Sara Stridsberg: Drömfakulteten (2006)

Kustantaja: Albert Bonniers Förlag.

Sivumäärä: 364.

Oma arvio: 5/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kansi: Jenny Tunedal / Annika Lyth.

Sara Stridsberg. Se on nimi, jota en ollut huomioinut ennen kuluvan vuoden toukokuuta, mutta jota en tästä lähtien enää voi sivuuttaa. Stridsbergin esiintyminen Helsinki Lit -festivaaleilla sai minussa aikaan jotakin, josta on seurannut vaiheikas kirjallinen löytöretki.

Kesäkuussa bloggasin Stridsbergin vastikään suomennetusta teoksesta Niin raskas on rakkaus ja häneen vaikuttaneen Elfriede Jelinekin romaanista Halu. Niin raskas on rakkaus ei aivan lunastanut odotuksiani. Olihan se hyvä ja aiheeltaan todella mielenkiintoinen, mutta mitään vavisuttavaa se ei tarjonnut. Halu taas oli lukukokemuksena niin puistattavan kuvottava, että en ole aiemmin vastaavaa kokenut. Tuolloin en nähnyt mitään yhteistä Jelinekillä ja Stridsbergillä, mutta yhtymäkohdat kiinnostivat. Jatkoin löytöretkeilyäni.

Kollegani kertoi, että Drömfakulteten on sellainen romaani, joka tuntuu ja jonka muistaa pitkään. Poimin sen kesäkirjapinostani lomalla ja vietin sen parissa yhden helteisen viikon heinäkuussa. Tämän kirjan tulen muistamaan kauan, sillä kirjan aihe, henkilöt, rytmi ja rakenne saivat minusta niin tiukan otteen, että jouduin pyristelemään siitä irti useita päiviä. Ja pakko sekin on myöntää, että kokonaisen romaanin lukeminen vieraalla kielellä on jotenkin nautinnollista.

Drömfakultetenin päähenkilö on amerikkalainen äärifeministi Valerie Solanas, joka eli 1936–1988. Kirja tekee kurkistuksia Solanasin elämään ja viimeisiin hetkiin vuonna 1988, jolloin hän tekee kuolemaa saastaisessa hotellihuoneessa San Fransiscossa. Nuhjuinen huone on kirjailijan ja päähenkilön kohtaamispaikka ja paikka, missä fakta ja fiktio alkavat sekoittua. Värikäs elämä ehtii tallentua kirjan sivuille ennen kuin keuhkotauti vie Solanasin ja madot pääsevät apajille.

Solanasin nuoruusvuosien karut kokemukset, kuten seksuaalinen hyväksikäyttö, kodittomuus ja prostiuoituna toimiminen, eivät estä lahjakasta nuorta naista suorittamasta yliopistotutkintoa. 1960-luvun pyörteissä Solanas käyttää huumeita ja muita päihteitä ja haluaa ehdottomasti, että häntä kutsutaan kirjailijaksi. Hän kokee itsensä kirjailijaksi erityisesti näytelmiensä vuoksi: yhtä näytelmää hän tyrkyttää itsepintaisesti Andy Warholille, joka kuitenkin tyrmää teoksen.

Valerie Solanas kirjoittaa SCUM-manifestin (Society for Cutting Up Men), josta on sittemmin tullut feministisen liikkeen perustekstejä. Manifestissaan hän hahmottelee yhteiskuntaa, jossa ei ole miehiä. Solanas ajattelee kaikkien miesten olevan pahoja, eläimellisesti viettiensä vankeja. Yhtä paljon kuin manifestistaan, Valerie Solanas tunnetaan nykyisin myös Andy Warholin murhayrityksestä. Hän nimittäin ampuu pop-ikonia tämän studion ulkopuolella ja myöhemmin ahdistelee tätä puhelinsoitoilla. Edessä on mielisairaalajakso ja vankilatuomio.

Stridsberg rakentaa todellisista henkilöistä ja tapahtumista väkevää fiktiota. Valeriella on vahva ääni, joka tulee hyvin esiin, sillä kirjassa on paljon dialogia. Teksti on välillä armotonta tykitystä, eikä Stridsberg säästele esimerkiksi toistoa tehokeinona. Eläväisiin keskusteluihin mahtuu tunteiden kirjo pirskahtelevasta ilosta ahdistukseen ja epätoivoon.

Drömfakultetenissa on nähtävissä vaikutteita Jelinekiltä, mutta Stridsberg käsittelee aihettaan tyylikkäästi. Samassa ei onnistu Jelinek, jonka teoksessa satuttava ja raastava seksuaalisuus tuodaan esille itsetarkoituksellisesti eritteinä ja eliminä. Vähemmän on enemmän. Drömfakulteten oli minulle vieraallakin kielellä huikea ja mieleenpainuva lukuelämys, joten voin vain kuvitella, millaista olisi ollut lukea teosta omalla äidinkielellä. On sääli, ettei näin hienoa romaania ole suomennettu.

