Eduard Uspenski: Fedja-setä, kissa ja koira

Eduard Uspenski: Fedja-setä, kissa ja koira, alkuteos: Дядя Фёдор, пёс и кот  1974, kääntänyt Martti Anhava ja kuvitus Gennadi Kalinovski, Otava 2009, sivumäärä 138.

Eduard Uspenskin (s.1937) lastenkirja Fedja-setä, kissa ja koira on kertomus pikkuvanhasta pojasta Fedja-sedästä, Fedja-setä tapaa ensin puhuvan kissan, jolle antaa nimeksi Matroskin. Perheen äiti ei pidä oikeastaan mistään, eikä ainakaan lemmikeistä, joten Fedja-setä kirjoittaa kirjeen ja lähtee kotoaan, kissa mukanaan maaseudulle kylään nimeltä Prostokvashino. Siellä he muuttavat autiotaloon, sillä ihmiset ovat muuttaneet kerrostaloon. Mukaan tulee koira Musti, joka osaa myös puhua ja kirjoittaa, kuten kissakin, heidät on opettanut professori Ivan Sjomin, jonka lemmikkejä he ovat olleet (professori oli matkustellut paljon ja eläimiä oli siirrelty hoitajilta toisille). Kylässä on toisten asioista kiinnostunut ja raportoiva posteljooni Petshkin.

Kirja koostuu 22 lyhyestä luvusta, joissa on myös mustavalkoisia hauskoja kuvia. Joka luvussa koetaan hauska, jännittävä tai erikoinen seikkailu, mutta myös tarina edistyy. Fedja-setä eläimineen joutuu ratkaisemaan myös käytännön ongelmia. He etsivät aarteen, kissa ostaa riehakkaan lehmän Mirrin, jota lypsää, Fedja-setä traktorin Tr-tr Mitjan. Metsästyskoira ostaa pyssyn, jolla yrittää metsästää, mutta päättää alkaa suojella eläimiä ja tuo majavan poikasen asuntoon. Villieläin kuuluu luontoon, ja poikanen palautetaan vanhemmille muutaman sattumuksen jälkeen. Musti etsii itseään ja löytää kutsumuksensa valokuvaamisesta, jossa voi metsästää kuvia. Matroskin tekee sovinnon professorin kanssa, mutta ei muuta enää hänen luokseen.

Seikkailut loppuvat aikanaan. Fedja-setä, joka seikkailun alussa on noin kuusivuotias, palaa kotiinsa ja menee kouluun ja vierailee eläinten luona loma-aikoina. Uspenski on kirjoittanut näitä tarinoita enemmänkin.

Tämä kirja on valloittavan hauska ja minusta iätön klassikko, joka ei ole edes sidoksissa miljööseen mitä se myös lempeästi kuvaa, eli neuvostoliittolaista maaseutua. Tässä puhutaan valtion vuokralehmän vasikan omistusoikeudesta, puhutaan miliisistä ja kolhoositalonpojasta ja talossa on puutarha, missä viljellään perunoita, lisäksi vuokrataan valtiolta lehmä.

Kaupungistuminen on nykyäänkin ongelma ja yllättäen sivutaan energiaongelmiakin. Joukko tilaa pikkuauringon kotiinsa, ja traktori käy perunoilla. Uusiutuvat energiamuodot aurinkoenergia ja biopolttoaineet ovat edelleenkin ajankohtaisia asioita energiakeskustelussa.

Tätä kirjaa kannattaa kokeilla lapsille lukukirjaksi, voi osua ja upota tajuntaan.

Fedja-sedästä (jonka nimi oikeasti lienee venäjäksi Fjodor) ovat bloganneet MarikaOksa sekä Elina.

Lukutoukan kesäbingossa on vinobingo ja vaakabingo.
Luultavasti tällä saa osallistuttua Leningrad-Ostberlin -haasteeseen

Kersti Bergroth: Kuninkaita

Kersti Bergrothin Kuninkaita, on Otavan painama satukirja vuodelta 1956, jossa on kymmenen satua. Kuvitus ja ilmeisesti myös kannen kuva on Kylli Kosken.

