Taskunovellit

Vilja-Tuulia Huotarinen (toim.): Taskunovellit
Karisto, 2013
Kansi: Tommi Musturi
Sivuja: 137
Useiden kotimaisten kirjoittajien hyvin lyhyistä novelleista koostuva kokoelma. Kulkee kuitenkin näppärämmin laukussa kuin taskussa.


Sain tämän teoksen kirjabloggaajakollegalta "haluan muuten vain ilahduttaa kaimaa" -lahjaksi. Vilja-Tuulia Huotarisen toimittama Taskunovellit-teos on ollut jonkin verran muissa blogeissa esillä ja koska pidän muutenkin novelleista paljon, niin mielenkiinnolla tartuin teokseen, johon on kerätty hyvin lyhyet novellit yhdeltätoista kirjailijalta ja yhdeltä sarjakuvataiteilijalta. Taskunovellit liittyy Nuoren Voiman Liiton Novelli palaa! -hankkeeseen, josta kirjoitin aiemmin otsikolla Oodi novelleille.

En täysin ihastunut kokoelmaan, sillä lukukokemus oli liian hajanainen. Välillä tuntui, että toive hyvin lyhyen tekstin kirjoittamisesta rajoitti liikaa, sillä osa novelleista oli melko täyteläisiä ja osa taas tuntui jäävän vähän kesken. Ja sitten on niitä, joissa on kutkuttava idea ja vähän naurattaakin, mutta silti lyhyt muoto jättää tarinan kuin kesken. Petri Tammisen "Erään ihailijan päiväkirjasta" on itseironiassaan herkullinen – fanaattinen ihailija kirjoittaa päiväkirjaansa rakkaudentunnustuksia kirjailijasta nimeltä Petri Tamminen ja välillä pohtii, että miksi kirjailija puhuu haastatteluissa aina vain ujoudestaan – mutta tarina olisi voinut vielä vähän kasvaa. Tuomas Kyrön "Kaksijakoinen Raimo" tuntui novellilta, joka kuin vähän nauraisi lukijalleen: luuletko, että tämä on tehty tosissaan. Ei se totinen tarina olekaan, enkä sellaista olettanutkaan, mutta kaikessa mahtipontisuudessaan novelli on kuitenkin aika lattea. Tiina Raevaaran "Puutarhurin tyttäret" oli lukujärjestyksessä ensimmäinen novelli, jonka luin heti uudelleen.

Mutta varmasti jokaiselle löytyy kokoelmasta suosikkinsa, niin erilaisia novellit keskenään ovat. Lyhyt muoto kannustaa lukemaan kiireisinäkin hetkinä. Kirja on kompakti, pidän kannesta, vaikka hämmästyin kovien kansien valintaa, sillä se tuntuu vähän kuin vesittävän idean siitä, että teos mahtuu taskuun.

Antologia-keskustelun kohdalla kiittelin sitä, että useiden kirjoittajien teksteistä kootuissa teoksissa on se hyvä puoli, että siten voi nopeasti tutustua itselleen uuden kirjoittajan tyyliin ja saada jonkinlainen ensikosketus uuteen tarinankertojaan. Opuscolon blogissa mainitaan myös, kuinka voi olla hankala hypätä tunnelmasta toiseen, jos novelleissa ei ole temaattista linkitystä. Mutta minun piti myös vähän ravistella näitä ennakko-oletuksiani pois, sillä voihan tekstin tosiaan lukea ihan yksittäisenä tekstinä eikä yrittääkään hakea kattoteemaa kaikille luetuille novelleille.

Olen samaa mieltä kuin Maria, että kokoelma on tervetullutta matalan kynnyksen novellilukemista ja kokoelma sopii erityisen hyvin nuorille lukijoille. Kirsi mainitseekin, että voisi ihan hyvin käyttää tekstejä kouluopetuksessa.

Kokoelman paras novelli oli Sirpa Kähkösen "Sorbettisydän". Pidin siitä, miten flip-flop-sanaparia toistelemalla tarinaan tuli kesää ja rytmiä.

WSOY:n kirjallinen ensi-ilta

Olin eilen kutsuvieraana WSOY:n uusissa tiloissa korkeavuorenkadulla tutustumassa kevään kirjauutuuksiin. Nyt kaikki Bonnierin kustantamot sijaitsevat samassa rakennuksessa, mutta vielä en päässyt kävelemään yhdyskäytävää pitkin, joka yhdistää Tammen ja WSOY:n tilat toisiinsa. Kustantaja Leena Majander kertoi tilaisuuden alussa muutosta, arkkitehtuurista ja siitä, kuinka olimme ensimmäiset vieraat uusissa tiloissa. Tilat haisivatkin uudelle, vaikka eihän sille mitään mahda, että vielä vähän harmitti, että Sanoma kaappasi hienot tilat bulevardilta.

Mutta se siitä, kaikki on hyvin uusissa tiloissa ja hyvien kirjojen tekeminen on tärkeintä. Taulut ovat silti tallessa, vaikkakin Olavi Paavolaisen muotokuva on lainassa Amos Andersonin taidemuseossa, mutta hänkin palautuu aikanaan takaisin omiensa joukkoon.

Mikko Kuustonen oli illan hyväntuulinen isäntä, pidän hänen itseironiastaan ja siitä, kuinka hyvin hän oli tutustunut kirjoihin ja kirjailijoihin ennen haastatteluja. Jokainen haastattelu oli erilainen, ja vaikka esiintyjiä oli paljon, ei ilta tuntunut pitkäpiimäiseltä pönöttämiseltä. Trio Kolmihenkinen oli valmistellut jokaiseen teokseen sopivan musiikkiesityksen, tämä oli kirjailijoillekin yllätys, sillä he eivät tienneet etukäteen, että minkä kohdan kirjasta ryhmä oli valinnut esitykseensä.

Mikko Kuustonen ja Petra Lampinen esittävät Vilja-Tuulia Huotarisen runon Seitsemän enoa -kokoelmasta

Runoilijat Vilja-Tuulia Huotarinen ja Anja Erämaja esittivät runonsa kevään uutuusteoksista, kirjailijoita puolestaan haastateltiin. Tämä oli ajan säästämiseksi ihan hyvä ratkaisu, vaikka olisin halunnut kuulla iki-ihanan Vilja-Tuulian haastattelun. Erämaja lauloi Petra Lampisen kanssa tilaisuuden lopuksi omia runojaan, he ovat levyttäneet aiemman runokokoelman, ja Mikko Kuustonen veikkasikin, että tämä uusi Töölönlahti toimisi myös hyvin levynä.

Kirja tulee entistä lähemmäksi, kun siitä kuulee etukäteen, jonkun tarinan, joka jollain lailla koskettaa tai liittyy omaan elämänpiiriin. Virpi Pöyhösen esikoisromaani kiinnosti minua etukäteen, sillä minusta on huikeaa, että hän on tehnyt teosta samalla, kun on kirjoittanut väitöskirjaansa. Hän on aikaisemmin julkaissut myös lastenkirjan.

Mutta erityisesti kiinnostuin, kun kuulin, että kirja sijoittuu osin Japaniin ja Virpi on tutkinut hikikomori-ilmiötä kirjaansa varten. Kun vielä opiskelin japania pääaineenani, olin erittäin kiinnostunut näistä – yleensä nuoria miehiä – ihmisistä, jotka sulkeutuvat kotiinsa erinäisistä syistä. Usein heidän vanhempansa mahdollistavat eristäytymisen, kun tuovat ruokaa oven taakse. Osa voi viettää vuosiakin kotinsa suojissa, aktiivista passiivisuuttaa yhteiskunnan vaatimuksia vastaan. Hän rakastaa minua on siis ehdoton kevään tärppikirja minulle.

Mikko Kuustonen esittelee Virpi Pöyhösen. Anna-Riikka Carlson haastatteli.

