Klassikkohaaste #11 – Mika Waltari: Lähdin Istanbuliin

Kansi: Martti Ruokonen.

WSOY 2008. 274 s.
Luin kolmannen painoksen, ensimmäinen ilmestyi 1948.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: lainasin kirjastosta.


Tänään on jälleen se päivä, kun kirjablogit täyttyvät klassikkojutuista. Puolivuosittain järjestettävää haastetta emännöi tällä kertaa Jane Kirjan jos toisenkin -blogista, mistä löytyy löytyy linkkejä lukuisiin klassikkojuttuihin. Haastekirjakseni valitsin Mika Waltarin matkakirjan vuodelta 1948, jonka koko nimi on Lähdin Istanbuliin: totta ja tarua Euroopasta 1947.

Waltarilla on takanaan tiivis työrupeama, kun hän alkaa haaveilla matkasta Istanbuliin. Matkalla voisi pysähdellä useassa eurooppalaisessa kaupungissa – samalla reissulla voisi kerätä materiaalia tulevia teoksia varten ja katsastaa, mitä sodanjälkeiselle Euroopalle kuuluu. Vihdoin kun passit, matkustusluvat ja valuutat ovat kunnossa, hän lähtee vaimonsa kanssa matkaan. Vaimo saattaa miehensä Pariisin ohitse, ettei mies jäisi sinne olemaan; edellisistä matkoista on siis otettu opiksi.

Waltari kuvailee tuntemuksiaan elävästi läpi matkan. Alkumatka taittuu rahtilaivalla, ja merellä haikeus valtaa kirjailijan mielen:

Lähdön hermostuttava kiire viipyy mielessä, meren vihreänharmaa, laineikas ulappa väsyttää, tuntuu vaikealta uskoa, että tosiaan on päässyt livahtamaan lukemattomien asioiden ja järjestelyjen rysänsilmästä, puhelimen pärinästä, ovikellon soitoista ja vastattavista kirjeistä täydelliseen vapauteen. Tällainen vapaus on vuosien jälkeen jotakin niin täysin uskomatonta, että sitä kiertelee lievästi muristen ja niskakarvat pystyssä kuin koira outoa luuta. 

Matkalla Helsingistä Kielin kanavan kautta Amsterdamiin laiva kohtaa myrskyn ja sumu hidastaa matkantekoa. Seuraavana kulkupelinä toimii juna, jolla matka jatkuu Pariisiin.
Siellä vastassa ovat liikenteen halvaannuttanut metrolakko ja avosydäminen Madame, jonka hotellissa Waltari on aiemmillakin matkoillaan yöpynyt. Vaimo jatkaa mukana vielä Zürichiin, sitten hän palaa Suomeen. Kirjailija suuntaa yksin Venetsiaan ja lentää lopulta Roomasta Istanbuliin.

Waltarin matkassa on ilo reissata ympäri Eurooppaa. Nyt kun muunlainen ulkomaanmatkailu on tauolla, niin mikä olisikaan nautittavampi tapa tehdä nojatuolimatkaa kuin taitavan kirjailijan olkapäällä. Kirjailijan silmä poimii tarkkoja havaintoja kaupungeista, ihmisistä, ihmisyydestä. Hän kohtaa erilaisuutta ja vieraita asioita, innostuu ja hämmästelee. Historiallisiin romaaneihin erikoistunut kirjailija tekee löytöretkiä erityisesti museoissa.

Kirjailija etsii materiaalia kokonaan toisella tavalla kuin tiedemies. Hän hakee kaiken takaa ihmistä, poikkeusta, oikkua, kun taas tiedemiehen pyrkimyksenä yleensä on yleispätevyys, periaate, johtava ajatus. Mutta historiallinen tutkimus on upottava meri, jokainen selvinnyt kysymys aukaisee lukemattoman määrän uusia kysymyksiä, ja tahtoen tai tahtomattaan joutuu penkomaan paljon sellaista, mitä ei koskaan myöhemmin joudu käyttämään.