Kirja oli kirjaston poistokappale ja vaimoni omaisuutta nyt, hinta 0,70 euroa.

Luin ensimmäisen ja viimeisen sadun eli Prinssi, joka ei tietänyt, kuinka viisas oli eikä kuinka tyhmä hän oli sekä Tyttö ja hänen kuninkaansa. Kirja on imenyt elämän nesteitä, joten jätin enemmät lukemiset.

Molemmat sadut olivat kuitenkin hyvin opettavaisia ja herttaisia.

Ensimmäisessä Prinssiä varjellaan ulkomaailman vaikutteilta. Hän tapaa kuitenkin kerjäläistytön, jonka ajatukset syntymisestä johonkin luokkaan, ja ammatin hankkimisesta ovat meille kaikille huomion arvoisia, myös Prinssille. Vaikka tyttö oli syntynyt kerjäläiseksi, hän pyrkii sisäköksi, ja hänen veljensä suutariksi. Prinssi taas astuu kuninkaaksi juurikaan ponnistelematta. Tässä tarinassa tapahtuu rakastumisen vuoksi pikahäät, ja kerjäläistytön sisäkön haaveet saivat jäädä.

Viimeisessä tarinassa yltäkylläisenä elävä kuningas tapaa villaa kehräävän tytön, joka osaa puhua lintujen kanssa, ja tekee maittavaa leipää ja kalaa, jotka maistuvat viinin ja herkkujen turruttamalle kuninkaalle. Tapaamiset kuninkaan ja köyhän tytön välillä ovat merkityksellisiä. Tässä tarinassa tytön aviosääty ei vaihdu, mutta tapaamiset jatkuvat eräiden ongelmien ja katkosten jälkeen.

Kävin uudessa Turun kaupungin kirjastossa varaamassa erään kirjan, jonka matkan seurauksia tämäkin kirja on.

Turun kaupungin kirjasto on minusta moderni sivityksen keskus ja lukupaikka. Lasten kirjaston hyllyjärjestystä, joskus kummastelin, mutta ymmärsin sen viimein. Sokkelo on lapselle luultavasti elämys, ja kaikki kirjathan loppujen lopuksi löytyvät. Tilaa myös ylöspäin riittävästi. Lisäksi lasten osasto on alakerrassa parhaalla paikalla :)

Herra Tiukusen korjauspaja

Herra Tiukusen korjauspaja on julkaistu Tammen kultaisena kirjana numerolla 165, se ei kuitenkaan tarkoita, että teos olisi joukon jatkona, vaan laadukas ja liikuttava tarina siitä kuinka herra Tiukunen osaa korjata myös särkyneitä sydämiä.

Olen lukenut aiemmin kirjan, ostin sen alennusmyynnistä, se on tehty ilmeisesti vuonna 1981 nimellä Mr. Bell's Fixit Shop, teksti Ronnie Peltzman, kuvitus Aurelius Battaglia, ja suomennos Pirjo Rintakoski.

Herra Tiukunen osasi korjata melkein mitä vaan, pannut ja kannut, kellot ja sellot, mutta vasta, kun apulaisenakin häärineen  Jaanan lempinukke joutuu mummonsa koiran pennun raadeltavaksi, ja Tiukunen korjaa ja rakentaa sekä ehostaa nuken entiselleen, vasta sitten Jaana tietää, että Tiukunen osaa korjata särkyneen sydämen.

Tarina tihkuu herttaisuutta, ja vanhan ajan välittämistä, sitä henkeä, jonka sanotaan kadonneen. Herroja, jotka korjaavat ja puuhaavat, säilyttävät vanhaa tavaraa, työskentelevät, välittävät asiakkaista, ja nuorista, jotka auttavat, arvostavat ammattitaitoa, vanhempia ihmisiä. Tiukusen korjauspajalla on sekamelska, kissa pyörii paikalla, mutta hommat luistavat, sen toivottavasti lapset muistavat, vielä aikuisenakin.