Mooses Mentulan Isän kanssa kahden sijoittuu Lappiin, Sodankylään. Mentula on itse ollut paikkakunnalla opettajana, ja hän vähän vihjaisi, että kirjassa voi ehkä ollakin jotain yhteyttä hänen elämäänsä. Kirjassa on useampi päähenkilö, mutta hän samaistui kuitenkin eniten 8-vuotiaaseen Lenne-poikaan, jonka kerronnan kautta näytetään lapsen ajatukset vanhempien riitojen keskellä.

Olen kirjan lukenut ennalta, sillä kirjoitin arvion siitä nyt helmikuussa ilmestyvään Olivia-lehteen, ja en voi kuin suositella teosta. Olen yleensä aika kriitinen lapsikertojien suhteen, mutta Lenne on uskottava ja todentuntuinen kertoja. Pidin myös siitä, että murre on uskottavaa ja Lappia kuvataan muutenkin kuin räkäkännisten kautta. Kunnon arvion julkaisen maaliskuussa, kun kirja ilmestyy.

Nyt odotellessa kannattaa katsoa kirjasta tehty traileri, se näytettiin myös tilaisuudessa yleisölle.


 

Miina Supisen Orvokki Leukaluun urakirjan olisin ostanut samantien, jos se olisi jo ilmestynyt, sillä olen pitänyt Miinan aiemmista teoksista ja hän on mielestäni Suomen hauskimpia naiskirjailijoita, kuin Tuomas Kyrön ja Sinikka Nopolan sekoitus (jos sallitte tämmöisen lemmenlapsen).

Kirjan uraohjeista puolet on kuultu aiemmin radiokuunnelmina Miitta Sorvalin lukemina, mutta kirjan yhteydessä julkaistaan myös äänikirja, joten kaikki uraneuvot saa nautti Miitan kertomina. Lyhyitä uraneuvoja ehtii lukaista lyhyemmissäkin pätkissä, joten toivon, että mielensäpahoittajat nauravat keväällä Orvokin parissa bussimatkoilla.

Katja Ketulta ilmestyy keväällä novellikokoelma Jäänsärkijä, hän on kyllä tuottelias kirjoittaja, sillä vastahan Kätilö hurmasi Suomen. Vaikka moni novellin hahmo esiintyi jo Kätilössä, painotti Kettu, ettei kyse ole mistään jämäpaloista, jotka on sellaisenaan siirretty novellikokoelmaan, kun ne eivät romaaniin mahtuneet.

Muita illan esiintyjiä olivat Panu Rajala, ruotsalainen dekkaristi Viveca Sten, luontokuvaaja Pekka Tuuri ja hauskan kuuloisen Pätkärunoilija-teoksen kirjoittanut Sami Rajakylä.

Mukava kirjallinen ilta, sillä kirjailijoilla oli kuitenkin ihan hyvin aikaa puhua ja vaihteleva ohjelma elävöitti tilaisuutta.

Lukuhaaste: 24 h lukemista

Kansainvälinen Read-a-Thon-haaste starttasi huhtikuussa, mutta silloin vietin omia synttäreitäni, enkä voinut saati halunnut osallistua lukuhaasteeseen. Päätin kuitenkin, että seuraavan vapaan aikoihin voisin kokeilla tätä lukumaratonia henkilökohtaisena haasteena. Kirjantila-blogissa osallistuttiin haasteeseen silloin ja tästä sain vain lisäpontta ryhtyä tähän. Jaakko luki seitsemän kirjaa ja yhteensä 1775 sivua. Mie en ole vielä valinnut tarkkaan kirjoja, mutta minulla on iso kasa hyviä ehdokkaita odottamassa.

Silloin tällöin joku mainitsee, että luen varmaan aika nopeasti, koska ehdin lukea muutaman kirjan viikossa. Minulla ei ole oikeastaan kunnon tuntumaa, että olenko oikeastaan nopea lukija, vai luenko vain sopivasti pitkin päivää eri hetkinä, jolloin saan kirjan luettua melko pian sen aloittamisesta. Eräs anonyymi kävi kommentoimassa edellisen kuun luettuihin, että taidan "suorittaa lukemista", ja tästä samasta aiheesta eilen Morre avasikin sanaisen arkkunsa. En mie lukemista suorita, pidän vain lukemisesta, se on olennainen osa työtäni ja myös vapaa-aikaani. Mutta tästä haasteesta nyt konkreettisesti suoriudun, koska en normaalisti käytä vapaapäivääni vain lukemiseen (tuskin teen sitä nytkään, mutta kokeilen ainakin).

Lukuhaasteeni tarkoitus on lukea mahdollisimman paljon yhden vuorokauden aikana. En aio luopua yöunista, sillä minulla on huomenna rästitöitä ja maanantaina koittaa arki taas, joten en halua pitkin viikkoa katua, että lukuhaasteen vuoksi olen kuolemanväsynyt.

Haaste ei ole missään nimessä vakavamielinen, se on hauska koe, joten ei huolta että täällä pää pimahtaa ja elämässäni ei olisi muuta sisältöä. Tiedän monia, jotka katsovat monta elokuvaa putkeen, tai viettävät anime allnighter -tapahtumia. Osa saattaa juhliakin vuorokauden putkeen. Samaa aion kokeilla nyt itse, mutta kirjojen äärellä. Etukäteen en sen kummemin pohdi, että onnistuukohan tämä ja menevätkö kirjat sekaisin, kärsiikö lukukokemus jne. Senhän on tarkoitus minulle haasteen aikana selvitä, jos saan luettua vain kaksi kolme kirjaa ja vietän loppuillan tehden muita asioita, niin sitten se on sen haasteen tulos, eli en aio tunkea tulitikkuja silmiin, että pystyn väkisin lukemaan vielä yhden kirjan (tai niin sanon nyt, kun alkuverryttelyt on vasta tehty ;)).

Minua kiinnostaa selvittää, että mitä tapahtuu lukiessa, kun useampi tarina, kertoja, tapahtuma, kieli, kirjailija, maa ottaa vallan. Miehän olen aina kauhean kiinnostus lukukokemuksista ja lukemiseen liittyvistä asioista, siksi toisinaan kyselen niitä myös muilta lukijoilta Miten luet -keskustelusarjan kautta. Tuleeko lukuhaasteen myötä saavutettua jonkinlainen kirjatranssi tai flow-tila? Kyllästyykö lukemiseen useamman kirjan jälkeen? Menevätkö kirjat sekaisin?

Sanoin alussa, etten ole valinnut tarkkaan kirjoja, mutta on minulla jotain suunitelmaa päivän varalle. En aio lukea kahta paksukaista, sillä vaikka niistä sivuja saa samalla tavalla kuin ohukaisisista, ei niitä pysty lukemaan määräänsä niin montaa, että kirjojen vaihtelevuuden kokemus haasteessa säilyisi. Lähdetään siis novellikokoelmilla, pienoisromaaneilla jne. On siellä muutama "kunnon" romaanikin, joista sivuja on yli 300, mutta en valinnut seitsemää keltaisen kirjaston kirjaa, vaan yritin pitää silmällä myös vaihtelevuutta lajeissa, tyyleissä jne. En halunnut lukea vain raskaita, maailmaajärisyttäviä kirjoja (tosin näistähän ei tiedä etukäteen), vaan myös "kevyempää" kamaa on mukana. Vaikka olen sarjakuvien ystävä, niin tähän haasteeseen ne eivät kuulu.

Haaste alkaa tänään klo 10.00 ja päättyy huomenna samaan aikaan. Enkä vielä tiedä, millä kirjalla aloitan.

Tähän samaan postaukseen päivitän väliaikatietoja.

---

10.00-12.30 Ensimmäinen kirja luettu. Taina Latvalan Paljastuskirja (324 sivua).