Matkallaan Waltari kohtaa niin ystävällisyyttä ja vieraanvaraisuutta kuin myös huijausyrityksiä. Hän tapaa vanhoja tuttavia ja saa kutsuja tilaisuuksiin kirjailijastatuksensa vuoksi. Waltaria kestittävät konsulit ja muut kaupunkien silmäätekevät. Usein häneltä tiedustellaan oloja Suomessa näin sodan päättymisen jälkeen. Hullumminkin voisi olla, kuuluu lakonisuuteen taipuvan kynäniekan vastaus.

Raha on ongelma läpi reissun. Koko ajan se meinaa loppua ja valtioiden rajoilla valuuttoja pitää selvitellä. Tilanne on välillä melkein katastrofaalinen, eikä sitä auta hurvittelu venetsialaisessa kasinossa. Myös kotona odottavalle perheen mäyräkoira Petterille pitää ostaa tuliaisiksi talvitakki, joka verottaa budjettia melkoisesti. Tuurilla matka kuitenkin aina vain jatkuu, ja nopeasti matkaaja oppii amerikkalaisten savukkeiden tehon tullimiesten voitelussa.

Tammikuussa kirjoitin Waltarin toisesta, varhaisemmasta matkakirjasta nimeltä Yksinäisen miehen juna. Luin kirjaa, kun tein pitkää junamatkaa Euroopassa ja pystyin samastumaan moniin kirjailijan havaintoihin. Yksinäisen miehen juna kertoo juuri yliopistosta valmistuneen nuoren miehen matkasta, mutta nyt käsillä oleva Lähdin Istanbuliin on jo Sinuhen julkaisseen tunnetun kirjailijan teos. Matkaan lähtee tällä kertaa 39-vuotias perheenisä.

Jos matkaaja on lähes parissakymmenessä vuodessa muuttunut, niin on myös määränpää. Kaupungin nimi on vaihtunut Konstantinopolista Istanbuliksi, ja ilmapiiri on kirjailijan havaintojen mukaan turkkilaistunut. Vieraiden kielten taito on paikallisilla romahtanut, ranskalla on vaikea tulla toimeen. Kovaa vauhtia eurooppalaistumassa olevassa kaupungissa itämaisuus ja länsimaalaisuus sekä menneisyys ja nykyaika ovat jatkuvasti läsnä.

Viihdyin keski-ikäistyvän Waltarin matkassa vielä paremmin kuin parikymmentä vuotta nuoremman. Pöyhkeily on vähäisempää. Ilonpitokin on maltillisempaa, vaikka toisinaan "kohteliaisuus" naisia kohtaan on sitä luokkaa, että vaimolla on varmaan ollut matkakertomuksessa sulateltavaa. Matkaajasta piirtyy kuitenkin sympaattinen ja sanavalmis kuva, eikä sillä lopulta ole väliä, mikä on totta ja mikä tarua.

Viehättävien matkakirjojen jälkeen voisikin olla aika lukea historiallinen romaani Waltarilta, kenties vaikka Johannes Angelos, johon kirjailija tällä matkallaan keräsi aineksia.

Helmet-lukuhaaste: 1. Kirja on vanhempi kuin sinä.

Kirjailijasisaren jalanjäljillä – Ritva Hellsten: Raija

Aviador 2020. 265 s.

Oma arvioni: 4/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Punaisen sävyissä hehkuva kansi kiinnitti huomioni kustantajan katalogissa alkuvuodesta. Voisiko romaanin nimihenkilö tarkoittaa sitä Raijaa? Esittelyteksti paljasti, että kyllä vain, Raija Siekkisen elämänvaiheet ja traaginen kuolema ovat jälleen inspiroineet kehittelemään elämästä fiktiota. Tällä kertaa asialla on kirjailijan sisko, Ritva Hellsten. Vuosi sitten kesällä luin Joel Haahtelan Siekkis-romaanin Katoamispiste.

Kirjailija Raija Siekkinen (1953–2004) oli ennen kaikkea novellisti, jonka tuotanto kattaa kahdeksan novellikokoelmaa, kolme romaania sekä lastenkirjoja ja näytelmiä. Kirjailija kuoli oman kotinsa tulipalossa Kotkassa.

