Blogistanian lukumaraton – 7. lukukoitokseni

Täällä ollaan pitkästä aikaa! Olen viimeksi päivittänyt alkuvuodesta blogiani, mutta nyt on erittäin hyvä syy taas napsutella näppäimistöä ja antaa kirjainten virrata. On nimittäin kirjabloggaajien yhteisen, perinteisen ja kesäisen lukumaratonin aika. Tämä on lisäksi seitsemäs kerta, kun itse osallistun lukumaratoniin.

Katsoin tilastoja ja muistelin tätä bloggausta kirjoittaessani lukumaratonin historiaa Suomessa ja oman muistini ja tietoni mukaan Kirjantila-blogin Jaakko oli ensimmäinen, joka tähän lukurupeamaan lähti ja mie taidan olla toinen, joka lähti koettamaan tätä ihanaa ja koukuttavaa maratonia. Satun luetuissa puolestaan esiteltiin ensimmäistä kertaa lukumaraton-idea.

5.5.2012 olen ensimmäisellä lukumaratonillani vetänyt aika kovan tuloksen, enkä varmaan ikinä tule – eikä sinällään ole tarvettakaan! – tätä ennätystäni lyömään. Luin tuolloin yhdeksän kirjaa ja 1801 sivua vuorokauden aikana. Jos joku lukija huomaa, että olen väärässä ja joku muu kuin Jaakko toi Read-a-thonin Suomeen, niin älähtäköön kommenttikentässä.

Olen jäänyt koukkuun lukumaratoniin, vaikka monestakin syystä en halua tai voi kisata kuin kerran pari vuodessa. Tänä vuonna olen blogannut tätä ennen kahdesti (!) ja toinen bloggaukseni liittyi vuodenvaihteen lukumaratoniin. Olen myös "kisannut" lukumaratonurani aikana kerran esimerkiksi Berliinissä, jolloin kaupunki oli bloggauksissa ja lukukokemuksissa vahvasti mukana, sillä kiertelin ympäri kaupunkia lukemassa kirjoja. Kerran mulla oli lukuretriitti mökillä, kerran luin vain keltaisia kirjoja ja toisena kertana pelkästään sarjakuvia jne.

Ihan mahtavaa osallistua taas. Blogiastanian tämänkertaisen lukumaratonin emäntä on Ja kaikkea muuta -blogin Minna. Mukaan on ilmoittaunut yli 80 lukijaa, jotka aikovat lukea vuorokauden aikana niin paljon kuin haluavat, jaksavat, ehtivät.

Tsemppiä kaikille lukumaratoniin. Omani starttaa nyt lauantain puolella, sillä haluan sunnuntaina ehtiä katsoa jalkapalloa.

Tässä vielä muistin virkistykseksi maratonin säännöt.

1. Kaikki 24 tunnin aikana luettu kirjallisuus lasketaan mukaan maratoniin. 
2. Aloittaa voi mihin kellonaikaan tahansa ja lukea haluamansa ajan ja määrän kuitenkin niin, että eimmäisaika on 24h. (Esim. aloitus 10.7. klo 18:00 -> ja lopetus 11.7. klo 18:00) Maratonin saa aloittaa halutessaan myös jo 9.7., kunhan osa maratonista luetaan 10. päivän puolella. Näin siksi, että maratoonareilla on erilaisia elämäntilanteita, jotka halutaan ottaa huomioon. Tankkaus-, lepo-, yms. taukoja saa pitää vapaasti, mutta ne lasketaan mukaan suoritusaikaan. 
3. Merkitään ylös luettu sivumäärä ja ilmoitetaan se julkisesti blogissa (tai lukumaratonin lähtölaukauspostauksen kommenteissa) Kirjataan mielellään myös luetut kirjat.
4. Lukea saa mitä tahansa, missä ja miten tahansa! 
5. Lukumaratonista saa kirjoittaa blogiinsa etu- ja jälkikäteen ja mielellään myös maratonin kuluessa. Varsinkin tulosartikkeli linkitetään lukumaratonin lähtölaukauspostaukseen, mutta muutkin toki saa.
6. Lukumaratonin hashtagina somessa on #lukumaraton