Kepeä kirja keltaisen lehdistön kirjailija-toimittajasta, jolla on salasuhde ulkoministerin kanssa. Kirja muistutti aiheeltaan juuri lukemiani Anja Snellmannin Ivana B.:tä ja Venla Hiidensalon Mediahuoraa. Latvalan kirja on kirjoitettu vain kolme vuotta aiemmin. Teos vilisi oikeita suomalaisia julkisuuden henkilöitä ja paljon viittauksia klassikkokirjoihin sekä Marilyn Monroen elämään. Etuliitteet "sala-", "shokki-", "kohu-" tai "yllätys-" vilahtelivat keskittyjen lööppien otsikoissa, mutta toisaalta ne olisivat ihan hyvin voineet olla totta. Susan Kurosen ja Matti Vanhasen romanssi tuntui nyt jo kulahtaneelta, vaikka sen esiin ottaminen oli tuolloin ajankohtaista, kuin myös viittaukset tekstiviestikohuihin jne. Mielenkiintoisinta kirjassa oli toimittajan pohdinnat siitä, että hän metsästää juttuja, joita hän itse tekee ja haluaa pitää salassa.

Lukeminen sujui nopeasti, enkä malta odottaa, että pääsen seuraavan kirjan pariin.

---

13:45

"Lopeta lukeminen, kirjat ovat vaarallisia" varoittaa päähenkilön isoäiti Carlos María Domínguezin pienoisromaanissa Paperitalo (134 sivua).

Lyhyen kirjan lukeminen vei yllättävän paljon aikaa, niin mukava oli makustella ajatuksia kirjahulluudesta. Merkkasin monta kohtaa, joihin aion palata joskus myöhemmin, sain sormeeni paperihaavan kirjasta, joka varoittaa lukemisen vaaroista, sain välähdyksen siitä, miksi kerään kirjoja:

"Keräämme hyllyihin kirjoja, jotka tuntuvat muodostavan kokonaisuuden, mutta luvalla sanoen se on pelkkää harhaa. Kiinnostumme tietyistä aiheista, ja jossakin vaiheessa alamme määritellä maailmoja; tai hahmottaa kulkemaamme taivalta, ja vielä niin, että siitä jää jälkiä. Se on yksinkertaista. Se on prosessi, jonka kuluessa täydennämme elämäkertoja, joissa kaiketi harmiksi viitataan johonkin kokoelmastamme puuttuvaan teokseen, jonka sitten hankimme ja se puolestaan johdattaa meidän uuden kirjan pariin."

Kirjassa kirjoista paperitalon rakentanut mies haluaa luokitella kirjansa tunnetekijöiden mukaan. Shakespearea hän ei voinut panna Marlowen viereen miesten suhteita kalvaneiden plagiointisyytösten takia, eikä liioin Martin Amisia ja Julian Barnesia vierekkäin, koska kirjailijoilla oli toraisat välit.

Suosittelen muillekin kirjankerääjille, kiinnostava pieni romaani kirjahulluudesta.

Pidän taukoja kirjojen välissä, nyt vähän pidempi ruokatauko. Sitten lukaisen Murakamin.

---

15:32

Haruki Murakamin Mistä puhun kun puhun juoksemista -muistelmateosta luettu 70 sivua. Ihan mielettömän kiinnostava kirja, enkä voi mitään, että lähtisin nyt mieluummin ulos lenkille, kun lukisin sisällä kirjaa. Aurinko alkoi paistamaan, kirja on huikaisevan inspiroiva. Luen kuitenkin loppuun ennen ulkoilua.

16:58

Murakamin kirja on vain 175 sivuinen, mutta olen käyttänyt siihen enemmän aikaa kun kuvittelin. En taida ollakaan niin nopea lukija, kun olen kuvitellut. Mutta mikä kirja!! Jos olet joskus suunnitellut lukevasi tämän kirjan, niin älä aikaile, lue se pian! Tajusin myös, että tässä haasteessa on tavallaan kyse samasta asiasta kuin mistä Murakami puhuu kirjassaan. Itsensä voittamisesta asiassa, mistä nauttii. Mie haluan nähdä, että miltä tuntuu lukea paljon ja tunnustella eri mielialoja ja tunnetiloja lukiessa. Nyt on ihan mieletön flow päällä, huikeaa että maailma on täynnä upeita kirjoja. Tekisi mieli halailla kaikkia ja käskeä ihmisten lukea tämän kirjan. Tämän kirjan jälkeen voi oikeasti olla vaikea tarttua toiseen kirjaan, ehkä se oli siksi väärä valinta tähän haasteeseen, mutta toisaalta se sopi henkilökohtaisena muistelmana aika hyvin lukutunnelmien keräämiseen, haasteeseen, jossa haluankin lukea hyvin erilaisia kirjoja.

Aion kirjoittaa itse kirjasta myöhemmin kunnon bloggauksen, sillä nyt keskityin vain lukufiilisten ikuistamiseen.

Nyt täytyy syödä jotain, nepalilainen ateria on valmistunut tässä lukiessa. Hienoa, kun kotijoukot tsemppaavat suoritusta. Lisäksi: olen juonut kirjaa lukiessa yli kaksi litraa vihreää teetä.

---

18:15

Tuomas Kyrön Miniä tuntui sopivalle Murakamin juoksukirjan jälkeen, sen luki nopeasti, se oli hauska, mutta tuntui kyllä kieltämättä vähän välipalakirjalta. Mielensäpahoittajat (1 ja 2) olivat niin huvittavia ja sopivan sarkastisia kirjoja, ettei Miniä vain mitenkään voinut päästä samaan. Näkökulmanvaihdos teki kuitenkin terää, sillä vanhan ukon jekut ja hokemat oli kuitenkin jo minun osaltani siinä muodossa nähty. Varsinaista veijarointia ja kohellusta, ja sen verta nopeatempoinen että kirja luki kuin itse itsensä.

Nyt taitaa olla taas käännöskirjan vuoro. Eurooppahaastetta silmällä pitäen taidan matkata seuraavaksi Islantiin.

---

20:00

Kristín Steinsdótterin Omaa tietä (191 sivua) oli samaan aikaan maaginen ja koruton. Islantilaisten nimien lukeminen tuotti vaikeuksia, enkä tiedä johtuuko se tästä lukuputkesta vai tottumattomuudesta. Aikatasot vaihtelivat, eikä tällainen yleensä vaikeuta lukemisen ymmärtämistä, mutta nyt olin vähän hukassa. Hyvä lukuflow on vaihtunut pienimuotoiseen kyllästymiseen.

Kirja oli surumielinen kertomus vanhasta naisesta, jolla toisen käden paikalla on evä. Hän varttui kasvattiäitinsä luona, ja vaikka heidän suhteensa oli hyvä, kaipasi tarinan päähenkilö (jonka nimeä en osaa kirjoittaa) kuitenkin aina yhteyttä juuriinsa. Hänellä oli lähes pakkomielteinen tarve tietää, oliko hänen isoisoisänsä ranskalainen. Kirja tuntui hyvin islantilaiselta, joka on aika kummallisesti sanottu, sillä en ole muita islantilaisia kirjoja muistaakseni koskaan lukenut.

Nyt on pakko pitää pari tuntia taukoa lukemisesta, sillä viiden kirjan ja 946 sivun jälkeen koko homman mielekkyys tuntuu olevan hetkellisesti kadoksissa. Ennen nukahtamista yritän lukaista vielä yhden kirjan, että saisin tuon tuhannen sivun rajan rikki, mutta tähän väliin sopii jakso Midsomerin murhia.

---

23:45

Vähän yli 10 tuntia haastetta jäljellä, tosin aion nukkua niistä osan. Ehdin vielä ennen yöunia lukea Maritta Lintusen Sydänrajan (233 sivua).

