Minna Canth: Anna Liisa (1895)

Kustantaja: WSOY.

Sivumäärä: 76.

Oma arvio: 4/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Ensipainoksen kansi. Kuva: SKS.

Anna Liisan lukeminen muistutti osuvasti siitä, miksi päätin perustaa blogini: olen toivottoman huono muistamaan lukemistani kirjoista jonkin ajan kuluttua yhtikäs mitään. Esimerkiksi tämän Canthin näytelmän olen lukenut muistaakseni (!!) ainakin kahdesti aiemmin, mutta tarina on painunut unohduksiin. Muistelin, että jotakin todella traagista ja surullista näytelmässä tapahtui, mutta siihen se jäi…

Traaginen Anna Liisa tosiaan on. Tai pikemminkin näytelmän tapahtumien taustalla on traagisia tapahtumia: Anna Liisan ja Mikko-rengin epäsopiva suhde, salattu raskaus, Mikon pakeneminen, Anna Liisan yksinäinen metsäsynnytys ja lapsenmurha. Näytelmän tapahtumat keskittyvät noiden tapahtumien jälkipyykkiin. Mikko nimittäin on palannut vaatimaan Anna Liisaa itselleen juuri, kun tämän pitäisi mennä naimisiin Johanneksen kanssa. Näytelmän tunnelma on painostava ja odottava heti alusta pitäen, sillä on selvää, että tilanne räjähtää jossakin vaiheessa.

Mikon hahmoa ja erityisesti motiivia minun on vaikea ymmärtää. Miten kukaan voi kuvitella, että uhkailemalla ja kiristämällä syntyisi onnellinen avioliitto? Ja Mikko vielä kiristää Anna Liisaa asialla, johon hän itse on osasyyllinen ja jonka hän on aikoinaan jättänyt kokonaan vain Anna Liisan harteille.

Mikko: En! Minä en anna sinua Johannekselle enkä kenellekään. Hyvällä tai pahalla – mutta minulle sinun pitää tulla!

Mielestäni Anna Liisan rohkeus on ihailtavaa: hän tekee Mikolle selväksi tunteensa Johannesta kohtaan, vaikka toinen vaihtoehto olisi suostua Mikolle ja saada hänet sillä hiljaiseksi. Anna Liisa ei kuitenkaan suostu toisten ehdottamiin ratkaisuihin, vaan tekee päätöksensä itse, vaikka tietää seuraamukset.

Loppuvaiheilla Anna Liisan yltiöpäinen rohkeus jopa hämmästyttää, enkä aluksi ollut kovin vakuuttunut sen uskottavuudesta. Aiemmin Anna Liisa ei uskalla sanoa juuri mitään useamman ihmisen läsnä ollessa ja sitten tunnustaa kaiken kuuliaisvieraiden edessä. Tarkemmin ajatellen rohkeus selittynee aiemmin ilmenneillä tahdonvoimalla ja omantunnon tuskilla. Ja lisäksi Anna Liisa kokee uskonnollisen heräämisen juuri ratkaisevalla hetkellä. Se oli minusta kyllä ärsyttävää, koska olisi Anna Liisasta ollut tunnustukseen muutenkin.

Anna Liisan voi helposti tulkita Canthin kommentiksi ajan moraalikäsityksiä vastaan. Sama tuli jo Pakkalan Elsaa lukiessa esille: epäsopivista suhteista rangaistaan ja paheksutaan naista, mutta miesten puuhia ei tuomitse kukaan.

Yleisesti ottaen olen pitänyt näytelmien lukemista jotenkin raskaana, varsinkin jos henkilöiden sijaintia ja liikettä kuvataan hyvin tarkasti. Kokoajan täytyy pitää mielessä, että ai niin, nyt x seisoo y:n takana ja z sanoo sitten niin ja näin. Mutta Anna Liisassa tällainen ei häiritse, sillä näyttämöohjeet ovat hyvin minimaalisia. En oikeastaan erityisemmin edes ajatellut lukevani näytelmää.