Me aikuiset voisimme myös muistaa, että lapsille pitää tarjota myös malli siitä, että asioita voi korjata, ja onnistumme, ei pelkästään aina synkistellä.

Hieno kirja, joka minusta sopii sekä tytöille että pojille :)


***
 Mr. Bell's Fixit Shop, 1981 Ronnie Peltzman text, pictures by Aurelius Battaglia.

I think that this book  is very good book for children.

Mr Bells can really fix everythink also broken heart :)

 I've read this book in Finnish.
***

Bambi, Felix Salten

Luin Bambi, tarina metsästä ja se oli yksi parhaista viime aikoina lukemistani lasten kirjoista. Teos on WSOY:n painos suomeksi vuodelta 1954, Sirkka Reinelän hienosti suomentamana. Teos on etenkin tarina metsästä, se on ajaton, koska siinä kuvataan metsän elämää ja eläimiä, säiden ja vuoden aikojen muuttumista. Kauriiden elämä on kamppailua ruuasta, turvasta ja paikasta laumassa.

Itse asiassa Bambi sopii lukukirjaksi lapsille (äiti lukee :), tai hieman vanhemmalle lapselle itsenäiseen lukemiseen. Tämä teos on ollut pohjana Disneyn Bambiin, mutta kirjassa eläimillä (kauriita lukuunottamatta) ei ole nimiä, vaan paljon kuvataan luonnon ilmiöitä, metsäkauriin kasvamisen ohella. Olen nähnyt filmin, mutta muistikuvat siitä ovat hatarat,mutta positiiviset. Teoksessa eläimet eivät ole niin "söpöjä" kuin filmissä ja teoksessa käsitellään koko elämän kiertokulku. Itse asiassa kirjaversion heikkous on nimi Bambi, koska Disneyn kautta se symboloi vain filmiä. Teoksen ja kauriin nimi Bambi on oikeasti ehkä jopa rasite, koska lopussa Bambi on isokokoinen, roteva sarvipää, joka kulkee vanhuuttaan, kuten me kaikki kerran.

Kuvaus alkaa siitä, kun Bambi, eli metsäkauris syntyy (s 5 Hän tuli maailmaan kaukana tiheikön keskellä). Bambin äiti (minusta emo olisi ollut ehkä parempi käännös) on mitä viisain äiti, ja suojelee ja ohjaa. Pikkuhiljaa Bambin elinpiiri laajenee niitylle ja poluille, ja Bambi oppii äidiltä ja metsän eläimiltä. Joka aukeamalla on yläkulmassa pieni mustavalkoinen kuva. Kirja ei ole pelkkää auvoista auerta, koska Bambin täti saa kaksoset Falinen ja Gobon. Gobo ei ole kyllin vahva, vaan jää talviselle tantereelle, mutta ihminen ottaa hänet. Lisäksi metsästäjät vaanivat jatkuvasti fasaaneja ja kauriita ja ketut sorsia.

Bambi kokee ensin kevään ja kesän, ja oppii, sitten emo vierottaa hänet ja tulee ensimmäinen talvi, joka jää tosiaan Gobolle viimeiseksi luonnossa. Sitten Bambi on nuoruusiässä ja nuorena uroksena on vanhempien pois ajamana. Ylväs metsäkauriiden kuningas antaa neuvoja toimii mentorina, ja Kauriin pitää hakea oma paikkansa metsässä ja "voittaa" soitimella naaras Faline, mutta senkin jälkeen tapahtuu paljon ja on tummempiakin värejä ja pohdintaa ihmisen ja luonnon suhteesta ja luopumisesta laumasta ja tutuista poluista. Puhuttelevin teos vähään aikaan!

