin ei ole väliä, onko se todellista vai ei. Sillä ei ole merkitystä.” Tapahtumat käynnistyvät, kun yhteisölle paljastuu täysi-ikäisyyden kynnyksellä olevan Victorian ja tämän jazzopettajan suhde. Asiaa puidaan koulun musiikkioppilaiden juoruissa, Victorian sisaren Isolden uskoutuessa omalle saksofoninopettajalleen ja lisäksi paikallinen teatterikoulu ottaa produktioonsa näytelmän, joka perustuu samaiseen skandaaliin. Vain skandaalipari pysyy tarinan kulisseissa, hyvin äänettöminä ja näistä salaisuuksista muodostuu teokselle kehys.

Rakenne on hyvin sirpaleinen ja se jättää paljon kysymyksiä auki kirjan tapahtumista.Tulkinnanvaraisuutta lisää vielä rikkonainen aikajana. Kaksi tarinalinjaa kulkee läpi lukujen, jossa toisessa aika liikkuu edestakaisin viikonpäivien ja toisessa kuukausien tasolla. Ääniä on useita, eikä keneenkään voi täysin luottaa. Kaikki nämä äänet pakkautuvat samalle taajuudelle, eikä dialogeissakaan välillä erota puhujaa. Erottamisen vaikeus johtuu joko suomennoksen tarkasta yleiskielestä tai Cattonin käsikirjoituksesta. Kaikilla henkilöhahmoilla on sama teatraalinen tapa puhua.

Henkilöhahmot kamppailevat läpi teoksen spottivalosta, päähenkilön paikasta, haluten pitää salaisuutensa, mutta tulla samalla kuulluksi. ”Vaikutelma hahmon syvyydestä synnytetään yksinkertaisesti siten, että yleisöltä pimitetään tietoa. Hahmo vaikuttaa moniulotteiselta ja kiehtovalta vain silloin, jos emme tunne syitä ja motiiveja.” Aikuiset ovat yhtä eksyksissä identiteettinsä kanssa kuin nuoret,. Teatterikoulun opettajat etsivät nuorista näyttelijöistä omakuvaansa ja saksofoniopiskelijoiden äidit pitävät tyttäriään projekteina, oman persoonallisuutensa jatkeina. Saksofoninopettajan terävä kieli ja salaisuuksien verhoama hahmo pitävät hänet tarinan keskiössä, hänen sotkeutuessaan oppilaidensa henkilökohtaiseen elämään ja vetäessään naruista kuin nukketeatterin ohjaaja.

Harjoitukset on kiinnostava teos, lukiessa tulee olla valppaana. Koskaan ei voi olla varma, mikä on oikeasti totta ja mikä todellisuuden esittämistä, harjoitusta näytelmää varten. Sama epämääräisyys herättää myös kysymyksen, tekeekö hämmentävä rakenne teoksesta oikeasti hyvän vai onko sen tarkoitus vain verhota tekstin puutteet. Viimeisessä näytöksessä langat jäävät selvittämättä.

Eleanor Catton: Harjoitukset
Siltala, 2010
Sivuja: 332
Suomentanut: Tero Valkonen

Jouni Inkala: Kemosynteesi

Pimeydestä syntyy elämää

Kuva

Jouni Inkalan yhdeksännessä kokoelmassa etsitään elämää ääriolosuhteista – pimeistä paikoista, joissa ihmisyys on saanut alkunsa. Teoksen nimi, Kemosynteesi (Siltala, 2011), viittaa tapahtumaan, jossa syntyy uutta ilman auringon valoa. ”Merten upokkaisissa haudoissa mikrobit yhteyttävät vailla veden puhkovia säteitä. / Kemosynteesi, fotosynteesiä vanhempi uuden elämän henkikirjoittaja. / Sinä armollinen, tuo sen voima onteloitteni luo. Se suo.” Meren syvyyksistä herää uusi aines henkiin ja lisäksi kokoelmassa ollaan jatkuvalla matkalla alkulähteille katsoen kohti historiaa ja omaa sisintä.