Kaikki kolme lähiaikoina lukemaani Canthin teosta ovat olleet lyhyitä, mutta teemoiltaan raskaita. Canth on tarttunut aikansa polttaviin yhteiskunnallisiin aiheisiin, kuten köyhyyteen, eriarvoisuuteen ja lapsenmurhaan. Canth kuvailee nyt lukemissani teoksissa ongelmia erityisesti naisnäkökulmasta. Nämä aiheet ja niiden ympärille rakennetut tarinat ovat (ikävä kyllä) sovellettavissa nykypäiväänkin. Esimerkiksi Lukupiirissä on ollut vilkasta keskustelua Anna Liisan tarinan ajankohtaisuudesta tänäkin päivänä. 

Ensipainos näytelmästä löytyy digitoituna täältä, ja wikiaineistona sen voi lukea tämän linkin takaa. Blogeissa Anna Liisasta on kirjoittanut ainakin Amma, ja kirjavinkki on luettavissa täältä.

Anna Liisan luin Köyhää kansaa -pienoisromaanin tapaan Canthin Valituista teoksista. Päädyin käyttämään tässä tekstissäni päähenkilön nimeä muodossa Anna Liisa ensipainoksen mukaisesti. En tiedä, miksi ihmeessä Valituissa teoksissa nimi on kirjoitettu Anna-Liisa. Jestas, eihän tuollaisia asioita voi mennä muuttelemaan!

Minna Canth: Köyhää kansaa (1886)

Kustantaja: WSOY.

Sivumäärä: 53.

Oma arvio: 4/5.

Mistä minulle: Lainasin kirjastosta.

Ensipainoksen kansi. Kuva: SKS.

Köyhää kansaa kuvaa Holpaisen perheen elämää mieltä raastavassa puutteessa. Marilla ja hänen miehellään on neljä lasta: Anni-vauva, kaksi poikaviikaria ja Hellu. Hellu on lapsista vanhin ja auttaa äitiään askareissa ja vauvan hoidossa. Hellua Canth kuvailee seuraavasti:

Hän oli surkean näköinen, tyttöparka, silmät kipeät, toisella vielä vähän näki, toisella ei ollenkaan. Kaulassa oli suuri arpi, ja ruumiiltaan hän oli niin onnettoman kuihtunut, ettei olisi luullut häntä kuin viisivuotiaaksi korkeintaan, vaikka oli jo kahdeksan täyttänyt.

Hellun lisäksi Mari-äiti kantaa huolta kolttosia tekevistä pojistaan, sairaasta vauvastaan ja työttömästä miehestään. Edes vanha tuttava ei tunnista Maria kadulla, koska huolet ja murheet, monet lapsivuoteet ja elämän raskas kuorma olivat ruumiin riuduttaneet. Köyhän kansan elo on eloonjäämistaistelua. Seurana ovat ainainen nälkä, sairaudet ja huoli huomisesta. Holpaisten perheellä on maallista omaisuutta hyvin niukasti, huonekalutkin hupenevat vuokrarästeihin.

Mari-äiti elää olosuhteiden vankina eikä osaa kuvitella lapsilleen parempaa tulevaisuutta, vaan povaa näiden joutuvan aikanaan vankilaan tai vaivaistaloon. Monestihan köyhyyden ja kurjuuden keskellä haaveillaan paremmasta tulevaisuudesta – edes jälkikasvulle. Sellaista ei kuitenkaan Canthin naturalistisessa kerronnassa tapahdu. Mari ei näe tilanteesta ulospääsyä, ja lopulta hänen on täysin mahdotonta kestää aina vain syvenevää kurjuutta.

Köyhyys 1800-luvun lopun Suomessa näyttäytyy tarinan valossa todella lohduttomana ja totaalisena. Leivän kuoren järsiminen ja kerjuulla kerättyjen leivänkannikoiden arvo kuvastavat sitä, että elämä todella oli hiuskarvan varassa. Huomattavaa on myös se, että Holpaiset eivät ole ainoita vähävaraisia teoksen maailmassa, köyhyys ei ole poikkeus.

