Lukuvuoden 2022 summaus

Vuoden viimeisen päivän kunniaksi nuuskuttelimme Mintun kanssa kuluneen syksyn lukupiirikirjat läpi, ja samalla tuli inventoitua päättyvää vuotta muutenkin. Alla ensin lyhyesti ajatuksia lukupiirinelikosta, jonka jälkeen teen yhteenvetoa kirjojen vuodestani.

Lukupiirin syksy

Kirjaston lukupiirissä jatkoimme palkittuun maailmankirjallisuuteen tutustumista. Tämän lukupiirin lisäksi olen mukana vetämässä Virginia Woolf -lukupiiriä, josta kirjoitan joku toinen kerta enemmän.

Syksy käynnistyi Mussolinin ajan Italiasta, jonne lukupiirin vei Natalia Ginzburgin omaan elämään pohjaava romaani Kieli jota puhuimme. Strega-palkitussa romaanissa vuodelta 1963 minäkertoja-Natalia on viisilapsisen kulttuurikodin kuopus, joka ulkoistaa itsensä tapahtumista ja keskittyy havainnoimaan. Antifasistisen perheen jäsenet ovat vuoron perään vangittuina, karussa tai karkotettuna.

Perheen elämä on kuin yhtä virtaa, jossa kuolemat, rakastumiset, lasten syntymät ja muut elämän merkkipaalut ohitetaan toteamalla. Keskeistä on perheessä käytetty kieli, joka on perhettä yhdistävä liima. Jotkut lukupiirissä kaipasivat enemmän tunnetta ja pysähtymistä, mutta minä kyllä pidin kerronnan vimmasta ja nauroin sattumuksille ja toilailuille. Perheen tarina tuo eläväksi sen, minkälaisia ovat sodan vaikutukset tavalliseen ihmiseen. Koskaan ei tiedä, milloin näkee läheisensä viimeisen kerran.

Seuraava etappi oli 1890-luvun Nigeriassa. Booker-palkitun Chinua Acheben Kaikki hajoaa nousi melko yksimielisesti syksyn yllättäjäksi. Igbojen kyläkulttuuri joutuu ahtaalle, ja siinä samassa murenee myös varakkaan ja arvostetun Okonkwon elämä. Perinteitä ja uskomuksia kuvataan elävästi: voiton kunniaksi kulautetaan palmuviiniä kallosta ja väärällä tavalla kuolleet rahdataan Pahuuden metsään mätänemään. Naiset ovat kauppatavaraa ja synnytyskoneita. Nuoriso on veltostunutta, kuten kaikkina aikoina. Liidunvalkoiset miehet eivät tiedä hyvää, tuhkapakarat tuovat omat lakinsa tullessaan. Tarinaan mahtuu hurjia käänteitä ja kulttuurien törmäyksiä. Harmattan puhaltaa, ja ruoaksi pyöritetään fufupyöryköitä. Kauppaa käydään kaurikotiloilla, jollaisen eräs lukupiiriläinen muuten toi tapaamiseemme näytille!

Syksyn tuhdeimman lukupaketin tarjosi Anthony Doerrin Pulitzer-voittaja Kaikki se valo jota emme näe. Toisen maailmansodan tuoksinassa pääsimme seuraamaan usean henkilön vaiheita, joiden elämät lopulta kietoutuvat yhteen. Keskiöön nousee sokea tyttö, Marie-Laure ja hänen kohtalonsa. Isän huoli ja rakkaus koskettivat. 

Doerrin kirjan luvut ovat lyhyitä, mutta pomppivat aikatasot ja näkökulmat pakottivat lukemaan keskittyneesti. Jännitettä luovat ihmiskohtaloiden lisäksi radion osuus sodassa ja eräs maaginen kivi. Usein luvut päättyvät cliffhangereihin, ja kirja maistui monen lukupiiriläisen mielestä laskelmoidulle. Sitä luonnehdittiin osuvasti aikuisten saduksi. Antoisinta oli sokeuden kuvaus.

Syyskauden päätti jouluviikolla Marie Ndiayen Kolme vahvaa naista. Goncourt-palkittu kirja koostuu kolmesta novellimaisesta osasta, joiden välisiä yhteyksiä on mielenkiintoista etsiä. Tarinoissa ollaan Senegalissa ja Ranskassa ja näiden välimaastossa, niin fyysisesti kuin henkisesti. Ruumiillisuus ja väkivalta ovat vahvasti läsnä: on märkiviä haavoja, peräpukamia, alleen virtsaamista, kidnappauksia, murhia. Perhesuhteissa on kipupisteitä, henkilöhahmoja vaivaa rakkaudettomuus. NDiayen naisten vahvuutta on välillä vaikea hahmottaa, mutta ainakaan se ei ole yhteydessä selviytymiseen.

Syksyn viimeisenä lukupiiri-iltana minut piti kotona flunssa, jota en ole vieläkään aivan selättänyt, mutta kuulin kollegalta lukupiirin ajatuksia jälkikäteen. Ne osuivat yksiin oman lukukokemukseni kanssa: kolmiosaisen romaanin keskimmäinen mieskertojan jakso oli pakkopullaa, kaksi muuta olivat vetäviä.

Lukupiiri jatkuu taas tammikuussa. Vaihdamme teemaa ja keskitymme keväällä kotimaiseen kirjallisuuteen pohjoisesta. Ensimmäinen kirja on Kerttu Vuolabin alkujaan pohjoissaameksi kirjoittama Valon airut.

Luettu lukuina ja haasteet

Alkuvuodesta blogini täytti kymmenen vuotta, mikä tarkoitti pientä uudistumista: nimi lyheni Kirjakimaraksi ja blogini sai oman domainin.

Luin tänä vuonna 107 kirjaa, joista 74 oli kotimaisten kirjailijoiden teoksia, 33 käännöksiä. Naiskirjoittajien kynästä oli 69 kirjaa, 34:ssä tekijä oli mies. Lisäksi luin kaksi pariskunnan kirjoittamaa kirjaa. Sivuja kirjoissa oli yhteensä reilut parikymmentätuhatta.

Instagramissa julkaisin 70 postausta, täällä blogissa tämä on 61. juttu. Kirjastoluokituksen mukaisesti luin 51 romaania, 22 tietokirjaa ja 34 runokokoelmaa. Runokirjojen määrästä olen erityisen iloinen! Runoista kiinnostumisesta saan paljolti kiittää kirjallisuusterapian keväisiä opintoja. Runosukelluksistani syntyi joulun alla runokirjajoulukalenteri, jonka tekeminen oli antoisa projekti.

Anja Erämajan kanssa metsässä.

Päättyvänä vuonna järjestin viidettä kertaa Kirjoja ulapalta -lukuhaasteen, johon osallistui lisäkseni 31 lukijaa. Yhdessä luimme haasteaikana kaikkiaan 118 meriaiheista kirjaa.

Helmet-lukuhaasteen sain valmiiksi perinteiseen tapaan näin vuoden viimeisenä päivänä. Ensi vuoden haaste julkaistiin pari päivää sitten, ja taas olen innokkaana lähdössä uudelle haastekierrokselle. Muuten haaste- ja lukusuunnitelmat tulevalle vuodelle ovat auki. 

Lopuksi toivotan kaikille lukijoilleni inspiroivaa kirjavuotta 2023!

Runokirjajoulukalenteri: luukku 24 – Anne Hänninen: Sepelkyyhkyt

Jouluaaton luukussa kujertavat Sepelkyyhkyt, Anne Hännisen teos on vuodelta 2020.

Sepelkyyhkyt on tuotteliaan runoilijan 16. kokoelma. Runot johdattelevat luontoon, erityisesti tarkkaamaan eläimiä ja niiden puuhia. Monet runot ruotivat ihmisen ja eläinten suhdetta, joka on ristiriitainen.

Osiosta Unensieppaajat nappasin runon jouluaamun iloksi:

Jouluaaton yllätys:
pyrstötiaisten vaellus ohitse.
Vaahdonvalkeat päät,
helmenvalkeat,
pyrstöjen
sulat hipaisten hetken ajan
aukeaa lasin takana.
Merkit ja merkinnät vasta huomaan,
läpikuultavan kirkasta,
kaikki näkemättömäksi jäänyt
vasta kun aika on loppumassa.

Vähemmän tavanomainen lintu levittää sulan hipaisullaan joulun taikaa ympärilleen. Joulussa on mystiikkaa ja salaperäisyyttä – aivan kuten runossakin. Selittämätön kiehtoo ja kutkuttelee mielikuvitusta. Kaikkea ei tarvitse ymmärtää. Jokainen voi lukea runon omalla tavallaan, eikä mikään ole väärin.