Nokeentuneesta kerrostaloasunnosta saa alkunsa myös tämä Hellstenin romaani. Kaikki tietävät, miten Siekkisen elämä päättyi, joten kiinnostavaa onkin, mitä sitä ennen tapahtui. Minkälaista oli kirjailijan elämä, ihmissuhteet? Miten hän päätyi novellistiksi?

Hellsten sukeltaa sisarensa nahkoihin ja tekee tästä romaaninsa näkökulmahenkilön. Lukija pääsee seuraamaan kirjailijan arkea, johon mahtuu muun muassa kritiikkien odotusta, rahahuolia, heikkoa ruokahalua ja paljon tupakkaa. Myös tyhjän paperin syndroomaa kuvataan. Teosten synty on työn ja tuskan takana, luomisprosessissa ei ole mitään mystistä.

Syksyllä ilmestyvä novellikokoelma olisi hänen neljästoista teoksensa. Neljätoista kirjaa neljännesvuosisadassa: jollekulle se saattoi olla vähän, hänelle määrä oli suuri. Neljätoista luomistyötä, kuin synnytystä, kriisien kautta ja kivulla. Lapsikseen hän joskus niitä sanoikin. 

Kirjoittajalle keskeistä on katsoa ja havainnoida maailmaa mielenkiintoisella tavalla. Romaanihenkilö-Raija toimii kuten tosielämän kirjailija Siekkinen eli hyödyntää teoksissaan omaa elämäänsä fiktion materiaalina. Moni arkielämässä nähty, kuultu ja koettu päätyy muodossa tai toisessa teosten sivuille. Sitä ei läheisten ole aina helppo sulattaa.

Kuinka yksinäistä työtä se oli, sitä hän ei nuorena ollut aavistanut. Yksinäisyyteen pakottavaa, yksinäisyydestä täyttyvää. Se oli työtä, joka maksoi hänelle ihmissuhteita mutta myös toi niitä; toi niistä parhaat.

Kirjailija kaipaa eristäytymistä. Raijan sielunmaisema löytyy eräästä saaresta, jonka hän saa tuttavalta käyttöönsä:

Voiko olla olemassa tällainen paikka, hän ajatteli istuessaan rantakivellä, katse horisontissa. Paikka jossa saa olla irti kaikesta, jossa kuuluvat vain luonnon äänet: lokin, tiiran, aaltojen. Ei postia, ei puhelinta, ei liikennettä. Ei ihmisiä.

Saaristomiljöön innoittamana hän alkaa työstää novellikokoelmaa, mutta siitä syntyykin pienoisromaani Saari.

Hänen maisemansa häiriö oli kesämökki meren rannalla: paikka joka pelkällä olemassaolollaan muistutti pahasta, joka hänelle siellä oli tehty. Sen hävittämistä hän oli kuvitellut valveilla ja unissaan. Nyt hän tiesi miten tekisi sen. Kirjoittaisi sen pois itsestään ja elämästään, tuhoaisi tarinassa paikan jossa hänen elämänsä oli ollut lähellä tuhoutua.

 – – 

Työpöytä ikkunan edessä, kirjoituskone siinä, valo joka rajasi kaiken muun pois, hämärän peittoon: hänen paikkansa maailmassa.

Hellsten käsittelee sisartaan romaanihenkilönä arvokkaasti. Tietyt sisaren elämän faktat on selvästi haluttu ujuttaa proosaan mukaan, ja välillä upotukset ovat hieman kömpelöitä. Tekstissä on luonnollisesti paljon viittauksia Siekkisen tuotantoon, selkeitä ja rivien väleihin piilotettuja. Nämä houkuttelevat tutustumaan kirjailijan vielä lukemattomiin teoksiin ja palaamaan jo luettujen äärelle.

Raija-romaanin imussa klikkailin nettiantikvariaatin ostoskoriin useita Siekkisen teoksia. Jossakin vaiheessa on aika tehdä syväsukellus Siekkisen novelleihin ja pienoisromaaneihin, sillä Taide pysyy vaikka ihmiset katoavat.

Helmet-haaste: 15. Fiktiivinen kertomus, jossa mukana todellinen henkilö.

Väkevä trilogian avaus – Kerstin Ekman: Herran armo

Kansi: Tuija Kuusela.

