Lucky Luke albumi: Sukuvihaa Villissä Lännessä, 1971, suomeksi 1978 Otava, kuvan albumi 1985. Albumissa on belgialaisen Morrisin (Maurice De Bevere 1923-2001) piirrokset, ranskalaisen Rene Goscinnyn (1926 -1977) tekstit. Lucky Luke hahmon "keksi" Morris, ensimmäiset albumit olivat hänen käsialaa myös teksteiltään.
Tämä Lucky Luke Sukuvihaa Villissä Lännessä -albumi tarkastelee kahden perheen sukuvihaa. Suvut erottaa toisistaan vaivatta, O'Timminseillä on kaikilla suuri punainen nenä, ja O'Haroilla on suuret hörökorvat. Sukuriita on käynnissä, ja eräs konkreettinen syy on vesi. Albumi alkaa, kun Lucky Luke tulee Painful Gulchiin (Painful = kivulias). Tarkastuksissa katsotaan vuoronperään nenä ja korvat. Perheiden päätarkoitus on tehdä toisesta perheestä loppu.
Vaikka olen Lucky Luken suuri ystävä minusta albumi on varsin keskinkertainen. Molemmat perheet räjäyttävät siltaa, ettei toinen hyödy siitä. O'Timminsit antavat vettä eläimille, mutteivat O'Haroille. Piirroksissa hautausurakoitsija hieroo käsiään. Eräiden sattumusten kautta Lucky Luke on kaupungin sheriffi ja hän päättää yhdistää suvut järjestämällä kaupungissa juhlat, jossa on eri kilpailuja, joissa voitot on sovittu jaettavaksi: Sonni-kilpailu, leivontakilpailu, ja rodeo, mistä albumin kuva. Sopua ei juhlissa synny ja tilanne edelleen eskaloituu.
Lucky Luke pidätyttää molempien sukujen edustajia. Perheiden äidit käännyttävät miehet sovun tielle, he ovat kyllästyneet kotitöihin. Sitten tulee kohtia, mistä minä en erityisemmin pidä: Lucky Luke ottaa oikeuden omiin käsiinsä ja sytyttää O'Haran heinää palaamaan, jolloin O'Timminsit kantavat vettä sammuttaakseen tulipaloa O'Haran puolella, ja orastava sopu kantaa kaunista hedelmää.
Sovun kunniaksi syntyy avioliitto, jossa sukujen molemmat tuntomerkit siirtyvät jälkeläiseen, josta tulee suurmies, joka ikuistetaan tauluun.
Mukava albumi, mutta minusta sukuviha teema ei kokonaan pysty kattamaan albumin vakiomittaa 46 sivua (päättyy sivulle 46 ja ensimmäinen tekstisivu on 3 eli 44 kuvasivua).
Mark Twainin Huckeleberryn Finnin seikkailut, (Wsoy 1948, suomentanut Yrjö Kivimies) romaanissa samaa sukuviha-teemaa käsitellään luvuissa 17 ja 18. Mark Twainin oikea nimi on muuten Samuel Langhorne Clemenc (1835 - 1910)
Huckleberry Finn ja karannut orja Jim joutuvat erilleen, kun höyrylaiva ajaa heidän lauttansa päälle. Huck ajautuu rantaan, jossa koirat ja aseistetut miehet ottavat pojan kiinni ja tuovat kotiinsa.
Grangefordin suku on ottanut Huckin huostaansa. Varmistettuaan, että Huck ei kuulu kilpailevaan Shepherdsonin sukuun hänet otetaan perheeseen asumaan. Perheen pää on vanha eversti, joka hyppyttää orjiaan, ja on moiteettomassa vaatetuksessa, ja käyttää kiillotettua mahonkikeppiä, Huckin mielestä "hänessä ei ollut yhtään turhamaisuutta". Perheen pojista kolme on kuollut ampumavälikohtauksissa, heidän pääasiallinen elämäntehtävä on tuhota toinen suku. Perheen kolmas tytär on ollut kuolinilmoitusten kerääjä, hautajaisrunoilija, ja tummien värien maalari. Hän on saanut tahtonsa läpi ja nukkunut nuorena. Huck ehtii juuri kotiutua omituiseen perheeseen, kun tulee ratkaiseva kirkkokäynti. Perheet kuuntelevat saarnaa veljesrakkaudesta, he pitävät saarnaa hyvänä, mutta jo seuraavana päivänä he tekevät selvää toisistaan. Ruutitynnyrin laukaisi Grangefordin Sophia-tyttären karkaaminen Shepherdsonin Harney pojan kanssa.
