Herman Melville: Billy Budd

Herman Melville: Billy Budd matruusi, alkuteos Billy Budd, Sailor (An Inside Narrative), suomentanut Antero Tiusanen, Pequod Oy, sivumäärä 151.

Billy Budd on Herman Melvillen viimeinen romaani, ja romaani jota hän ei elinaikanaan julkaissut. Se julkaistiin ensimmäisen kerran 1920-luvulla, mutta vasta vuonna 1962 Harrison Hayword ja Merton M. Sealts Jr saattoivat Billy Buddin sellaiseen asuun, joka on lähinnä Melvillen kirjoittama versio. Käsikirjoitus oli juoneeltaan täydellinen, mutta reunahuomautuksia oli aiemmin  tulkittu väärin.

Romaanin päähenkilö on Billy Budd, joka värvätään pakolla 70 tykin sota-alus HMS Bellipotentiin kauppa-aluksesta vuonna 1797, samana vuonna, jolloin englantilaisissa aluksissa oli laajalti kapinahenkeä. Kapina on saatu tukahdutettua.

Billy Budd on 21-vuotias, sopusuhtainen, ja kaunis mieheksi, hänellä on siniset silmät. Hän on mutkaton, ja miehistö pitää hänestä. Billy Budd on löytölapsi. Budd alkaa änkyttää, jos hän hermostuu.

Laivan kapteeni on 40-vuotias Edward Fairfax Vere. Pätevä merimies ja hyvä sotatoimissa. Hän lukee paljon ja hänellä on mukanaan laatukirjoja. Mies on sivistynyt, mutta vertaistensa merikarhujen parissa vieroksuttu, sillä hän ei ole huumorimiehiä, eikä kujeile.

Laivan asemestarina on 45-vuotias John Claggart. Miehen varhaisvaiheista ei kerrota, eikä luultavasti laivassakaan kukaan niitä tiedä. Hän ei ole komea.

Tarinan alussa vanhempi tanskalainen merimies kertoo, että Billy Buddille, että Claggart inhoaa häntä (Billy Buddia). Claggart on ottanut Billy Buddin silmätikukseen, ja usuttanut toisen henkilön tarkkailemaan ja raportoimaan tästä. Claggartia vaivaa ainakin kateus ehkä hänellä on muitakin mielenterveysongelmia. Claggart on hyvin häiriintynyt, mutta pystyy peittämään epänormaaliutensa. Claggartin kätyri toimitti Buddin kokoukseen, missä pakolla värvätyt kokoontuivat, mutta Budd ei osallistunut kokoukseen, vaan poistui heti.

Välimerellä sotalaiva pääsee taisteluetäisyydelle, mutta tilanne ei johda läpimurtoon. Tämän jälkeen Claggart menee kantelemaan kapteeni Verelle siitä, että Billy Budd olisi muka yllyttänyt muita pakolla otettuja matruuseja vesittämään hyökkäystä. Väite on perätön, ja kapteeni Vere arvelee, että Claggart valehtelee. Vere kutsuu Buddin kuultavaksi hyttiinsä. Claggart esittää perättömiä väitteitä. Budd häkeltyy täysin eikä saa sanaa suustaan. Tilanne pahenee, ja Budd lyö Claggartia otsaan. Claggart paiskautuu maahan ja kuolee.

Kapteeni Vere perustaa "sotaoikeuden", jossa käsitellään Claggartin kuolemaa ja mahdollisia kapinahankkeita, mistä Claggart Billy Buddia syytti. Buddia syytetään myös salahankkeesta. Sääntöjen mukaan hänen olisi pitänyt kertoa luvattomasta kokouksesta, johon hän ei osallistunut. Menemättä kuvailuihin, niin oikeuden päätös on kuolemantuomio. Painavin peruste kuolemantuomiolle oli kapina, jota osoitti se seikka, että Billy Budd oli käynyt sotilasarvoltaan ylemmän kimppuun. Sotilaskurin ylläpitämiseksi tuomiota ei voitu lieventää, ja siksi William Budd hirtettiin isoon mastoon.