Pyrstötiaisen siivin runokirjajoulukalenterini tulee päätökseen. Luukuista on löytynyt proosarunoa, runoproosaa, loppusointuja ja vapaata mittaa. Lyhyttä ja pitkää, uutta ja vanhempaa. Kaikki ovat olleet kotimaisten tekijöiden teoksia, sillä joku rajaus oli sentään hyvä tehdä.

Kalenterillani halusin rikkoa myyttiä siitä, että runot olisivat vaikeita. Halusin näyttää ennen kaikkea itselleni, että riittää, kun pysähtyy kuulostelemaan sanojen ääreen ja kysyy runolta, mitä se sanoo minulle juuri nyt, tällä hetkellä.

Minianalyysien maratonin jälkeen oloni ei ole läkähtynyt, vaan säkeillä ravittu ja uusiin utelias. Vielä ei ole uudenvuodenlupausten aika, mutta melko varmaksi uskallan sanoa, että runot tulevat näkymään postauksissani ensi vuonna aiempaa enemmän.

Rauhallista joulua kaikille!

Aviador 2020. 156 s.
Lainasin kirjastosta. 
Kansi: Satu Ketola.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 23 – Aulikki Oksanen: Helise, taivas!

Jouluun on enää yksi yö, ja runokirjajoulukalenterissa helskyvät taivaat.

Aulikki Oksasen juhlakokoelma Helise, taivas! ilmestyi 2014, kun kirjailija-runoilija täytti 70 vuotta. Runsas runovalikoima esittelee Oksasen tuotantoa vuosikymmenien varrelta. Tunnelmat ja sävyt vaihtelevat keveästä tummaan, paatoksesta rakkauteen. Huuto muuttuu kuiskauksiksi. Monet runot ovat tulleet tutuiksi lauluina.

Aatonaaton tunnelmiin sovitan runon vuodelta 1978, joka on alkujaan ilmestynyt kokoelmassa Seitsemän rapua, seitsemän skorpionia:

Kuusi ei tarvitse koristeita.
Sen rinta on täynnä pihkanitkun kunniamerkkejä,
ja latvassa liehuvat linnunratojen tähdet.
Taivaan lasista se juo jatkuvasti kaikkeuden huminaa,
ja sen arvokkaimmat puvut ovat lumi ja viima.

Runossa kuusi on ylväs metsän asukki, jossa itsessään on kaikki tarvittava koreus. Se seisoo jylhänä ja antaa luonnon koristella itsensä pihkalla, tähdillä, lumella ja viimalla. Kuusi on tietoinen elollinen ja yhteydessä kaikkeuteen.

Kuuset herättävät kunnioitusta jo koollaan. Jouluviikon lämpöaalto riisui lähimetsän puut tykystä, mutta talvea on pitkälti jäljellä, joten puut ehtivät vielä saada uudet lumipuvut arvonsa mukaan.

Kuusi ja sen koristelu kuuluvat monella jouluun. Joulukuuseen, kuten muihinkin joulutraditioihin, liittyy mieltymyksiä. Pitääkö kuusen olla aito vai tekokuusi? Kuinka kauan sitä pidetään kotona? Vai eikö kuusta tule ollenkaan, ihaillaanko niitä vain metsässä?

Vietimme mieheni kanssa monia jouluja ilman kuusta, koska kerrostaloasunnossa huiskaavaa koira ja varistava puu olivat aika raskas yhdistelmä. Lapsuuden pieni tekokuusikin oli hävinnyt muutoissa.

Nykyisin kun tila taas sallii, aito kuusi tuo joulun. Tänä vuonna tilasin sen jo marraskuussa, ja odotin sitä kuin joulupukkia lapsena. Eilen kuusentuoksu täytti kodin. Tänään lämmitän glögiä ja sommittelemme pallot ja valonauhat uhkean puun oksille.

Siltala 2014. 227 s.
Lainasin kirjastosta.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 22 – Eeva Åkerblad: Huolenpitoja

Runokirjajoulukalenterin luukku 22 tuo kesän talven keskelle ja proosan tuulahduksen runojen joukkoon.

Kuvasin Eeva Åkerbladin Huolenpitoja-esikoisteoksen kesällä porealtaan luona, siitä kesäiset tunnelmat. Kylpylämaailmaan sijoittuva teos on ajatonta luettavaa, sanatoriossa kun voi viihtyä yhtä hyvin talvella.

Huolenpitoja kolkuttelee genrerajoja. Alaotsikko Runoproosaa eräästä kylpylästä sijoittaa teoksen jonnekin runon ja proosan välimaastoon. Kirjastossa (ainakin meillä) se on luokiteltu romaaneihin ja asiasanoista löytyy sellainen kuin ’runoromaanit’.

Tässä päivän otos, yhden sivun sisältö teoksen loppupuolelta:

Lepääminen on radikaali teko, hellittäminen hellyyttä.
Koskaan ei riitä aikaa sille, että eläisi pidempään kuin itse.

Teoksessa on paljon tällaisia aforismin kaltaisia katkelmia, mutta kokonaisuudesta hahmottuu silti tarina. Päähenkilö matkustaa junalla vuoristokylpylään ja on valmistautunut rentoutumaan. Hän maksaa siitä, ja odotukset ovat sen mukaiset. Tarkoitus on päästää irti huolista ja tulla huolehdituksi. 

Suorituskeskeisessä maailmassa lepääminen on kumouksellista toimintaa. Tekstiote pohtii irti päästämisen rinnalla sitä, mihin aika riittää. Vaikka pitkää elämää usein tavoitellaan, ei tehokkainkaan ihminen sentään voi elää itseään pidempään. Ja elämä voi loppua aiemmin, jos aina vain höyryää hellittämättä. Mihin rajallinen aikansa kannattaisi käyttää?

Åkerbladin kieli ja ajatukset poreilevat kuin kuumavesilähde. Jokainen sana on mietitty ja sopii vanhahtavan sanatorion henkeen. Kieli taipuu, muovautuu, elää. Taitossa on ilmaa, tiloja tulkinnoille.

Koska nyt ei ole tarjolla pilettiä junaan, joka veisi maagiseen vuoristohoitolaan tohveliaamiaisten äärelle, otan hengähdystaukoni joululoman muodossa kotioloissa. Varaan aikaa levolle, ulkoilulle, kirjoittamiselle, ystäville, kirjoille.

S&S 2022. 106 s.
Lainasin kirjastosta.
Kansi: Elina Warsta.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 21 – Harri Hertell: Kaikki tunteet sallittuja

Runokirjajoulukalenterin luukku 21 on tunteita tulvillaan. Harri Hertellin kuudes runokokoelma Kaikki tunteet sallittuja vuodelta 2020 käsittelee tuoretta isyyttä, perhe-elämää ja parisuhdetta.

Osiosta ”Jos me oppisimme rakastamaan” nostan joulutunnelmaan virittävästä runosta sen alkupuoliskon:


Istumme pöydän ääressä
yhdessä piirtäen joulutonttuja
hetken kaikki paha on poissa
kun olemme tässä
pöydän ääressä
piirrämme tähtiä ja lumiukkoja
puhumme maailmasta
jossa juuri nyt ei ole tilaa vihalle
tai ainakin olemme siltä turvassa koska
meillä on toisemme
aikaa kuunnella
sanoa


Runossa ollaan yhdessä, keskitytään yhteiseen tekemiseen. Ehkä läsnä ovat isä ja lapsi, koska myöhemmin runossa puhutaan siitä, kenen kanssa on leikitty. Jokainen voi kuitenkin lukea runon omasta näkökulmastaan, vaikka aikuisten tai ikääntyneiden näkökulmasta.

Runo kuvaa, miten jouluaskareet vievät ajatukset pois ikävistä uutisista. Paha ja viha eivät mahdu samaan pöytään joulutonttujen kanssa, hetken maailma on hyvä.

Usein sanotaan, että joulu on lasten juhla, mutta joulu voi tehdä hyvää myös aikuisille. Runossa ollaan tässä, saman pöydän ääressä, ei älylaitteilla tai ajatusmatkoilla. On aikaa kuunnella ja tulla kuulluksi.

Enostone Kustannus 2020. 95 s.
Lainasin kirjastosta.
Kansi: Janne Kuisma.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 20 – Eeva Kilpi: Kiitos eilisestä

Runokirjajoulukalenterin kahdeskymmenes luukku on varattu Eeva Kilvelle, jo 94 vuoden ikään ehtineelle runoilijalle ja romaanikirjailijalle.

Runokokoelma Kiitos eilisestä on vuodelta 1996, mutta voisi olla tältä vuosikymmeneltä, niin ajankohtaisia kaikuja on Kilven ajatuksissa esimerkiksi vanhustenhoidosta, sodasta ja luontokadosta. Kai ongelmat vain pysyvät samoina vuosikymmenestä toiseen, vaikka vaikuttavat sillä hetkellä uusilta.