Tammi 2002. 510 s.
Alkuteos: Vargskinnet – Guds barmhärtighet (1999).
Suom. Pirkko Talvio-Jaatinen.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: ostin käytettynä.


Tänään vietetään Kerstinin nimipäivää suomenruotsalaisen kalenterin mukaan, joten osallistun tällä Kerstin Ekmanin Sudentalja-trilogian avausosalla Tuijan Naistenviikko-haasteeseen. Kirja sopii teemaviikkoon paitsi kirjailijan nimen vuoksi, myös siksi, että se käsittelee naisen asemaa 1900-luvun alun Ruotsissa.

Eletään kevättalvea vuonna 1916, kun kätilö Hillevi Klarin matkustaa Uppsalasta uuteen asemapaikkaansa Svartvattnetiin, joka on pieni kylä Jämtlannissa, Pohjois-Ruotsissa. Samassa kylässä pappina työskentelee Hillevin rakastettu – ja juuri miehen vuoksi hän oikeastaan tänne tiettömille tuntureille lähtikin.

Hillevin ja papin suhde päättyy heti alkuunsa, mutta Hillevi päättää jäädä. Kätilön työ kylässä on raskasta. Hillevi joutuu todistamaan hurjaa köyhyyttä ja hyväksymään sen, että hänen ja kyläläisten välissä on muuri. Etelän tulokas tarkkoine hygieniasääntöineen on paikallisten silmissä kummajainen.

Käänteentekevää on lapsenpäästö mökissä, jossa synnyttäjä on hyvin nuori tyttö. Mökki on täynnä hinteliä lapsia ja hiljaisuutta. Alkeellisista oloista huolimatta Hillevi saa lapsen pelastettua, mutta sen jälkeen kaikki ei menekään suunnitellusti. Mökin tapahtumista vaietaan jälkikäteen.

He vaikenisivat, vaikenisivat, vaikenisivat.
     Heidän vaikenemisensa oli pahaa. Kuin musta vesi jään alla.

Hillevi ei koskaan unohda tapahtunutta, vaikka kätilön työt jäävät, kun hänestä tulee kauppiaan rouva. Hillevi nai kauppamies Trond Halvorsenin, joka antoi Hilleville sudentaljan jo silloin, kun kyyditsi kätilöä ensi kertaa kylälle. Trondin ja Hillevin perheessä on sijaa myös kasvattilapselle, Kristenille.

Lukija tutustuu myös Elikseen, joka oli läsnä tuona merkillisenä yönä teiniäidin synnyttäessä pimeässä mökissä. Kylästä pakomatkalle tapahtumien vuoksi lähtevä nuorimies on haavoittuvassa asemassa, kun etsii toimeentuloa ja suojaa. Eliksen vaiheisiin mahtuu monenlaisia vastoinkäymisiä, mutta lopulta mies päätyy viettämään taiteilijaelämää Berliiniin. Vaikka Svartvattnet on jäänyt taa jo kauan sitten, ei köyhyys, se sierettynyt, vetoisa, nuhruinen olotila, ole täysin menneisyyttä Saksassakaan.

Ekman kuljettaa tarinaa eri näkökulmien kautta ja kuvaa elävästi, miten kyläyhteisö hylkii koulutettua naista. Hillevi kuitenkin ottaa paikkansa, asettuu ja sopeutuu elämään, jossa vuodenajat ja luonto määräävät elämän tahdin. Ongelmatonta elo ei ole, ja myös kauppiaan rouvana, kuten aikoinaan kätilönä, Hillevi joutuu ajoittain kyläläisten silmätikuksi.

Köyhyys kuristaa kurkkua ja talviset rekimatkat saavat ihon kananlihalle. Ekmanin aistivoimainen kerronta lumoaa, vaikka välillä tuskailin sivujuonien kanssa. Sudentalja-trilogia jatkuu osilla Viimeinen uitto ja Raaputusarvat, jotka aion ehdottomasti lukea, sillä haluan nähdä, miten Hillevin ja muiden kyläläisten tarinat jatkuvat. 

Helmet-lukuhaaste 2020: 30. Kirjassa pelastetaan ihminen.

Eräästä murhasta ja sen seurauksista – Maggie Nelson: Jane / Punaiset osat

Kustantamo S&S 2020. 415 s.