Teemoja ja tulkintoja
Kirja käsittelee minusta kahta aihetta tai teemaa, kateuden aiheuttamaa vainoamista sekä kuolemantuomiota. Itse asiassa Claggartin toiminta kaikessa karmeudessaan on kuvattu hyvin osuvasti. Kateus ja kiusaaminen ovat ikiaikaisia. Mistä Claggart on kateellinen Buddille, jäi hieman epäselväksi, mutta luultavasti kateus kumpuaa omasta keski-ikäisestä tympeydestä, nähdä nuori positiivinen ihminen, hauskannäköinen, joka tulee toimeen kaikkien kanssa, ja josta kaikki pitävät. Armeijassa noudatetaan ohjesääntöä, ja kuri on ehdoton. Ranskan Suuren vallankumouksen jälkeen perustettiin liittokunnat, sotia oli paljon ajanjaksolla 1892 - 1802. Kun taustalla oli Noren laivastokapina, on selvää, että kapinayritykset tukahdutetaan, eikä kurista tingitä. Budd kiistämättä löi Claggartin kuoliaaksi, mutta ei osallistunut kapinaan, mutta hän siis löi kuolettavasti ylempää upseeria, eikä ilmoittanut laittomasta kokouksesta. Luultavasti oikeampi menettely olisi ollut siirtää käsittely maihin, mutta kapteeni on tehnyt päätöksen sotatilan aikana. Kirja kuitenkin minusta tuomitsee kuolemantuomion, sillä perusteella, että Budd oli joutunut syyttömänä vainon kohteeksi. Kateus ja mielensäpahoittaminen näyttää olevan ikuista. Claggart vakoilee Buddia, kaikki hänen tekemisensä tulkitaan vääristävän kateuden kautta. Minusta myöskin pakkovärväys armeijaan on nykymittapuun mukaan väärin.

Muita tulkintoja.
Sopranos tv-sarjassa Anthony Sopranos Junior tekee kirjaesitelmän Billyn Buddista. Hän saa siitä huonon arvosanan, koska opettajan mukaan keskeistä on homous. Amerikkalainen Eve Kosofsky Sedgwick (1950 - 2009) selitti Billy Buddia sarjan ilmestymisajankohtana niin, että Claggart olisi -sanon sen suoraan anteeksi- "homo".

Ilmeisesti omituinen väite perustuu vain yhteen kirjan kohtaan, eli luvun 17 alkuun "Claggartin silmissä pysyi mietteliäs surumielinen ilme hänen katsellessaan iloista merten Hyperonia. Yllättäen silmiin alkoi nousta kuumia kyyneleitä. Claggart näytti silloin kuin kipujen mieheltä. Välillä surumieliseeni ilmeeseen tuli hiljaisen kaipauksen vivahde, ja se tuntui ilmaisevan että Claggart olisi voinut jopa rakastaa Billyä elleivät kohtalo ja kielto olisi ollut esteenä". s.75

Sedwickillä on muitakin hyvin rajuja artikkeleja esim. Jane Austen and ... , tässä linkkaus hänestä tehtyyn wikipedia-sivuun, missä artikkelin nimi on, mutta en kehtaa sitä tähän kirjata.

Minusta miesten välinen ihastus Billy Buddissa ei  ilmene missään muussa kohdassa, eikä kateus johdu tästä seikasta (minun mielestäni), vaan kirjan ytimen muodostaa simputus, pahansuopuus, ja mitä se aiheuttaa, sekä kuolemantuomion oikeutus. Itse vastustan kuolemantuomiota ehdottomasti, mutta murhaajien pitäisi minusta suorittaa tuomiostaan pidempi aika vankeudessa vähintään 30 vuotta. Amerikassa esimerkiksi Robert Kennedyn murhaaja istuu edelleen tuomiotaan.

****
Herman Melville (1819 - 1891) syntyi New Yorkissa, taloudellisen ahdingon vuoksi hän lähti merille. Melville oli valaanpyytäjänä, ja joutui merimatkoilla myös polynesialaisten vangiksi. Melvillen tunnetuin teos on Moby Dick.

Herman Melville: Moby Dick eli valkoinen valas

Herman Melville: Moby Dick eli Valkoinen valas, 1851, suomentanut Antero Toisanen, Otava 2002, sivumäärä 847.

Herman Melvillen Moby Dick on klassikko Valkoisen valaan ja maanisen kapteenin kohtaamisesta. Teos on hyvin pitkä ja perinpohjainen, merta kynnetään pitkään, kunnes lopussa räiskyy.

Teos alkaa, kun kertoja Ismael haluaa pestautua merimieheksi valanpyyntialukselle ja matkustaa vilkkaaseen Nantucketiin, joka oli tuolloin maailman valaanpyynnin keskus. Täyspitkässä kirjassa puolustetaan valaanpyynnin oikeutusta, jopa valaanrasvan käytöllä hiusöljyssä. Ismael majoittuu Suihkuttavan valaan majataloon, jossa pikku-Joona kaataa drinkkejä. Ismael ystävystyy Queequegin kanssa. Queequeg on harppuunamies, vaikuttaa hyvinkin hurjalta, eli hän kaupittelee kaupungilla uusiseelantilaisten balsamoituja päitä, ja on täynnä tatuointeja, ja miestä luonnehditaan purppuranpunaiseksi veijariksi. Myöhemmin Queequeg selittää olevana kotoisin Kokovokon saarelta, ja on sen saaren Kuninkaan poika. Queequeg halusi kristittyjen maihin, ja päätyi harppuunamieheksi. Queequeg aikoo olla vielä kristittyjen seurassa ja pestautua merille.