Rakenteellisesti haastava, kun monet minäkertojat ja aikatasot vaihtelivat, mutta suurimman osan aikaa vaihtelevuus toimi taiten. Surumielinen tarina nuoresta tytöstä, joka liittyy kiihkoisänmaallisiin, koska on itse kiinnostunut selvittämään isoenonsa kohtalonsolmuja sota-aikana. Nyt on kuitenkin vaikea sanoa, että pitkästyttikö tarina vai lukeminen, sillä en oikeastaan päässyt tarinan imuun. Henkilöt olivat karikatyyrimaisia, mutta toisaalta pidin jälleen Lintusen lauseista, kuvailevasta tarkasta kielestä. Henkilöiden mielenliikkeitä kuvataan aidosti, mutta minua ei ehkä tarpeeksi liikuttanut sodanaikaiset tapahtumat, tappomielinen isoeno, armeijahullu-Ronja ja muut radikaalit tarpeeksi.

Nyt tarvitsisin jonkun oikein vetävän tarinan ennen nukahtamista.

---

07:04

Sanna Eevan Olot (s.238) tuli luettua miltei kokonaan ennen nukahtamista. Aamuvalossa viimeiset 40 sivua taittui nopeasti. Enää kolme tuntia haastetta jäljellä ja unien jälkeen jaksaa taas lukea.

Ella on äiti, Elsa mummo, Emilia pieni lapsi, joka osaa pidättää hengitystään vaarallisen pitkään. Kolme kertojääntä ovat kiitettävän erilaiset, joten kolmesta näkökulmasta kerrottu tarina valottuu monipuolisesti. Tarina on vain niin tuttu ennestään, perhe täynnä salaisuuksia ja vaikeus rakastaa toisiaan.

Lukukokemuksena kiinnostava, sillä sivut oikeastaan ihan liitivät eteenpäin, kertojat puhuivat lyhyesti ja puheenvuorojen nopea vaihtuvuus siivittivät myös lukemista, lukeminen ei väsyttänyt ja luulin että ehtisin yöllä vielä hyvin tarttua yhteen kirjaan. Lopulta viimeisen kolmannes pysäytti lukijan. Kirja oli lopulta siirrettävä syrjään, valo sammutettava ja kokeiltava unta. Unia en muista nähneeni, kirjoissa taisi olla yhdellä päivällä päänliikettä, joten alitajuntakin pimessä, ärsykkeettä, halusi levätä.

---

09:15

Simon Lelicin Katkeamispiste (296 sivua) oli intensiivinen, hätkähdyttävä ja mieltä ärsyttävä rikoskirja koulusurmista. Jouduin jättämään sen yöllä kesken ja lukemaan tuon edellisen kirjan Olot sen sijaan, nyt aamulla tarina ei tuntunut enää niin synkälle, vaikka kiusaaminen, väkivalta ja välinpitämättömyys ei jäänyt vain koulun seinien sisäpuolelle.

En taida ehtiä enää 45minuutissa ehtiä lukea kokonaista kirjaa, mutta pakko vielä yrittää. Palaan pian!

---

10:15

Myöhästyin vartilla tämän viimeisen kirjan kanssa, mutta en malttanut jättää kesken. Merkkasin kuitenkin, että luin 88 sivua määräaikaan mennessä, vaikka Kerstin Johansson I Backen Näkymättömässä Elinassa on 124 sivua.

Mielenkiintoinen yhdistelmä lukea ensin oppilaista, jotka kiusaavat opettajia ja sitten opettajista, jotka kiusaavat oppilaita. Näkymättömän Elinan nappasin nopeasti mukaan vielä luettaviin, vaikka tiesin, että tuskin saan sitäkään täysin luettua haasteen aikapuitteissa. Kisavietti vei voiton, sillä en malttanut lopettaa kuitenkaan liian aikaisinkaan.

Luin 24 tunnin aikana 1801 sivua  (plus viimeinen kirja loppuun, mutta sitä en enää laske) ja 9 kirjaa.

Taina Latvala: Paljastuskirja (Wsoy, 2009) 324 s.
Carlos María Domínguez: Paperitalo (Basam Books, 2006) 134 s.
Haruki Murakami: Mistä puhun kun puhun juoksemisesta (Tammi, 2011) 175 s.
Tuomas Kyrö: Miniä (Kirjakauppaliitto, 2012) 122 s.
Kristín Steinsdóttir: Omaa tietä (Lurra Editions, 2010) 191 s.
Maritta Lintunen: Sydänraja (Wsoy, 2012) 233 s.
Sanna Eeva: Olot (Karisto, 2012) 238 s.
Simon Lelic: Katkeamispiste (Like, 2011) 296 s.
Kerstin Johansson i Backe: Näkymätön Elina (Seven-pokkari, alk. Otava, 2003) 124 s.

---

Luin kotimaisia kirjoja enemmän kuin alun perin kuvittelin, mutta oikeastaan luin aina sen, joka käteen tarttui. Vain kerran vaihdoin suunnitelmaa, viime yönä Lelicin Katkeamispiste sai väistyä Sanna Eevan Olojen tieltä, koska olin liian väsynyt silloin seuratakseni rikosromaanin juonta. Mutta Lelicin kirjassa oli hyvä kohta, joka sopi hyvin tähän lukuteemaan:

"Oli harmillista, että Lucia oli lukenut liian monta sivua luovuttaakseen, mutta ei tarpeeksi monta voidakseen alkaa laskea sivuja kohti loppua."

Huomasin, että haasteen kiiriessä loppua kohti, sananmukaisesti suoritin sen loppuun. Mietin, että teinkö väärän valinnan jonkun kohdalla, sillä typografia oli niin tiivistä, että sivut olivat ihan täynnä. Väljemmällä taitolla olisin selvinnyt tästä jo aikaa sitten.. Mutta tulipahan tämäkin kokeiltua, kirjat olivat keskenään hyvin erilaisia, vaikka huomasin kyllä myös toisteisuutta aiheissa. Useammassa kirjassa käsiteltiin kirjoittamista, kirjailijuutta ja lukemista. Loppuviimeksi kirjat muuttuivat surullisemmiksi, henkilöt olivat kadoksissa, kiusattuja, väärinymmärrettyjä, yksinäisiä.

Kävin kirjamatkalla Suomen lisäksi Islannissa, Ruotsissa, Englannissa, Japanissa ja Argentiinassa.

En ole koskaan elämässäni lukenut yhden vuorokauden aikana näin paljon, enkä usko, että ihan hetkeen olen tekemässä samanlaista tempausta. Ymmärrän nyt oikeasti mitä tarkoittaa kun puhutaan kirjan osalta paperinmakuisuudesta, heh, vaikka pääosin fiilikset olivat onneksi huikeat, sain toivomani lukuflown päälle ja valitsemani kirjat olivat keskenään niin erilaiset, jotta saatoin melko vaivatta hypätä tarinasta toiseen. Jos tämä olisi oikeasti ollut epämiellyttävää, niin olisin jättänyt sen siihen. Mutta eihän kukaan voi moittia, jos yhdeksän kirjan kanssa välillä vähän pitkästyttää.

Murakamin juoksukirja nousi porukasta ehdottomaksi ykköseksi, myös Paperitaloon voisin tarttua uudemman kerran.

Kiitos kaikille tsemppaajille niin fb-sivuillani kuin täällä blogissa. Jos tänään luen vielä jotain, niin olen virallisesti vinksahtanut.

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike

Wsoy, 2012

Sivuja: 130

Graafinen suunnittelu: Mika Tuominen

Päällyksen kuva: Laura Arvela

Lyhyesti: Kyllä minä niin mieleni ilahdutin!