Holpaisten naapurin suulla Canth ottaa suoraan kantaa kansalaisten eriarvoisuuteen:

– – panee se ihmiset välistä pitkään ajattelemaan, kun on niin kummallinen tämä maailman meno. Toisella on yltäkyllin, toinen taas puutteeseen nääntyy.

Novellin lääkäri tietää myös, mikä olisi ongelmaan paras lääke:

Rikkaus pois ja köyhyys. Kaikille työtä ja ruokaa, siinä ensimmäinen ehto.

Kaiken kurjuuden keskellä pilkahtelee kuitenkin sama hyväsydämisyys kuin Kauppa-Lopossa: vaikka itsellä menisi kuinka huonosti, jaksetaan auttaa toisia. 

Lukukokemuksena Köyhää kansaa oli synkkä ja koskettava. Vaikka Kauppa-Lopossakin sympatiani olivat Lopon puolella, Holpaisten elämän koettelemukset hiipivät aivan eri tavalla iholle. Luin tämän pienoisromaanin Minna Canthin Valitut teokset -kirjasta, joka on Fida-löytö muutaman vuoden takaa.

Muuten, löysin SKS:n sivuilta digikirjaston, jonne on digitoitu Juhani Ahon, Minna Canthin ja Aleksis Kiven teoksien ensipainoksia. Mainio sivusto, en ollut kuullutkaan tällaisesta! Siellä voi käydä vilkuilemassa kansia ja teosten painoasuja noin muutenkin.

Minna Canth: Kauppa-Lopo (1889)

Kustantaja: SKS.

Sivumäärä: 51.

Oma arvio: 3/5.

Mistä minulle: ostin uutena.

Kuva: SKS.

Tämän Canthin novellin päähenkilö on homssuinen Lopo, joka on saanut lisänimensä kyvyistään kaupustelijana. Naturalistinen novelli seuraa Lopon värikkäitä, turmioon johtavia vaiheita Jyväskylässä, jonne tämä levoton kulkijasielu on ajautunut Kuopiosta.

Lopo on kaikkea muuta kuin kunniallinen nainen 1800-luvun lopun Suomessa. Veri vetää varkaisiin ja viinaksiin, mistä ajalle tyypillisesti seuraa toistuvia vankilareissuja. Canth kuvailee Lopoa rumaksi, kaulakin on kuin parkittu. Kasvoilla on nuuskaista limaa ja hiukset ovat takkuiset. Hänen tapansakaan eivät ole kovin viehättäviä:

Lopo veti nuuskaa sieramiinsa, aivasteli, niisti oikean käden sormiin ja hieroi niitä sitten kupeesensa. Sille kohdalle hametta tuli suuri ruskea läntti entisten lisäksi.

Lukijan myötätunto on kaikesta huolimatta tämän likaisen ja haisevan, hieman tunkeilevankin hahmon puolella. Lopo ryhtyy herkästi auttamaan leskirouva Kortmania, mutta palkaksi hän saa vain parjausta. Lopussa Lopolle käy juuri niin huonosti kuin vaan voi tällaisessa rappiokertomuksessa käydä. Vaikka hetken lukija jo ehtii kuvitella, että mitä jos sittenkin, mutta ei, vääjämätön on Lopon kohtalo. Kauppa-Lopo on lyhyehkö tarina, mutta sitä lukiessa ehtii pysähtyä monesti pohtimaan oikeudenmukaisuutta, moraalia ja lähimmäisenrakkautta.

Päivi Lappalainen kirjoittaa kirjan johdannossa, että Kauppa-Lopon naiskuva on kritiikki 1800-luvulla vallinneelle käsitykselle naisesta porvarillisena perheenemäntänä, äitinä ja kodin enkelinä. Kiertolaiselämää viettävä Kauppa-Lopo onkin kaikkea muuta: lapsensa toiseen kaupunkiin jättänyt, likainen ja räävitön.

