Arto Salminen: Varasto

Arto Salminen: Varasto
WSOY, 1998
Sivuja: 167
Kansi: Olavi Hankimo
Suomalaista inhorealismia, yhteiskuntasatiiria, mustaa huumoria

Tämän arvion kirjoittaminen on antanut odottaa itseään viikkotolkulla, sillä luin Arto Salmisen Varaston jo maaliskuussa. Minun on kai jotenkin vaikea tunnustaa, etten pitänyt kirjasta juuri ollenkaan. Kyllähän teoksen siis ihan mielellän luki ja lainasin kuitenkin vielä Kalavaleenkin kirjastosta, sillä kirjailija on niin suosittu blogeissa – ja muuallakin! – että pakkohan on antaa toinen mahdollisuus. Tiedän monien jopa säästelevän Salmisen kirjoja, koska pitävät kirjailijan tyylistä niin paljon ja koska kirjailija on edesmennyt, ei häneltä ole uusia teoksia enää tulossa.

Minua kuitenkin häiritsi ihan tavattomasti se maailma, joka kirjasta välittyi. Ja se, että sitä katseltiin (minun mielestäni!) kuin ulkopuolelta naureskellen: katsokaa, tässä on ironista se, että tämä törkyisiä juttuja puhuva varastomies, joka huijaa ja laiskottelee töissä ja joka kutsuu naisystäväänsä mitä rumimmilla nimillä, oikeasti lukee myös kirjoja. Ja vielä häiritsi se, että minun olisi pitänyt ajatella Salmisen haastatteluiden perusteella, että kirjailija haluaa kirjoittaa työläisten arjesta, koska valtaosa suomalaisesta kirjallisuudesta on keskiluokkaisten kirjoittamaa tekstiä keskiluokkaisille. Ymmärrän, että törkyturpia löytyy kaikista yhteiskuntaluokista, mutta minun on vaikeaa antaa karkkia siitä, että kuvataan duunareiden olevan pelkästään ällöttäviä. Okei okei, myönnän, kyllä päähenkilö pohti kuluttamista, ihmisten eriarvoisuutta ja muita yhteiskunnallisesti tärkeitä kysymyksiä aina välillä. 

Mutta minulle tämä ei välity, enkä jaksanut ihastella sitä, että kirjaan kirjoitetaan niin paljon inhottavia ihmisiä ja sen pitäisi olla sitten sitä oikeaa arkea tai kääntäen yhteiskuntasatiiria.

Kaikki vielä meni, kunnes päähenkilön, Anteron raskaana olevan tyttöystävän äiti ensimmäisellä visiitillä alkaa puhua sinipunaiseksi purrusta kullista ja omista alapäämehuistaan. Just just. Kukaan kirjassa ei osaa käyttäytyä hyvin, mutta annan siitä kiitosta, että on vaikuttava tehokeino tehdä kaikista henkilöistä inhottavia ja toistensa kaltaisia.

Lukiessani mietin, että kuinkahan paljon kustannustoimittaja Harri Haanpäällä oli tyyliin vaikutusta. Salmisen kirjan tyylissä on samaa, mitä Juha Seppälän ja Rosa Liksomin kirjoissa. Ehkä Haanpäälle on valikoitunut samantyylisiä kirjailijoita tai sitten hän on vaikuttanut teoksiin jonkin verran. Tiedän hänen haastatteluja lukeneena, että hän uskaltaa kyllä rohkeasti tehdä kirjoihin muutoksia. Ehkä näihin kirjoihin on sitten jotain samanlaista tullut myös kustannustoimittajan kautta. Jälkikäteen huomasin, että Mika oli omassa blogissaan pohtinut samaa. Suosittelen Mikan arvion lukemista, todella hyvä ja ihan hävettää olla tykkäämättä Varastosta. Mutta niin paljon kuin haluaisin tästä kirjasta tykätä, en voi muuksi muuttua. Hyvää voi teoksessa nähdä, vaikka lukukokemus olisi yhtä banaali kuin kirjan kuvaama maailma.

Mutta nautin kirjan jälkeen suuresti muiden arvioiden lukemisesta, tuntuu kuin olisin saanut kirjastakin enemmän irti.

Salla kuvaa teosta näin: "Salmisen kirjat ovat siitä merkillisiä, että ne ovat syvällisiä, intensiiviä ja nopealukuisia. Tarinankuljetus on juohevaa, kirjoissa on erinomainen sisäinen dramaturgia, tapahtumien koukut nappaavat lukijan otteeseensa ja näkymättömistä kuoriutuu näkyviin uusia kerroksia." Myös Salmisen kieli saa kiitosta. Jaana nostaa omassa arviossaan erittäin kauniita kohtia esiin, joista olen samaa mieltä. Onneksi niitä nimittäin oli, sillä muuten kirja olisi jäänyt minulta lyhyyestään huolimatta kesken. "Salmisen kerronta ja kieli on äärimmäisen naturalistista ja pelkistettyä, ja hän höystää sitä melko mustalla huumorilla. Seasta on kuitenkin löydettävissä myös äärimmäisen kauniita ilmaisuja, jotka kaikkien eritteiden, vittujen ja muiden keskellä jopa hieman hätkähdyttävät."

