Maaliskuussa ja huhtikuussa luetut

Maalis-huhtikuussa saapui ihana, aikainen kevät! Ensimmäinen mökkireissu tuli tehtyä jo maaliskuun puolella: oli kyllä erikoista päästä saareen niin aikaisin. Kirjarintamalla maalis-huhtikuuhun mahtui niin yllättäjiä kuin pettymyksiäkin, niistä tarkemmin lisää tuonnempana. Kuuntelin tauon jälkeen pari äänikirjaa ja tässä alkuun lyhyesti toisesta, josta en tehnyt omaa juttua:

Bloggaamattomat

Päivi Kannisto: Elämäni nomadina (2012) (11 t 38 min)

BTJ:n äänikirja, lukija Krista Putkonen-Örn.

Oma arvio: 3/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kirjan kansikuva.
Kuva: atenakustannus.fi

Päivi Kannisto avioitui miehensä Santerin kanssa pian tutustumisen jälkeen, ja pariskunnan hääjuhla oli samalla jäähyväisjuhla: pari on ollut matkalla vuodesta 2004 lähtien. Kannistot ovat elämäntapanomadeja, eli heillä ei ole vakituista kotia, työtä tai muuta paikkaan sitovaa tekijää. He elättävät itsensä kirjoittamalla kirjoja ja monesti he tekevät pieniä tilapäistöitä ylläpidon vastineeksi. Kirjassaan Kannisto käy läpi nomadien historiaa ja taustalla vaikuttavia ideologioita höystäen kerrontaa omilla kokemuksillaan.

Kirja antaa ajattelemisen aiheita. Oravanpyörässä juoksentelua on välillä ihan hyvä kyseenalaistaa, mutta en ole niinkään vakuuttunut siitä, että rajaton matkustelu olisi minusta se ainoa oikea tapa pysäyttää pyörä. Kannisto kertookin nykyään kysyvänsä kaikilta nomadiksi ryhtymistä spekuloivilta "Miksi lähtisit?" Se on tärkein kysymys, johon jokaisen nomadielämästä haaveilevan pitää rakentaa oma vastauksensa.

Onnistuin välillä ärsyyntymään Kanniston jutuista, mutta koska äänikirjan kuuntelemisesta alkaa olla jo kuukauden päivät, en enää sen tarkemmin muista, mikä ajoi hiiltymisen partaalle. Täytyisi tarkistaa painetusta kirjasta. Nyt muistelen, että jotkin Kanniston ajatukset jättivät vähän ylimielisen maun. Pääosin viihdyin nomaditarinan parissa, sillä Kanniston teksti on pääasiassa hyvin perusteltua ja pureksittua.

Tämä oli pisin äänikirjani tähän mennessä. Olisin voinut tehdä muistiinpanoja ajatuksistani kesken kuuntelun, jotta äänikirjasta olisi saanut kirjoitettua oman postauksen. Nyt ajatukseni kirjasta ovat niin levällään, että päätin jättää oman julkaisun tekemättä. Koska rajaan äänikirjat pois Lukemalla maailman ympäri -haasteestani, tämä äänikirja ei edistä kirjallista matkaani.

Maaliskuussa blogatut

Lena Muhina: Piirityspäiväkirja (2012). 291 s.

Jules Verne: Maailman ympäri 80 päivässä (1872). 283 s.

Sahar Delijani: Jakarandapuun lapset (2013). 285 s.

Herman Koch: Lääkäri (2011). 447 s.

Riikka Pulkkinen: Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän (2014). 4 t 47 min.


Huhtikuussa blogatut

Jonas Gardell Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin – 2. Sairaus (2013). 330 s.

Herta Müller: Hengityskeinu (2009). 301 s.

Markus Zusak: Kirjavaras (2005). 558 s.

Clarice Lispector: Tähden hetki (1977). 107 s.


Näistä kertyi yhteensä 2602 luettua sivua ja 16 t 25 min äänikirja-aikaa. Näihin sivuihin ja minuutteihin mahtuu niin erilaisia tunnelmia, että on pakko vielä mainita hudit ja huiput.