***
Olen urbaani ihminen, eli asun kaupungissa. Siitä huolimatta Felix Salten kuvaa minusta oikealla asenteella luontoa, ihmisen sekaantumista siihen, metsästystä, ja luonnon valintaa. Lasten kirjaan kuuluu eläinten vuoropuhelu, ja luonnon inhimillistäminen, mutta kirja sopii etenkin aikuiselle. Luonnonolojen, sään ja vuodenaikojen  kuvaus on loistavaa.

Niitty on teoksen mukaan kauriiden lempipaikka, mutta se on myös vaarallinen, ja siksi siellä voi olla vain illasta aamuun, paitsi Gobo, joka oli ihmisen "uudelleen koulutuksessa".

Olen pyörä- ja metsäretkillä nähnyt metsäkauriita luonnossa. Niiden leviäminen on ollut nopeaa. Ne todella monesti putkahtavat pusikosta, ja niitä pystyy seuraamaan katseella. Valitettavasti luonnolla on tietyt pelisäännöt, eikä tarhattujen eläinten takaisin laittamisella ole aina perusteita. Kun petoja ei ole riittävästi, tarvitaan metsästystäkin. En itse metsästä, mutta esimerkiksi eräiden hanhilajien kannan lisääntymisen olen huomannut. Luontoa pitää kunnioittaa siten, että hyväksytään sen pelisäännöt, eikä tarpeettomasti tuhota sitä kuluttamalla turhaan tai saastuttamalla sitä. Suojelemalla jotakin lajia voidaan säästää laji sukupuutolta. Jonkun lajin yleistyminen taas vie muilta lajeilta ekologisen lokeron. Villieläintä ei saa päästää turhaan tottumaan ihmisen reviiriin (=kaupunki), ja jotkut metsät pitää suojella, mutta raja on suojelussakin, ja luonnon omaa tasapainoa ei saa järkyttää esim. tulokaslajeilla, jättiputki on ikävä kasvi, tuskin on metsäkauriillekaan ilo ja virkistys.

Ulf Löfgren: Jussin eläinystävät ja Jussi ja puhelin

Nämä ovat mukavia lasten kirjoja, Niitä voi lapsilleen lukea, koska kuvat ovat riittävän selviä ja tunnelma on aito ja lapsenomainen.

Jussin eläinystävissä  Jussi potkiskelee palloa, ja - kuten lapsilla yleensä-  pallo osuu johonkin. Jos se osuisi ikkunaan tai naapurin omaisuuteen, voisi kuulua kamalaa kiroilua. Tässä tapauksessa sieltä kuuluu eläinten ääntelyä, jota arvuutellaan, ja saadaan oikea vastaus tekstin ja kuvan muodossa ja onpa kirjassa pieni kompakin.
"Jussi potkaisee taas palloa. / Se osuu jonkun päähän, ja tuo joku sanoo:/ AMMUU? / Onkohan se sika? ihmettelee Jussi" ... ja seuraavalla sivulla selviää kehen osui!
Laatukirja, jonka on suomentanut Kaija Pakkanen :)

Mainio kirja on myös Jussi ja puhelin. Kirja on hieman vanhahtava, koska Jussilla on lankapuhelin. Jussi soittaa ja eläimet vastailevat ja kuvailevat itseään. Jussin tehtävänä on arvuutella (kuten kai lapsenkin, jolle teosta luetaan :), mikä eläin on luurin päässä. Seuraavalla sivulla selviää, että kuka oli kyseessä, ja henkilö haluaa tulla vierailulle, vierailulle sovitaan tietty päivä, mutta ...

"Jussi puhelimessa, vastaa Jussi. / Kuka soittaa? / Eräs viirukas, jolla on hienot viikset. / Ahaa! Siis kissa, sanoo Jussi" ... ja seuraavalla sivulla selviää kuka soittaa, mutta ei ollutkaan kissa!