Ismael käy kirkossa, jossa pappi saarnaa Joonasta. Joonalla oli erimielisyyksiä Herran kanssa, Joona heitettiin laivasta, kala nielaisi hänet, hän oli kalan sisässä kolme päivää ja yötä rukoillen, ja sitten Herra käski kalan oksentaa Joona rannalle. Satamassa joku höpisijä puhuu Ahabista ja "se minkä pitää tapahtua, tapahtuu tai sitten se ei kuitenkaan tapahdu" s.137.  Varmasti toteutuva ennustus, joko tapahtuu tai ei tapahdu. Kirjassa on paljon enteitä ja symbolejakin. Joona on yksi niistä. Suihkuttava valas taas viittaa suoraan kaskelottiin. Majatalon pitäjä on Peter Coffin. (Coffin = ruumisarkku).

Isamael pestautuu Queequegin valaanpyyntimatkalle Pequod -laivalle,  pestauksen suorittavat entiset valaanpyytäjät ja laivan osaomistajat Peleg ja Bildad, jotka luotsaavat laivan satamasta ja poistuvat aluksesta. Laivan herra on  outo kapteeni Ahab, joka pysyttelee alkumatkan hytissään. Lopulta kapteeni Ahab tulee kannelle valkoisen tekojalkansa kanssa. Jalan on vienyt kaskelotti, ja proteesi on tehty kaskelotin leukaluusta, ja sille luujalalle on porattu reikä kanteen, jotta Ahabin on helpompi pysyä paikallaan merenkäynnissä. Ahabilla on pakkomielle valkoisesta valaasta, mutta hänellä olisi maissa, nuori vaimo ja lapsi ja hän voisi elää normaalia elämää. Pequod -laivan ensimmäisenä perämiehenä toimii nantucketilainen Starbuck, joka on rohkea merimies, mutta kertoja vihjaa, että Starbuck tulee romahtamaan. Toinen perämies on Stubb, joka on rauhallinen, kolmas upseeri on Flask, jonka kutsumus on pyydystää valaita. Flask on alin upseereista ja saa tuntea sen nahoissaan. Queequeg on yksi kolmesta harppuunamiehistä, toinen on Tashtego, joka mainitaan intiaaniksi, kolmas on musta Daggoo.

Kirjassa selitetään "valastiedettä", ja päädytään toteamukseen "valas on kala". Todellisuudessa valas on nisäkäs. Kaskelotti on  täysikasvuinen ja yli kymmenmetrinen, naaraat ovat pienempiä, mutta painavat 15 tonnia, ja koiraat huomattavasti enemmän. Kaskelotti on aikuinen noin  kymmenen vuoden iässä, kaskelotti voi elää 70 vuotta. Kaskelotti käyttää kaikuluotausta, ja pystyy sukeltamaan kolmen kilometrin syvyyteen. Nantucketin saari, mistä Ismael matkaan lähtee, on ollut kaskelottien pyynnin keskus. Valaanpyyntiä yritetään säännellä, ja useimmat maat noudattavat valaanpyynnin sopimusta, joka kieltää kaupallisen pyynnin, mutta eräät maat pyytävät vielä valaita, tutkimustarkoituksiin, ja pyyntiä tapahtunee alkuperäiskansojen oikeuksien vuoksi.

Moby Dick siis kertoo kapteeni Ahabin epätoivoisesta, maanisesta valasjahdista ja kostosta, jonka tarkoitus on  pyydystää valkoinen valas. Valkoisuuteen liitetään myyttisestä voimaa. Ahabin ohje on venekunnille: "Valas lihoksi ja vene pirstoiksi". Hän lupaa lisäksi ison kultaisen duplonin sille, joka äkkää valkoisen valaan. Päällystöstä Starbuck asettuu vastahankaan Moby Dickin pyydystämisessä, koska pitää valasta vaistojen varassa toimivana eläimenä. Ahab, vaikka on kapteeni, haluaa henkilökohtaisesti pyydystää Moby Dickin. Hän kysyy aina nähdessään laivan, onko valkoista valasta näkynyt. Kun ensimmäinen kaskelottijahti alkaa, Ahab tuo jahtiin oman venekunnan, täynnä outoja miehiä, ja lisäksi yksi miehistä on salaperäinen Fedallah, turbaani päässä. Ahabin käytös tulee kummallisemmaksi kaiken aikaa. Hän perusteli alunperin vimmaansa vankeudella. Moby Dick on tehnyt hänestä "surkean kerjäläisen" ja "muotopuolen meriraakin". Kumpikaan ei täysin pidä paikkaansa. Ahab on kuitenkin kostonsa ja pakkomielteidensä vanki, hänen täytyy murskata Valkoinen valas.

