Kaksi dekkaria äänikirjana

Alkusyksyn työmatkani ovat sujuneet jännittävissä tunnelmissa, sillä olen kuunnellut Rikoksen jäljillä -haasteen innoittamana dekkareita äänikirjoina. Aloitin Sherlock Holmesin seurassa Baskervillen koiralla, jonka jälkeen siirryin Christien murhamysteeriin Ruumis kirjastossa. Molemmat äänikirjat lukee vakuuttava ja rauhallinen Lars Svedberg.

Äänikirjoista on hankalampi kirjoittaa kuin tavallisista kirjoista, sillä näin jälkikäteen ei enää ole käsillä tekstiä, johon palata. Nimet tahtovat unohtua, lainauksia ei pysty kirjaamaan. Päädyin tekemään näistä äänidekkareista yhteispostauksen, jossa pohdin lähinnä tarinoiden tunnelmia ja niiden herättämiä ajatuksia.

Arthur Conan Doyle: Baskervillen koira (1901–1902)

Alkuteos: The Hound of the Baskervilles.

Suomentaja: ?

Kustantaja: WSOY.

Kesto: 6 cd-levyä.

Oma arvio: 3½/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Pakkauksen suunnittelu: Kai Toivonen

Sherlock Holmes ja tohtori Watson olivat minulle entuudestaan tuttuja hahmoja, vaikka en muistaakseni ole tätä ennen tutustunut heidän seikkailuihinsa kirjojen kautta. Tiesin, että Holmes on nerokas ja ripeä-älyinen salapoliisi, joka käyttää tutkimuksissaan tukenaan apulaistaan Watsonia. Holmesin ja Watsonin tukikohta on asunto Baker Streetillä.

Baskervillen koirassa kertojana toimii Watson, eli tapahtumien kulku selostetaan yhden keskeisen henkilön näkökulmasta. Hän ei tiedä, mitä Holmes ajattelee, vaikka tulkitseekin tämän mielenliikkeitä ansiokkaasti.

Kaksikko tutkii tapausta, jossa epäillään erikoisen eläimen, mahdollisesti isokokoisen koiran, tekevän tuhojaan erään kartanon mailla. Pedon syyksi on laitettu epäilyttäviä kuolemia, ja kyläläiset tietävät, ettei öisillä nummilla kannata liikkua, koska pimeydessä vaanii uhka. Jälleen yksi mies on löydetty kuolleena, ja Holmes saa pohdittavakseen kysymyksen: onko syyllinen todella isotassuinen peto vai onko kyseessä harkittu murha?

Holmes selvittää tapausta tinkimättömällä tyylillään. Hän punoo verkon, johon syyllinen lopulta tipahtaa. Salapoliisista muodostuu hieman nenäkäs ja ylimielinen mielikuva, mutta omasta ylivertaisuudestaan huolimatta hän luottaa oikeaan käteensä, tohtori Watsoniin, kuin kallioon. 

* * *

Agatha Christie: Ruumis kirjastossa (1942)

Alkuteos: The Body in the Library.

Suomentaja: Ragni Rossi.

Kustantaja: WSOY.

Kesto: 6 t 32 min

Oma arvio: 2/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Pakkauksen suunnittelu: Kai Toivonen

Ruumis kirjastossa päätyi kuunteluun nimensä vuoksi: kirjastolaisena tämä tarina on tunnettava! Melko pian kävi kuitenkin ilmi, että kirjastolla tarkoitetaan tässä salapoliisitarinassa oikeastaan kirjastohuonetta, ei yleisölle avointa kirjastoa.

Agatha Christien luoma Neiti Marplen hahmo ei ole hurmannut minua aiemmin eikä valitettavasti onnistunut siinä nytkään. En ole koskaan jaksanut katsoa Marplen salapoliisintyötä televisiosta kokonaisen jakson vertaa, koska alussa heränneen mielenkiinnon tukahduttavat aina hidastempoisuus ja Neiti Marplen epäuskottava päättely. Yläluokkainen, hyvätapainen ja huolitellusti puhuva vanhapiika saa karvani nousemaan – miten joku hahmo voikaan ärsyttää näin! Nyt huomaan, miten hyvin televisioinnissa on onnistuttu tavoittamaan kirjojen tunnelma, koska samat tuntemukset heräsivät äänikirjaa kuunnellessa.

Tässä tarinassa Neiti Marple selvittää erään everstin kirjastohuoneesta löytyvän ruumiin tapausta. Kuinka on mahdollista, että hyvämaineisen miehen talosta löytyy kuolleena nuori tyttö, jolla on vieläpä vaalennetut hiukset, halvannäköinen mekko ja paljon meikkiä? Tarinan edetessä muitakin ruumiita löytyy, salaisuuksia paljastuu ja lopulta epäolennaiselta vaikuttava seikka vie Neiti Marplen totuuden jäljille.