Stridsberg on johdattanut minut kiehtovaan kirjalliseen seikkailuun, joka saanee jatkoa vielä myöhemmin syksyllä. Stridsbergin suomentamattomat romaanit Happy Sally ja Darling river kiinnostavat, mutta taidan jättää niiden lukemisen myöhempään ajankohtaan. Sen sijaan Unica Zürnin pienoisromaani Dunkler Frühling ja Valerie Solanasin SCUM-manifesti on päästävä lukemaan vielä tänä syksynä! Saa nähdä, minne tämä kirjojen polku vielä vie!

Maija Itkonen & Reetta Kivelä: Nyhtökaura (2016)

Kustantaja: Siltala.

Sivumäärä: 127.

Oma arvio: 4/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Nyhtökaura: vegepäivän reseptikirja on tämän vuoden puhutuimman ruokatrendin eli nyhtökauran kehittelijöiden Maija Itkosen ja Reetta Kivelän laatima reseptikirja. Nyhtökaura on valmistettu kaurasta ja palkokasveista, ja sitä voidaan käyttää ruoanlaitossa erilaisten lihojen asemesta. Sen kerrotaan olevan proteiinipitoista ja täyttävää. Innovaatio on saanut paljon julkisuutta, eikä vähiten hankalan saatavuutensa vuoksi. Nyhtökauraa ei ehditä valmistaa yhtä paljon kuin sille olisi kysyntää, eikä sitä saa kaikista kaupoista. Somen avulla nyhtökaurasta kiinnostuneet metsästävät harvinaista herkkua ja yrittävät osua oikeaan paikkaan oikeaan aikaan.

Olen ollut innoissani tästä kasvisruokainnovaatiosta siitä lähtien, kun siitä kuulin. Päätin kuitenkin, etten lähde reissaamaan nyhtiksen perässä tai ala jonottamaan sitä kukonlaulun aikaan jossakin. Sitten kun sitä saa omasta kaupasta, tavallisella kauppareissulla, niin ostaisin kokeiluun. Muutama viikko sitten  markettireissulla törmäsin nyhtökaura-apajaan ihan vahingossa. Etsiskelin kasvisleikkeleitä leivän päälle, ja nyhtökaurapaketit osuivat silmiini tapas-hyllystä (!). Pakettien löytäminen tuntui pieneltä lottovoitolta!

Nyhtökaura-kirjassa reseptit on jaoteltu eri viikonpäivien mukaan, ja jokaiselle päivälle on useampi reseptiehdotus. Esimerkiksi keskiviikon ruokalistalta löytyy perinteisiä klassikkoruokia nyhtökauraversiona, ja viikonloppuna kokataan vähän monimutkaisempia ruokia ja syödään yhdessä ystävien kanssa. Annoksia on moneen makuun, ja onpa nyhtökauraa käytetty leivonnassakin.

Ensin kokeilin valmistaa porotonta käristystä maustamattomasta nyhtökaurasta. Ohje löytyy kirjasta ja nyhtökaurapaketin kääreestä. Kokeilu oli melkoinen farssi. Odotukset olivat korkealla sekä minulla että miehelläni, ja annosten äärellä vaihdettiin paljon kertovia katseita. Pettymys oli suuri, sillä nyhtökaura ei maistunut miltään. Käriste oli epämääräistä massaa ilman suutuntumaa ja makua. 

Pistin epäonnistumisen osittain omaan piikkiini: uuden raaka-aineen käsittely vaatii harjoittelua. Toisella kertaa testiin pääsi inkiväärimaustettu nyhtis. Puolet paketista käytin wokkiin, johon tuli sekalaisia kasviksia, nuudeleita ja mausteiksi soijakastiketta ja makeaa chilikastiketta. Jestas, miten hyvää! Nyt ruoassa oli paljon makua, kiitos maustekastikkeiden. Pelkältään valmismaustettukin nyhtökaura on melko miedon makuinen.

Paketin toinen puolikas päätyi kesäkurpitsojen täytteeksi. Mökin kasvimaa tuottaa kesäkurpitsoja siihen tahtiin, että viime viikkoina niitä on laitettu lähes joka ruokaan ja pakastimeenkin hyvä määrä. Täytin puolikkaat, koverretut kesäkurpitsat nyhtökaura-kaurakerma-tomaatti-mössöllä ja paistoin uunissa. Improvisoidusta ruoasta tuli maukasta ja yllättävän täyttävää.