Mielensäpahoittaja on täällä taas. Tuomas Kyrön uusimmassa teoksessa vanha valittaja vänkyy, vaan ei vingu ja vihastu turhasta. Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike sisältää kaikki tutut sanonnat, alussa Kyllä minä niin mieleni pahoitin ja lopussa Ps., mutta tämä teos ei ole mikään heikko kopio. Kyrön sanaleikittely on niin tarttuvaa, että huomaan lukemisen jälkeen puhuvani kuin Mielensäpahoittaja. Kyllä en voinut sille mitään.

Samalla ratsulla ratsastetaan, mutta kyllä en pannut tätä pahakseni, sillä Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike tarjoaa lukijoille myös jotain uutta. Vaikka teksti koostuu lyhyistä luvuista - jotka on nimetty nasevasti ja näin muistuttavat jälleen yleisönosastokirjoituksia tai kolumneja - teos on edeltäjäänsä juonellisempi.

Väkisinkin tätä arviota kirjoittaessa tulee koko ajan verrattua kahta mielensäpahoittajaa toisiinsa, mutta en muistaakseni lukiessa arvottanut, että kumpikohan nyt näistä on parempi. Luonnollisesti ensimmäinen annos humoristista marmatusta maistui makeammalle, sillä se oli jotain uutta. Vaikuttaviin valituksiin ei kuitenkaan heti kyllästy, joten uudet ruoka-aiheiset tekstit hotkii kerralla.

"Kylmäketjumaailmassa se ketju on syötävää tärkeämpi. Ja koska kaikki pannaan jäihin ja umpiopakkauksiin, ihmiset eivät osaa enää haistaa ja maistaa mikä on ihmisen ruokaa ja mikä kelpaa kissalle taikka Kiertolais-Aksulle. Pyysin ajamaan pakettiautonsa takaisin Alaskaan. Kyllä mennään tämä kesä perunoilla.
Ps. Yksi oli emännän mielestä kylmäketju, jonka voisi katkaista. Meidän suvun tavan kertoa tunteistaan."

Ensimmäinen Mielensäpahoittaja on ehtinyt kolmanteentoista painoksessan ja myynyt eri formaateissa yhteensä yli 64 000 kappaletta. (Viime vuoden bloggaukseen olen merkinnyt, että silloin maaliskuun alkuun mennessä teosta oli myyty 30 000.) Mie kuuntelin teoksen ensin ja ostin vasta sen jälkeen kirjan. Kuulin uudelleen lukiessa ja samoin tämän uudemman kanssa koko ajan Antti Litjan äänen, niin vaikuttava äänikirjakokemus se oli. Luultavasti hän lukee tämän uudemmankin kirjan, ja sitten kuuntelen senkin.

80-vuotiaan Mielensäpahoittajan rouva on joutunut Kuusikodin vuodeosastolle, ja miehen poika, kunnan lääkäri ja sosiaalityöntekijät ovat huolissaan, miten mies pärjää nyt yksin. Hän oli heittänyt vähän aikaisemmin liian kauniina pitämänsä kodinhoitajan ulos talosta, sillä hänelle oli ehtinyt muodostua hyvä rytmi ja yhteistyö rumemman Raisan kanssa. Raisa vietti kuitenkin liian kauan aikaa aina kierroksillaan vanhusten luona, joten hänet oli korvattu tehokkaammalla tytöllä. Mielensäpahoittaja on rakentanut monet talot ja selvinnyt aina kaikista askareista, joihin on ryhtynyt, joten hän tarttuu emännän keittokirjoihin haasteenomaisesti. Nyt pitää osoittaa kaikille, että hän pärjää kyllä yksinäänkin. Tolkun ruoka toisensa perään valmistuu keittiössä, jota ihmettelemään saapuvat naapurin Kolehmainen, oma poika ja tarkastuskäynnille tullut hoitohenkilökunta.

Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike pyörii nimensämukaisesti ruoka-aiheisten pohdintojen ympärillä. Miksi on olemassa mitäänsanomatonta juusto-kevyt-makkaraa? Miksi tuoretta kalaa on niin vaikea saada? Miksi kala tuodaan toiselta puolen maailmaa, vaikka vierestäkin saisi? Miksi kylmäketjun katkeamattomuus on tärkeämpää kuin asioiden hoitaminen järkevästi? Miksi nuoriso syö hiutaleita eikä puuroa? Miksi naapuri voi suuttua thaimaalaisista marjanpoimijoista, vaikka vaimo ja vaimon sapuskat tulevat sieltä?

"Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun leipää saa halvalla. Pakkausmuovilla on enemmän arvoa kuin sisällöllä. Ja niin tehdään nykyisin pehmeäksi, elämä, leipä ja nuorison ajatukset. Jos vähänkin kovettuu niin heitetään pois tai lyödään vitsiksi. Kantoja ei syödä. Kyllä tehdään oikea leipä itse. Rukiista. Juuresta kaikki alkaa."

Erityisilahtuminen kuvatoimituksesta, kahteen osaan jakautuvan teoksen välissä on ruoka-aiheisia värikuvia suomalaisista tv-kokeista ja keittokirjoista, lisäksi vanhoja mustavalkokuvia Keski-Suomen muistiarkistosta. Tietysti hauskoilla kuvateksteillä. Kirsin kirjanurkasta löytyy lisää tietoa ja kuvia kirjasta. Myös Sanna on ehtinyt tästä blogata, joskin hän kuuli lukiessaan Kyrön äänen. Valkoinen kirahvi pohtii kirjan kieltä ja sanavalintoja.

Blogistanian Finlandia

Tällä hetkellä Sallan lukupäiväkirjassa käynnistyy kirjablogien Finlandia -äänestys. Tarkoitus on äänestää 3-6 kotimaista kirjaa vuodelta 2011. Mukana saa olla myös sarjakuvia, joten kisa poikkeaa hieman esikuvastaan. Minun oli yllättävän vaikea tähänkin listaukseen löytää sopivia kirjoja, sillä en ole ehtinyt kirjoittaa kaikista loppuvuoden kirjoista vielä omaa arviota, mutta onneksi tässä sai käyttää myös blogistikollegoiden hyviä tekstejä linkityksenä.

Keskityin tässä listauksessa osittain omiin suosikkeihin ja osittain niihin, joiden uskon pärjäävän kisassa. Olen kuitenkin aktiivisesti lukenut muiden tekstejä pitkin vuotta ja jonkinlainen kuva on tullut, että mitkä kirjat ovat suosikkeja blogistaniassa. Ainoa "ongelma" on se, että kirjoja on ihan liikaa. Todella paljon hyviä kotimaisia kirjoja on julkaistu ja luettu tänä vuonna.

Kaikista kirjoista löytyy useita arvioita blogeista, mutta tämänhetkinen tekninen vempain hidastaa minua niin paljon, etten voi linkittää kaikkia tähän. Osa on minun lukemiani ja osa puhtaita intuitioarvauksia.

Miika Nousiainen: Metsäjätti
Marisha Rasi-Koskinen: Katariina
Tuomas Kyrö: Kerjäläinen ja jänis
Essi Tammimaa: Paljain käsin
Katja Kettu: Kätilö
Ville Tietäväinen: Näkymättömät kädet

Tuomas & Antti Kyrö: Pukin paha päivä

Tuomas & Antti Kyrö: Pukin paha päivä (Wsoy, 2011) Sivuja: 111

Joululuettavaksi valikoitui Kyrön veljesten moderni joulusatu Pukin paha päivä. Tuomas Kyrö vastaa tarinasta ja pikkuveli Antti kuvituksesta. Joulupukki ei asu tarinassa korvatunturilla vaan Helsingissä kerrostalossa. Naapuri ei arvosta tonttujen touhuja ja lahjojen valmistamisesta aiheutuvia ääniä, mutta punanuttuja ei silti häätö uhkaa. Pieni Manu Kössilö pyytää pukilta aikuisille sellaisia lahjoja, että nämä pysyisivät pois lasten tieltä. Toimittajatontto Pamelan tutkimuksissa selviää, että vain lehtiä lukemalla aikuiset keskittyvät joulun aikaan muuhun kuin lasten saamiin leluihin. Siispä jouluväen agendana on tehdä niin upea Joulun-Sanomat, että koko perhe on lahjoihin tyytyväinen ja sopu syntyy taloon kuin taloon.