Kokoelma tuntuu sisarteokselta viime vuonna ilmestyneelle Valkoiselle muistikirjalle, koska molemmissa pohdituttavat äidin kuolema, ikääntyminen, rakkaussuhteet ja eläimet.

Otteeksi nappasin kolmannen osan jaksosta, jonka otsikko on Sarja vanhainkodista:

Kuultaa talvipäivä. Ruokailee lintu.
Ohutta, kuivaa lunta kantaa oksa.
Lähestyy hämärä. Päivä tyytyy
nöyrästi olemaan lyhyt.
Hiljaisuutta on helppo hengittää.
Tikittää kello.

Venäjällä on vaalit.
Meidänkin kohtalomme punnitaan.

Kilven runoissa minua viehättävät arkisuus, ja se, miten tarkoista havainnoista piirtyy eläviä maisemia. Arkisuus ei ole latteaa, vaan kaunista, rosoista, tohveleita ja intohimoa, oivalluksia. Yksinkertaisen oloinen runo voi kätkeä taakseen monia merkityksiä.

Päivän runossa hiljaisuus antaa hengitystilaa, mutta se paljastaa tikityksen, jossa voi aistia uhkaa. Hiljaisuus on siis pelastus, taustamelu häivyttäisi vaaran. Mitä kaikkea ympäröivästä maailmasta ja itsestään voi kuulla ja oppia, kun rauhoittuu hiljaisuuteen?

Runossa eletään talvea, jolloin päivä joutuu nöyrtymään lyhyyteensä. Kuten hiljaisuudella, myös pimeydellä on kahdet kasvot: yksille se tarkoittaa turvaa, toisille pelkoja.

Maailman tilanne ja poliittiset käänteet ovat Kilvellä usein läsnä. Naapurimaan tilanne huolettaa runoilijaa jo 90-luvulla. Tai pitäisi varmaan sanoa edelleen, sillä tuo huoli ei varmasti koskaan ole jättänyt rauhaan Hiitolasta, Laatokan Karjalasta kotoisin olevaa evakkoa.

WSOY 1996. 126 s.
Lainasin kirjastosta.
Kansi: Kirsikka Mänty.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 19 – Aino Krohn: Mustarastas on minunkin nimeni

Runokirjajoulukalenterissa raotetaan jo yhdeksättätoista luukkua. Sieltä löytyy Aino Krohnin runokokoelma Mustarastas on minunkin nimeni.

Krohnin tänä vuonna ilmestyneen esikoiskokoelman alaotsikko on Havaintoja muistamisesta, unohtamisesta, ajasta ja ihmisestä.

Aiheiden kirjosta tartun muistamiseen:

Silminnäkijän havainto on aina epätarkka
me keksimme itsellemme muistoja
kirjoitamme historiaan omat totuutemme.

Epäilemättä olen elänyt.

Saatan olla itseni mielikuvitusystävä

ajalta, jolloin ääriviivani jatkuvasti muuttuivat

tai tekaistu alibi, joka kerrotaan

kerta kerralta eri tavalla.

Täsmällistä tietoa minusta ei ole
mutta sateen ääni
ja koiran kostea turkki
on totta.

Ensimmäisen säkeistön ajatuksiin on helppo yhtyä. Jokainen havainnoi tilanteita omasta näkökulmastaan, omien tietojensa ja ominaisuuksiensa kautta. Arjessa usein huomaa, miten jo kahden ihmisen kokemus voi poiketa toisistaan, saati sitten muistot vuosien päästä.

Joulukalenterissa kun ollaan, jaan yhden lapsuuden joulumuiston. Seison lapsuudenkodin ikkunassa, hypistelen ikkunanpieleen kiinnitettyä valosarjaa ja yritän nähdä vilauksen joulupukista pihatiellä. Epäilen, että odotan väärän ikkunan ääressä. Mitä jos pukki tuleekin toisesta suunnasta? On musta joulu, ja vatsassa kutittelee.

En voi olla varma, kuinka todenperäinen muistoni on. Muistan ehkä valokuvien perusteella, muistan osasia minulle kerrotuista tarinoista. Joulut kenties sekoittuvat keskenään. Runokin tuo ilmi muistamiseen liittyvän epävarmuuden. Muistot ovat petollisia, mutta silti muistajalleen totta.

Runossa kun oma minuus ja muistot ovat hataria, tukeudutaan konkreettisiin aistihavaintoihin. Lapsuuden joulusta mieleen nousee napakka ääni, koputus. Ja juuri silloin olenkin tarkistamassa tilannetta toisessa ikkunassa! Kipitän ovelle, jonka takana on lahjasäkki. Tontut ovat jättäneet lahjat ovelle, koska pukin reki ei päässyt perille asti.

Muiden muistoissa olin tuolloin pettynyt, mutta oma muistijälkeni kertoo, että olin helpottunut, sillä olin jo liian vanha uskomaan joulupukkiin.

Basam Books 2022. 75 s.
Lainasin kirjastosta. 
Kansi: Nolo Design Factory Oy.
Kannen kuva: Hannu Hyrske.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 18 – Aila Meriluoto: Talvikaupunki

Kahdeksastoista luukku vie Talvikaupunkiin, Aila Meriluodon runokokoelmaan vuodelta 1980.

Meriluodon runot eivät ole sieltä helpoimmasta päästä, ainakaan minulle. Kuitenkin pidän niiden tunnelmasta, joka usein kurottaa jonnekin arjen ja todellisen tuolle puolen. Eikä runon tarvitse aueta täysin, se saa jäädä mystiseksi.

Kokoelmassa on seitsemän osiota, joista ensimmäisen muodostaa pitkä nimiruno "Talvikaupunki". Sen aloitussäkeistö kuuluu näin:

Talvisin se alkaa muotoutua, sielun kaupunki.
Mielteet kasvavat päälletysten: lumiset katot
pelkistäjän maalauksessa.
Mutta mikään ei pelkisty. Rakentaja viivyttelee,
kaivertaa, puhaltaa, tunnustelee sormenpäillään,
niissä on silmät.
Silmät likinäköisen asioille: tässä on hiutaleen muoto
tai hymyn. Nopean runokuvan muoto
kohollaan kuin reliefi, hyvin pieni
tai askel, poistuva toistuva
friisiksi otsaluun alle. Se ei riitä.
Ajatus ei ole kuvio vaan arkkitehtuuria
se ei ole lehti vaan puu
se ei ole puu vaan metsä
ei metsä vaan maisema.

Runo avaa monia kysymyksiä: mikä oikeastaan on tämä kuvattu talvikaupunki, onko se mielentila, lumen muokkaama tuttu maisema, kenties koko maailma pienoiskoossa? Vai runo kertooko runon kirjoittamisesta?

Mielenkiintoinen runokuva on sormenpäät, joissa on silmät. Mieleen tulee aistien yhteys: jos yksi heikentyy tai sitä ei ole, muut paikkaavat tilannetta. Lumihiutaleen muotoa ei voi tunnustella, koska se sulaa heti pois. Sen voi nähdä, jos katsoo oikein läheltä, vaikka luupilla. Hymyn muotoa voi olla myös vaikea tunnustella, se on ainakin jokaisella erilainen. Mitä jos hymyilee vain silmillään?

Hiutaleesta tai hymystä voi olla yhtä vaikea saada kiinni kuin runokuvasta. Ensin runoilijan täytyy kaivertaa, tunnustella, puhallella mielikuvansa esiin. Sitten mukaan tulee lukija, joka tunnistaa rakennelmasta kosketuksellaan ehkä vain osan.

Yksityiskohdat muodostavat aina isomman kokonaisuuden. Jos ajatus – tai runo – on maisema, ei haittaa, jos jokin yksityiskohta ei aukene. Eihän kukaan huomaisi, jos maisemasta puuttuisi yksi lehti.

WSOY 1980. 64 s.
Lainasin kirjastosta. 
Kansi: tekijätieto kirjaston tarran alla.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 17 – Paavo Haavikko: Talvirunoja

Seitsemännessätoista luukussa hidastetaan ja lasketaan kierroksia joulukiireiden keskellä.

Talvirunoja on Paavo Haavikon (1931–2008) runokokoelma vuodelta 1990, ja sen runot liikkuvat kuoleman ja lopullisuuden teemoissa. Aika kuluu, kaikki vääjäämättä loppuu. Valitsin runon, jonka voi lukea kuoleman kuvauksena, mutta josta löydän talvelle ominaista hiljentymistä ja sisäänpäin kääntymistä:


”Alan nukkua talviunta

Painan kielen hammasriviä vasten,
      hengitän pitkään, hitaasti, pidän
tauon, hengitän kolmitahtisesti, niin
      kohta alan nukkua talviunta.”

Minulle runo välittää sitä tunnelmaa, kun pimeä vie voimat, ulkona pakastaa ja tekisi mieli vetäytyä kunnon unille karhun tavoin. Asettautua kerälle, hakea makoisa asento, keskittyä hengitykseen ja nukahtaa. Herätä keväällä virkistäytyneenä.