Lopon hahmoon liittyy selkeä kahtiajako: vaikka hän on monilta piirteiltään epäkelpo, hän on samalla hyvin empaattinen ja sydämellinen. Kukaan ei siis ole täysin hyvä tai täysin paha – yhteiskunnan silmissä mallikkaan leskirouva Kortmanin kylmyys ja kykenemättömyys empatiaan korostavat Lopon sydämen hyvyyttä.

Minna Maijala tulkitsee väitöskirjassaan Passion vallassa (SKS, 2008) Kauppa-Lopon toiminnan olevan vaistojen, viettien ja addiktioiden determinoivaa. Julkijuopottelu on vienyt hänet vankilaan useamman kerran, eikä hänen houkuttelemisensa kuppilaan oluelle ole vaikeaa. Varastaminen on Maijalan mukaan Lopolle alkoholismin tavoin tauti. Lopo ei voi vastustaa sisäisiä ääniään esimerkiksi nähdessään vartioimattoman lompakon tai haistaessaan oluen tuoksun kuppilan ovella.

Kauppa-Lopo löytyy omasta kirjahyllystäni. Yhteisniteessä on myös toinen lyhyehkö kertomus, Agnes, johon palaan blogissani myöhemmin. Lähipäivinä blogiini on tulossa lisää kirjoituksia Canthista, sillä lukulistalla on tenttiä varten useampia hänen teoksiaan.

Kauppa-Lopo on luettavissa myös wikiaineistona täällä.

Katja Kettu: Kätilö (2011)

Kustantaja: WSOY.

Sivumäärä: 348.

Oma arvio: 5/5.

Mistä minulle: lainasin kirjastosta.

Kuva: wsoy.fi

Hilpaisin hetimmiten lähikirjastoon, kun Kätilö oli  HelMetin mukaan pikalainahyllyssä. Olin jo tovin odottanut saavani kirjan käsiini, sillä olin lukenut siitä useita ylistäviä ja hersyviä arvioita lehdistä ja blogeista. Lisäksi tämä Ketun kolmas romaani voitti vuoden 2011 Kalevi Jäntin palkinnon ja kuluvan vuoden alussa Blogistanian Finlandian. Täytyihän siihen siis tutustua.

Kettu käyttelee Kätilössä kieltä mielensä mukaan: on murteista dialogia, nokkelia yhdyssanoja ja mitä ilmeisimmin myös kokonaan kirjailijan keksimiä sanoja. Persoonallinen kieli tekee tekstistä omaperäistä, mutta paikoitellen todella hidaslukuista, jopa raskasta. Varsinkin teoksen alkupuolella tuntui kuin lukisin kirjaa jollakin vieraalla kielellä. Kunnes pääsin teoksen maailmaan sisälle – se olikin sitten menoa. Ronskia, kovaa ja rehtiä menoa.

Kätilö kertoo rujon rakkaustarinan, jonka päähenkilöitä ovat suomalainen kätilö ja saksalainen, mutta suomalaissukuinen SS-upseeri Johann Angelhurst eli Johannes. Kätilö on pohjoisen kasvatti, joka tuntee lapsenpäästön salat. Hän on tottunut yrttien ja eritteiden lemuun, eivätkä kädet kavahda kiperissäkään tilanteissa.

Kätilön maailma saa uudenlaiset värit, kun hän törmää Johannekseen. Hän on valmis tekemään mitä vain saadakseen komean, kiiltäväsaappaisen upseerin itselleen. Niin hän myös tekee, kun hän pestautuu Johanneksen perässä vankileirille. Tapahtumat sijoittuvat tuolle Titovkan vankileirille ja Kuolleen Miehen vuonolle Jäämeren rannalle.

Elämässä koetut pahuudet ovat muovanneet kätilön ja Johanneksen rosoisiksi. He eivät halua rakastaa, mutta rakastavat silti, kun eivät muuta voi: 

Meidät on tarkoitettu tätä maailmaa kaksin silmin katsomaan, meidät yhdessä vain, sillä ilman meidän rakkauttamme tämä maailma on ammottava ämyri jossa ärjyy julma ja mätä kuoleman puhuri.