Tuomas Kyrö on kyllä taitava jutuniskijä, vaikka näinkin lyhyessä tarinassa hänen tarinaan upotetut kielelliset maneerit kävivät ärsyttämään. Kuinka monta kertaa täytyy yhdessä tarinassa käyttää sanaa elikkä, niin että vitsi ei kulu elikkä haihdu. Kyllä lukija elikkä minä vähemmälläkin uskoo, että tarkoitus on olla naseva elikkä hauska. Puhh..

Pukin paha päivä ei ole kuitenkaan sellainen tarina, jossa pukki goes bad, vaan vuoden tärkein päivä uhkaa peruuntua kokonaan. Satu on varsinainen seikkailukertomus, jossa neuvokkaat tontut luotsaavat möhömahaisen pukin pikkukylään ostaman lahjapainokonetta. Antti Kyrön kuvitus on sarjakuvamainen ja ajassa kiinni. Kannessakin näkyy ABC-kyltti ja Joulun-Sanomat muistuttaa tarkkaan iltapäivälehtien tyyliä.

En osaa tarkkaan arvioida, minkä ikäisille Pukin paha päivä sopisi parhaiten, mutta vaikka siinä on päähenkilönä oikea joulupukki, niin kyllä siinä leikitellään alussa myös pukin olemassaololla ja joulusta kertomisen konventioita rikotaan. Minusta se on tervetullutta, mutta pitkä tarina ei muutenkaan jaksa ihan perheen pienimpiä kiinnostaa. Veikkaisin.

Hauskuttelua kirjassa on paljon, sillä siinä kohelletaan mennen tullen. Pitkäksi iltasaduksi tai lapsille, jotka lukevat jo itse. Aikuisiakin tarina viihdyttää, mutta vaikka Mielensäpahoittajakin oli täynnä toisteisuutta, siinä hokemat toimivat aikuiselle paremmin. Parasta kuitenkin on, ettei kirja ole pelkästään tämän vuodenajankirja, kyllä kohkaaminen ja seikkailu jaksaa kiinnostaa myös suvena.

Kari Hotakainen: Ihmisen osa

Kari Hotakainen: Ihmisen osa. Siltala, 2009. Sivuja: 276 (6 cd-levyä). Kansi: Elina Warsta.

Kuuntelin Kari Hotakaisen Ihmisen osaa (Siltala, 2009) järjestellessäni kirjahyllyä, ennen nukkumaanmenoa ja kävelylenkeillä. Pidin teoksesta niin paljon, että päätin ostaa sen myös kirjana itselleni, jotta voin palata hyvien kohtausten ja sitaattien pariin. Kuunnellessa teosta monta kertaa tuli tunne, että huh, olipa hyvin sanottu tai osuvasti ilmaistu. Nauhalta on kuitenkin paljon vaikeampi ottaa mietteitä muistiin, joten halusin lopulta saada myös kirjan itselleni.

Ritva Valkamalan ääni antaa teokselle vielä aivan toisenlaisen ulottuvuuden, ja ymmärrän äänikirjojen hienouden. Kun lueskelin kirjan loppua uudelleen, kuulin edelleen kerronnan Valkaman äänellä. Samalla tavalla kuin Antti Litja oli Mielensäpahoittajassa ihan lyömätön, on Ihmisen osan kuuntelu Valkaman lukemana suoranainen nautinto. Äänikirjan ainoa huonompi puoli on se, että illalla nukahtaa helposti kesken kuuntelemisen ja tapahtumia tarttuu mieleen sieltä täältä. Sitten kun seuraavan kerran taas etsii saman kohdan, jossa oli viimeisen kerran täysin hereillä, pitkin kuuntelua tulee kuitenkin kertauksena jo tuttuja asioita. Toisaalta tuleehan sitä välillä luettuakin huolimattomammin, varsinkin väsyneenä.

Elina Warsta on tehnyt teokseen kannen. Pidän hänen tyylistään, sillä vaikka kuvassa tapahtuu paljon, sen ymmärtää silti hetkessä. Kädessä tuntuu kivasti langanpätkä kohokuviona ja se kulkee pitkin kaupunkia, sokkeloituu ihmisten elämään, liittyy meihin kaikkiin. Warsta on kuvittanut myös muita upeita kansia, jotka tulevat tässä mieleeni. Hotakaisen Jumalan sana, Tuomas Kyrön Kerjäläinen ja jänis, Pirkko Saision Lokikirja jne.

Mutta sananen itse tarinasta.

Välillä on vaikea keksiä mitään sanomista, kun teos on niin hyvä. Haluaisin vain nostaa kirjan muiden lukijoiden käsille ja sanoa, että lueppa siitä, tosi hyvä teos. Mitä sitä viisastelemaan, kun teoksessa kaikki on kuitenkin kaikki sanottu paremmin kuin mitä pystyn blogissani tiivistämään. Välillä jopa hämmentää, miten jokainen teoksen henkilöhahmo on niin nokkela ja sanavalmis. Tarina kulkee niin sujuvasti eteenpäin, joten todella tuntee olevansa kirjainten virrassa. Valkaman luenta vahvistaa topakkaa ja rehellistä tunnelmaa: tällaisia me suomalaiset olemme, vähän jäyhiä ja epäluuloisia, mutta sen, minkä ääneen sanomme, sanomme suoraan ja kunnolla.

Ihmisen osa on tarina eläkkeellä olevasta lankakauppias Salme Malmikunnaksesta ja hänen perheestään. Salme myy elämäntarinansa kirjailijalle 7000 eurosta, sillä hän tarvitsee rahaa ja kirjailija tarinan. Salme ei perusta fiktiosta, eikä ymmärrä, miksi ihmiset lukevat vapaahetoisesti kirjailijoiden valheita. Koska tarjous tulee hänelle pyytämättä, päättää hän tyttärensä tähden suostua myymään elämäntarinansa.

Pitkin teosta avautuu tavallisia ihmiskohtaloita Malmikuntaan perheen kuvauksen kautta. Teoksessa on valtavasti huumoria, mutta se on myös surullinen, oikeastaan hyvin tragikoominen. Asiat on kerrottu niin sattuvasti, että tuntuu samalla rinnassa kun hymyilyttää.

Siltalan syyskauden avajaiset

Hotakaisen tuoreesta uutuuskirjasta Jumalan sana oli tänään Metro-lehden välissä aukeaman kokoinen kirjaesittely mm.kirjan hahmoista.

Olin tänään juhlistamassa Siltalan syksyn avausta Ravintola Siltasessa. Tilaisuus ei ollut mitään ikävää pönötystä, vaan rentoa terassihengailua, ja kohtasin todella mukavia kirja-alan ihmisiä, kirjailijoita, toimittajia, kääntäjiä, graafikoita. Huomasin, että minun oli helpompi lähestyä nais- kuin mieskirjailjoita. Tänään jäi siis Tuomas Kyrö ja Kari Hotakainen kuvaamatta, mutta mieskauneuttakin on postauksen kirjailijakuvissa luvassa. Sain silti Kyröltä pyydettyä omistuskirjoituksen mukanani kuljettamaani Mielensäpahoittajaan (Wsoy, 2010), mutta muuten tämä fanityttö pysytteli taustalla.

Esikoiskirjailijat Helen Moster ja Antti Leikas

Helen Mosterin Hylkyä (Avain, 2011) on kiitelty monissa kirjablogeissa ja teos odottaa myös minun kirjapinossani lukuvuoroaan. Antti Leikaksen Melomisen (Siltala, 2011) olen puolestani ehtinyt jo lukea ja tein siitä arvion aiemmin blogiini.