Lukusukkuloiden ahmintaa

Olen nyt viime aikoina lukenut paljon, mutta erityisesti olen nyt nauttinut näiden lukusukkuloiksi nimittämieni kirjojen lukemisesta. Viihdekirjoja ne tietysti ovat, mutta koska viihdyn niin monien kirjojen parissa, kutsun tällaisia mielettömän nopealukuisia ja ahmittavia kirjoja mieluummin tällä keksimälläni sanalla. Englanninkielinen termi page-turner olisi myös hyvä, mutta, noh, se ei ole suomea.

Jojo Moyesin Kerro minulle jotain hyvää (suomennos: Heli Naski, Gummerus 2015) on pokkarina lähes 500 sivua pitkä. Luin sen miltei kokonaan sunnuntaina, olin ehtinyt vähän jo aloittaa launtaiyönä. Tarina on tunteisiin vetoava, kiinnostava, romanttinen epätavallisemmalla tavalla kuin mitä odotin ja siinä ei ollut ärsyttäviä henkilöitä (Jee!). Yksiulotteisiin hahmoihin, manipuloivaan juonenkuljetukseen ja lässytykseen yleensä kyllästyn ensimmäisenä viihteellisimmissä rakkauskirjoissa.

Olin lukenut blogiarvioita, joissa väitettiin lukemisen aiheuttaneen vähän itkumaisia olotiloja, mutten odottanut, että näin kävisi myös minulle. En ole itkun yläpuolella, mutta eivät kirjat minua yleensä itketä ja olin varautunut tunnemanipulointiin. Liikutuin lähinnä siitä, että kirja päättyi tarinan kannalta juuri oikein, vaikka olisin voinut tunnekuohuissani hyväksyä toisenlaisenkin lopetuksen.

Aurinko paistoi kalliolla, tarina kulki, ihana olotila elämästä muutenkin. Lukusukkula on omiaan paikkaamaan eräänlaisen työuupumuksen ja "remonttimuuttokesän" aiheuttamaa kirjaköyhiötä eloa. Olen koko elokuun taas nauttinut lukemisesta ja uppoutumisesta, saanut työvaihemoodin pois päältä vapaa-ajalla, enkä koko ajan mieti, miten tekisin/muokkaisin tämän ja tämän kohdan kirjasta. Ihanaa. Lukeminen on niin rentouttavaa.

Eilen tulin lukeneeksi toisen paksummanpuoleisen kirjan vähän vahingossa, kun päivään liittyi paljon  yleisluontoista odottelua eri tiloissa (en puhu päänsisäisistä asioista nyt). Australialaisen Liane Moriartyn Mustat valkeat valheet (suomennos: Helene Bützow, Wsoy 2015) on lähes 450-sivuinen, enkä voinut lopettaa sen lukemista, kun pääsin heti alkusivuilla tarinaan mukaan. Traagisista puolista (väkivalta, koulukiusaaminen, seksirikokset, kuolema) huolimatta kirja on enemmän hauska kuin totinen.

Ihan pienellä rakenteellisella ratkaisulla ylemmän keskiluokan koulun juhlissa tapahtuvaan kuolintapaustutkintaan tulee pirullista moniäänisyyttä mukaan. Eikä tämä mikään dekkari ole, eikä erään kuolema ole pääasia, siihen päästään oikeastaan vasta ihan lopussa. Pikemminkin tämä on sujuvasanainen tarina siitä, miten tilanne kärjistyi pikkuasiasta niin pahaksi. Hyvin viihdyttävää.