Runossa talviunille käydään kieli hampaita vasten, aivan kuin loppurentoutukseen joogassa. Kuolleen miehen asento, savasana, palkitsee harjoituksen jälkeen. Se rentouttaa kehon ja mielen ja johdattaa joskus maittaville unille. Toisaalta runon hengenvetojen rytmi tuo mieleen rauhoittavat hengitysharjoitukset ja meditaation.

Ajatus lämpimästä pesästä ja totaalisesta, pitkästä levosta on joillekin kauhistus, mutta kaltaiselleni uneliaalle päiväuni-ihmiselle haavekuva. Koska olen iltavirkku ja aamuntorkku, joka on viimeiset kolmekymmentä vuotta yrittänyt sopeutua aamupainotteiseen elämänrytmiin ensin koulussa ja sitten töissä, siinä aivan onnistumatta, on unesta tullut minulle aika herkkä asia. Uni, unettomuus ja unirytmi ovat kuin politiikka tai uskonto, joita koskevia keskusteluja yritän välttää vähänkään vieraiden ihmisten kanssa.

Vaikka ihmisen fysiologia ei salli oikeaa talviunta, voi silti höristää korviaan ja kuulla, kun talvi antaa luvan pysähtyä. Aina ei tarvitse kukoistaa ja suorittaa, vaan voi hakeutua mukavaan istuma-asentoon ja hengittää kolmitahtisesti. Sisään, ulos, tauko. Sisään, ulos, tauko.

Art House 1990. 74 s.
Lainasin kirjastosta.
Kansi: Eero Heikkinen.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 16 – Raisa Marjamäki: Ihmeellistä käyttäytymistä

Kuudennessatoista luukussa hämmästellään elämän ja maailman kummallisuuksia. Raisa Marjamäen kolmannessa runokokoelmassa Ihmeellistä käyttäytymistä parin vuoden takaa aiheiden kirjo on laaja, koska kaikkeahan voi sattua.

Runoissa ollaan matkoilla ja välitiloissa sekä kotoisammissa ympäristöissä. Tarkataan sattumusten ja arjen lisäksi kieltä, kielioppia, sanastoa. Eräässä mielenkiintoisessa runossa tammikuiset pakkaset paukkuvat, mutta ei kiirehditä. Valintani pysyttelee vielä joulukuussa:


DECEMBER

I
Kotimaa voi merkitä
että poissaollessa
on ikävä kieltä ja ilmastoa.


II
somehow silly happy



Runo leikittelee kahdella kielellä ja saa kysymään, mitä kotimaa merkitsee. Runon puhuja vihjaa, että kotimaa voisi merkitä sitä, että ikävöi kieltä ja ilmastoa, mutta ei välttämättä. Kieltä ja paikkaa on välillä ihana vaihtaa, olla ehkä joku muu. Vähän toinen, vähän erilainen, vaikka jotenkin hupsu.

Vieras kieli ja toinen toinen maa voivat tarkoittaa myös uusia alkuja ja onnea pärjäämisestä. Mutta kenties tuttua tulee silti kaivanneeksi? Joulukuuhun varsinkin liittyy monilla perinteitä ja muistoja.

Toinen säkeistö jää lyhyeksi. Sen voisi tulkita niin, ettei itseään saa ilmaistua vieraalla kielellä niin hyvin kuin äidinkielellään. On helppo tunnistaa se turhautuminen, kun vieraalla kielellä ei vain osaa sanoa aivan sitä, mitä haluaisi, vaan pitää tyytyä siihen, mitä osaa.

Kahden kielen välimaasto on runoilijalle epäilemättä tuttu, sillä Marjamäki on kustantajan sivujen mukaan opiskellut Skotlannissa.

Marjamäen runoissa puhuja sanallistaa havaintojaan ja maailman vinkeitä piirteitä niin, että lukija saa samastua ja hoksata. Voi siis olla nokkela ja monipuolinen, ilman että aiheuttaa lukijassa hylkimisreaktion.

Poesia 2020. 107 s.

Lainasin kirjastosta.

Kansi: Raisa Marjamäki.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 15 – Lauri Viita: Ne runot, jotka jäivät

Runokirjajoulukalenterin viidestoista luukku on aikahyppy sotienjälkeiseen Suomeen.

Lauri Viidan (1916–1965) runovalikoima Ne runot, jotka jäivät julkaistiin postuumisti vuonna 2016, ja se sisältää Viidan aiemmin vain lehdissä julkaistuja runoja uran eri vaiheilta. Kokoelma on Viita-tutkija Sakari Katajamäen toimittama, ja lopussa on varattu tilaa selityksille ja huomautuksille.

Katajamäen mukaan Viita oli Työväen Urheiluliittoon kuuluvan urheiluseuran Pispalan Tarmon jäsen ja avusti TUL:n lehteä. Huomioni vei runo, joka on julkaistu tuossa lehdessä 1946:

Yli hankien suksemme siukunut on
kuin nuori ja notkea näätä;
sydän rohkea, lämmin ja uupumaton
ei säikkynyt seitojen säätä.

Latu ryöppysi rinteillä tunturien
ja se ponnahti metsien syliin
halki maan lumivalkean, ihmeellisen
tie aukeni kylistä kyliin.

Runo jatkuu vielä useamman säkeistön verran ja muuttuu paatoksellisemmaksi, kun mukaan tulevat veljet, jotka hiihtävät liiton latuja.

Runossa on loppusointuja ja tenhoavaa rytmiä, mutta ennen kaikkea kiehtovaa sanastoa. Viita käyttelee ilmaisuvoimaisia verbejä, ja esimerkiksi sukset siukuvat – vaikka verbi on minulle uusi, se tuntuu kuvaavan hyvin suksien liukua ja suihkintaa, vikkelää sivakointia.

’Seitojen sää’ on arvoituksellisempi. Sanakirjasta ongin, että ’seita’ on saamelaisten pyhä paikka: viittaisiko runo niihin, kun tunturitkin runossa mainitaan?

Kaikkea ei tarvitse ymmärtää, että saa kiinni runon vauhdikkaasta tunnelmasta ja pääsee hämmästelemään, miten eläväiselle hiihtoretkelle muutama säkeistö voi viedä.

Meillä on vielä latu-ura tekemättä lähipellolle, mutta viimeistään joululomalla suunnittelin kaivavani sukset varaston uumenista. Suksien ja minun yhteispelistä saattaa tulla mieleen joku ihan muu eläin kuin nuori ja notkea näätä.

WSOY 2016. 115 s.

Lainasin kirjastosta.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 14 – Pauliina Haasjoki: Promessa

Neljästoista luukku lennähtää auki ja paljastaa Pauliina Haasjoen kahdeksannen kokoelman Promessa parin vuoden takaa.

Nimensä kokoelma on kehittänyt promessoinnista, joka on teoksen ensisivujen mukaan hautausmenetelmä. Siinä ruumis jäädytetään nestemäisellä typellä ja hajotetaan tomuksi värähtelyllä. Kaikenlaista voi siis runoja lukemalla oppia.

Vaikka Lucia toi eilen valoa pimeään, kuljemme Suomessa edelleen kohti vielä lyhyempää päivää. Tähän tunnelmaan istuu päivän runo:

Ja vuosi kiipeää kohti pimeää.




Kiipeää tikkaita
ja kurottaa päätään sisälle pimeyteen
joka ei ole jauhetta, höyryä tai nestettä, joka vain johtuu
kuin lämpö hitaasti sieltä alas.
Mutta syvin muste ei koskaan putoa
sitä jokin tuntematon laki pitää painautuneena korkealle.

Kuin koirat joilla on kuono aivan musta
ja sen ympärillä vyöhyke sekoittuvaa tummuutta,
nokiseen takkaan kurkistaneet ja aivastaneet koirat.
Sellainen vuosi on. Ja pimeä levittäytyy
silmien kautta kehoon ja imeytyy alaspäin,
johtuu alaspäin, mikä viileä pehmeys.

On olemassa jokin pimeä, jota ei tavoiteta. Syvin mustuus on saavuttamaton, ehkä ihan hyvä niin. Olisiko se maailmanloppu, ydintuho, seuraava jääkausi?

Runossa on hauskasti liikettä. Ensimmäinen säkeistö konkreettisesti kiipeää vuoden tavoin muita selkeästi korkeammalle. Vuosi liikkuu ylöspäin, pimeä alas. Runon liike on kuin aika, ikuisesti liikkeessä, menossa johonkin. Pimeässä vuodenajassa on puolensa, mutta silti minusta on lohdullista, että jo viikon kuluttua voi sanoa, että suunta on kohti valoa, kohti kesää.