Stefan Moster, Helen Moster ja Marjo Heiskanen

Ulkona kyselin Mostereilta kirjavinkkejä käännetyistä saksalaisista nykykirjoista. Helen suositteli minulle äkkiseltään Ferdinand von Shirachin Rikoksia (Atena, 2011) ja täytyypä teokseen tutustua sillä meillä oli muutaman teoksen perusteella samanlainen maku. Stefan Mosterilta on juuri ilmestynyt esikoisromaani Nelikätisen soiton mahdottomuus, vaimonsa Helenin kääntämänä. Teos on ollut suosittu Saksassa, ja toivon sille menestystä myös täällä Suomessa.

Marjo Heiskanen on tuttu Siltalan kirjailija bloginsa kautta. Hän kirjoittaa toisen kirjailijan, Johanna Hulkon, kanssa vuorotellen kirjoittamisesta, kirjailijuudesta ja kirja-alan tapahtumista.
Kuulin Heiskaselta kirjallisuustapahtumasta Kirjakantista, jota hän on vetämässä ja joka järjestetään 18.-20.11. Tapahtuman nettisivuilla ei ollut vielä tarkempaa tietoa ohjelmasta, mutta syksyn mittaan se rakentuu, joten kuopiolaiset kirjafanit huomio, sinne siis!

Jussi Karjalainen, graafikko ja Laura Honkasalo

Laura Honkasalo oli ystävällinen ja piti minulle seuraa, kun saavuin yksin ja olin aluksi ihan hämmentynyt kaiken keskellä. Oli mukava puhua menestyneen kirjailijan kanssa blogeista, lukemisesta, esiintymisjännityksestä ja nuortenkirjoista. Häneltä sainkin lukuvinkkinä Vilja-Tuulia Huotarisen nuortenkirjan valoa, valoa, valoa (Karisto, 2011).

Tapasin myös ihanan Aulikki Oksasen, mutta hänestä lisää enemmän Kolmas sisar -runokirja-arvion yhteydessä.

Minulla oli oikein ihana kirjallinen iltapäivä eikä tilaisuudessa turhia stressattu. Aurinko paistoi, uusia kirjoja oli taas ilmestynyt ja lukuvinkkejä sateli. Lukutoukan unelmakestit.

Salla on kirjoittanut tänään myös Siltalan juhlista.

Lyhyesti omat Siltalan syksyn kirjavinkkini ovat:
- Kari Hotakainen: Jumalan sana
- Tuomas Kyrö: Kerjäläinen ja jänis
- Stefan Moster: Nelikätisen soiton mahdottomuus
- Jonathan Franzen: Vapaus
- Amy Chuan Tiikeriäidin taistelulaulusta ehdinkin kirjoittaa jo aiemmin.

Mitä puolison yöpöydältä löytyy?

Viimeksi kirjoitin pienen tarinan eräästä kirjasta, joka oli kulkeutunut monien käsien kautta yöpöydälleni ja siitä sitten katse osui sängyn toiselle puolelle ja puolison yöpöydälle. Innostuin väsäämään aiheesta pienen, leikkimielisen yöpöytä-kuvahaasteen blogeihin, sillä kirjakasoja on aina niin mukava katsoa.

Tarttuuko lukuhimo perheessä? Vai oletko talon ainoa lukutoukka? Minulla ei ole vielä lapsia, mutta uskoisin/toivoisin, että lukemisinto perityisi heillekin rakkaana harrastuksena, ajanviettotapana ja rentoutumiskeinona. Kirjat yhdistävät, ja erilaiset lukumaut mahdollistavat sen, että talosta löytyy monenkirjava joukko erilaisia teoksia.

Kirjablogin aloittaminen on edesauttanut sitä, että kirjakeskustelut ovat levinneet myös muualle lähipiiriin. Olen todistanut pienoista lukumanian leviämistä, ja on ihana seurata kuinka äitini on löytänyt kirjat uudelleen ja hän kirjoittaa omaan muistikirjaansa nyt luettuja teoksia. Sisareni on lukenut aina, mutta hänenkin tahtinsa on kiihtynyt tänä vuonna ihan uusiin lukuihin. Tänään vielä isäni soitti ja kysyi, että miten saisi Tuomas Kyrön Mielensäpahoittajan lenkkikaveriksi. Ihanaa! Lukuilo tarttuu, kun tästä on verkkokirjoittamisen myötä tullut julkista nautintoa.

Kaikkien lähisukulaisten yöpöytiä en kuitenkaan blogiini tuo, mutta naapuripöydän kuvasin erilaisen kirjamaun takia. Talon kirjastosetä kantaa töistä kirjoja kotiin, mutta ostaa myös ulkomaisista nettikirjakaupoista tietokirjoja. Pinon alimmaiset kirjarumilukset ovat uusimmat hankinnat Bookdepository.comista. Näihin lihaskuntokirjoihin päädyttiin mielenkiintoisesti Haruki Murakamin juoksukirjan Mistä puhun, kun puhun juoksemisesta kautta. Juri luki kirjan parissa päivässä, ja heti iski varsinainen juoksu- ja kuntoiluvillitys tässä talossa. Pitkin kesää on laukottu pururadalla ja luettu erilaisia kuntoiluaiheisia kirjoja. Murakami-kuumekin on levinnyt ja pinon päällimmäinen Suuri lammasseikkailu on jokailtainen huvi (kuinka pitkään voi yhtä kirjaa oikeasti lukea, vaikka sitä lukisi lähes päivittäin!?).

Minua hämmentää vain, kuinka erilaisia lukijoita olemme. Mie ahmin kirjan toisensa perään, luen nopeasti ja harvemmin palaan samoihin kirjoihin. Juri lukee hitaasti ja nautiskellen. Selailee kirjoja, poimii sieltä täältä kohtia joita lukee. Palaa samoihin kirjoihin uudelleen ja uudelleen. Hän lukee mielellään myös runoja, erityisesti itämaisia käännösrunoja. Mie luen kirjan mielelläni alusta loppuun, kun Juri taas voi jättää kirjan kesken pitkiksi ajoiksi ja innostua lukemaan toista kirjaa, yleensä näin käy tietokirjojen kanssa.

Kysyin Jurilta tätä kirjoittaessani ja Jennin hyvä keskusteluavaus mielessäni, että lukevatko miehet helpommin miesten kuin naisten kirjoittamia kirjoja. Hän ei muistanut yhtään naiskirjailijaa, jonka teoksiin olisi itse tutustunut ja niitä lukenut. Ja tämmöinen ihminen suosittelee kirjastossa kirjoja asiakkaille. hmph. :)

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja

"Kyllä minä niin mieleni pahoitin"

Olen kuunnellut Tuomas Kyrön Mielensäpahoittajaa (Wsoy, 2010) iltaisin äänikirjana ja en ole kertaakaan pahoittanut mieltäni, aivan mahtavaa huumoria. Minun oli pakko ostaa se myös kirjana, sillä haluan kokea tarinan myös "omalla äänelläni" luettuna. Antti Litja oli mielensäpahoittajana niin hyvä, joten on mielenkiintoista nähdä, miten teos toimii tekstinä. Hän osaa jurputtaa niin taidokkaasti, pitää taukoja ja puhkii ja ähisee, että jo pelkän hänen äänen kuuleminen huvittaa. Kuunnelmana teos toimi hyvin, koska toisteisen rakenteen ja lyhyiden tarinanpätkien takia idea pysyy hyvin mielessä, eikä uudelleen kuuntelun pariin palatessa tarvitse kelata taaksepäin, jotta muistaisi juonen. Tasaisen rytmin ansiosta suosittelen tätä äänikirjana.