Maalis-huhtikuun suurin pettymys oli Delijanin Jakarandapuun lapset, joka ontui ja jäi etäiseksi. Toinen lukufloppi oli Lispectorin Tähden hetki. Se ei jäänyt vaisuksi lukukokemukseksi siksi, että se olisi huono, vaan ymmärtämättömyyteni vuoksi. Lukija ja kirja olivat aivan eri aaltopituuksilla.

Vaikuttavimmaksi kirjaksi nousi Muhinan Piirityspäiväkirja. Päiväkirjan sivut ovat täynnä nälkää ja kuolemaa, ja erityisen koskettavaksi sota-ajan kuvauksen teki se, että kyse on oikean, historiallisen henkilön kokemuksista. Suosittelin kirjaa kirjaston lukupiirissä, ja myöhemmin eräs lukupiiriläinen kertoi lähes oksentaneensa lukiessaan tätä. Ei siis herkkävatsaisille.

Ja lopuksi on mainittava vielä kuukauden yllättäjä, joka oli Pulkkisen Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän. Pulkkisen uusin tarjosi pirskahtelevaa ja kepeää viihdettä, ja äänikirjakokemuksen kruunasi mainio lukija, Leena Pöysti.

Nyt on alkukevät paketoitu ja voi siirtyä vapun viettoon! Vappureissulle mökille on pakattu tietysti herkkuja, kuten tippaleipiä, simaa ja perunasalaattia, mutta myös inspiroiva pino kirjoja ympäri maailmaa. Hauskaa vappua kaikille lukijoilleni!

Clarice Lispector: Tähden hetki (1977)

Alkuteos: A Hora de Estrela.

Suomennos: Tarja Härkönen (1996).

Kustantaja: ai-ai.

Sivumäärä: 107.

Oma arvio: 2½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: ?

Portugaliksi kirjoittanut Clarice Lispector (1920-1977) oli tunnettu kotimaassaan Brasiliassa, mutta taitaa olla vähemmän tuttu nimi suomalaislukijoille. Tänä keväänä ilmestyi suomeksi Lispectorin teos Passio, joka on julkaistu alkukielellä vuonna 1964. Selailin Passiota töissä ja kiinnostuin kirjailijasta. Jätin uutukaisen asiakkaiden lainattaviksi ja valikoin luettavakseni 1990-luvulla suomennetun pienoisromaanin Tähden hetki.

Kirja on ulkomuodoltaan pieni ja vaatimaton, jotenkin sympaattinen. Samoja adjektiiveja ei voi käyttää sisällöstä. Lukiessani tunteeni vaihtelivat hämmennyksestä avuttomuuttomuuteen ja ärtymyksestä voimattomuuteen. Ehdin jo väsyäkin, vaikka kirjassa on sivuja vaivaiset 107.

Lispectoria luonnehditaan kirjailijana omaperäiseksi ja vaikeaksi (Wikipedia), ja vastikään Passion lukenut Suketuskin kuvailee, kuinka Lispector haastaa lukijan, sillä teksti on salaperäistä ja vaikeaa, se ei selittele. Lukija todella joutuu kamppailemaan ymmärtääkseen, eikä sekään aina auta. Tähden hetken lukenut hdcanis kirjoittaa kirjasta vain "En tiedä." En oikein minäkään. 

Alussa myös kertojalla on vaikeuksia:

Ei, kirjoittaminen ei ole helppoa. Se on kovaa, kuin kalliota särkisi. Mutta kipinät ja sirut lentävät kuin terästä murskaisi.
Huh tätä aloittamisen pelkoa, enkä vielä tiedä edes tytön nimeä. Puhumattakaan että tarina saa minut jo nyt epätoivoiseksi, se on liian yksinkertainen.

Tytön nimi on Macabea, ja tarinaa kertoo mieskirjailija, joka tuntee pakottavaa tarvetta saattaa Macabean tarina julki, sillä hän uskoo, että tämä tarina paljastaa jotakin inhimillisyyden ytimestä. 

Macabealla ei ole paljon mitään: hän on köyhä, ei kovin viisas, ei järin viehättävä, intohimoton. Hän on vino, kykenemätön elämään. Macabean yksinkertaisuus alleviivaa ympäröivän maailman mielettömyyksiä. Macabealta jää usein asioita ja tilanteita ymmärtämättä. Lukijana jouduin kohtaamaan oman ymmärtämättömyyteni aina kun jokin kohta pyyhälsi yli ymmärrykseni.