Tarina ei saanut vangittua mielenkiintoani. Havahduin välillä siihen, että olin ajellut kilometritolkulla ajatuksiini uppoutuneena ja äänikirja oli mölissyt tasaisesti taustalla. No, hidastempoisuuden vuoksi en täysin pudonnut kärryiltä, vaikka en intensiivisesti jaksanutkaan tätä kuunnella. Keskenkään en voinut jättää, koska pitihän  se loppuratkaisu saada tietää!

Summaus: Sherlock Holmesin ja Watsonin seuraan voisin palata piankin, mutta Neiti Marplen salapoliisityötä en aio enempää seurata.

Nadifa Mohamed: Kadotettujen hedelmätarha (2013)

Alkuteos: The Orchard of Lost Souls.

Suomentaja: Neli Naski (2014).

Kustantaja: Atena.

Sivumäärä: 283.

Oma arvio: 4/5.

Mistä minulle: arvostelukappale.

Kansi: Lewis Csizmazia ja Ville Lähteenmäki

Somalialaissyntyinen Nadifa Mohamedin toisen romaanin, Kadotettujen hedelmätarhan, tapahtumat sijoittuvat kirjailijan synnyinkaupunkiin, Somalian Hargeisaan. Mohamed muutti perheensä kanssa Lontooseen vuonna 1986. Perheen oli tarkoitus asua Isossa-Britanniassa vain tilapäisesti, mutta he päättivät jäädä, kun Somalia ajautui sisällissotaan vuonna 1988. Kadotettujen hedelmätarha kertoo tuosta sisällissodasta.

Sisällissota on aiheena rujo: ystävistä, naapureista, jopa perheenjäsenistä saattaa tulla vihollisia. Oma naapurusto muuttuu sotatantereeksi, ruumiiden joukossa on väistämättä tuttuja. Monissa sotakuvauksissa suuriksi kärsijöiksi tuntuvat jäävän naiset ja lapset, niin Kadotettujen hedelmätarhassakin.

Kirjassa kolmen naisen tarinat kiertyvät yhteen. Nuori Deqo on noin kymmenenvuotias ja elämänhaluinen, äidin hylkäämä tyttö, joka pakenee pakolaisleiriltä. Filsan taas on sotilaan uralle lähtenyt nuori nainen, jolle univormu tuo suojaa ja auktoriteettia, vaikka armeijan maailman on varsin miehinen. Kawsar puolestaan on monissa liemissä keitetty iäkäs nainen, jota elämä ei ole kohdellut useinkaan suopeasti.

Karuista kohtaloista ja kokemuksistaan huolimatta kirjan naiset eivät vain kärsi, he myös selviytyvät. Kaikilla kolmella naisella olisi enemmän kuin tarpeeksi syitä antaa periksi, mutta heissä sykkii elämänhalu.

Eri sukupolvien naisia yhdistää heidän sukupuolensa, heidän kokemuksensa naiseudesta:

Deqo on tiedostanut jo pitkään, että hänen kehonsa pehmeä liha on rasite: ensimmäinen sana, jonka hän muistaa oppineensa, on "häpeä". Ainoa kasvatus, jonka hän sai leirin naisilta, koski tämän häpeän pitämistä loitolla: älä istu sääret levällään, älä koske sukuelimiäsi, älä leiki poikien kanssa. Häpeän välttäminen näyttää olevan tytön elämässä keskeisintä.

Naisten elämässä on monia seksuaalisuuteen liittyviä riskejä ja ongelmakohtia. Ympärileikkauksen perinne elää vahvana, raiskatuksi tulemisen pelko on aina läsnä ja monille itsensä myyminen on ainoa mahdollinen elinkeino. Perinteiden painolastia ei sälytetä ainoastaan miesten harteille; myös nainen osaa olla naiselle paha.

Kuka katkera vanha noita tämän tavan sitten keksikään ammoisina pakanallisina aikoina, hänen on täytynyt vakuuttaa muut siitä, että tämä oli oiva keino seuloa vahvat heikoista; että tytöt, jotka eivät selviytyneet tästä hengissä, eivät olleet heihin uhratun maidon arvoisia. Jos jokunen onnistui nilkuttamaan mukana ei kuolleena muttei myöskään kunnolla elossa, tjaa, heitä voitiin sietää, kunhan eivät olleet muiden tiellä. Tämä ajattelutapa oli antanut monien sukupolvien naisille – joita oli pidetty sisäkkäin kuin venäläisiä maatuskanukkeja – saman kovuuden, saman kyvyn olla muistelematta ketään joukosta jäänyttä, kunnes jälkijoukoissa lopulta vitkastelivat he itse.

Kadotettujen hedelmätarha on paikoin raskas ja julma, mutta inhimillisyys ja toivo tuovat tarinaan lämpöä.  Kauhistelun sijaan Mohamed syventyy yksilön kokemukseen ja muistuttaa, että muutos on mahdollinen.