Jussi -kirjojen juoni on hauska, ja  rytmi on hyvä, riittävän iskevä, samankaltainen ja lapsen mielenkiinto herätetään ja minusta suositeltavia kirjoja.
***
Samalla formaatilla ovat vielä Jussi ja Kinskihiiri, jossa hiiri ja Jussi keksivät kuin keksivätkin yhteistä tekemistä, ja Jussi ja villieläimet.

Enid Blyton: Viisikko aarresaarella

Enid Blyton: Viisikko aarresaarella, alkuteos Five on a Treasure Island (1942) suomentanut Lea Karvonen.

Viisikko aarresaarella alkaa siitä, kun sisarukset Anne, Leo ja Dick joutuvat serkkunsa Paulan luo maalle Kirrin Bayhyn. Paula on tyttö mutta käyttäytyy pojan lailla ja haluaa, että häntä kutsutaan Pauliksi. Paulilla on koira Tim, jonka löysi nummelta ja joka nakersi Paulin isän Peterin käsikirjoitusliuskoja. Pauli on piilottanut koiran kalastajapojan luokse. Paulin äiti Fanny-täti pitää perheen rattaat pyörimässä, kun taas Paulin isä Peter uppoutuu tutkimuksiinsa. Paulin perheen varat ovat peräisin Fannylta, omaisuutta on aikojen saatossa myyty. Isän tieteelliset kirjat eivät tuota. Lapset kokevat Peterin pelottavaksi, ja kärsimättömäksi, mutta he pitävät kaveria myös viisaana.

Kirjassa serkukset ystävystyvät, vaikka Pauli on alkuun alkuun sulkeutunut ja äkäinen, mutta kertoo Timistä ja käyvät Paulin perheen omistamalla Kirrinin saarella. Saari on luvattu Paulille ikiomaksi saareksi. Pauli on ehdoton, ja hän uskaltaa olla eri mieltä, hän on pippuria.

Lapset käyvät saarella, ja myrsky nostaa vanhan hylyn ylös, josta he löytävät lippaan, jonka Peter takavarikoi ja myy. Lapset ennättävät kopioida aarrekartan, joka oli lippaassa. Lippaan ostaja tekee tarjouksen koko saaresta ja Pauli suuttuu. Koska kauppakirjaa ei ole vielä allekirjoitettu, lapset menevät viettämään aikaa saarelle, ja seuraavat aarrekarttaa. Tim-koira löytää pääsyn aarteen luo, se on kultaharkkoja. Myös rosvot, jotka ovat ostaneet lippaan ja  pian saaren, tulevat hakemaan aarretta, ja uhkailevat lapsia aseella. Rosvot jäävät kiikkiin, ja lapset kiikuttavat aarteen Paulin vanhemmille, ja se kuuluu Paulin suvulle, joten Paulin perheen taloudelliset huolet oikenevat. Peterin kitinä ja ruikuttaminen hieman laantuu, kun Paulin isoisän isoisän isän kapteeni  Henry John Kirrinin aarre paikkaa hänen horjuvaa talouttaan.

Kirjassa huumoria on paljon, ja huvittavaa on myös lasten kotiin tulo. He ovat olleet vankeina ja heitä on uhkailtu aseella. Dickin poskeen on mennyt iso puusäle jonka hän on ottanut itse pois. Fanny-täti kysyy: - Onko  jotain tapahtunut? Mikä Dickin poskessa on?
-Ei mitään erikoista, poika vastasi s. 131.
Hyvä tarina, ja hyvä avausosa.

Tutustuin Viisikkoon ensi kertaa lukemalla Viisikko aarresaarella teoksen kesällä 2011. Vuonna 2020 ilmestyy bloggaus koko sarjasta. Viisikko aarresaarella on selkeä avausosa, siinä selviää, miten Viisikko muotoutuu ja mikä on ensimmäinen seikkailu.