Kokoelmassa lähestytään elämää ja syntymää sukupolvien katkeamattomien ketjujen kautta, lapsen syntymästä saadaan kosketus omaan perintöön. ”Kestän olla, miehenä miestä / vastaan. Isääni, joka äkkiä / tuli uudelleen elämääni / ensin toisessa pojassa, sitten / toisessa, -ni, -ni.” Isän olemus toistuu pojassa, uudessa hengessä. Runojen teemoista löytyy viittauksia kristinuskoon ja sen lisäksi joissain säkeissä on suoria lainauksia Raamatusta.  

Siellä missä on elämää, on myös kuolemaa. Inkala on omistanut Katanat-runon isänsä muistolle, mutta menneiden esi-isien kaikuja etsitään myös venäläisistä lyriikoista ja kantaisän saapumisesta Suomeen. Kokoelman runot eivät ole ulkosilta rakenteiltaan yhteneviä, mutta toisteisuutta niihin piirtyy kiertokulun kuvailusta. Japanilainen kulttuuri vertautuu usein lumen peittämään Pohjolaan, jossa nousevan auringon sijaan elämä kulkee uomissaan iltaruskossa.

Runojen elinvoima näkyy siinä, että pimeyden keskellä on eloa. Ja vaikka Suomessa on pitkä talvi, niin ”loputon auringonpaiste ei tuota hyvää runoutta.” Kemosynteesi ei ole silti melankolinen runokokoelma, vaan siinä on uuden alun tuntu. Vaikka ihminen kohtaa suruja ja menetystä, pimeydestä syntyy elämää.

Teos on ensimmäinen yritelmäni kirjoittaa runokritiikkiä. Kuten aina, kiitos Marjis tuoreista silmistä ja toisteisten sanojen etsimisestä. :)

Jouni Inkala: Kemosynteesi

Siltala, 2011

Sivuja: 74

Seija Vilén: Mangopuun alla

Aika on loputon virta

”Saan seistä suorana, kaivaa nenää ja istua pinkille tuolille. Maata sohvalla ja juoda yerba matéta. Ne ovat hienoja asioita, jos ne on sinulta joskus kielletty.” Mangopuun alla -teoksessa kuvataan kiihkottomasti, miten vapauttavaa on elää elämäänsä ilman ulkoapäin asetettuja kieltoja. Samalla nostetaan kuitenkin esiin, miten vaikeaa on aikuisiällä opetella yksinkertaisilta tuntuvia asioita, kuten kahvin keittäminen ja viininpullon avaaminen.

Teoksen minäkertoja kääntyy Hare Krishnaksi ja menee naimisiin intialaisen papin kanssa. He muuttavat kahden lapsensa kanssa mm. Tanskaan ja Kanadaan, mutta päätyvät kuitenkin takaisin Suomeen asumaan Krishna-yhteisöön. Liitto on väkivaltainen ja kertoja päätyy eroamaan miehestään, jättää uskonyhteisön ja rakastuu lopulta toiseen naiseen.

Aiheet ovat varsin huomiota herättäviä ja repäiseviä, mutta teos ei ole omaelämäkerrallisesta otteestaan huolimatta tilityskirja. Teoksesta huokuu positiivinen ote, uskontoon ei suhtauduta kauhistellen eikä käskyjen ja kieltojen täyttämää arkea surkutella. Minäkertoja selostaa elämäänsä kuin ulkopuolelta tarkastellen ja nostaa esiin elämäntarinansa vaiheita epäkronologisessa järjestyksessä.