Luvussa 110 Queequeg sairastui kuolemanvakavasti. Hän haluaa ruumisarkun. Yllättäen Queequeg parantuu, ja ruumisarkusta tulee hänen merimieskirstunsa, mihin hän kaivertaa kuvioita. Miehistön keskuudessa on kitkaa, ja tapahtumia. Musta Pip ajautuu Ahabin palvelijaksi. Ahabin luujalka menee pirstoiksi, ja timpuri tekee hänelle luujalan tilalle puujalan.

Lopulta Moby Dick nähdään, ja Ahab käy sen kimppuun, alkaa kolme päivää kestävä vimmainen takaa-ajo. Valas pirstoo veneen, ja Ahab pelastetaan, mutta Ahab ei lannistu. Sitten Moby Dick saadaan satimeen ja alkaa väsytys. Kaskelotti pirstoo aluksen, Ahab menee harppuunaköyden jatkona syvyyteen, hänen maallinen vankeutensa on ohi. Sen sijaan Valkoinen valas on meressä, se on vapaa ja se on rauhassa myös Ahabin alituisesta ahdistelusta.

Laiva menee syvyyksiin ison pyörteen mukana. Kertoja Ismael on ainoa, joka pelastuu, kun laiva menee kurimukseen, ja silloin kuin ihmeen kaupalla putkahtaa Queequegin ruumisarkku, jossa Ismael kelluu, kunnes Rachel-laiva hänet ainoana elonjääneennä pelastaa.

Täyspitkässä kirjassa on peräti 135 lukua, ja luvuissa on paljon sivulatuja. Varsinkin kirjan kuvaus purjehduksessa on perinpohjaista. Kirjan pakkomielteen kuvaaminen on ajatonta. Pitää päästä perille, tuhota olennon olemassaolo, joka on vahingoittanut vain jalkaa ja miehistä kunniaa.
*****
Herman Melville (1819 - 1891) syntyi New Yorkissa, taloudellisen ahdingon vuoksi hän lähti merille.  Melvillen kuoleman jälkeen julkaistiin hänen romaaninsa Billy Budd,  matruusi.

Melville oli valaanpyytäjänä, ja joutui merimatkoilla myös polynesialaisten vangiksi. Melvillen teksti on välillä aika lennokasta, nykymittapuun mukaan "lievästi asenteellista". Jos joku tiukkapipo tämän lukee koko versiona, luultavasti on taas yksi kirja ehdolla mustalle listalle. Laitan tähän ainoastaan Fedallahin kuvailua, josta en kyllä suoraan sanoen ymmärrä yhtään mitään.
"Fedallahiin ei toisaalta voinut myöskään suhtautua välipitämättömästi. Lauhkean vyöhykkeen sivistyneet, kotoiset ihmiset näkevät hänen kaltaisiaan olentoja vain unissaan ja silloinkin vain hämärästi. Sellaisia liikkuu aina joskus Aasian alati samanlaisina pysyvissä yhteisöissä, varsinkin mantereen itäpuolisilla Kauko-Idän saarilla. Heitä on niissä eristetyissä, ikivanhoissa maissa, joita ei voi muuttaa ja jotka ovat aina nykypäivään asti säilyttäneet maapallon varhaisempien sukupolvien aavemaisen alkuperäisyyden, sen ajan, jolloin ensimmäinen ihminen muistettiin selvästi ja kaikki olivat hänen jälkeläisiään, eivätkä he tienneet mistä hän oli tullut. He näkivät toisensa todellisina haamuina ja kyselivät auringolta ja kuulta miksi heidät oli luotu ja mikä oli heidän tarkoituksensa. Tosin Luomiskertomuksen mukaan enkelit todellakin seurustelivat ihmisten tyttärien kanssa ja Raamatun kaanonin ulkopuolelle suljetut rabbit lisäävät, että myös paholaiset heittäytyivät maallisiin lemmenleikkeihin".  Lainaus sivulta 335, luvun 50 loppuosa.
Englanniksi:

"But one cannot sustain an indifferent air concerning Fedallah. He was such a creature as civilized, domestic people in the temperate zone only see in their dreams, and that but dimly; but the like of whom now and then glide among the unchanging Asiatic communities, especially the Oriental isles to the east of the continent—those insulated, immemorial, unalterable countries, which even in these modern days still preserve much of the ghostly aboriginalness of earth's primal generations, when the memory of the first man was a distinct recollection, and all men his descendants, unknowing whence he came, eyed each other as real phantoms, and asked of the sun and the moon why they were created and to what end; when though, according to Genesis, the angels indeed consorted with the daughters of men, the devils also, add the uncanonical Rabbins, indulged in mundane amours."