Viisikko on aina yhdessä: Anne, Leo ja Dick, heidän serkkunsa Pauli ja tämän koira Tim. Anne, Leo ja Dick ovat reippaita, ja positiiviisia lapsia, joista Dickiä esitellään vähiten vaan syömisen ja toiminnan yhteydessä. Eniten äänessä ovat Anne ja Pauli sekä sitten Leo.

Paulin äiti Fanny on mukava henkilö, isä-Peter kitisee, mutta on terävä.  Paula ei suostu tytön rooliin, vaan haluaa olla Pauli. Sisarukset Anne, Leo ja Dick ovat oppineet toisiltaan, ja jakavat kaiken, ja Paula on puolestaan ainoa lapsi, joka oppii jakamaan serkusten kanssa. Paula menee  Annen kanssa samaan sisäoppilaitokseen, pojat ovat keskenään samassa koulussa.

Sankari-roolit ovat selviä Leo on lempeä, mutta päättäväinen Anne on aurinkoinen ja Pauli on pippuria, Dick on toimelias ja Tim on touhukas, ehkä voisi sanoa, että Anne on myös lörppä, mutta se kuuluu aurinkoisen lapsen höpötyksiin.

John Masefield: Keskiyön kansaa

John Masefield: Keskiyön kansaa, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1928 , The Midnight Folk, 1927 suomentanut Aune Suomalainen 263 sivua.

John Masefield (1878 - 1967) syntyi Englannissa Ledburyssa, ja on nettitietojen mukaan asunut USA:ssakin ja ollut W.B Yeatsin ystävä, joka oli irlantilainen Nobel-voittaja vuodelta 1923. Kirja lienee ensimmäinen painos suomenkielisenä, yläkuva sisäkannesta.

Keskiyön kansaa  -teos kertoo orpopoika Kai Harkerin päivittäisestä elämästä ilkeän Sylvia Daisy kotiopettajattaren kanssa  ja yöllisistä seikkailuista ja aarteen etsinnästä Keskiyön kansan kanssa. Saturomaani kertoo myös hyvän ja pahan kamppailusta. Kunnon sadun tavoin lopulta hyvä voittaa.

Kai Harker asuu suurehkossa Seeking-kartanossa ja hänellä on uusi kotiopettajatar Sylvia Daisy. Talossa on perienglantilaiseen tapaan palvelijatar Ellen sekä keittäjätär Jane ja puutarhuri. Ensimmäisessä luvussa Sir Teopompus Kain holhooja mainitsee kadonneesta aarteesta. Se on peräisin Etelä-Amerikan kirkoista Santa Barbarasta. Kapinan puhjetessa aarre oli annettu Kain isoisän isän haltuun vuonna 1811, mutta nyt aarre on kadonnut jäljettömiin.  Kirjan juonen ytimenä on se, että isoisoisä Astor Harkerin haltuun uskottu aarre katosi ja Kain pitää puhdistaa suvun maine.

Päivisin Kai Harkerin elämään kuuluvat säännölliset tiukasti kontrolloidut lounaat ja aamiaiset, jossa on tarjolla ainakin hanhenpaistia, kinkkua, munia ja kaikenlaisia muita herkkuja, yleensä on vielä liuta piirakoita ja monia muita sörsseleitä, joita kuitenkaan ainakaan Kai ei saa syödä koska on kotiopettajattaren mukaan ilkeä ja paha poika. Kinkkua ei saa leikata , koska se muodostaa sappea. Kailla on ruokapöydässä hyvä kommenttikin kotiopettajattarelle: olisiko tämä ankkamuna vai kanamuna. Kotiopettajatar kehottaa käyttämään indikatiivia, ja toteaa sen olevan kananmunan ja lähettää Kai opiskelemaan ranskan kielioppia. Toisen osan päivästä muodostavat oppitunnit, joissa Kai on monesti yksin, sillä Sylvia Daisylla on muita kiireitä.