Runossa koiraihmisen huomion vie koiran musta kuono. Kuvan Minttu on tainnut lipaista kuonoaan takkaan aivastamisen jälkeen, sillä kuono ei ole aivan musta. Jotkut kutsuvat vaaleampaa kirsua kesänenäksi, toiset talvinenäksi. Aina ollaan ikään kuin menossa kohti jotakin, joka ”virheen” korjaa. Mintulle se on kuitenkin supernenä, jossa on kaiken haistavia taikavoimia, väristä viis. Helposti löytyvät herkut lumihangen syövereistä – ja jouluna oma paketti kuusen alta.

Otava 2019. 87 s.

Lainasin kirjastosta.

Kansi: Jussi Karjalainen.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 13 – Sanni Purhonen: Jos vain muuttuisin toiseksi

Tänään vietetään Lucian päivää, eikä joulukalenteria ilman Luciaa!

Lucia tuo lämpöä ja valoa tutun Santa Lucia -laulun säestyksellä keskelle pimeintä talvea. Lucioita kruunataan ja kulkueita seurataan eri puolilla Suomea.

Runokirjajoulukalenterin kolmannessatoista luukussa Sanni Purhonen päivittää Lucian legendan tähän päivään. Lucialla on väkivaltainen historia, johon Purhosen runo tarttuu:

kun mies ei lakannut vainoamasta
eikä poliisikaan tehnyt mitään

Lucia alkoi ensin välttää yksin kulkemista pimeillä kujilla
ei kohta enää uskaltanut käydä lähikaupassa
ja pelkäsi lopulta patterin narinaa kotonaan

sitten Lucia
tiedättehän

puhkaisi silmänsä keittiösaksilla
ja pisti päähänsä palavan kynttilän
steariini valui pitkin kasvoja

ainahan se oli vähän tasapainoton

nyt Lucia on kotiutettu
ja erottaa toisella silmällä jotain muotoja

se on katsellut kuvastoista koboltinsinistä silmäproteesia

Tuntemamme Lucia-perinne yhdistelee kansanperinnettä ja legendoja, jotka ovat saaneet alkunsa noin vuonna 200 Italiasta. Runossa uskontoon kohdistunut vaino on kääntynyt parisuhdevainoksi, jossa apua ei saa ja ahdistus ajaa hurjaan tekoon. Legendan Lucia repi silmät päästään, mutta runossa itsensä satuttamiseen on modernit välineet. Luciaa pidetään sokeiden suojeluspyhimyksenä.

Runon Lucia ei kärsi neitsyenä marttyyrikuolemaa, vaan jää henkiin. Hänen tragediastaan kerrotaan värikästä tarinaa, vähän kuin huhupuheena. Herää kysymys: satuttiko hän itseään vai oliko syyllinen sittenkin vainoaja? Syytä tapahtuneeseen etsitään kyllä mieluusti uhrista.

Lucia-versiointi löytyy Purhosen kokoelmasta Not in my backyard -osiosta: epämiellyttäviltä ilmiöiltä halutaan sulkea silmät.

Tänään Helsingin Tuomiokirkossa kruunataan Suomen Lucia, ja käynnissä on Folkhälsanin hyväntekeväisyyskeräys, josta saatavat varat käytetään lapsiperheiden auttamiseen. Varoilla esimerkiksi järjestetään perheille leirejä, jotka tarjoavat hengähdystauon arjen haasteista.

WSOY 2022. 91 s.

Lainasin kirjastosta. 

Kansi: Emmi Kyytsönen.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 12 – Heidi Liehu: Omenapuu odottaa minua takaisin

Runokirjajoulukalenteri on lorutellut jo matkansa puolivälin! Hyvässä seurassa aika rientää, ja minulle taitaa tulla runsaudenpula runokirjojen kanssa. Luukkuja ei olekaan paljon vaan yllättävän vähän. 

Kahdestoista luukku on varattu Heidi Liehulle ja hänen kokoelmalleen Omenapuu odottaa minua takaisin.

Kokoelma on filosofi-kirjailija Liehun yhdeksäs runoteos, runojen lisäksi hän on kirjoittanut romaaneja. Moni kokoelman runo on aforistinen, kuin huoneentauluksi sopiva. Sellaisen valitsin tähän viikon alkuun:

Lumi tipahtelee puista
    kuin tietäisi

Lyhyt runo piirtää tunnistettavan kuvan ja jättää pohdittavaa. Mitä lumen tipahtelu kertoo: kertooko se lähestyvästä keväästä tai lauhtuvasta pakkasesta? Vai onko lunta vain kertynyt niin paljon, etteivät puut enää jaksa kantaa? Ehkä pudottaja onkin tuuli.

Runo herättää tunteen, että aivan kuin lumi tietäisi, milloin sen on aika tippua. Runo veikin ajatukseni tietämiseen ja tietoisuuksiin. Sanotaan, että luonto tietää, miten toimia. Eläimilläkin on sellaista vaistonvaraista tietoa, mitä ihmisellä ei ole.

Yksi näkökulma runoon voisi olla se, että ihminen niin helposti kuvittelee tietävänsä luonnosta, osaavansa selittää. Luonnonilmiöt tapahtuvat ja eläimet toimivat, vaikka ihminen vasta etsisi sopivia sanoja.

Joulukuu on ollut niin runsasluminen, ettei tarvitse kuin nostaa katseensa näppäimistöltä, niin lumisia puita näkyy ikkunasta. Raskaat lumikuormat taivuttavat oksia ja kokonaisia puita, jotkin ovat jo antaneet periksi taakan alla. Lenkillä näkee katkenneita oksia ja rankoja.

Jostakin luin, että isoon kuuseen voi kertyä jopa tonneittain lunta. Katson ikkunasta lähikuusta ja sen harteille laskostunutta tykkyä entistä kunnioittavammin.

Sphinx 2021. 95 s.

Lainasin kirjastosta.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 11 – Silja Järventausta: Iltapäivä isolla kirjaimella

Yhdennestätoista luukusta loikkaa esiin Silja Järventaustan runokokoelma Iltapäivä isolla kirjaimella, jonka runoyhdistys Nihil Interit valitsi vuoden 2022 parhaaksi runoteokseksi.

Järventaustan kuudes kokoelma on merkitysten leikkiä, ympäristön havainnointia, vuodenaikoja. Talvessakin piipahdetaan, mutta säkeet tulvivat ennen kaikkea kevättä – näitä runoja olisikin ihana lukea kevään korvalla.

Tutkaani tarttuu Elämä seisaaltaan -jakson aloitusruno, josta tässä kaksi ensimmäistä säettä:

Maailma pulahtaa ja on.

Hengitän ulospäin. Hengitän piikkipuihin, pikkujouluun päin.
Hengitän kaksiooni päin, yksiöön. Nostan sen kantta ylöspäin ja
kurkistan sen sisälle kuin niin kuin tai vieri vieressä oleviin.
Tuolla on hyvä olla. Tuolla tuolilla istuu joku. Tuolilla istuu
jokin.

Runossa maailmaa katsotaan kuin nukketaloa ulkopuolelta. Jos omaa elämäänsä voisi tarkastella ulkopuolisen silmin, voisi nähdä asiat erilaisissa mittasuhteissa.

Ensimmäisestä säkeistöstä löydän meneillään olevia kriisejä. Maailma pulahtelee hyisiin vesiin, sen pää käy jo pinnan alla, mutta vielä se sinnittelee. Se on, enkä juuri nyt voi sille mitään, kuten runon jatko ehdottaa. Voin vain hengittää. Hengittää sisään, hengittää ulos.

Järventaustan runo taluttaa minua kohti hyväksymistä. Maailman tilan, oman elämäni, oman itseni. Nämä ovat tämänhetkiset olosuhteet, näiden kanssa eletään. Kun faktat tunnistaa, voi yrittää muuttaa sen, minkä voi.

Hengitys jatkuu, vaikka en aina kykenisi joogamatolle hengittelemään tai pikkujouluihin hengähtämään, koska huimaukseni päätti niin. Kun raotan lumikuorman alla natisevaa kattoa, näen, että täällä on se joku ja se jokin ja täällä on hyvä olla, vaikka hoipertelen.

Teos 2022. 89 s.

Lainasin kirjastosta.

Kansi: Camilla Pentti.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 10 – Sirkka Turkka: Minä se olen

Kymmenes luukku aukeaa, ja sieltä kurkistaa Sirkka Turkan sympaattinen runokokoelma Minä se olen vuodelta 1973.

Viime vuonna menehtynyt Turkka sai Finlandia-palkinnon kokoelmastaan Tule takaisin, pikku Sheba vuonna 1986. Luin kokoelman kirjanpitoni mukaan viime vuonna, mutta sen tarkempia muistiinpanoja en ole tehnyt. Lukukokemus on jo haihtunut – näin käy usein runojen kanssa: en kirjoita, unohdan. Tämä havainto osin sysäsi kokoamaan tätä kalenteria.