Pidän haasteista, mutta nyt vain aika ei ollut oikea. Kirja ei sopinut vuoden ensimmäiseksi auringonpaahteessa luetuksi kirjaksi, se vain irvisteli minulle. Loppuun asti sen silti luin, ja lukukokemuksesta jäi muistoksi muutama pisama poskipäille. Nyt jälkikäteen aloin pitää kirjasta enemmän kuin itse lukemisen hetkellä. 

Vaikka Tähden hetken lukeminen oli haastava lukukokemus, voisin silti tarttua toiseenkin Lispectoriin, vaikka Passioon. Ihan kiusallani.

Jälleen minulla on ongelmia kirjan sijoittamisessa maailmankartalle. Olen ottanut periaatteekseni pitää merkitsevänä kirjailijan kotimaata. Esimerkiksi Müllerin Hengityskeinu toi neulan Romanian kohdalle, koska Müller on syntynyt siellä, vaikkakin muuttanut aikuisiällä Saksaan ja lukeutuu saksankielisen Euroopan kirjallisuuteen.  Lispector puolestaan on syntynyt Ukrainassa, mutta muuttanut perheensä mukana Brasiliaan jo noin vuoden vanhana. Tässä kohdin tuntui mielekkäämmälle sijoittaa Lispectorin neula Brasiliaan kuin Ukrainaan. 

Kirjallisuus vastustaa luokittelua, eikä oikeaa ja väärää aina ole.

Tähden hetki sijoittuu Rio de Janeiroon. 

Markus Zusak: Kirjavaras (2005)

Alkuteos: The Book Thief.

Suomentaja: Pirkko Biström (2008).

Kustantaja: Otava.

Sivumäärä: 558.

Oma arvio: 3/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kannen kuva: Jeff Cottenden.

Kirjavaras on keikkunut kiinnostavien kirjojen listallani jo vuosia, ja nyt se valikoitui luettavaksi kirjailijan kotimaan, Australian, vuoksi. Olen pyörinyt kirjallisella maailmanmatkallani paljon kotimantereella, joten kaipasin kauemmaksi, eikä Australiaa kovin paljon kauemmaksi pääse. Vasta lukiessani kirjaa huomasin, kuinka ajankohtaiseen teokseen olinkaan tarttunut: Kirjavaras-elokuvan ensi-ilta oli Suomessa kuun alussa, mikä on myös saanut monet bloggaajat kirjoittamaan kirjasta.

Onnistuin aloittamaan kirjan lukemisen ilman ennakkokäsityksiä ja -luuloja. Niinpä yllätyin, kun huomasin lukevani nuortenkirjaa. Ja australialaisen kirjailijan teosta, joka sijoittuu Natsi-Saksaan.

Päähenkilö on nuori tyttö Liesel, joka on tarinan alussa 9-vuotias. Kansallissosialismin nousua elävässä Saksassa kommunisti-äiti on etsinyt lapsilleen turvallisemman paikan asua, joten Liesel joutuu veljensä kanssa kasvattiperheeseen. Matkalla uusien vanhempien luokse veli kuolee, ja Liesel asettuu mama ja papa Hubermannin luokse Himmelstrasselle yksin.

Lieselille lohtua uudessa ympäristössä tuovat kirjat. Liesel tuntee kirjojen vetovoiman jo ennen kuin osaa kunnolla lukea. Papa opettaa Lieseliä, mikä lähentää heitä. Toinen voimavara ovat ystävät. Ikätovereiden lisäksi Liesel ystävystyy juutalaisen Maxin kanssa, joka piilottelee Hubermannien kellarissa.

Saksaa hallitsee Führer, joka vainoaa juutalaisia ja janoaa yhä suurempia alueita hallinnoitavaksi. Syttyy toinen maailmansota, ja papakin joutuu rintamalle. Lieselin on vaikea käsittää, miksi jotkut ihmiset ovat toisia arvokkaampia. Ristiriitaisessa maailmassa samaan elinpiiriin mahtuvat juutalainen ystävä, Hitlerjugend ja heil-tervehdykset.