Alkuteokset: Jane – a murder (2005) & The Red Parts (2007).

Suom. Kaijamari Sivill.

Oma arvioni: 5/5.

Mistä minulle: BookBeat.

Kirjailija Maggie Nelsonin täti Jane Mixer murhattiin vuonna 1969, kun tämä oli 23-vuotias. Samoihin aikoihin murhattiin useita muitakin nuoria naisia, ja tapauksista käytettiin yhteisnimitystä Michiganin murhat. Murhien sarjasta tuomittiin John Collins -niminen mies, mutta Nelsonin tädin tapaus jäi auki. Nelson oli tuolloin 4-vuotias.

Tädin väkivaltainen ja ratkaisematta jäänyt kohtalo on varjostanut Nelsonin elämää aina. Lopulta hän alkoi työstää tädistä kirjaa, ja pitkän taustatyön tuloksena syntyi Jane. 

Tädin nimeä kantavassa runokokoelmassa Nelson yhdistelee tädin päiväkirjamerkintöjä ja muita kirjallisia lähteitä omiin runoihinsa. Hahmottuu Nelsonin versio tädin vaiheista ennen tragediaa. Oikeustieteen opiskelijan päiväkirjakatkelmat kertovat haaveista, ihastumisista, tulevaisuudensuunnitelmista. Elämänilo pirskahtelee, ja maailma on avoinna ja täynnä mahdollisuuksia. Sitten Jane löytää ilmoitustaululta kyyti-ilmoituksen ja koittaa kohtalokas automatka, jonka seurauksena Janesta tulee uhri numero kolme.

Kun Janen kirjoittaminen oli loppusuoralla, Nelson sai kuulla, että tädin murhatapaus avataan uudelleen. Oli löytynyt uusia dna-todisteita. Löydökset tarkoittivat uutta miestä syytetyn penkillä, piinaavaa oikeudenkäyntiä ja paluuta yli 30 vuoden takaisiin tapahtumiin.

Oikeudenkäyntikokemuksista syntyi niin ikään kirja, Punaiset osat. Alkujaan muutaman vuoden välein ilmestyneet kirjat on nyt suomennettu teosparina, mikä on varsin toimiva ratkaisu, sillä kirjat tukevat ja täydentävät toisiaan.

Punaiset osat on esseenomainen raportti siitä, miten väkivaltarikos ja oikeudenkäynti vaikuttavat uhrin läheisiin. Rikoksen ja väkivallan uhka on aina väijynyt perheen naisten yllä, pelko on periytynyt. He ovat eläneet vuosikymmeniä rikoksen seurausten kanssa, ja lopulta perhe joutuu vielä kestämään piinaavan oikeudenkäynnin. Amerikkalainen oikeudenkäyntiprosessi valamiehistöineen ja livelähetyksineen on suomalaisillekin tuttu televisio-ohjelmien ja elokuvien kautta. Nelson näyttää, miltä se tuntuu omaisen näkökulmasta.

Halusin ajoittaa bloggauksen tästä aiemmin kesällä lukemastani Nelsonin uutuussuomennoksesta näin naistenviikolle, koska teospari valottaa oivallisesti (amerikkalaista) väkivaltakulttuuria, jonka keskiössä on naisuhri. Kun sarjamurhaaja on kauniiden, nuorten naisten perässä, media saa materiaalia näyttäviin juttuihin. Uhreja repostellaan ensin mediassa, sitten oikeudenkäynneissä, jotka niin ikään ovat median tarkasti raportoimia. Väkivallan uhka ja pelko ovat osa naisten elämää, kun rikoksen uhriksi joutumiseksi riittää sukupuoli.

Helmet 2020-lukuhaasteessa sijoitan Janen kohtaan 27. Runomuotoinen kertomus, runoelma tai säeromaani, Punaisille osille ei haasteessani ole enää sopivaa kohtaa vapaana.

Naisia sodan varjossa – Sarah Waters: Yövartio

Kansi: Tuula Kuusela.

Tammi 2007. 509 s.
Alkuteos: The Night Watch (2006).
Suom. Helene Bützow.
Oma arvioni: 4/5.
Mistä minulle: ostin käytettynä.