Ensimmäisten kokeilujeni jälkeen olen edelleen varovaisen innostunut nyhtökaurasta. Valmis, kypsä raaka-aine on helppo lisätä ruokiin loppuvaiheessa. Kuivahko koostumus tarvitsee kokemukseni mukaan jonkinlaisen kastikkeen seurakseen antamaan mehukkuutta. Myöskään mausteissa ei kannata säästellä.

Reseptikirja houkuttelee kokeilemaan uutta raaka-ainetta monipuolisesti. Se on hyvä inspiraation lähde omiin kokeiluihin. Kirjan kuvat ovat ruokahalua herättäviä ja ohjeet selkeitä. Kirjan ohjeista en voi suositella porotonta käristystä, mutta jossakin vaiheessa aion kokeilla seuraavia: täytetyt tuorepinaattiletut, paahdetut rosmariinijuurekset, yrtti-cashew-uunitomaatit ja pähkinäinen zoodelisalaatti. Luulen, että metsäsienirisotto nyhtökauralla voisi upota miehellekin!

Katsaus kesällä luettuihin

Blogiloma venähti kuin varkain hieman yli kuukauden mittaiseksi. Lukumaratonin jälkeen tuntui luontevalta jättää Kirjakimara vähän vähemmälle huomiolle, mutta ihan näin pitkää taukoa ei ollut tarkoitus pitää.

Nyt palailen taas bloggailuarkeen ja aloitan kirjasyksyn pienellä katsauksella muutamiin kesän kirjoihin:

Alan Bradley: Hopeisen hummerihaarukan tapaus (2011)

Alkuteos: A red herring without mustard.

Suomentaja: Maija Heikinheimo (2015).

Bazar. 419 s. Kirjastosta lainattu.

Hopeisen hummerihaarukan tapaus on Alan Bradleyn Flavia de Luce -sarjan kolmas osa. Luin kaksi ensimmäistä osaa (Piiraan maku makea ja Kuolema ei ole lasten leikkiä) vuosi sitten kesällä, joten näistä kepeistä dekkareista on hyvää vauhtia kehkeytymässä minulle kesätraditio.

Kekseliäs ja energinen Flavia de Luce jatkaa salaisia tutkimuksiaan 1950-luvun Englannissa. 11-vuotiaan Flavian kohdalle sattuu ihmisiä ja tapahtumia, joissa on jotakin hämärää. Ja uteliaan tytön on tietenkin otettava niistä selvää! Tällä kertaa tarina kietoutuu pahoinpidellyn mustalaisnaisen ja kadonneen lapsen ympärille. Uskalias Flavia on etevä kemisti, joka tekee jälleen laboratoriossaan jutun kannalta ratkaisevia huomioita. Tutkimuksia häiritsevät Flavian kaksi siskoa: sisarusten välit ovat täynnä ilkeyttä ja vihaa.

Bradleyn jännärit ovat mielestäni loistavia lomakirjoja, joiden parissa aika vierähtää kuin huomaamatta. Kirjasarjan ainoa huono puoli on se, että teosten nimiä on hankala muistaa. Seuraava osa on nimeltään Filminauha kohtalon käsissä ja myöhemmin tänä vuonna ilmestyy Loppusoinnun kaiku kalmistossa. Huh mitä nimiä!

* * *

Mikaela Sundström: Alati taivaat (1999)

Alkuteos: Dessa himlar kring oss städs.

Suomentaja: Katriina Savolainen (2000).

Tammi. 153 s. Kirjastosta lainattu.

Tutustuin suomenruotsalaiseen Mikaela Strömbergiin (entiseltä nimeltään Sundström) viime syksynä, kun luin häneltä omaperäisen ja vahvan historiallisen romaanin Sophie. Silloin pistin muistiin, että tämän esikoisenkin voisi jossakin vaiheessa lukea. Sundströmin nimellä julkastu esikoisteos Alati taivaat ylsi aikoinaan Finlandia-ehdokkaaksi.

Pienoisromaani kertoo Katarinasta, maalaistalon tyttärestä, joka karkaa teininä maailmalle. Lontoossa hän onnistuu pestautumaan valokuvaajan oppilaaksi, mistä alkaa nousujohteinen ura. Lopulta rakkaus saa Katarinan palaamaan koti-Suomeen, missä moni asia on samalla tolalla kuin vuosia sitten, kun hän lähti. Ja elämä heittää Katarinan tielle vielä uusia ongelmia. Lohtua tuovat luonto ja valokuvaus.

Alati taivaat oli lukukokemuksena vähän heppoinen. Tarina ei missään vaiheessa tempaissut mukaansa, vaikka se ihan mukavasti etenikin.