Tarinan kertoja on itse kuolema. Kertoja kuvailee, kuinka hän poimii kuolleiden sieluja mukaansa; joidenkin pommitusten jäljiltä kerättäviä voi olla kymmeniätuhansia. Kertoja tuo itsensä esiin ja tekee myös selväksi, että hän määrää tahdin.

Tietenkin olen epäkohtelias. Pilaan lopun, en ainoastaan koko kirjalta vaan myös tältä nimenomaiselta jaksolta. Olen paljastanut sinulle kaksi tapahtumaa etukäteen, koska en erityisesti välitä pitää jännitystä yllä salamyhkäisyydellä. Salamyhkäisyys on minusta ikävää. Väsyttävää. Tiedän mitä aikanaan tapahtuu, ja niin tiedät sinäkin. Mutta juonen käänteet jotka vievät meidät sinne, nehän ne minua ärsyttävät, hämmentävät, kiinnostavat ja ihmetyttävät. 

Enimmäkseen pidän omalaatuisista kertojista ja siitä, että rikotaan tarinan kaavamaista rakennetta. Mutta samalla kertoja oli minusta rasittava: jos kertojaa niin kovin ärsyttää tämän tarinan juonenkäänteet, niin jättäköön kertomatta! Tai muuttakoon niitä! Kertojahan voi valita! Grr! Kertojan näkyvyys meni minun makuuni välillä myös liikaa holhouksen ja viisastelun puolelle. Näkyvä kertoja on hankala laji.

Kirja on episodimainen, joten minun oli helppo lukiessani kuvitella, miten tarina muuntuisi elokuvaksi. Zusak kirjoittaa tarkasti kuvaillen, joten esimerkiksi kirjavarkaudet ja juutalaisten marssitus piirtyivät mieleeni tapahtumasarjoina.

Tarinan jouhevuus, omalaatuinen kertoja ja kiinnostava rakenne tekivät lukukokemuksesta miellyttävän. Kirja on raskaista aiheistaan huolimatta paikoin kepeä ja nokkela, sen parissa viihtyy. Lukukokemus ei kuitenkaan noussut tavanomaista paremmaksi; olisin kaivannut tarinaan enemmän rosoa. Nyt jälkimaku on varsin siloiteltu ja selitelty.

Neula Zusakin kotikaupungin kohdalla.

Herta Müller: Hengityskeinu (2009)

Alkuteos: Atemschaukel.

Suomentaja: Jukka-Pekka Pajunen (2010).

Kustantaja: Otava.

Sivumäärä: 301.

Oma arvio: 4½/5.

Mistä minulle: ostin käytettynä.

Kansi: ?

Herta Müller on vuonna 1953 syntynyt nobelisti, joka on kotoisin saksaa puhuvalta Romanian maaseudulta. Müller on sanonut, että hänen kirjoittamisensa juuret ovat hiljaisuudessa, sillä hänen lapsuudessaan ja nuoruudessaan kaikki asiat vaiettiin kuoliaiksi. Kun Müller ei voinut enää vaieta totalitarismin kauheuksista, hän alkoi kirjoittaa. Diktatuurissa vallalla olevaa hallintomuotoa vastaan kirjoittaminen on kuitenkin paitsi rohkeaa, myös vaarallista. Toistuvien kotietsintöjen ja tappouhkausten rasittama kirjailija pakeni vuonna 1987 Länsi-Saksaan ja on asunut Saksassa siitä lähtien.

Müllerin teosten aiheet kumpuavat usein hänen omista kokemuksistaan diktatuurisesta hallinnosta. Myös Hengityskeinulla on juuret tosielämässä: teos perustuu kirjailijan ystävän, Oskar Pastiorin, elämään. Müller ja Pastiori aloittivat kirjaprojektin yhdessä, mutta Pastiorin menehdyttyä Müller saattoi projektin loppuun yksin. Vaikka tarinalla on kiinnekohtia todelliseen historiaan, se on silti fiktiivinen teos.

Teoksen päähenkilö on romaniansaksalainen 17-vuotias Leo, joka joutuu pakkotyöleirille Neuvostoliittoon. Leirikomennus tulee kaikille työikäisille miehille, sillä Neuvostoliitto on miehittänyt Romanian, ja romaniansaksalaiset nähdään syyllisinä Hitlerin rikoksiin. Työleirit poikkesivat keskitys- ja tuhoamisleireistä siinä, että leirille joutuvia ei ollut tarkoitus lahdata, vaan pitää työkykyisinä. Koska tähän pyrittiin vähimmällä mahdollisella ruoka- ja vaatemäärällä, monet kuolivat nälkään tai kylmyyteen.