Tässä Turkan kokoelmassa on viisi jaksoa, joista ensimmäisen runoista sain parhaiten kiinni. Puhuja hahmottelee ympäröivää maailmaa, luonnon ilmiöitä ja oikkuja, vierellään usein koirakaveri. Yhdessä he tuumailevat, kun maapallo keinahtaa kyljelleen, on pimeä vuodenaika.

Jakson päättää seuraava runo:

Sataa lunta. Se on niin pehmeä, että se tuntuu melkein
lämpimältä. Siihen kävellään jalan ja tassun jälkiä ja kun sitä
on tarpeeksi paljon, teen siitä lumiukon, jolla on naurava suu.
Sitten meitä on kolme, tassutelkoon rauhassa talon ympäri,
yksinäisyys ei tunnu enää taivaan korkuiselta. Vilkutan sille
ikkunasta, pimeä tulee aikaisin. Ihan kuin me olisimme her-
ran kukkarossa, vähän jumalan selän takana, ja kukkaron
nyörit tiukasti kiinni.

Runossa on rauhallinen tunnelma, lumen kuorruttama miljöö on lämmin ja turvallinen. Yksinäisen ilona on koira, ja talviseen pihaan syntyy myös toinen seuralainen, naurava lumiukko.

Kylmä ja lämmin kohtaavat, niin myös yksinäisyys ja yhteys toiseen luontokappaleeseen. Murhe lievittyy leikkisällä elämänasenteella. Pienissä hetkissä pilkottavat ilo ja onni, runon puhuja ei kaipaa toisaalle.

Viime päivinä kaipailemaani lunta on tuiskunnut niin paljon, että metsälenkit Minttu-koiran kanssa ovat vaihtuneet yrityksiksi edetä umpihangessa. Naapurin lapsenlapsen lumimörkö ei enää tassuttele, vaan ehti jo hautautua kinoksiin. 

Silti: valitsen lunta mieluummin paljon kuin ei ollenkaan. Lumipukuinen lähimetsä on kuunvalossa satumainen, kaamosvalot säkenöivät hangelta. Valkoinen joulu on päivä päivältä mahdollisempi.

Tammi 1976. 69 s.
Lainasin kirjastosta.
Kansi: tekijätieto kirjaston tarran alla.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 9 – Jukka Viikilä: Runoja I–II

Yhdeksännessä luukussa hohtaa kaksinkertaisen Finlandia-voittajan Jukka Viikilän runoteos Runoja I-II, joka sisältää kaksi runokokoelmaa ajalta ennen voitokkaita romaaneja.

Yhteisniteen tekstit ovat enimmäkseen proosarunoa, lyhyttä ja yllättävän pitkää. Runoissa on havaintoja ihmisen pienuudesta ja elämän lainalaisuuksista, tunteet ja tunnelmat vaihtelevat. On hämmentäviä julkkisrunoja, ahdistavaa eläimiin kohdistuvaa julmuutta, arkisten hetkien kauneutta. Arvoituksia ja aforismeja. Nyrjähtäviä ajatuksia.

Runon valinta oli helppoa:

Alustava suunnitelma joulukalenteriksi. Kuvallista maailmaa Düreriltä, Boschilta, Brueghelilta.

Ensimmäiset joulukalenterit saapuivat Saksasta 1930-luvulta Ruotsiin ja Suomeen partiojärjestön levittäminä. Aiheiltaan maalliset kalenterit saivat pian uskonnollisia seuraajia. Partiokalentereita alettiin polttaa julkisesti Turun maitolakon alkaessa 1966. Turun tuomiokirkon kryptaan sai tuoda kerettiläisiä kalentereita, joita suntio poltti lämmitysuunissa aina jumalanpalveluksen jälkeen. Partiokalenterin hallussapitoa pidettiin keväällä 1967 yhtä vakavana rikoksena kuin lehmän salalypsyä tai raskaaksi hankkiutumista muussa kuin suvunjatkamistarkoituksessa.
     Marraskuussa 1967 suntion suklaavarastot löydettiin hiirien avulla. Myrkytyksen saaneiden hiirien mutkikkaita reittejä seurattiin tuomiokirkon kryptaan. Suntion sukuelimiä pidettiin pakkohauteissa vuoden 1967 jouluaattoon asti Jeesuskennostoa ylläpitävien leskien toimesta.
     Lokakuussa 1971 toisen maailmanpalon ennusmerkkejä alettiin nähdä Turun taivaalla. Taivaanvuohi teki kolme levotonta taivaankannen mittaista juoksua. Tuliperäistä ulostetta tippui Aurajoen pengermälle, josta uloste saatiin partiolaisten avulla vieritettyä jokeen.

Renessanssimaalareiden inspiroima absurdi tarinaruno on kuin sekasortoinen ja yliampuva maalaus. Runossakaan eivät päde reaalimaailman lait, vuosisadat ovat yhtä, fakta ja fiktio sekoittuvat. 

Runon ilkikurisuus muistuttaa, ettei runoa tai sen määritelmää tarvitse ottaa niin vakavasti.

Gummerus 2017. 210 s.

Lainasin kirjastosta. 

Kansi: Jenni Nopponen.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 8 – Hannu Salama: Puu balladin haudalla

Runoa ja musiikkia! Niitä kajahtaa ilmoille Jean Sibeliuksen päivän eli suomalaisen musiikin päivän luukusta.

Hannu Salaman runodebyytistä Puu balladin haudalla vuodelta 1963 saatiin tänä vuonna uusintapainos – ja jos vain kotoa löytyy toimiva CD-soitin, voi kokoelmaa kuunnella kirjan mukana tulevalta levyltä. Levyllä Salama lukee runojaan, ja Hepa Halmeen, Livia Schweizerin ja Arttu Tolosen musiikki luo taustat ja välit.

Salaman aikansa kohukirja Juhannustanssit toi kirjailijalle jumalanpilkkasyytteen muutamaa vuotta tämän runoteoksen jälkeen. Kuuluisan keskikesän juhlan kuvauksen tavoin tässäkin ilotellaan pöytäviinalla ja monista runoista voi lukea eroottista latausta. Kuuluu myös kaikuja vankileireiltä ja holokaustista.

Kokoelmassa törmäsin runosukellukseni tähän mennessä hämmentävimpään säkeeseen: "taivas roikkuu kuin pureskeltu kivespussi verisen poron haaroperistä". Nykylukijan silmään tosin pistää terävämmin n-sana, joka vilahtaa eräässä runossa.

Viehätyin Salaman tyyliin elollistaa luontoa ja esineitä:

lamppu
kuorineen mädäntynyt
heittokelpoinen
nuokkuu pensaitten neliössä

vaarallisen nurmikon laidalla
jätekori nurmen värinen
suu hörössä
tietää täyttyvänsä

autonvalojen ja puitten äpärät
syntyvät ja soveliaaseen
työnnetään pimeyteen

Muutamilla sanoilla Salama maalaa mielikuvitusta ruokkivan runomaiseman. Arkisista asioista tulee mystisiä ja kiinnostavia, kun niihin yhdistetään yllätyksellisiä ominaisuuksia. Lamppu nuokkuu, jätekorilla on suu ja tietoisuus.

Lukijalle avautuu tulkinnan paikkoja: Mikä tekee nurmikosta vaarallisen? Onko se kuoppa, liukkaus vai maa-ampiaisen pesä? Korsien seassa luikerteleva käärme?

Viimeisessä säkeistössä autonvalojen ja puitten kohtaamisesta syntyy aviottomia lapsia – varjoja? – jotka katoavat taas pimeyteen. Leikkisään, oivaltavaan runoon puolestaan syntyy lisätaso huilumusiikista.

Luukun runokirjakuvaan antoi valoa pihalamppu, ei siis vielä mädäntynyt, mutta tällä hetkellä lumikuormansa alla raskaasti nuokkuva.

Aviador 2022 (1. p. 1963 Otava). 52 s.
Lainasin kirjastosta.
Kansi: Juhana Lauronen-Karlsson.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 7 – Katja Seutu: Kesannoida, säkenöidä

Seitsemännessä luukussa sädehtii Katja Seudun neljäs runokokoelma Kesannoida, säkenöidä. Sen monet runot vievät talvisiin tunnelmiin: ensilumi on laskeutunut varpujen päälle, villahousut ulottuvat polviin ja esitellään tuura, jolla rikotaan jäätä. Ajatuksia nousee luontosuhteesta ja menneistä ajoista.

Lunta on tuprutellut viime päivinä, mikä vaikutti valintaani:

Sitten satoi lunta ja pakastui.
Satoi paljon enemmän kuin
tuuman eli 2,54 senttimetriä.
Puhuimme, että nyt jää lumen alle kaivo,
ja lumi jäätyy pian, eikä kantta saa enää
helposti auki ja että tulee
lukuisia muitakin ongelmia.
Painoi, kun olimme väärässä paikassa
ja elämä kuluu ja päivät vähenevät.
Aamulla kinoksessa oli pieni poika ja se kysyi,
keitä olemme. Jäi vastaamatta.
Satoi niin että lasit helisivät.