Luvut ovat "hauskoja" mutta traagisia. Luvuissa ilmenee Mark Twainin huumori parhaimmillaan.
Monessa lauseessa sanotaan rivien välissä aivan eri asia kuin ilmitasolla. Huck joutuu valehtelemaan nimensä ja taustansa, hän on karkumatkalla. Hän ei muista "nimeään", ja laittaa perheen Buck-pojan tavaan nimen, Buck onneksi tietää, että Jackson tavautuu J-a-x-o-n iksi, mikä riittää Huckille, joka osaa lukea hyvin vain "isoa käsialaa".
Mark Twainin novelli Sininärhi -tarinassa on hieman samaa ironiaa. Hucleberry Finnin Sukuviha-luvussa perheen poika Buck on pyydystänyt muuten juuri sininärhiä.
Huck pääseee ehjänä verilöylystä osin orjien ansiosta. Hän jatkaa lautalla yhdessä Jimin kanssa. Pian lautalle änkeytyvät Herttua ja Kuningas, jotka huijaavat kaupungeissa asukkaita ihme-eläimellään, ja teatterinäytöksellään. Myös Morris on käsitellyt samoja teemoja esimerkiksi albumissa Tohtori Doxeyn eliksiiri ja Ylös Missisippijokea.
***
Huckleberry Finn on minusta Twainin taitavaa ironista tekstiä. Kun kertojana on noin 13- vuotias lähes lukutaidoton poika, joka naiivilla tavalla tarkastelee tapahtumia, miltei jokaiseen lukuun ja virkkeeseen syntyy jännite, mitä on sanottu, miten Huck sen ymmärtää, ja miten se oikeasti on. Tätä viimeistä ei koskaan ole kirjoitettu auki. Tässä muutaman luvun kohtauksessa perheethän ovat täysin asehulluja toinen toisensa teurastajia, miltei kaikki Grangefordit kuolevat, kuitenkin he ovat kunnioitettuja kansalaisia, käyvät kirkossa ja kommentoivat saarnaa hyväksi, vaikka elävät juuri päinvastoin, kuten turhantärkeä eversti -ainaisine vaatteiden vaihtamisineen- on todellinen turhake, mutta Huck kirjoittaa "hänessä ei ollut yhtään turhamaisuutta". Sama pätee monessa muussa kirjan kohtauksessa, kuten lopun orjan vapautusopereraatiossa, missä Tom haluaa vapauttaa jo vapautettua orjaa, mitä merkillisimmällä tavalla, jokainen aikuinen ymmärtää, että puuhassa ei ole päätä eikä häntää, mutta kymmenvuotias ei ehkä sitä tajua, sama pätee oikeassa elämässä kymmenvuotias lapsi voi tajuta monesta aikuisen asiasta, että siinä ei ole mitään järkeä eikä tolkkua, mutta aikuinen ei sitä yksinkertaisesti vaan oivalla.
Pieni annos lapsellisuutta on teoksen kertojalle tai päähenkilölle eduksi Huckin lisäksi Milnen Nalle Puh sekä Sempe-Goscinnyn Nikke. Nalle Puh ja Nikke ovat naiiveja, he eivät näe maailmaa niin raadollisena kuin ehkä pitäisi. Niken hyvä puoli on se, että hänen kertomanaan näyttävät aikuiset jättiläiskokoisina vauvoina, isien itsekehut, ja urheilupätemiset, johtajan mielistelyt ja naapurille pullistelut, ja perheriidat äidin kanssa. Tämä on todempi kuva kuin isien viralliset ceeveet.
***
Huckleberry Finnistä olen blogannut täällä
***