Leirille lähtijät eivät tiedä, mikä heitä odottaa. Leo kamppailee oman seksuaalisuutensa kanssa, joten hänelle lähtö pois perheen piiristä tuntuu jopa helpottavalta. Leirillä todellisuutta ovat kuitenkin ympäripyöreät työpäivät louhoksella, minimaaliset ruoka-annokset ja olematon yksityisyys.

Leo joutuu olemaan leirillä viisi pitkää vuotta. Tarina ei etene kronologisesti, vaan temaattisesti. Luvut kuten "Perunaihminen" tai "Hiilestä" kertovat elämästä leirillä otsikon aiheen kautta. Leon keino selviytyä nälästä ja muutenkin toivottomista oloista on kehitellä asioille omia nimiä. Esimerkiksi luku "Nälkäenkelistä" kertoo Leon tavasta käsitteellistää nälkä: kun nälkä on tavaraa ja 1 gramma leipää vastaa 1 lapiollista hiiltä, siitä tulee siedettävämpää.

Toisille ääneen kerrotut ruokamuistot ruokkivat leiriläisiä ainakin mielikuvissa:

Kun nälkä on pahimmillaan, me puhumme lapsuudesta ja ruoasta. Naiset puhuvat ruoasta yksityiskohtaisemmin kuin miehet. Kaikkein yksityiskohtaisimmin puhuvat maalaiskylien naiset. Heidän ruokaohjeissaan on vähintään kolme näytöstä aivan kuten teatteriesityksessä. Koska aineksista on eri näkökantoja, jännite kasvaa. Se kasvaa äkisti, kun sianläskitäytteeseen kuuluu leipää ja munaa, mutta ei missään tapauksessa puolikasta vaan kokonainen sipuli, eikä ainoastaan neljä vaan kuusi valkosipulinkynttä, kun sipulia ja valkosipulia ei pelkästään pilkota pieniksi vaan raastetaan. - - - Kun täyte on työnnettävä nahan ja lihan väliin jotta nahan rasva voi tiristä lihan sisään paistettaessa, tai ehdottomasti sullottava vatsaan jotta se ei ime nahan rasvaa itseensä, juuri silloin näytelmä on saavuttanut huippukohtansa. Toisinaan evankelisesti täytetty ankka on oikeassa, toisinaan taas katolisesti täytetty.

Kirja on yksi vaikuttavimpia nälän kuvauksia, joita olen lukenut. Kun sisuskaluja jäytää tyhjyys, niin syödään vaikka hiekkaa. Mieleen palasi äskettäin lukemani Lena Muhinan Piirityspäiväkirjan nälkäepätoivo.

Koin teoksen tunnelman lohdullisena, sillä koko ajan oli tiedossa, että Leo pääsee vapaaksi. Lopulta vapautus ei takaakaan autuutta, sillä viisi rankkaa vuotta ovat tehneet tehtävänsä. Hengityskeinu oli kuukauden kirja lukupiirissämme, jossa nousi esiin myös toisenlainen lukukokemus: eräs lukupiiriläinen koki loputtoman työnteon ja puutteen kaikkea muuta kuin lohdulliseksi.

Suomennoksen kieli on hiottua ja luistavaa. Jukka-Pekka Pajunen on onnistunut luomaan jouheaa suomea Müllerin omaperäisiä termejä vilisevästä tekstistä, joten ei ihme, että hänet on palkittu käännöstyöstä Mikael Agricola -palkinnolla.

Hengityskeinun on sanottu poikkeavan Müllerin muusta tuotannosta. Katsoin omalta luetut-listaltani, että olen lukenut Müllerin Sydäneläimen, mutta siitä ei ole kyllä minkäänlaista muistikuvaa. Uusintalukeminen on siis edessä jossakin vaiheessa.

Hengityskeinu vie lukureissuni Romaniaan Müllerin kotimaan perusteella, vaikka Müller onkin kiistatta keskeinen osa saksalaisen kielialueen kirjallisuutta.