Lunta on runossa tullut niin runsaasti, että se aiheuttaa jo harmia. Liika lumi korostaa ongelmia: ollaan väärässä paikassa, elämä hupenee. Ehkä runon puhuja kaipaa lämpimään, missä lumi ei jäädy ja peitä kaivoja. Tai ainakin ympäristöön, missä lumi ei vaikeuta elämää.

Runossa on paljon arvoituksellista. Ollaanko maalla vai kaupungissa? Jäätyvä kaivo ei ole ainakaan keskikaupungilla asuvan ongelma. Lumessa seisova poika taas voisi kuvastaa kaupungin kiireistä elämää: toisia tunneta nimeltä eikä tule vastattua edes lapsen uteluun. Runosta voi lukea myös muutosta. Ensin hiertää lumi taajaman ulkopuolella, sitten nähdään kaupunkielämän varjopuolia.

Jokaisella taitaa olla omat määreensä sille, mikä olisi sopiva määrä lunta. Minulle se on sellainen, että pelloille pääsee hiihtämään, saan tehdä lumitöitä. Miehelleni riittäisi vähempi, ehkä juuri tuuman verran.

Koira puolestaan rakastaa lumikasoja ja kinoksia, joita kaivella ja haistella. Harmia tosin tuottavat tassuihin pikkupakkasella kertyvät lumipaakut. Kaikessa on puolensa.

Runossa lunta sataa lopulta niin vimmaisesti, että lasit helisevät. Lumimyrskyä en toivo, mutta lähipäivien lumiennusteiden toteutumista kyllä.

WSOY 2022. 62 s.
Lainasin kirjastosta.
Kansi: Martti Ruokonen.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 6 – Anja Erämaja: Kuuluuko tämä teille

Kuudes luukku on omistettu runoidolilleni Anja Erämajalle, jonka kielen notkeuteen ihastuin kevätkesällä Olen nyt täällä metsässä -kokoelmassa.

Kuuluuko tämä teille on Erämajan toinen runokokoelma vuodelta 2009. Sen proosarunot kertovat kerrostaloelämästä – siitä kaikesta, mitä voi havaita ja tapahtua, kun paljon ihmisiä asuu vierekkäin, päällekkäin, lomittain. Kyräillään, lainataan naapurilta leivinjauhetta ja grillataan pihajuhlissa. Analysoidaan roskia.

Ovi ja turvalukko rajaavat omaa tilaa, ikkunat ja parveke ovat kurkistuspaikkoja yksityiseen. Ja äänet, ne vasta ovatkin paljastavia. Kirjan nimen kuulumisen kaksoismerkitys läpäisee kokoelman. Samastumisen paikkoja löytyy kerrostalossa eläneille.

Tirkistän asuntoon B 24, jonka ovessa lukee Kokko Suomaa:

Pidän suorista lähetyksistä, varsinkin Linnan juhlat. Minus-
ta on miellyttävä syödä vohveleita ja katsoa juhlat. Selostaja
tietää, että linnassa on tilaa 20 omakotitalon verran. Vieraat
ovat kabanossin kokoisia. Muuten ei tule liha-asiat mie-
leen, paitsi kun on olkaimeton iltapuku, reunan yli tunkee
rinnan ja kainalon välinen alue. Sille alueelle ei ole nimeä,
eikä suun ja nenän väliselle. Pääasia että lähetys on suora.
Itsenäisyyspäivän iltana tiedän missä 1900 ihmistä on, näen
heidät. He eivät ole muualla. – –

Alkupala proosarunosta virittää tähän iltaan. Itsenäisyyspäivän vastaanotto on kahden pandemiavuoden tauon jälkeen tänään monien ruuduilla. Selostajat pudottelevat faktoja, ja kättelyjono nitkuttaa eteenpäin.

Runon puhujalle on tärkeää, että lähetys on suora. Inhimillisyys ja jännitys ovat läsnä, kun mokia ei voi leikata pois. Kompuroinnit nähdään miljoonissa kodeissa. Ja some laulaa, mikä on uutta verrattuna runon aikaan. Myös televisiot ovat tätä nykyä suurempia: kabanossit ovat venähtäneet lenkkimakkaroiksi. Terveysturvallisuus on tuonut käsidesit boolimaljojen viereen ja kutistanut vieraslistaa.

Pandemia sai kavahtamaan kättelyä, joten illan kättelymaratonin katsominen toimii siedätyshoitona. Nyt otan torttutaikinan sulamaan juhlakatsomon herkkujen leipomista varten.

WSOY 2009. 72 s.

Lainasin kirjastosta.

Kansi: Laura Rahinantti.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 5 – A. W. Yrjänä: Grammata

Luukusta viisi kajastaa CMX-solisti A. W. Yrjänän kuudes runokokoelma Grammata, joka koostuu runojen sarjoista. Moni runoista ei aukene minulle, koska ne viittaavat niin vahvasti teksteihin, filosofeihin ja paikkoihin, joita en tunne. Tunnelma on usein mahtipontinen.

Mutta on mukana myös helpommin sulatettavaa, kuten kirjoittamista, rakkautta ja luontoa käsittelevät runot. Eräs säkeistö sarjasta Villa Kansjerf varasti huomioni:

En tiedä, miten metsä laskee aikaa,
miten kauris
mutta lintujen ajanlaskusta tiedän jotain
kun katselen pimeän sisässä mustalla pellolla
tyyninä nuokkuvia joutsenia,
ja senkin tiedän, että puut
ovat talvella melkein sokeita.

Kansjerfin huvila ilmeisesti viittaa Raaseporissa sijaitsevaan kulttuuritilaan ja taiteilijaresidenssiin, kertoo Google. Ehkä se on runojen syntypaikka tai maisema muuten.

Tunnistan runon kuvastoa. Muutto Espoosta askeleen verran länteen tarkoitti yhteiselon aloittamista kauriiden ja peurojen kanssa. Tuttu näky syksyllä olivat myös pellolle ruokailemaan kerääntyneet laulujoutsenet.

Runo näyttää, miten ihminen tietää tai luulee tietävänsä luonnosta jotakin, mutta paljon on hämärän peitossa. Lintujen vuodenkiertoa on helppo seurata: on kevätmuutto, pesintä, syysmuutto, talvehtiminen. Metsän elämänsykli taas on paljon hitaampi, sitä on ihmisen vaikea käsittää. Kauriilla tuntuu olevan ainakin suojavärin aika ja pelon aika. Syksyllä sadoittain pelloilla käyskentelevät sorkkajalat katoavat lumen tullen metsän pimentoon.

Kauriit herättävät ristiriitaisia tunteita. Sivuutan tällä kertaa kauriiden (ja peurojen) tekemät tuhot ja iloitsen niiden lumeen tallomasta polkujen verkostosta. Tuntematon metsä tulee hiljalleen tutuksi, kun myötäilee eläinten uria ja uskaltautuu aina vähän pidemmälle. Seurailemme usein Minttu-koiran kanssa sorkanjälkiä ja tulemme kuin huomaamatta kiertäneeksi reippaan lenkin.

Ehkä saamme Mintun kanssa talven mittaan polkuseikkailuillamme lisätietoa kauriiden salaisuuksista – ja kenties siinä samalla melkein sokeat puut avaavat mystistä aikakäsitystään.

Like 2021. 128 s.
Arvostelukappale.

Kansi: Tommi Tukiainen.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 4 – Risto Rasa: Kulkurivarpunen

Neljännessä luukussa höyheniään pörhistää Kulkurivarpunen, Risto Rasan toinen runokokoelma vuodelta 1973. Rasa tunnetaan luontorunoistaan, ja sellaisten äärelle vie tämäkin teos.

Muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta kokoelman runot ovat lyhyitä, jotkin vain muutamia sanoja. Nimessäkin esiintyvä varpunen toistuu ja vuodenkiertoa eletään. Luontoa tarkataan.

Alkutalven tunnelmat vetivät minua puoleensa:

Lehdet putoilevat ja lumi yhtaikaa.
Älä sure mennyttä kesää:
                    se on edessäpäin.

Runo tuntuu ajankohtaiselta, sillä tänä vuonna marraskuinen, hento lumipeite yllätti minut. Elin mielessäni vielä syksyä, mökkikin oli vasta laitettu talviteloille, kun ensimmäiset lumihiutaleet alkoivat valaista syysmustaa maisemaa.

Pidän siitä, miten Rasalla lumi putoilee. Se kuvaa elävästi hiutaleiden tahattomalta ja sattumanvaraiselta vaikuttavaa liikettä.