Lähes 1000 sivua kahdessa päivässä, vaikka päiviin mahtui toki muutakin, kertoo vahvasta tarinaan uppoamisen tarpeesta. Molemmissa on aika erikoinen tarina vielä, joista annan kiitosta. Tällä hetkellä on kaksi muuta kirjaa kesken, joista pitää lukea Huumasema Zoo ensin loppuun, sillä siitä päättyy laina-aika ihan lähipäivinä.

Ulkona luettu Kuiva kausi

Elokuussa on ollut niin ihana olla ulkona. Ja on yhä, vaikka nyt naputtelenkin blogiani sisätiloissa. Olen tutustunut uuteen alueeseen ja nauttinut maisemista, kesästä, hyvistä kirjoista ja tästä kokonaisvaltaisesta onnesta, että saan asua täällä ja laittaa kotia. En ollut aiemmin juurikaan täälläpäin liikkunut, mutta minulla oli hyvä tunne, että juuri tänne Roihuvuoreen haluan muuttaa. Ja tietysti sain täällä jo asuvilta kavereiltani lisätietoa ja kannustusta muuttoaikeisiin.

Olen tehnyt nyt vähemmän töitä, sillä varsinainen loma meni rempatessa ja muuttaessa. Yrittäjyyden hyvä puoli on juuri tässä, että voin ottaa vähän omaa lomaa, mutta toki se näkyy sitten myös lompakossa. Olen kasvattanut kuitenkin toisenlaista pääomaa ja lukenut paljon kirjoja, sillä haluan ehtiä lukea myös muitakin kuin käsikirjoituksia ja omia, toimitettavia kirjojani.

Lukeminen on niin ihanaa! Ja hyviä kirjoja on valtavasti.

Olen vieraillut Roihuvuoren sympaattisessa pikkukirjastossa yhtenään, itse asiassa tämän bloggauksen jälkeen ajattelin mennä taas kirjastokäynnille palauttamaan lainat ja hakemaan uusia varauksia.

Palautan myös tämän Carol Shieldsin ja Blance Howardin yhteisesti kirjoittaman kirjeromaanin Kuiva kausi (Otava 2015, suomennos: Hanna Tarkka).

Kuiva kausi sopi ulkoilukirjaksi rakenteensa vuoksi hyvin, sillä kirjeitä oli kätevä lukea myös kävellessä. Minullahan on tämä jännä tapa, että käyskentelen kirjan kanssa. Mutta pääasiassa luin kirjaa kalliolla, rannalla ja puistonpenkeillä. Etukäteen ajattelin, että pitäisin tarinasta ja teoksesta enemmän, mutta valitettavasti minusta se oli turhan kuivakka ja staattinen.

Kirjasta ei huomannut, että se on kahden kirjailijan teos. Se oli juuri oikealla tavalla yhtenäinen ja etäällä toisistaan asuvien aviopuolisoiden äänet juuri oikealla tavalla erilaiset. Pidin miehen kirjeistä enemmän kuin naisen, sillä vaimon poliittiset höpinät ja uraansa liittyvät asiat eivät olleet niin kiinnostavia kuin kotiin teini-ikäisten lasten kanssa jääneen miehen kuulumiset.

Kirjeromaanin muoto tekee sen, että henkilöt jäävät vähän etäisiksi, sillä ei kai kukaan kirjoittele omalle pitkäaikaiselle puolisolleen kirjeitä siitä, millainen on ollut ennen. Mutta eivät he kuitenkaan niin etäisiksi jääneet, etteikö heidän liitostaan ja nykyisestä arjestaan saisi lukiessa pikkuhiljaa jotain irti. Pidin siitä, miten itsekkäitä he olivat, kun kaipasivat huomiota ja kehuja toisiltaan.

Vaikea sanoa tarkalleen, miksi en luetusta kuitenkaan niin paljon innostunut, että olisin välittänyt tarpeeksi, mitä välimatka tekee heille. Ei huono muttei niin hyvä kuin aiemmat Shieldsiltä lukemani kirjat.