Öisin aarretta etsii rouva Bouncerin noitaseitsikko Abner Brownin johdolla. Toisaalta hyvien voimat "Kain ystävät" yrittävät löytää aarretta ensin. Talon kissat osaavat puhua. Kiltti kissa Hipsuvarvas on Kain ystävä, tuhman kissan roolissa on Mustakarva, myös Harmaakarva on pahojen puolella.  Kirjassa tapahtuu paljon yliluonnollista. Kai katselee kohtauksia menneisyydestä taulujen kautta ja puhuu isoisoisänsä kanssa, lainaa noitien näkymättömyystippoja, toivomuskoria ja peninkulman saappaita sekä taikasauvaa.Toisaalta Hipsuvarvas vie Kaita ystäviensä kettu Mikko Mielevän ja muiden tyköön. Osa kohtauksista tapahtuu unenomaisesti. Kai käy myös meren alla unensa aikana.

Keskiyön kansaa -kirjan  tunnelma on tenhoava. Päähenkilö Kai Harker on hyvä ja saduissa hyvä saa aina apua. Pala palalta selviää miten aarre on siirtynyt paikasta toiseen ja lopuksi paikkakunnalle. Aarre sijoitettiin isoisoisä Harkerin laivaan Santa Barbaran kapinan vuoksi. Harkerin miehistö kapinoi, ja ensin Harker joutuu pois laivasta intiaanien orjaksi, ja seuraavaksi purjeiden tekijä Twiney Pricker joutuu laivakaappauksen uhriksi ja joutuu pois laivasta. Kapinointi laivalla jatkuu, ja lopulta Ryöväri uppoaa. Pricker kerää suunnattoman omaisuuden ja aateloidaan. Hän haluaa kuitenkin hyvittää tekonsa ja pyytää apua Abner Brownilta. Aarretta ei löydy yhteisin ponnistuksin, mutta Abner huijaa ja hakee aarteen Englantiin....

Tätä aarteen matkaa molemmat osapuolet yrittävät selvittää. Noidat manaamalla ihmisiä menneisyydestä pahalla. Kai saa tiedot hyvällä pyytämättä. Kirja on sangen monivivahteinen ja aarteen etsintään osallistuu Hipsuvarpaan, pöllö-Vilkkusilmän, lepakko-Nahkasiiven, Rotan, Saukon, Ojamyyrän lisäksi Kuningas Arthurin ritari Lancelot ja Kain kadonneet lelut. Tosiaan öisin myös ritari Lancelot, kuningatar Guinevere, Kuningas Arthur ja pyöreän pöydän ritarit ovat unissa ja yöllisissä touhuissa mukana. Myös päivisin tapahtumat etenevät. Kai löytää arvokkaan sir Hasslen kellon, ja vie sen kartanoon. Minusta tuntuu, että paikallinen lady Crowmarsh näkee kotiopettajattaren läpi. Kai ei huomaa Sylvia Daisyn kaksoiselämää, ennen kuin häntä kehotetaan tarkastamaan tämän huone, ja monenmoista noitatavaraa sieltä löytyy: viittoja, naamioita, loitsukirjoja, kulkusaappaita, ketunsilmiä, lepakonsiipiä, taikatikkaita ja toivomuskori, jota voi muuten käyttää vain hyvään.

Keskiyön kansa on loistava sekä lasten että aikuisten kirja.

Lapsen taso koetaan Kain näkökulmasta. Kai ei ymmärrä Sylvia Daisyn ilkeyttä eikä sen tarkoitusperiä. Kain silmin koetaan sadun ihmeellisyys: puhutaan isoisoisän kanssa, nähdään välähdyksiä hiekkarannoilta, purjehditaan Ryövärillä, päästään meren alle yhdessä merenneitojen kanssa. Ratsastetaan hevosella kirkonkukkojen yli ja tavataan ritari Lancelot. Tämä on satuna tenhoava, eikä siinä selitellä liikaa tai ei oikeastaan mitään vaan heittäydytään tilanteisiin. Lapsen tasolla selvitellään maantierosvon aarteen paikkaa ja tehdään havaintoja yhteisöstä.