Neula Romanian kohdalla.

Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin – 2. Sairaus (2013)

Alkuteos: Torka aldrig tårar utan handskar – 2. Sjukdomen.

Suom. Otto Lappalainen (2014).

Kustantaja: Johnny Kniga.

Sivumäärä: 300.

Oma arvio: 4½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Pompe Hedengren.

Lukumatkani maailman ympäri on ollut pysähdyksissä useamman viikon ajan, mutta vihdoin sain siirryttyä Iranista Ruotsiin. Oikeastaan käväisin tässä välissä uudestaan Alankomaissa Kochin Lääkärin kanssa, koska en vain voinut odottaa kauempaa toisen Kochin kanssa, niin hyvin Illallinen minut vakuutti.

Gardellin Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin -trilogian toinen osa vie 1980-luvun Tukholmaan, missä ensimmäisestä osasta tutut nuoret miehet joutuvat silmätysten aidsin kanssa. Aids oli toki läsnä jo ensimmäisessä kirjassa, mutta Sairaus syventää tuntemattoman taudin aiheuttamia tuntemuksia.

Rasmus ja Benjamin ovat olleet yhdessä kolme ja puoli vuotta, joista asuneet yhdessä kaksi. Molemmat ovat silti edelleen tiukasti kaapissa perheilleen, mikä tekee tilanteesta tukalan ja kiristää rakastavaisten välejä. Rasmuksen vanhemmat asuvat pikkupaikkakunnalla, ja Benjaminin vanhemmat ovat hartaita Jehovan todistajia – molemmille kertominen tuntuu lähes mahdottomalta.

Kaapista ulos tulemisen rinnalla nuoret miehet joutuvat kamppailemaan uuden taudin, aidsin, kanssa. Positiivisia testituloksia alkaa saada yksi jos toinenkin Rasmuksen ja Benjaminin kaveripiirissä. Taudin leviäminen vaikuttaa koko homoyhteisöön; kaikki pelkäävät muiden ja itsensä puolesta. Nuoret miehet saavat kuolemantuomioon verrattavia uutisia. Samalla kun lehtilööpit kirkuvat homorutosta ja homojen syövästä, alkavat sairastuneet ja heidän läheisensä ymmärtää taudin lopullisuuden.

Kerronnan realistisuus teki minuun jälleen vaikutuksen. Gardell ei yritä tehdä henkilöistään säälittäviä uhreja, vaan tuo heidät tarinaan virheineen ja heikkouksineen. Mitään kaunistelematta.

Reine, vuoteessa makaava nuori mies, on kuihtunut ja pitkälle edenneen Kaposin sarkooman merkitsemä.  

Vuoteessa makaavan miehen käsivarret, iho ja kaula ovat tämän syöpälajin aiheuttamien suurten ruskeiden läiskien peitossa. 

Hänellä on koko takamuksen ja selän notkon kohdalla hirveitä makuuhaavoja. Itse haavojen ympärille on kiinnitetty vaahtomuovia suojaamaan ihoa niin, että se ei hankaudu suoraan patjaa vasten, mutta tästä on kovin vähän apua. 

Hänen vartalonsa on hento, lähes läpinäkyvä. Jatkuvasti toistuneet ripulikohtaukset ovat laihduttaneet hänet. Hän on ulostanut jopa omat suolensa. 

Ja hän on yksin.

Ei riitä, että nuoria ihmisiä kuolee ja riutuu, vaan heidät monesti myös hylätään. Jotkut jopa valitsevat eristäytymisen suojellakseen läheisiään. Uusi ja tuntematon ymmärrettävästi aiheuttaa pelkoja, mutta inhimillisyyden unohtuminen tuntuu lukiessa kaikkein karuimmalta.

Sairaus on vavisuttava ja tunteita herättävä aivan kuten ensimmäinenkin osa, jota äänestin jopa viime vuoden parhaaksi käännösromaaniksi. Loistavan ja tärkeän kirjakolmikon päätösosa ilmestyy kustantajan sivujen mukaan jo syyskuussa, joten laatutrilogia saadaan päätökseen vielä tämän vuoden puolella! Tästä kakkososasta on ehtinyt blogata ainakin Katri.

Musta neula Tukholman kohdalla.