* * *

Paul Auster: Mielen maisemissa (2013)

Alkuteos: Report from the Interior.

Suomentaja: Arto Schroderus (2014).

Tammi 298 s. Uutena ostettu.

Paul Auster lukeutuu lempikirjailijoihini. Olen nauttinut paljon hänen romaaneistaan, mutta myös omaelämäkerrallisista teoksista Talvipäiväkirja ja Yksinäisyyden äärellä. Mielen maisemissa jatkaa kirjailijan oma elämän ruotimista, ja tällä kertaa fokus on minuuden kysymyksissä.

Auster muistelee lapsuuttaan ja nuoruuttaan erityisesti sisäisen kokemusmaailmansa kautta: mitä hän ajatteli ja tunsi tietyissä elämänvaiheissa. Auster ikään kuin tarkkailee itseään ulkopuolelta ja puhuttelee itseään toisessa persoonassa. Kirjailijan tapa katsoa itseään ja maailmaa tekee monista arkisista asioista mielenkiintoisia, vaikka mitään erityistä tai uutta kirja ei tarjoa. Kaikessa tavallisuudessaan se on kuitenkin kiinnostavaa luettavaa Auster-fanille.

* * *

Elif Shafak: Valkoinen elefantti (2014)

Alkuteos: The architect's apprentice.

Suomentaja: Maria Erämaja (2016).

Gummerus. 559 s. Kirjastosta lainattu.

Turkkilaisen Elif Shafakin romaani sijoittuu historialliseen Istanbuliin. Päähenkilö Jahan on intialainen elefantinhoitaja, jonka elämänvaiheita tarina seuraa nuoresta pojasta vanhukseksi. Köyhän pojan pelastus on päästä osmanien valtakunnan merkittävän arkkitehdin, Sinanin, oppipojaksi. 1500-luvulla rakentuvat monet merkittävät moskeijat: Jahan ja Chota-elefantti ovat mukana rakentamassa Istanbulin kaupungin merkkirakennuksia.

Shafakin romaani on melkoinen runsaudensarvi! Meinasin uuvahtaa lähes 600-sivuisen luku-urakan keskellä, mutta värikäs ja vaiheikas tarina saivat jatkamaan loppuun. Kirjaa voi lämpimästi suositella Turkin kulttuurista ja historiasta sekä arkkitehtuurista kiinnostuneille. Minulle kiinnostavimmaksi nousivat Jahanin ja Chotan suhteen kuvaukset. Valkoisen elefantin myötä kirjallinen maailmanmatkani etenee Turkkiin.

* * *

Yann Martel: Piin elämä (2002)

Alkuteos: Life of Pi.

Suomentaja: Helene Bützow (2003).

Tammi. 394 s. Kirjastosta lainattu.

Kanadalaisen Yann Martelin Booker-palkittu romaani on ollut lukulistoillani useita vuosia. Kirjasta on tehty elokuva, ja se on ollut paljon esillä blogeissa. Vihdoin kirja eksyi kesäkirjapinooni ja pääsin ottamaan selvää, mistä kohutussa tarinassa on kyse.

Päähenkilö on nuori intialaispoika Pii, jonka perheellä on eläintarha. Kun perhe päättää muuttaa Kanadaan, laivaan lastataan muiden tavaroiden lisäksi eläintarhan eläimiä. Omituisessa muuttokuormassa oleva laiva uppoaa, ja Pii on ainoa ihminen, joka selviää turmasta hengissä. Hänen lisäkseen pelastusveneeseen pelastautuu koko joukko eläimiä, muun muassa yli 200-kiloinen bengalintiikeri nimeltään Richard Parker.

Martel kertoo tarinaa pilke silmäkulmassa. Pojan ja tiikerin merimatka on niin uskomaton, että sen  realistisuutta ei kannata liian pitkälle pohtia. Piin elämä oli minulle lumoava lukukokemus. Jos näistä viidestä tässä jutussa esitellystä kirjasta pitäisi lukea vain yksi, niin se olisi Piin elämä.

* * *

Kesäkirjapino on nyt pääosin käyty läpi. Lopuista kesäkirjoista on luvassa omat juttunsa lähiaikoina. Pikkuhiljaa onkin aika kääntää katse alkavaan syksyyn ja sen uutuuksiin. Kustantamojen luettelot lupailevat lukuisia mielenkiintoisia uutuuskirjoja tänäkin syksynä, ja odottelen innolla kirjastovarausten saapumista. Uutuuksien lisäksi luen syksyllä monia kirjoja töitä varten, sillä olen mukana kaikkiaan kolmessa lukupiirissä. Tervetuloa kirjasyksy!