Meillä on Jaanan kanssa sama lukunäytekin valittuna, sillä tästä pidin erityisen paljon, varsinkin lopusta:

"Lumisade ja pakkanen olivat yön aikana muuttaneet maailmaa. Mittasuhteet olivat tulleet ymmärrettäviksi ja välimatkat lyhentyneet. Äänet olivat hiljaisempia, mutta ne kuuli tarkemmin. Nastarenkaat ropisivat korvan juuressa niin, että pelkäsin niiden puraisevan palan poskesta. Menin töihin vartin liian aikaisin, sillä uusi varastomies oli tulossa. Halusin asettaa itse oman kuvani maisemaan. Ei sellaista vastuuta voinut jättää tuntemattomalle miehelle. "

Muita arvioita löytyy Ilselästä, Kaiken voi lukea -blogista, Satun luetuista, Tarukirjassa, Tavaus-blogissa ja Amman lukuhetkestä. Morre ei aio lukea Salmiselta muuta, sillä kirja ei oikein vakuuttanut häntä, taidan olla kaimaani "rohkeampi", sillä jo alussa mainitsemaani Kalavaleeseen tartun pian.

Finlandia-juhlahumussa mukana

Eilenhän se selvisi.

Ulla-Lena Lundbergin Jää on Tarja Halosen mielestä vuoden paras kirja (niistä kuudesta, jotka raati oli valinnut hänelle luettavakseen), vaikka hän – luonnollisesti – piti kaikista. Mutta Jäähän presidentti rakastui täysin, ja hän kehui kirjan tempaisseen mukaansa. Minusta oli viehättävää, että Halonen tunnusti lukeneensa kirjan nimenomaan suomeksi käännettynä, mutta samalla hän pystyi tietysti antamaan kiitoksensa myös Leena Vallisaarelle, kirjan kääntäjälle.

Halonen perusteli valintaansa näin: 

Ulla-Lena Lundbergin käyttämä kieli on konstailematonta. Samalla se on jollain selittämättömällä tavalla iätöntä. Kirjahan kuvaa sodan jälkeistä pulan vielä leimaamaa saaristolaiselämää. Pappi Peter Kummel on minusta melkein uuden rauhan kauden symboli: hyvään uskova optimisti, joka kyllä tarvitsee käytännön toteutukseen muita – ennen kaikkea vaimonsa Monan.
 
Kirjan alkupuolen lähes pastoraalisesta idyllistä huolimatta ainakin minut vatalsi varsin pian antiikin kreikkalaisen tragedioiden uhka. Jotain pahaa tulee tapahtumaan ja lukija-parka antautuu tuon tumman virran vietäväksi.

Lopun jo arvaattekin. Olen päättänyt, että Ulla-Lena Lunbergin kirja Is/Jää saa vuoden 2012 Finlandia-palkinnon.

Kirjailija Ulla-Lena Lundberg, olen erittäin kiitollinen, että kymmenen vuoden tauon ja työn jälkeen annoitte kirjanne tulla julkisuuteen. Se ei ole kunnianosoitus Kummelin perheelle, vaan myös saaristolaisille ja ilo meille lukijoille.

Minusta Halosen palkintopuhe ja Minna Castrénin avajaispuhe olivat molemmat hyviä, Halonen puhui luonnollisesti vain lukemistaan kirjoista ja perusteli valintansa. Castrén enemmän suomalaisesta kirja-alasta ja joulumyynnin kovista odotuksista.

Oli hieno päästä ensimmäistä kertaa mukaan Finlandia-juhliin, mutta ensi kerralla voisin olla tarkkaavaisempi. Kävelin nimittäin ensin melkein Bottalle asti ennen kuin muistin, että tilaisuushan olikin Vanhalla ylioppilastalolla. Olin viimeinen tilaisuuteen rynnijä ja pakkasesta huolimatta juoksusta hikinen. Hyvä Hanna!!

Salla tosin kirjoittikin, että kyllä siellä muutkin onnistuivat mokaamaan: "Tilaisuus itsessään oli näin ensikertalaisen silmiin tyylikäs, tosin muutamia perisuomalaisia ilmiöitä nähtiin. Juuri kun Halonen aloitti puheensa, ryhtyi erään rouvan kännykkä pirisemään äänekkäästi, ja rouvaparalla kesti ikuisuus löytää puhelimensa ja sammuttaa se. Samalla tarjoilijat siirsivät kahvipöytää keskemmälle ja oikein jyrisyttivät pöydänjalkoja lattiaa vasten. No sattuuhan näitä paremmissakin piireissä..."


Eilen ratkesi myös se, että mikä kirja löytyy monien suomalaisten paketeista tänä jouluna.

Mie en ole vielä voittajakirjaa lukenut, mutta uskallan toivoen väittää, että kirja on monille mieluisa lukuelämys, niin paljon hyvää palautetta se on saanut laajalti. Blogeissa sitä on luettu paljon ja kehuttu poikkeuksetta, Jää on Nälkävuoden kanssa aika varmasti Blogistanian Finlandia -mittelöissä kärjessä.

Muut vuoden 2012 Finlandia-voittajaehdokkaat olivat Riikka Ala-Harjan Maihinnousu, Pirjo Hassisen Popula, Heidi Köngäksen Dora, Dora, Aki Ollikaisen Nälkävuosi ja Juha Seppälän Mr. Smith.