Mystiikka säilyy tarinan yllä, sillä syitä uskonnolliseen heräämiseen ja seksuaalisen identiteetin löytämiseen ei selitetä. Monet keskeiset asiat nousevat esiin sivuhuomautuksina ja pieninä vihjeinä. Esimerkiksi perheväkivallalla ei mässäillä, vaan se nousee esiin vain muutamassa lauseessa. Näitäkin kohtauksia värittää huumori ja suvaitsevaisuus: ”Jokaisen aviomies on jotenkin hankala. Omani antoi sentään katsella televisiota.”

Kriitikko Kaisa Neimala (Parnasso 7/2010) moittii Vilénin kerronnan aikakäsitystä, mutta kiittelee pieniä yksityiskohtia: ”Kun joku on lukenut tämän, joku ei ole varsinaisesti hämmentynyt mutta miettii, oliko kirja todella pakko kirjoittaa niin hyppien, ettei mikään oikein erotu mistään. Ehkä oli: kun asiat kiehuvat mielessä, ei niitä saata viileästi kuvata. Nyt lukijan on tyytyminen detaljeista ilahtumiseen, ja niitä riittää.”

Vilén on teoksessaan uskollinen hindujen sykliselle aikakäsitykselle, jossa aika ei ala mistään, eikä pääty mihinkään. Mitä on ollut, sitä on tulevinakin aikoina – mitä on tapahtunut, sitä tapahtuu edelleen. Juonen kuljetus poikkeaakin ilahduttavasti suomalaisen nykykirjallisuuden normista. Teoksessa näkyy samaan aikaan mennyt, nykyinen ja tuleva aika. Kerronnan runsas kielikuvien viljely ja lukemattomien yksityiskohtien vallattomuus puurouttavat silti paikoin tarinaa ja aikatasojen virtaavuus jää toissijaiseksi.

Tämä fiktiivinen elämäkerta ei pyri vastaamaan siihen, miten tilanteeseen on tultu tai mitä kertoja on oppinut uskonnollisessa yhteisössä/väkivaltaisessa parisuhteessa/seksuaali-identiteettin löydyttyä. Mangopuun alla on vain eräs elämäntarina virrassa, kuten kertoja kuvaa: ”Sata ja tuhat kertaa me olemme eläneet maan päällä, Krishna ja minä, mutta vain hän muistaa kaikki elämät.”

Seija Vilén: Mangopuun alla
Avain, 2010
Sivuja: 251









Tämä on toinen harjoitustehtäväni kritiikkikurssille. Kiitos Marjis taas avusta!!

Kritiikin kuolema?

Kuva

Kirsi Piha esitti Helsingin Sanomien blogissaan 23.11.2010 kysymyksen kriitikon kuolemasta. Tarvitaanko kritiikin ammattilaisia tässä ”mielipiteiden kakofoniassa” ja onko edes mielekästä asettaa kriitikoiden työ vastakkain tavallisten lukijoiden mielipiteiden kanssa? Kritiikin kasvot -kokoelmassa monet eri taidealojen ammattilaiskriitikot pohtivat tätä samaa asia: onko kriitikoiden työ käynyt turhaksi yhteiskunnan viihteellistyessä, lehtikritiikkien muodollisten rakenteiden tiivistyessä ja lukijoiden kadottua sosiaaliseen mediaan.                               

Kritiikin kasvot on julkaistu SARVin, Suomen arvostelijain liiton 60-vuotisjuhlan kunniaksi. Kirja on suunnattu järjestön jäsenille eli ammattikriitikoille, mutta kirjoittajien persoonallinen tapa käsitellä kritiikkiä kiinnostaa myös ammattikunnan ulkopuolista lukijaa. Soraääniä lukutottumusten ja tiedotusvälineiden muutosta kohtaan ei tarvitse etsiä rivien välistä ja vain harva kirjoittajista uskaltaa tunnustaa, että nettikirjoituksetkin voivat olla ihan yhtä iskeviä ja älykkäitä kuin aiemmin lehdissä julkaistut pitkät esseet. Teos pitää sisällään hyvin erityyppisiä artikkeleita: henkilöhistoriaan keskittyviä kirjoituksia, populaarikulttuuriin kuuluvien taidelajien ja kriitikoiden suhdetta esitteleviä esseitä sekä historiikkitekstin Kritiikin kannuspalkinnosta. Artikkelit on jaettu väljästi kolmeen osioon: Kriitikon kysymyksiä, Kritiikin monet kentät ja Työstä ja taistelusta. Paikoin artikkelit olisivat kaivanneet kriittisempää silmää, sillä niiden sisällä on toisteisuutta ja pitkää tajunnanvirtamaista pohdintaa omasta eksistenssistä.                                                     