Mielensäpahoittaja on yksi viime vuoden suosituimpia teoksia ja tämän 80-vuotiaan miehen valituksia on myyty yli 30.000 kappaletta. (Metrolehti 4.3 nr.9.) Seuraavaksi Kyrö kirjoittaa romanikerjäläisestä ja citykanista, mutta julkaisee teoksen Siltalan kautta. Kyrön kuusi aiempaa teosta on ilmestynyt Wsoylla, mutta nyt kirjailija on loikannut Siltalalle, koska "uskoo kierrätykseen". Minusta on kiinnostavaa seurata näitä kustantamoiden liikkeitä ja kirjailijoiden loikkauksia. Erityisesti Siltala on kunnostautunut kirjailijoiden "turvapaikkana". Kyrö silti toteaa Hesarin haastattelussaan, että hän voi tehdä silti kirjoja vielä Wsoyllekin. En ole vielä ehtinyt lukea Kyrön uusinta teosta Urheilukirjaa, jonka hän julkaisi puolestaan Teoksen kautta. Myöhemmin syksyllä Kyröltä julkaistaan vielä joulupukkia käsittelevä lastenkirja, mutta vielä en tiedä, minkä kustantamon kautta.

Mielensäpahoittaja ei siirrä pahaa mieltään kuuntelijaan/lukijaan, vaan valitus jaksaa naurattaa tarina toisensa jälkeen. Vitsi ei kyllästytä, enkä halunnut millään ahmia koko kuunnelmaa kerralla. Muutama tarina joka yö. Nauroin katketakseni, eikä uni meinannut tulla silmään millään. Uskokaa tai älkää, hulvattoman hauska äänikirja! Monen jurnutuksen allekirjoitan. Ihmiset voisivat oikeasti käydä jonotuskoulun, rintaruokinta julkisella paikalla voi olla vaivaannuttavaa, nykyiset huonekalut näyttävät puulta, mutta ovat "paperia" (varsinkin kirjahyllyt!) jne..

Kyllä ei haittaa, vaikka en osaa täysin nyt välittää Mielensäpahoittajan hauskuutta. Kuunnelkaa itse!


Mielensäpahoittajaa ovat pyöritelleet blogeissaan ainakin: Susa, Inahdus, Jori, Booksy, Morre, Zephyr, Susa, Kirsi, Valkoinen kirahvi ja Katja

Kyrövinkki Siltalan tiedotteesta:

"Sunnuntaina 27. maaliskuuta saa Ylen Radio1:ssä ensiesityksensä Kyrön kirjoittama Kerjäläinen ja jänis-kuunnelma.Ammattimaiseen kerjäläisorganisaatioon ajautunut romanialainen kertoo mitä hänelle Suomessa tapahtui. Matkakumppaniksi tälle Vatanesculle osuu raajarikko jänis, jonka kanssa hän kerjuuorjuudesta karattuaan vaeltaa aina Lapin perukoille saakka. Matka on täynnä yllätyksiä.
Satiirisen kuunnelman on ohjannut ja tuottanut Juha-Pekka Hotinen. Äänisuunnittelu on Anders Wikstenin, ja dramatisointi Minna Leinon ja Esko Salervon.
Kuunnelma uusitaan maanantaina 28.3. kello 19.03 ja tiistaina 29.3. kello 11."

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja

Wsoy, 2010

4 cd-levyä

Vuoden 2010 kauneimmat kirjat

Suomen kirjataiteen komitea on valinnut mm.vuoden 2010 kauneimmat kirjat ja kannet. Olen ennenkin kirjoittanut kuinka tärkeitä minulle ovat kauniit kirjan kannet samoin kuin kirjalle valittu osuva nimi. (Klikkaamalla linkkejä pääsee tutkimaan komitean valitsemia kauneimpia kirjoja ja kansia ja oman bloggaukseni kirjojen nimistä)

Suomen kirjataiteen komitean tavoitteena on kiinnittää huomio kirjoihin kirjataiteellisina kokonaisuuksina. Vuoden kauneimpia kirjoja valitessaan komitea pyrkii löytämään teoksia, joissa muoto ja sisältö tukevat toisiaan mahdollisimman hyvin. Arvioinnin lähtökohtana on graafinen kokonaissuunnittelu alkaen typografiasta ja päätyen valmiiseen painotuotteeseen. Klassisen kirjapainotaidon ohella komitea arvostaa tuoreita, uutta luovia ratkaisuja.Suomen kirjataiteen komitea valitsee vuosittain Vuoden kauneimpien kirjojen kokoelman. Yksi kirjoista palkitaan Kaunein kirja -arvonimellä. Omana ryhmänään valitaan vuoden onnistuneimmat kirjan kannet.
(http://www.kauneinkirja.fi/komitea/)
Esittelen nyt blogissani mielestäni kauneimpia kauneimmista kansista:

Selja Ahava: Eksyneen muistikirja. Gummerus. Graafinen suunnittelija: Jenni Noponen

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja. Wsoy. Graafinen suunnittelija: Mika Tuominen

Siri Kolu: Me Rosvolat. Otava. Graafinen suunnittelija: Tuuli Juusela

Paul Auster: Näkymätön. Tammi. Graafinen suunnittelija: Timo Mänttäri

Herta Müller: Tänään en halunnut tavata itseäni. Tammi. Graafinen suunnittelija: Markko Taina

Mielenkiintoista arvioida nyt pelkkiä kansia, sillä en ole yhtäkään näistä kirjoista lukenut/kuunnellut vielä loppuun asti. Katselen siis pelkästään kansia ja mietin niiden välittämää kuvaa kirjasta. Leikkimielistä analysointia luvassa:
Selja Ahavan Eksyneen muistikirjan kansi on samalla jotenkin pelkistetty ja sekava. Toisaalta se sopii hyvin teoksen nimeen, siinä missä muistikirjaan pannaan tarkkaan asioita ylös, eksynyt viittaa sekavuuteen ja unohdukseen. Pidän myös kannen mustavalkoisuudesta.
Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja on puolestaan hupaisuudessaan kaikkea muuta kuin kansien "karvalakkimalli". Ruutupaita, karvalakki ja kasvojen tilalla kirjan nimi. Sopivan minimalistinen, mutta humoristinen tunnelma sopii siihen mielikuvaan, mikä minulle on kirjasta ehtinyt syntyä 2 cd:tä kuunnelleena.
Siri Kolun Me Rosvolat on hyvänvärinen ja pidän tämän lastenkirjan kannen fonttivalinnasta. En ole vielä ehtinyt lukea teosta loppuun, mutta tähän mennessä siinä on ollut paljon herkuttelu- ja mässäilykohtauksia, joten kannen karkkikoristelu sopii hyvin teokseen. Ajattelin kirjoittaa tästä teoksesta esseen, joten myöhemmin lisää herkuttelusta.
Paul Austerin Näkymättömän kannen värivalinnoissa silmä lepää ja pidän siitä että ihmishahmo kuvituksen keskellä on todellakin näkymätön. Maisema on vanhahtava ja utuinen.
Herta Müllerin Tänään en halunnut tavata itseäni kansi sopii mielestäni hyvin teoksen nimeen. Peilikuva on utuinen kuin pölyn peitossa ja naaman yli on kädellä vedetty viivoja. Viiltoja läpi kasvojen. En tiedä kirjan sisällöstä, mutta kannessa on jotain hyvin tuskaista.

Mitkä olivat teidän mielestänne parhaat kannet? Entä oliko muuten komitea onnistunut kauneimpien kirjojen valinassa?


Loppuun vielä menovinkki:
Kansalliskirjaston kahvilassa ja Agricola-huoneessa on 11.3-11.5.2011 näyttely Viron ja Suomen vuoden 2010 kauneimmista kirjoista. Näyttelyyn on vapaa pääsy.