Naistenviikko-lukuhaaste jatkuu! Yksi tapa osallistua teemaviikkoon on postata kirjasta, jonka kirjailija tai henkilöhahmo on kyseisen päivän nimipäiväsankari. Tänään nimipäiväänsä viettävät Sari, Saara, Sara, Salla, Salli ja Sarita – joten hieman venyttäen kytken päivään brittiläisen Sarah Watersin.

Yövartio lähtee liikkeelle vuodesta 1947. Toinen maailmansota on päättynyt ja Lontoossa eletään kiivasta jälleenrakennuksen aikaa. Waters tutustuttaa lukijansa joukkoon nuoria aikuisia, jotka yrittävät selvitä sodan jälkimainingeissa.

Helen ja Viv ovat töissä avioliittotoimistossa, Vivin veli Duncan työskentelee tehtaassa. Helen asuu yhdessä puolisonsa Julian kanssa ja on epäileväinen tämän liikkeistä. Mickey on töissä huoltoasemalla, koska se on yksi harvoista työpaikoista, missä nainen saa pukeutua housuihin. Vivillä on salainen suhde naimisissa olevaan mieheen, kun taas Kay huomaa jääneensä yksin.

Waters kertoo henkilöistään arvoituksellisesti ja säästellen, niin että lukijan mielenkiinto ja uteliaisuus taatusti heräävät. Erityisesti Duncanin asumisjärjestely mystisen herra Mundyn luona herättää kysymyksiä, samoin työpaikka. Miksi mies tyytyy tehdastyöhön, mikä on hänen suhteensa herra Mundyyn? Entä kuka on kuollut Alec, mitä on tapahtunut? Miksi Helen on sairaalloisen mustasukkainen kirjailijapuolisostaan?

Yllättävää kyllä, seuraava aikataso vie vuoteen 1944 ja viimeinen sodan alkuvaiheisiin 1941. Vastauksia ihmissuhteiden kiemuroihin ja henkilöhahmojen käytökseen haetaan menneisyydestä.

Kirjan nimi Yövartio viittaa ainakin siihen, miten Kay ja Mickey työskentelevät sodan aikana öisin ambulanssisisarina. He menevät ensimmäisinä paikan päälle, kun ilmahyökkäys on osunut rakennukseen. Öiset ilmahyökkäykset muuttavat Lontoon painekattilaksi, ja naisilla on usein vastassaan lohdutonta tuhoa ja kärsimystä. Kun pommikoneet ovat jo kaikonneet, jäljelle jää tuhkaa ja tomua, romahtaneita rakennuksia ja paljon surua. Erityisen viheliäisiä ovat palopommit, jotka porautuvat kattojen läpi asuntoihin.

Waters tuo tarinaansa sota-ajan lieveilmiöitä. Tupakka palaa aina ja kaikkialla. Laittomat abortit ovat hengenvaarallisia, itsemurha on rikos, samoin aseista kieltäytyminen. Sodan päättymisen jälkeen avioliittotoimistot yrittävät yhdistää nuoria.

Waters kirjoittaa kuvailevasti, ja Lontoon kadut tulevat eläväksi, samoin naisten arki ja näkökulma sodassa. Sodan vaikutukset ympäristöön ja yhteiskuntaan ovat konkreettisia ja selkeitä verrattuna siihen, miten sota vaikuttaa nuoriin ihmisiin. Miten järkyttävistä tapahtumista voi selvitä?

Romaanin aikarakenne on mielenkiintoinen, enkä saa mieleeni toista vastaavalla tavalla etenevää kirjaa. Ensimmäistä aikajaksoa lukiessani hieman ihmettelin, mahtavatko auki jäävät kysymykset saada vastauksen. Näin ilokseni kävi, sillä Waters palkitsee lukijansa: selitykset löytyvät menneisyydestä.

Helmet-lukuhaaste 2020: 25. Kirjassa ollaan saarella.

Muotimaailman hohto ja synkkyys – Pihla Hintikka: Hetken Pariisi on meidän

Kansi: République Studio. Kannen kuva: Paul Rousteau.

Otava 2020. 317 s.

Oma arvioni: 4/5.