Muutama pitkän linjan kriitikko muistelee omassa artikkeleissaan työuraansa ja siinä samalla kritiikin aseman muuttumista kulttuurikentällä ja päivälehdissä. Näissä pohdinnoissa maalataan kritiikin näkyvyydelle kokoa ajan kapenevampaa polkua. Toiset kirjoittajista eivät kuitenkaan ole uponneet liian syvälle kyynisyyden suohon ja jaksavat muistuttaa kritiikkien tarpeellisuudesta. Siinä missä Kirsi Piha väittää tavallisen lukijan kokemuksen ammattikritiikistä olevan kuin teatteriesitys, joka vaatii jatkuvaa keskittymistä ja vastaanottavan mielentilan, ajattelevat nämä kriitikot lukijan tarvitsevan ammattilaisen silmää ja suhteellisuudentajua. Mainonnan ylisanojen ja kissankorkuisten otsikoiden seasta kriitikoiden on osattava nostaa esiin ne taidekokemukset, joista kannattaa keskustella. Heidän arvomaailmassaan kaupallinen menestys ja taiteelliset arvot eivät automaattisesti kulje rinnakkain. Elokuvakriitikko Antti Selkokari tähdentääkin artikkelissaan, että kriitikon tehtävä ei ole lisätä yhtä ääntä lisää samanmielisten joukkoon, vaan aloittaa taideteosta koskeva julkinen keskustelu.                                                                                  

Onko kritiikki sitten kuolemassa pois? Taidekriitikko Otso Kantokorpi esittää artikkelissaan, että koska useimmat taiteenlajit näivettyivät viimeistään 80-luvulla, ei kritiikkiäkään tarvitse pitää elossa. Hän myöntää silti, että parhaimmillaan kritiikki keskustelee elinvoimaisesti taiteen kanssa, eikä kumpikaan niistä ole silloin lähelläkään kuolemaa. Kritiikin kasvot kertoo silti, että kritiikkien julkaisumäärät ovat laskeneet ja sanomalehdet kierrättävät samoja arvosteluja säästötoimien osuessa niin taiteeseen kuin taidekritiikkiinkin. Osa kriitikoista sopeutuu, sillä vaikka kritiikkiä ei arvostettaisi entiseen malliin, on se silti parhaimmillaan yhtä luovaa kuin taiteen tekeminen – ja tarpeellinen osa koko taiteen prosessia.

Ostin teoksen kirjallisuuskritiikkikurssia varten, mutta jos saan suuret haukut kurssilla, niin ehkä sitten poistan tämän tekstin nolona. Marjista kiitän avusta!!

Kriitikon kasvoihin oli mielenkiintoista tutustua, sillä itse nautin sekä ammattikriitikoiden kirja-arvioista kuin blogiteksteistä. Molempia mielestäni tarvitaan, eikä vastakkainasettelua kannata edes ajatella.

Heikki Jokinen (toim.): 

Kritiikin kasvot

Juhlakirja, 119 s.

Suomen arvostelijain liitto ry. 2010

Harmikseni kirjan kansi oli niin kiiltävä, ettei siitä saanut mitenkään edustavaa valokuvaa. En myöskään löytänyt netistä yhtään kuvaa.