Runo tuo mieleen keskustelun syksyltä, kun siirryttiin kesäajasta talviaikaan. Käytän muistisääntöä ”käännä kesää kohti”, jonka kuultuaan mieheni kysyi: kumpaa kesää? Siis mennyttä vai tulevaa?

Olin hämmentynyt kysymyksestä, koska hahmotan ajan niin, että kysymys tuntuu turhalta. Minulle on itsestäänselvää, että syksyllä viisarit siirretään mennyttä kesää kohti. Lisäsimme muistisääntöön ”lähimmän kesän”, vaikka ei mieleen juurtuneita sääntöjä noin vain muuteta. Keväällä taas käymme saman keskustelun, luulen.

Rasalla sen sijaan katsanto on jo nyt kohti tulevaa, mitä tukee myös runon asettelu. Sieltä se aikanaan tulee, seuraava kesä.

Otava 1979 (3. p., 1. p. 1973). 79 s.
Lainasin kirjastosta.
Kansi: Harri Manner.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 3 – Vilja-Tuulia Huotarinen: Omantunnon asioita

Vilja-Tuulia Huotarisen runoteos Omantunnon asioita on sikermä proosarunoja. Kokoelma on jaettu viiteen osaan sen mukaan, kenelle tai mille osion runot on omistettu: vauvoille, saarelle, rakastetulle, ystäville ja menneille. 

Jokainen runo on kuin tuokiokuva tai tarina monine tasoineen. Ehkä kesällä olisin tarttunut saarirunoihin, mutta nyt poimin rakastetulle omistetuista runoista tämän:

Lumi on satanut. Pistorasia pöydän alla sinkoilee kipinöitä.
Millä vuosikymmenellä ihmiset päättivät, että maailma on

turvallinen paikka? Kun sanon ihmiset, tarkoitan joitakuita

ihmisiä. Lumi on valkoista ja tuli punaista. Miltä sinusta

tuntuu, rakastettuni kysyy. Minusta tuntuu siltä, että tiskaan.

Ei tiskaaminen ole tunne, hän sanoo. Mutta siellä, mistä lähdin,

tunteet ovat pitelemättömiä, ne täytyy työntää käsien käyttöön,

tarvitaan voimia, on velkoja, tauteja, sotia. Vaarpuseni oonneton,

joululaulu kova kuin hankikanto, mutta tämä maa on kuuma.

Ripottelen kukkia nälkäiselle aaveelle, haluan jatkaa keskustelua.

Runoteos on vuodelta 2020, jolloin perusturvallisuuttamme järkytti pandemia. Silloin ei vielä ollut sotaa Euroopassa ja energiakriisi vei mietteet 1970-luvulle. Nyt luen runosta tämän talven maisemaa: hyökkäyssotaa, sähkökatkojen uhkaa, sodan jaloista paenneiden ääniä.

Kahvipöytäkeskusteluihin ovat hiipineet kulutuspiikit ja pörssisähkö. Miten käydä ruokakaupassa, jos tulisi pidempi sähkökatko. Jos eivät toimi kortit, kassat, valaistus? Moni paikka jouduttaisiin sulkemaan, niin varmaan myös työpaikkani kirjasto, jossa kaikki tuntuu toimivan sähköllä: lainaus, palautus, ovet ja lukot. Järjestystä ei ole ilman sähköä, ei ihmisten, ei kirjojen.

Maailma ei koskaan ole kaikille turvallinen paikka, aina se kierähtää kriisistä kriisiin. Elo on kovaa, siitä muistuttavat myös joululaulut. Runo tarjoaa ratkaisuksi keskustelua ja kohtaamista.

Mietin, miten runo muuttuu ajassa, ja käännän lattialämmitystä pienemmälle.

Siltala 2020. 64 s.

Lainasin kirjastosta.

Kansi: Hilla Semeri.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 2 – Heli Laaksonen: Aurinko. Porkkana. Vesi. Runoi

Heli Laaksosen runokirja tuo kaivattua aurinkoa pimeyden keskelle. Se piristää vitamiinipommin tavoin, sen kielileikit ja oivallukset elvyttävät kaamoksen näivettämää lukijaa.

Tässä pari säkeistöä runosta Tallennettu:

Kaks piparkakku jäi,
olet nii ilone niist,
makianystävä,
ryystät pääl nekast loput kaffekermat.

Tämä muisto o mul ain.
Tämän kuvan talletan turvaks,
     ko palaver mene mun tähteni jumi
     ko unhotan akkunan auk autopesus
     ko verinäytteotto pelotta
     ko olen yksinän
enkä tiär
mitä seuravaks.

Runossa yksi leivonnainen kantaa monia merkityksiä. Siihen kiinnittyy muistoja, jotka antavat voimaa hankalina hetkinä. Kun on nähnyt läheisen nauttivan, muistijälki on erityisen vahva.

Runo vei ajatukseni ruokamuistoihin, jouluisiinkin. Yhdistän tietyt ihmiset Budapest-konvehteihin, ranskalaisiin pastilleihin, Kettukarkkeihin. Muisto hedelmillä koristellusta täytekakusta palauttaa minut erääseen jouluiseen kahvipöytään 1990-luvulla. Kaalilaatikkomuistot työnnän kauemmas, ne eivät kuulu jouluun ja saisivat jo hälvetä.

Laaksosen lounaismurre tuo runoon hauskaa ja iloista poljentoa, läheisen riemu välittyy. Ilottelun kaverina runossa on läsnä haikeus. Samoja mielleyhtymiä minäkin löydän pipareista, tai oikeastaan piparkakkutalosta. Pieni piparitönö kuuluu jouluperinteisiini, koristelen sen sokerikuorrutteella ja karkeilla. Sommittelen pastilleja ja marmeladia.

Joulun jälkeen pilkon talon rasiaan ja syön raunioita pitkin talvea. Aloitan savupiipusta, sitten nakerran palan kattoa ja mietin, mitä seuraavaksi. Tomusokeri tahmaa sormet ja muistan, miten mummo palasteli lapsuuden piparkakkutalon tämän makianystävän iloksi.

WSOY 2019. 95 s.
Lainasin kirjastosta.

Kansi: Emmi Kyytsönen.

Runokirjajoulukalenteri: luukku 1 – Mikko Rimminen: Jännittävää olisi nähdä pihalla lintuja

Synkän marraskuun selasin runoja. Pengoin, uppouduin, kieriskelin sanoissa. Löydöksistä syntyi runokirjajoulukalenteri, jonka luukkuihin piilotin runokokoelmia.

Jokaisesta kokoelmasta olen poiminut jonkin kohdan, jonka tuon esille luukussa. Ehkä se on yksi säe tai säkeistö tai kokonainen runo, joka sai minut pysähtymään, nauramaan, ajattelemaan. Joissakin yhteys jouluun ja talveen on ilmeisempi kuin toisissa.

Ensimmäisestä luukusta pilkistää Mikko Rimmisen runokokoelma vuodelta 2000. Se on vuoden 2010 Finlandia-voittajan esikoisteos. Kokoelman nimi on hauskan arkinen, jonka tunnelman tunnistaa. Kansikuva tuo mieleen paljon kuvatun Oodin portaikon, joka on tosin runoteosta nuorempi rakennelma.

Napakka Joulukuu-niminen runo tässä kokonaisuudessaan:

Joulukuu. Kaadan perhepizzaan rusinoita. Kun ikkunasta katsovat valottomat silmät, kurkistan sisään: pieni mies luisen seinän takana on nukahtanut polkimille.

Moderni ihminen ruokkii perheensä jouluna rusinoilla höystetyllä pizzalla. Mikä jouluateria! Pizza rikkoo monia joulun viettoon liitettyjä oletuksia ja perinteitä. Mitä jouluna saa tehdä, mitä ei? Mitä saa syödä, mikä kuuluu meidän joulupöytäämme? Tästä kaikilla on omat näkökantansa. Runossa pizzasta taiotaan jouluinen rusinoilla, jotka sopivat siihen arvatenkin yhtä huonosti kuin monen mielestä ananas.

Runossa kurkistellaan ikkunasta väsähtänyttä miestä. Joulu on korostetusti perhejuhla, mikä tekee joulunpyhistä monille vaikeaa aikaa. Joulu voi uuvuttaa, jos siihen ladataan kohtuuttomia odotuksia. Nuo valottomat silmät saattavat hyvinkin olla vastassa jouluaamuna peilissä, jos joulu on suoritus, jossa pyritään täydellisyyteen. Onko edes täydellistä joulua, mikä on totuus somekuvien takana? Mitä jos viettäisi omannäköistään joulua ja unohtaisi asiat, jotka eivät tuota iloa?

Runon eväillä suuntaan kohti joulua. Rusinat kaadan pizzan sijaan glögiin ja pullataikinaan.

Tammi 2000. 56 s. 

Lainasin kirjastosta.