Mistä minulle: arvostelukappale.

Hyvää naistenviikkoa! Tänään alkavalla teemaviikolla monissa kirjablogeissa ilmestyy juttuja naisiin jollakin tapaa linkittyvistä teoksista, kiitos Tuijata-blogin Tuijan käynnistämän, jo perinteeksi muodostuneen Naistenviikko-haasteen. Avaan naistenviikon haastekirjojen esittelyn omalta osaltani Pihla Hintikan Pariisiin ja muotimaailmaan sijoittuvalla esikoisromaanilla Hetken Pariisi on meidän.

Kirja istuu teemaviikkoon, sillä se käsittelee kolmen eri-ikäisen naisen elämää Pariisissa, heidän asemaansa työmarkkinoilla ja sosiaalisessa verkostossa. Kolmen näkökulmahenkilön tarinoita kerrotaan vuoroluvuissa. Muoti- ja taidemaailmaa hieman eri kulmista katsovien naisten tarinat lähenevät toisiaan pikkuhiljaa, kun niihin ilmestyy aina vain lisää yhdistäviä tekijöitä. Pariisi on suuri, mutta muotialalla piirit ovat kuitenkin melko pienet.

Alma on Pariisissa uraansa aloitteleva suomalainen parikymppinen malli. Hailuodosta kotoisin oleva nuori nainen edustaa pohjoista vaaleutta, josta tulee hänen valttikorttinsa. Ines taas on kolmikymppinen juorulehden toimittaja, joka alkaa kipeän eron jälkeen kiinnostua feministisen liikkeen toiminnasta.  Elena puolestaan on pariisitar, joka pyörittää menestyvää taidegalleriaa. Kotona huolta aiheuttaa sairas mies, ja samalla nelikymppisen naisen biologinen kello tikittää yhä vaativammin. 

Pariisilaisen elämäntyylin kuvaukset ovat tunnistettavan oloisia, vaikka oma Pariisi-kokemukseni rajoittuu yhteen visiittiin:

Huolitellun näköiset pariisittaret ja eksyneen oloiset turistit etsivät istumapaikkoja rue de Bretagnen lukuisilta lämmitetyiltä terasseilta. Suurin osa oli pukeutunut mustaan, joka toinen poltti tupakkaa, ja joka kolmas joi viiniä. Vaatemerkkien pahviset kassit roikkuivat käsivarsilla ja nököttivät maassa rottinkituolien välissä. Vaihdettiin poskisuudelmia.

Kirja ei kuitenkaan ole pelkkää pintaliitoa ja glamouria – kauneuden ympärillä pyörivän alan kääntöpuoli on synkkä ja raadollinen. Tähtihetki ja suosio voivat jäädä lyhyiksi, ja aina joku haluaa menestyjän nosteesta oman osansa. Muodin sykkeen rinnalla naisten tarinoissa on paljon yleismaailmallista ihmissuhteista, omista rajoista ja itsensä kunnioittamisesta.

Toimittajana ja mallina työskennellyt Pihla Hintikka on varmasti nivonut kaikkiin naisiin jotakin itsestään ja omista kokemuksistaan, mutta omaelämäkerrallinen tämä esikoinen ei kuulemma ole. Esikoiselle tyypilliseen tapaan kirjaan on kyllä ladattu aiheita useammankin romaanin verran: muotiala, seksuaalinen häirintä, terrori-isku, huumekauppa, turvapaikanhakijat, seksibisnes. Kolmen naisen tarinaan nämä saadaan toki ujutettua luontevasti, mutta kenties vähemmänkin olisi riittänyt. 

Hintikan kirja kiinnitti huomioni ensiksi miljöönsä vuoksi: onhan Pariisi aina kiehtova! Muotimaailma taas on minulle vieras, joten hieman epäilin, miten kirja minua vie. Sain yllättyä positiivisesti, sillä Hetken Pariisi on meidän on vetävää luettavaa myös muotia muutoin karttavalle lukijalle. Kiinnostuin kaikkien kolmen naisen tarinoista ja vakuutuin Hintikan lahjoista kirjoittajana. 

Helmet-lukuhaaste 2020: 49. Vuonna 2020 julkaistu kirja.