Kirjassa on selvästi aikuinen taso. Kirjassa irvaillaa SIR-arvonimen saamisesta, eli Twiney Pricker aateloidaan.Tyttären mukaan  laivakaappari, ei kuitenkaan saanut vanhana enää iloa elämään, kun maksa ei kestänyt. Palvelijat ovat hyvin taikauskoisia, ja selittävät Kaille, että sika katkaisee päänsä veteen joutuessaan, Kai ihmettelee, että ei ole partaveistä. Sitten Kai ei voi leikkiä teurastajan (butcher) kaupan vieressä, koska siellä on sian verta, siis kadulla. Kirjassa eräitä kylän turhakkeita kutsutaan nimillä rouva Juoru ja rouva Panettelija  Aikuinen tajuaa hienovaraiset vivahteet aikuisten suhteissa. Olen lukenut kirjan aikuisena kahdesti, ja olen löytänyt teoksesta molemmilla kerroilla lisää. Masefieldin teksti tihkuu englantilaista perinettä, ja sitä voi itse tutkia lisää. Kuningas Arthurin tarinasta löytyy paljon lisätietoa. Teoksessa Kai näkee myös Arthurin miekan Excaliburin.

Lopussa aarre palautetaan Santa Barbaran Diktaattorille, ja Santa Barbaran arkkipiispalle. Kai yhdessä uuden holhoojan äidin ystävän Lovisa Carolinen kanssa nauttivat elämästä, ja käyvät toisinaan myös Santa Barbaralla. Myös eläinten käy hyvin, eli kunnon sadussa on onnellinen loppu.

*****
Tähän poimin lainauksen Abner Brownien kasvatusmenetelmistä, Brownien miehet ovat aina samannimisiä, isoisä, isä ja poika
Samassa pikku Abner syöksyi heidän luoksensa sanoen:
-Tahdon mennä kotiin
-No mene kotiin. Lähde hänen isänsä sanoi
-En tahdo kävellä
-Mitäh? Kyllä sinä saat kävellä
-Vai et muka tahdo! Mutta millä muulla tavoin menisit kotiin?
-Tahdon, että minua kannetaan
-Kuka sinua kantaa?
-Sinä
-Luulenpa, että en sitä tee
-Sitten isoisä kantaa minua
-Luulenpa etten sitä tee, isoisä sanoi
-Sitten minä jään tänne ja rupean kirkumaan.
Tämän sanottuaan hän alkoi ulvoa; hänen isänsä löi häntä korvalle antaakseen hänelle, kuten hän sanoi, jotakin, minkä takia ulvoa. s.210

Kirjan tapahtuma-aika on aarteen katoamisen osalta 1811, ja aarre hävisi luolaan 1850, Kai seikkailee 1800-luvun loppupuolella. Tämä korvapuustin saanut Abner Brown junior on aikuinen ja etsii noitaseitsikon kanssa aarretta. Isoisosä Harker lähti aarrelastissa oman ilmoituksensa mukaan vuonna 1811, ja oli viisi vuotta intiaanien orjana. Vaimon (oli lordin tytär, joka selittää Kain asuinpaikan eli kartanon) hautakivessä luki, että olisivat menneet naimisiin vuonna 1812, mikä ei minusta voi pitää paikkaansa. Tapahtuma-aika häilyy eikä sitä kirjan tyylin mukaan määritellä, mutta minusta se ei voi tapahtua ennen 1880-luvun loppua.
***
Masefieldin tekstissä ei selitellä kuten Rowlingin Pottereissa ja Tolkienin Taru Sormusten Herrasta. Masefieldin teoksella on kuitenkin minusta yhteyksiä molempiin tietty sama kulttuuritausta. Lisäksi Kai saa aivan samoin apua hyviltä kuin Harry Potter ja Frodo saavat, on olemassa suopeuden henki, joka auttaa vain hyviä.