Rakkauden rinnalla Kätilö käsittelee ihmisluonnon julmuutta. Operaatio Navetta on vankileirillä pahuuden pesäke, missä ihmisen koskemattomuutta tai moraalia ei tunneta. Kätilö muistuttaa, että hyvässä on aina mukana paha ja pahassa hyvä. Likaa ja kärsimystä täynnä olevissa hetkissä voi nähdä kauneuden, mutta lapsenpäästäjästä tulee herkästi sikiönpoistaja. Samoin valtasuhteet voivat vaihtua yhdessä yössä, roolit ja asemat eivät ole ikuisia.

Kätilö oli yksi vavisuttavimpia ja voimakkaimpia lukukokemuksiani ikinä. Maisemat, hajut, maut ja tuntemukset muuttuivat eläviksi, tapahtumat painuivat tajuntaan. Välillä tuntui kuin omissa sisälmyksissä olisi jyllännyt ja liikahdellut. Värikäs ja aistillinen kerronta alkoi välillä jopa ahdistaa. Piipahdin Jäämeren rannalla ja Titovkan leirin kauhuissa ajatuksissani päivisin ja unissani öisin. Ei kai siinä muuten voisi käydäkään, jos illalla viimeiseksi lukee tällaista:

– Olet sie nähnyt sen, miltä se näythää kun kohtu tipahtaa saunapolula jalakoihin. Se näyttää siltä kuin naisen sisältä roikkuisi verta tihkuvaa hedelmälihaa ilman kuoria.

Ihailtavaa kerrontaa, joka puistattaa ja inhottaa.

Paljon nähnyt SS-upseerikaan ei tahdo kestää sodan runnomaa totuutta, niinpä todellisuutta on turvallista tarkastella joko kameran linssin läpi tai huumaavan lääkkkeen unohdusta tuovassa sumussa.

Katson ruumiskasaa ja koetan tajuta näkemäni. Adolfiini on poistunut ainakin osittain kehostani. Mutta se mitä olen tehnyt. Henki alkaa loppua. Tahdon kameran taakse, tahdon pois tästä läsnäolosta. Minä kestän maailman silloin kun se on ylösalaisin kameran okulaarissa. Minä tunnistan maailman silloin kun minun pitää laskea siihen valotusaikoja, aukkoja, suljinnopeuksia.

Suomen Kuvalehden (43/2011) haastattelussa Katja Kettu sanoi, että sodat ja erityisesti Lapin sota ovat nykyäänkin kiusallinen puheenaihe. Kettu toteaa mielestäni karun todenmukaisesti sodan raadollisuudesta: emme kukaan halua ajatella, että omat isoisämme tai muut sukulaisemme olisivat tappajia tai raiskaajia. Mutta sota on poikkeustila, joka tekee isistä, vaareista, sedistä ja puolisoista sellaisia. Kätilössäkin todetaan yksioikoisesti erääseen avunpyyntöön:

– Tämä on Krieg. Sota.

Ja sota tarkoittaa tappamista, joukkomurhia, raiskauksia, vankileirejä, ihmiskokeita, kärsimystä ja puutetta. Tuo lyhyt sana tuntuu oikeuttavan kaikkeen, se on syy ja peruste. 

Kirjan rakenne on mielestäni toimiva, joskin hieman haastava. Kaikki kirjan kuusi osaa toistavat saman kaavan: alussa on Kuolleen Miehen merkintöjä, jotka alkavat aueta vasta kirjan loppupuolella, ja kätilön ja Johanneksen kertomia merkintöjä. Useat kertojat ja aikatasot yhdistettyinä moniin sivuhenkilöihin johtivat siihen, että jouduin lukijana välillä ponnistelemaan pysyäkseni kärryillä. 

Kettu on minulle uusi tuttavuus, mutta lukulistalle pääsevät nyt ehdottomasti hänen aiemmat romaaninsa Surujenkerääjä (WSOY 2005) ja Hitsaaja (WSOY 2008).

Mitä sitä säästelemään, kehuja tai arvioita. Kätilö on huikean hieno kirja ja osoitus sanan voimasta.